Kategoriat
Tapahtumat

Desucon 2013

Viime viikonlopun Desucon on ohi ja siellä oli kivaa, kuten tavallista. Järjestelyt ja tilat toimivat hyvin, kongressisiipikin oli tällä kertaa ilmastoitu ja käyttökelpoinen, teknisiin ongelmiin en törmännyt ja kaikki sujui muutenkin varsin kivasti. Ohjelmalehtinen nousi tältä osin isoimmaksi nurinan aiheeksi, sillä ensinnäkin ohjelmakartta ei löytynyt keskiaukeamalta eikä ollut siten kätevästi esillä ja toisekseen ohjelmakuvaukset löytyivät jostain ihan muualta kuin ohjelmakartta, jonka välittömään yhteyteen ne ehdottomasti kuuluisivat. Lehdykkä ei siis ollut lainkaan intuitiivinen käytettävä ja aiheutti siksi turhan paljon päänvaivaa sen sijaan, että se olisi helpottanut conissa suunnistamista. Tällä kertaa se oli toisaalta visuaalisesti mukavamman näköinen kuin muutaman edellisen desutapahtuman ohjelmalehdet.

Kuten aina, ohjelma oli minulle conin ykkösjuttu, joten sille omistan palautteenikin jälleen kerran. Kaikkiaan ohjelmakartta oli mielestäni hyvin onnistunut, ja toimivan burgeri tasapaino yksittäisiin sarjoihin/tekijöihin ja laajempiin aiheisiin oli löydetty.

Kategoriat
Arvostelu Länsiviihde Tapahtumat

Season Film Festival 2013: Farewell, My Queen ja Kahaani

Season Film Festivalin ja Fashion Film Festivalin muodostama kombo tarjosi mukavan erilaisia leffoja. Vaikka naiskeskeisyys nousi kaikissa katsomissani neljässä leffassa tärkeäksi tekijäksi, osoittautuivat ne tyylillisesti ja aiheensa puolesta kukin hyvin omanlaisekseen kokemukseksi.

Farewell, My Queen
(Les adieux à la reine, Ranska & Espanja 2012)

Farewell, My Queen tarkastelee kuningatar Marie-Antoinetten moneen otteeseen kerrattua tarinaa erittäin virkistävän näkökulman kautta. Leffassa käydään läpi muutama Bastillen valtauksen aikaan sijoittuva vuorokausi Versailles’n palatsissa kuningattaren lukijatyttö Sidonien näkökulmasta. Marie-Antoinettea kaikesta sydämestään ihaileva Sidonie seuraa mustasukkaisena kuningattaren onnetonta ihastusta tämän ystävättäreen, ruhtinatar de Polignaciin. Näin pienellä skaalalla ja ruohonjuuritasolta kuvattuna Marie-Antoinetten tarina saa aivan uudenlaisen perspektiivin ja toimii siksi kiehtovana kontrastina suuremman skaalan tarinoille, kuten Sofia Coppolan karkkiväriselle Marie-Antoinette-elokuvalle ja Riyoko Ikedan Rose of Versailles -mangaklassikolle animeversiointeineen.

Diane Kruger on häkellyttävän komea Marie-Antoinette. Hän ottaa roolin täysin haltuunsa ja saa välitettyä vakuuttavasti niin roolihahmonsa hemmotellun ailahtelevaisen puolen kuin Pariisin levottomuuksien nostattaman syvän ahdistuksenkin. Hän kykenee myös pelkän näyttelynsä voimin luomaan itsensä ja muiden hahmojen välille yhteisen historian tuntua, vaikka häneen suhteensa muihin hahmoihin kuten kuningas Ludvig XVI:an ei saa kovin runsasta valokeilaa kameran pysyessä visusti Sidonien näkökulmassa. Erityisen vahvasti mieleen jäi kuningattaren sydäntäsärkevä pettymys, kun hänen ehdotettuaan lojaaliuttaan Polignacille Sveitsiin siirtymistä turvaan ystävä suostuu oitis lähtemään hänen luotaan. Sidonie sen sijaan jää melko etäiseksi hahmoksi vankkumattoman vakavuutensa takia, ja olisin toivonut hänen hahmoonsa hieman enemmän eloa.

Visuaalisesti leffa on kaunis, mutta sen eteneminen on monessa kohtaa melko epäselkeää. Tämä johtuu suureksi osaksi paikoittain sekavasta kuvauksesta ja vähän liian innokkaasta historiallisesta namedroppailusta. Vaikka tapahtumat jäävät välillä hieman epäselviksi, keskiössä pyörivää kuningattaren sekä tämän ystävättären ja lukijattaren välistä hyvin intensiivistä keskuskolmiodraamaa on kuitenkin helppo seurata. Elokuvan epätavallinen ydinfokus toimiikin loistavasti, mikä tekee siitä kiehtovan leffaelämyksen.

Kategoriat
Arvostelu Länsiviihde Tapahtumat

Season Film Festival 2013: Yli vuorten ja Helter Skelter

Syksyllä pyörivien Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarien tuore pikkusisko Season Film Festival ja sen kyljessä pyörivä Fashion Film Festival nappasivat Aranaa mukaansa neljän elokuvan verran (joista kahta ensimmäistä pohdin tässä ja kahta jälkimmäistä seuraavassa postauksessa). Festaritarjonnassa näkyvälle jakkaralle nostetut naistekijät ja -teemat kiinnostivat, ja sulan muutenkin muoti-ihanuuksille visuaalisena tehokeinona.

Bio Rex alkaa näiden kokemusten jälkeen hyvää vauhtia lähestyä sijoitusta henkilökohtaisella bännättyjen leffateatterien listallani Dubrovnikin ja Kino Engelin seurana, sillä niskatuettomat istuimet käyvät todella epämukaviksi varsinkin jos niillä täytyy kärsiä useampi leffa saman viikon tai viikonlopun aikana (tai jopa saman päivän, kuten tällä kertaa).

Yli vuorten (Dupa Dealuri, Romania, Ranska & Belgia 2012)

Olin rankasti harhaanjohtavan trailerin perusteella kuvitellut meneväni katsomaan tiukan uskonnollisen ympäristön keskellä kamppailevaa tyttörakkaustarinaa, mutta leffa paljastuikin täysin erilaiseksi tapaukseksi. Orpokodissa yhdessä kasvaneet Voichita ja Alina ovat selkeästi menneisyydessä rakastaneet toisiaan, mutta päätyneet eri teille katsojalle hieman hämäriksi jääneistä, mutta silti tarpeeksi pohjustetuista syistä. Leffan alkuun Saksasta takaisin Romaniaan saapuva Alina hämmentyy, kun paikallisen luostarin nunnaksi ryhtynyt Voichita ei enää haluakaan lämmitellä suhdetta romanttiselle tasolle löydettyään Jumalan uudesta kotiyhteisöstään. Romanssielementin jääminen pelkäksi taustaksi nuorten naisten haparoivalle ystävyyssuhteen ylläpitämiselle ja Alinan henkisten ongelmien kanssa taistelulle on leffalta hyvin mielenkiintoinen ja odottamaton veto.

Trailerin nostattamat odotukset käännetään muutenkin ympäri, kun ortodoksiluostarin pappi ja vanhin nunna ovatkin oikeastaan aika mukavia ja suorastaan ymmärtäväisiä ja huolehtivaisia tyyppejä. Katsojalle tulee täysin selväksi, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan auttaa luostarissa hämmennystä herättävää, useaan otteeseen aggressiiviseksi yltyvää Alinaa.

Leffan suurin ongelma on toisaalta se, että sen keskiössä pyörivät päähenkilöneidit itse eivät ole tippaakaan sympaattisia. Kroonisen vihamielinen Alina ripustautuu mustasukkaisesti Voichitaan, käyttäytyy uhkaavasti kaikkia muita kohtaan ja saa hallitsemattomia väkivaltaisuuskohtauksia. Mielenterveydeltään järkkyvä nainen on suurimman osan leffan ruutuajasta niin joko niin paranoidissa, passiivis-aggressiivisessa tai psykoottisessa tilassa, etten ainakaan itse saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Voichita puolestaan jää suorastaan epämiellyttävän passiiviseksi ja voimattomaksi hahmoksi.

Vaikka leffa on turhan pitkä, on se ohjauksellisesti ja kuvauksellisesti kaunis. Dialogissa riittää jännästi sivullisten arkisia keskusteluja, jotka eivät liity mitenkään tarinaan, mutta tuovat siihen aitouden tuntua. Tällainen käsikirjoitustyyli soveltuu tositapahtumiin perustuvaan tarinaan varsin hyvin. Kokonaisuudessaan leffa on teknisesti komea ja käsikirjoituksellisesti toimiva, mutta sen pääparin pohjaton epäsympaattisuus tekee siitä hyvin raskaan katselukokemuksen. En silti kadu sen katsomista, sillä pidin sen tapaa kuvata maailmaa realistisesti ja monisyisesti. Toiste en kuitenkaan välittäisi tämän pariin palata, kun emotionaaliset siteet jäivät hyvin köyhiksi.

Näytöksen jälkeen Alinaa varsin hyvin näytellyt Cristina Flutur saapui hetkeksi vastaamaan yleisön kysymyksiin elokuvan teosta. Tällaiset vierailijat piristävät aina leffakokemusta, ja Fluturin näkemyksiä olikin ilo kuulla, kun hänellä selkeästi oli niitä ja hän halusi niistä kertoa. (toisin kuin esimerkiksi vuonna 2011 R&A-kierroksella esitetyn Apflickorna-elokuvan paikalle saapunut ohjaaja, jonka vastaus jokaiseen yleisökysymykseen kuului ”Se on katsojan tulkinnan varassa”, ja josta ei siten ollut mitään iloa). Toisaalta puolen tunnin väliaika Yli vuorten ja Helter Skelterin välillä tuntui pakottavan kysymystilaisuuden turhan lyhyeksi. Olisi mukavaa, jos leffojen välille jätettäisiin kunniavierasesiintymistilanteissa vähän enemmän aikaa.

Kategoriat
Tapahtumat

Desucon Frostbite 2013

Pitkien työpäivien ja muuttokiireiden lomassa coniraportointi on taas meinannut jäädä, mutta viimein löytyi hieman aikaa ja jaksamusta tällekin projektille.

Yleisesti ottaen conista jäi hirveän hyvä fiilis, mutta puitteista ei jäänyt hirveän paljon sanottavaa, ja kaikki sanottavani esimerkiksi tukahduttavan hapettomasta hiljaisesta hongasta onkin jo sanottu moneen kertaan. Tällainen tila on kuitenkin ideana erinomainen ja toivottavasti on mukana ja toteutuu paremmin seuraavissa coneissa.

Suurin osa conista meni tuttuun tapaan ohjelmissa juostessa, joten niihin keskitän jälleen loppuraporttinikin.

Poria, tissejä, robotteja ja vähän eeppistä – miksi, miksi ei? (Natasha ”Fazi” Kihlakaski)

Puhujan lähestymistapa ohjelmanpitämiseen oli virkistävän interaktiivinen, ja hänen esiintymisensä ja aiheensa ehdottomasti suurin vahvuus olikin mielestäni se, että hän sai oikeasti yleisön varsin hyvin mukaan. Tämä kun ei aina ole mikään itsestäänselvyys, ja puhuja jaksoi kannustaa yleisöä keskustelemaan avaamalla puheenaiheita ja esittämällä omia mielipiteitään. Ohjelman rakenne oli toisaalta keskustelevuutensa takia melko hajanaisen oloinen, ja samasta syystä sekä melko pinnallisten aiheiden vuoksi myös keskustelun sisältö jäi melko pinnalliselle tasolle. Ihan viihdyttävä ja onnistunut keskustelupainotteinen ohjelma kuitenkin.

Hyvät, pahat ja älyttömät (Johanna Kari)

Johannan kyynisenpositiivista esiintymistä on aina mukava seurata. Luennon sinänsä hauska mutta lähtökohtaisesti pinnallinen hassuille ja oudoille sarjapremisseille hihittelevä aihe ei kuitenkaan juurikaan kiinnostanut itseäni, eikä kokonaisuudesta jäänyt ihan hirveästi mieleen. Useimmista käsitellyistä sarjoista olen kuullut aikaisemminkin, sillä seuraan animeskeneä kohtuullisen tarkasti, joten luento ei siis tarjonnut juuri mitään uutta informaatiota tai uusia ajatuksia. Hauska esitystapa kuitenkin pelasti paljon ja välipalana ohjelma toimi.

Dokidokia minun mangassani…!!? Shoujolehtien X ja Y (Henna-Riina ”Perho” Kakkola)

Sarjojen jakautuminen eri lehtiin ja eri lehtien identiteetit ovat vielä melko uusi juttu minulle ja uskoakseni myös aika monille harrastajille, koska mangaa kulutetaan meillä päin niin erilaisessa muodossa kuin Japanissa, jossa niiden ensisijaisena markkinointikanavana toimivat usein juuri lehdet, joissa sarjojen uusimmat luvut julkaistaan. Shoujosarjat eivät muutenkaan ole vahvuuteni, joten sain tällä luennolla paljon uutta informaatiota. Eri lehtien tyylejä ja suosion syitä spekuloitiin mielenkiintoisesti ja päätelmät perusteltiin esimerkillisen selkeästi. Tämän arvioivan puolen ja sarjojen esittelyn välille oli löydetty mukavan helposti seurattava tasapaino, ja prezi-pohjainen luentomateriaali toimi erittäin kivasti.

Sword Art Online ja vastareaktio hypelle (Johannes ”Joppu” Siipola)

Näppärä ja kattava pohdinta SAOn vahvuuksista ja heikkouksista. Arvostin erityisesti sanomaa viihteestä nauttimisen tärkeydestä ja siitä, ettei teoksen parissa viihtymisen tarvitse tarkoittaa kritiikittömyyttä. Joppu on löytänyt erittäin asiallisen suhtautumistavan tyhmyyksiä tursuavaan mutta silti potentiaalisen viihdyttävään sarjaan (josta en itse tosin saanut yhtään mitään irti, mutta monet muut varmasti ovat saaneet). Ohjelma toimi sisältöpuoleltaan loistavasti ja kuvaesitys oli hyvin koottu. Heikkoudet löytyvät esitystekniseltä puolelta, sillä esitys kuulosti liikaa paperista lukemiselta, eikä siihen tullut siksi erityisen dynaamista tuntua. Joppu ei myöskään ottanut juuri kontaktia yleisöön, mikä toki on melko tuoreelle ohjelmanpitäjälle ymmärrettävää.

 Galaksienväliset ihmissuhdekartat (Tuomas ”Haider” Hiden)

Kasvavan väsymyksen ja koomautumistilan sekä kauppareissun takia en nähnyt kuin pätkän tästä setistä, joten kommenttini kannattaa lukea sillä varauksella. Näkemäni pätkän perusteella täytyy todeta, että olen varma Tuomaksen pystyvän paljon parempaankin. Nyt setti vaikutti jäävän valitettavan pinnalliseksi ja listausmaiseksi ja koostuvan enemmän lukioon sijoittumattomien sarjojen kuvailuksi. Tämä johtunee suurimmaksi osaksi ensikertalaisen luennontekokokemuksen puutteesta. Listausmaisia luentorakenteita kannattaa tulevaisuudessa varoa, sillä ne käyvät herkästi puuduttaviksi nopeasti. Nyt setin kiinnostavuus kaatui eniten ehkä siihen, että tietoa selvästi oli paljon, mutta sitä pyrittiin esittämään liikaakin, jolloin analyysin ja yhteyksien vedon määrä jäi pakostakin melko vähäiseksi.

 Merimieskauluksia, kumipukuja ja hassuja hattuja (Valtteri ”Tounis” Strömsholm ja Matias ”madu” Tukiainen)

Valtteri ja Madu vetivät erittäin viihdyttävän esityksen, jossa burgeritasot ja täysillä hönkiminen näkyivät hyvin mukavassa suhteessa. Rakenteellisesti setti jäi hiukan hajanaiseksi, mutta sen dynaamisuuden tuntu ja sympaattisuus kompensoivat enemmän kuin tarpeeksi, varsinkin kun hyviä huomioita hahmosuunnitteluun liittyen esitettiin tasaiseen tahtiin. Eri tyyppisten sarjojen ja hahmodesigntyylien käsittely jäi ohjelmakuvauksen lupauksia selkeästi niukemmaksi ja tarjonta sikäli hiemna yksipuoliseksi, mutta enimmäkseen otakusarjoihin keskittyminen toisaalta loi ohjelmaan fokusta ja kiinnekohtia. Kaikkiaan erittäin mukava ja katsomisen arvoinen setti siis.

 Ei sen näin pitänyt mennä! Rikkinäisten animein korjauspaneeli (Valtteri ”Tounis” Strömsholm, Maaret ”Arana” Stepanoff, Mikko ”Lmmz” Lammi ja Santtu ”Japsu” Pajukanta)

Täällä istuin itsekin korjailemassa Guilty Crownia, Numero kutosta ja Fate/Zeroa, ja ihan hyvin meni näin omasta näkökulmasta, vaikka siinä vaiheessa iltaa alkoikin väsymys painaa huonosti nukutun viikon jälkeen. Paneeli on kuitenkin paljon vaikeampi ohjelmamuoto saada onnistumaan kuin luento, sillä niiden pitäminen kasassa on paljon vaikeampaa, samoin kuin niihin valmistautuminen. Puhujan näkökulmasta keskustelumme oli mielestäni varsin mielenkiintoinen, mutta on toki eri asia, kokeeko pelkkä kuuntelija toisten jutustelua yhtä mielekkääksi. Idean ja toteutuksen tasolla paneeli oli kuitenkin hyvin onnistunut ja toimiva.

Myöhäisillan hahmontunnistusvisa (Matias ”madu” Tukiainen)

Pistetulosten tasaväkisyys esimerkiksi edellisvuoden hahmontunnistusvisaan kertoi selvästi, että uudistetut kilpailusäännöt olivat paremmat ja reilummat kuin aikaisemmat huuteluun perustuvat säännöt. Toisaalta ne myös hidastivat kilpailun etenemisvauhtia jonkin verran. Itse kokisin kuitenkin nämä säännöt mielekkäämmiksi kuin edelliset nimenomaan reiluuden nimissä, vaikka kilpailun spontaanius jäikin hieman matalammalle tasolle, sillä seuraaminen oli joka tapauksessa hauskaa. Ensi kerralla pistetilanteiden tiedotus voisi kuitenkin olla selkeämpää – joka kierroksen jälkeen tai muutaman kierroksen välein voisi esimerkiksi kirjoittaa pistetilanteen ylös, jotta yleisökin pysyisi kärryillä.

Arabian yöt – tarinat Magin taustalla (Minna ”DaMidnighter” Ylimäki)

Sunnuntai lähti käyntiin Magi-luennolla, joka tosin jäi hieman tyngäksi, sillä välissä täytyi juosta syömään kakkua ravintolapäivän nimissä. Se puolikas luennosta, jonka näin, vakuutti tietopuolen osalta. Esitykseen oli selvästi valmistauduttu hyvin, taustatyötä oli tehty ja aiheesta löytyi reippaasti tietoa. Luennon sisältö jäi kuitenkin mielestäni liikaa listauksen tasolle siitä, eikä tarjonnut varsinaista analysoivaa vertailua. Kukin Magin hahmon kohdalla käytiin läpi hahmon mytologiset ja historialliset juuret, mutta yleisön odotettiin itse yhdistävän mainittujen seikkojen samankaltaisuudet sarjan hahmoihin, jotka oletettiin tutuiksi ja joista ei siten annettu minkäänlaisia taustatietoja. Itse seuraan vain animea, mutten ole koskenut mangaan, joten luennolla vieraannutti se, että heti ensimmäiset käsitellyt, animessa vielä esiintymättömät hahmot jäivät täysin kontekstittomiksi. Kutakin hahmoa olisi voinut pohjustaa hieman myös sarjan sisäisestä näkökulmasta, ja kunkin sarjan hahmon ja tämän mytologisen tai historiallisen alkuperän välisiä yhteyksiä olisi voinut analysoida ääneenkin. Itselleni luento jäi siis vähän tyhjäksi, mutta Magia seuraava yleisö tuntui viihtyvän, joten selvästi kohderyhmälle luento toimi paremmin.

Menneisyyden melodia ja sysimustat sulat – symboliikka Pandora Heartsissa (Mira ”Elzy” Hovi ja Pauliina ”Aselea” Nihtilä)

Tämä setti nousi heti toiseksi conin suosikkiluennoistani, vaikka täältäkin oli lähdettävä aikaisin pois kun spoilerivaaran aiheuttama ahdistus kasvoi liian suureksi muutamaa pokkaria Japanin tahtia jäljessä seuraavalle. Heti luennon alussa pohjustettiin tärkeät hahmot ja lähtökohdat perusteellisesti, mutta esittelyosuutta ei jätetty pelkäksi infodumpiksi, vaan jo siihen sisällytettiin varsin oivaltavaa analyysiä hahmoista ja näihin liitettävistä toistuvista motiiveista, sekä näiden motiivien merkityksistä hahmon kannalta. Juuri näin esittelyosuus pitää tehdä – sarjaa tuntemattomat ja tai vähemmän seuranneet pääsevät jyvälle, mutta sarjaan paremminkaan perehtyneet eivät tylsisty sisällönpuutteen takia! Erittäin kovat propsit siis pelkästä esittelyosuudesta.

Myös varsinainen analyysiosuus vaikutti ensimmäisten kymmenen minuutin perusteella pätevältä ja kiinnostavalta. Luennon selkeä jakaminen spoilerittomaan esittelyosuuteen ja varsinaiseen spoileriosuuteen toimi myös erittäin hyvin ja kertoi siitä, että puhujat osaavat ottaa yleisönsä huomioon. Sarjaan ja aiheeseen oli myös selvästi paneuduttu antaumuksella, ja yksityiskohtien huomioimiselle täydet pisteet. Tunnelmaa loi sekin, että esiintyjät cossasivat Jack Vessaliusta ja Glen Baskervilleä.

Josei – animea vanhemmalle naisväelle (Valtteri ”Tounis” Strömsholm)

Josein määrittelystä lähtevä luento toimi näppärästi ja rajaaminen pelkkiin josei-animeihin loi vahvan fokuksen ja kokonaisuudentunnun. Valtteri sai aikaan hyvää pohdintaa juurikin josein määrittelystä. Tietoa löytyi juuri oikea määrä ja esityksen rakenne toimi. Setti löysi hyvän ja yleisaiheiselle luennolle sopivan tasapainon esittelevämmän ja analyyttisemmän otteen välimaastosta, eikä seuraaminen käynyt tylsäksi.

Kreivit, enkelit ja nahkahousut: Kaori Yukin maailma (Reetta Savaloja)

Pandora Heartsin ohella se toinen conin suosikkiohjelmistani. Tekijäkeskeiselle luennolle tyypillinen kronologinen sarja kerrallaan etenevä rakenne toimi ja analyysiä ja ajatuksia löytyi tarpeeksi. Missään vaiheessa ei vajottu sokeaan ihkutukseen tai kärjistyneeseen vihaamiseen, vaan Reetta käsitteli aihetta kriittisesti mutta rakastavasti tuoden esiin sekä Yukin ja tämän sarjojen heikkouksia että niiden vahvuuksia ja kiinnittäen tarpeeksi huomiota myös tekijän tavaramerkkityylipiirteiden kehitykseen ja esiintymiseen sarjoissa. Hyvin toimiva ja aiheeseensa syventyvä mielipidekeskeinen lopetus conille.

Kategoriat
Tapahtumat

DesuTalks ja CosplayGaala 2012

DesuTalks

Pyry Kontio tietää että harrastamista pitää arvostaa.

DesuTalks tarjosi taas lauantaina tuntitolkulla puheohjelmaa, jonka taso oli tänä vuonna mielestäni ehdottomasti huipussaan. Aluksi mainittakoon myös, että kerrankin tekniikka pelasi ainakin yleisölle päin täysin virheettömästi. Kaikkien luentojen slaidit oli ilmeisesti etukäteen säädetty lavakoneelle, joten vaihdot olivat sujuvia, kun kenenkään esiintyjän ei tarvinnut ruveta sähläämään muistitikkujen, pilvipalveluiden ja omien tietokoneiden kanssa. Kaiken kaikkiaan Talksin puheosuus onnistui mielestäni paremmin kuin aikaisempina vuosina, eli erittäin kiitettävästi.

Huomionarvoisinta Talksin ohjelmassa oli, että ensimmäistä kertaa puheenvuorot oli kerätty tietoisesti ennaltamäärätyn harrastajan silmin -teeman ympärille. Näin vahvassa teemoituksessa on aina riskinsä, kuten puheenvuorojen puuduttava itseääntoistavuus ja se, ettei aihetta lopulta pystytä välttämättä käsittelemään tarpeeksi laajasti siihen nähden että siitä nähdään kymmenen eri ohjelmanumeroa. Juuri harrastajanäkökulmaan liittyväksi ongelmaksi taas pelättiin harrastajien syyllistävää arvottamista ja luokittamista harrastamistottumusten mukaan.

Mielestäni nämä potentiaaliset ongelmat kuitenkin onnistuttiin väistämään erittäin hyvin. Ohjelmaan oli kerätty hyvin ansiokkaasti erityyppisiä harrastajia puhumaan ja esittämään mukavan erilaisia näkemyksiä harrastamisesta. Esitykset vaihtelivat mukavan paljon myös tyyliltään. Talks sai mielestäni ensimmäistä kertaa kaiken irti konseptistaan, kun puhujat pääsivät helposti viittaamaan toisiin puhujiin yhteneväisen teeman ansiosta.

Jäin tosin hieman kaipaamaan mangaharrastamisen näkökulmaa, kun puheenvuoroissa korostui järjestelmällisesti enemmän animen harrastaminen. Näitä kahta kun ei voi aina automaattisesti niputtaa yhteen harrastamisesta puhuttaessa – varsinkaan, kun paljon animea katsovat ihmiset eivät läheskään aina kuluta mangaa yhtä runsaasti, eivätkä innokkaat manganlukijat toisaalta monesti käytä erityisen paljon aikaa animen katsomiseen.

Mikko Lammi kertoo, ettei harrastamisen tarvitse olla suorittamista.

Meta-henkinen teema sopi mielestäni hyvin Talks-tyyppiseen tapahtumaan, sillä harrastajuus-kysymysten käsittely on jokaiselle harrastajalle pakostakin koko ajan melko ajankohtainen aihe. Kun puheenvuoron aihe koskettaa itseä, sitä on myös kiinnostavampi seurata. Viime vuoden enemmän yksittäisiin sarjoihin keskittyvä Talks-ohjelmisto oli siinä mielessä tällaiseen tapahtumaan hieman heikommin soveltuva kokonaisuus, sillä se tavoitti todennäköisesti pienemmän osuuden kuulijakunnasta, josta suuri osa ei välttämättä ole nähnyt sarjaa. Toisaalta seuraavassa Talksissa olisi mukava kuulla taas myös ihan animeen ja mangaan keskittyviä aiheita.

Kuten sanottu, ohjelma itsessään oli erittäin kiinnostavaa ja puhujat hyviä. On kuitenkin mielestäni sääli, että ohjelman aikana kuulijoille ei annettu juuri hengähdys- ja pureskelutaukoja. Sinänsä on hienoa, että puhujat saivat aikaan erityisen täyteläisiä puheenvuoroja tänä vuonna, kun suunnilleen kaikki aika käytettiin. Samalla tauottomuus alkoi kuitenkin hieman ahdistaa, kun päivä päätyi olemaan lähes täysin pelkkää vastaanottamista ilman omia tuumaustaukoja, jollaiset ovat aikaisempina vuosina ylläpitäneet tapahtuman sosiaalisuutta sen seminaariluontoisuudesta huolimatta. Olisin kaivannut alkupäivästä myös kovasti kertakäyttömukin täydennystä, mutta en sitten virallista taukoa odotellessa viitsinyt kesken ohjelman lähteä sitä hakemaan.

Jos näyttää siltä, ettei puhujien väliin jää luonnostaan päivän aikana muutamaa 5-15 minuutin mittaista taukoa, voisi olla hyvä, että järjestäjät huomioisivat tämän ja ilmoittaisivat jossain välissä pienen kahvitauon. Näitä tarvittaisiin mielestäni ehdottomasti vähintään yksi ennen lounasta esitettävien puheenvuorojen lomaan ja yksi lounaan jälkeen sijoittuvien ohjelmien lomaan – ja enemmänkin saisi mielellään olla. Tämä tekisi päivästä ilmavamman ja hieman vähemmän raskaan istuttavan, vaikka tauot kestäisivät vain viitisenkin minuuttia. Vierustoverien kanssa olisi hauska alustavasti miettiä esitysten herättämiä ajatuksia tuoreeltaan ennen kuin ne unohtuvat. Mielenkiintokin pysyy huomattavasti paremmin yllä, kun pääsee välillä hieman jaloittelemaan tai höpöttelemään.

Kaikin ilme kun iltabileet.

Erityisen ikävää jutusteluhetkien jääminen yhteen taukoon iltapäivällä teki se, ettei tuttujen kanssa purilointi oikein onnistunut myöskään Talksia välittömästi seuranneissa iltabileissä. Bassojumputus pauhasi jatkotilassa kovilla desibeleillä heti kello viidestä lähtien, mikä teki puhumisesta ikävän raskasta. Tullakseen ymmärretyksi oli huudettava kurkku käheäksi jo alkuillasta. Keskustelujen seuraaminen, niihin osallistuminen ja jopa vieruskaverin puheen kuuleminen oli mökäsaasteen keskellä haastavaa ja epämiellyttävää.

Toki iltabileet-nimellä kulkevan tapahtumanosan voi varmaan olettaakin sisältävän bilettämistä, ja klubitykkääjillä käsittääkseni oli erittäin hauskaa, joten siltä kannalta iltasetti oli varmaankin ihan onnistunut. Hieman tuntui kuitenkin epätarkoituksenmukaiselta, että asiallista puheohjelmaa painottavan tapahtuman aikana yleisölle ei anneta missään vaiheessa mahdollisuutta keskustella. Yleisökysymykset, joille oli aina melko hyvin aikaa, eivät millään tasolla aja samaa asiaa, sillä niitä esittää yleensä lähinnä sama kymmenisen ihmisen joukko. Twittertaulutkin kompensoivat juttelumahdollisuuksien puutetta vain hieman, vaikka hauskoja olivatkin.

Näin sivuhuomiona voisin vielä mainita, että Talksin kaltaisella pienellä tapahtumalla on toki ylipäänsä joitakin piirteitä, jotka korostuvat niin hyvässä kuin pahassakin, kun kaikki ovat koko ajan samassa tilassa ja suuri osa esiintyjistä hengaa samoissa piireissä. Reunapöydän meemuhuutelut ja hömelöt vitsit ovat hauskaa kuunneltavaa niille, jotka tuntevat huutelijaväestön ja tietävät, että huutelut tarkoittavat monesti todellisuudessa jotain aivan muuta kuin miltä ne päällisin puolin kuulostavat – tälle kontrastillehan sisäpiirivitsit yleensä rakentuvat. Minua henkilökohtaisesti reunapöydän rölläys viihdytti, enkä pitänyt sitä epäasiallisena. Ainakin osa väestöstä näyttää kuitenkin kokeneen korostuneen sisäpiireilyn vieraannuttavana ja epämiellyttävänä lisämausteena muuten toimivassa tapahtumassa.

Koska Talksia on yritetty viedä lähestyttävämpään suuntaan, voisi itse kunkin olla hyvä harkita hieman sisäpiirihuutelun hillitsemistä vähän kevyemmälle tasolle. Eivät virheellisesti pelätty pukupakko ja kiinnostuksen puute animeaiheista puheohjelmaa kohtaan ole välttämättä ainoat syyt siihen, että Talksilla on hieman sisäänpäinkääntyvän tapahtuman maine. Jatkuva ja äänekäs sisäpiirimeemuilu tällaisessa yhden aktiviteettivaihtoehdon tapahtumassa saattaa hyvinkin saada osan kävijöistä tuntemaan olonsa epämukavaksi, ja se tuskin on kenenkään tarkoitus.

CosplayGaala

Sunnuntaina kävin myös ensimmäistä kertaa tänä vuonna tiensä päähän tulleessa CosplayGaalassa, Suomen ainoassa cosplayhin keskittyvässä tapahtumassa. En ole missään määrin Gaalan ydinkohderyhmää, sillä en ole erityisen kiinnostunut pukuilusta muuten kuin kivana lisäkuriositeettinä coniympäristöissä. Hirveästi ei tästä syystä löydy sanottavaakaan, mutta sen verran pitänee mainita, että yllättävän viihdyttävä reissu oli.

En ole tainnut käydä katsomassa minkäänmallisia cosplaykisoja sitten vuoden 2006 Finncon-Animeconin, jolloin niihin vielä jonotettiin läpi koko Paasitornin portaikon ja kisaajat kävivät vielä vain nopeasti kipittämässä lavalla. Olen ollut toki tietoinen siitä, että kisojen järjestelyt ovat parantuneet huomattavasti näistä ajoista, mutta aina päällä on tuntunut olevan jotain kiinnostavampaa puheohjelmaa, joten eipä ole tullut mentyä.

Edelliseen kertaan nähden Gaalan kisat siis luonnollisesti ilahduttivat suuresti. Lavalla nähtiin mielikuvituksellisia ja yllättävänkin oivaltavia esityksiä sekä kauniita pukuja, joita pääsi näkemään liikkeessä ja toiminnassa. Tällainen esittävä kisamalli toimii erittäin hyvin juuri siksi, että sen kautta yleisö saa nähdä cossaajan näkemyksen sekä hahmon ulkoasusta että hahmosta syvemminkin – tämän liikkeistä, olemuksesta ja persoonallisuudesta.

Sääli ettei Gaalaa ole ilmeisesti tulossa ensi vuonna, sillä cosplaylle omistettu tapahtuma lienee paras mahdollisuus tällaiselle puheohjelmaa preferoivalle harrastajalle päästä katsomaan cosplaykisoja.

Kategoriat
Anime Länsiviihde Tapahtumat

R&A 2012: Perjantai 28.9. ja lauantai 29.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels (en jaksanut Bio Rexin niskatuettomia tuoleja)

A Letter to Momo (Momo e no Tegami, Japani 2011)

Kirje Momolle on äärettömän herttainen ja yllättävän uskottava ja koskettavakin tarina uudelle paikkakunnalle isänsä kuoleman jälkeen muuttavan tyttösen sopeutumisvaikeuksista. Hirveän kivaa katsottavaa; hauska ja rento ja monella tapaa hirveän vaivaton leffa, joka ei vaadi katsojalta hirveästi omia ponnisteluja, mutta antaa sisällölliseen ennalta-arvattavuuteensa ja kunnianhimottomuuteensa nähden hyvin paljon katselukokemuksena.

Pidin erityisesti Momo-tytön ja tämän nuoren leskiäidin kanssakäymisistä, josta leffan tärkeimmät konfliktit kumpuavat. Heidän välilleen on rakennettu onnistuneen lämmin suhde, jota isän kuoleman aiheuttama suru ja siitä toipuminen on ymmärrettävästi vaurioittanut hieman. Kurittomat entiset jumalolennot taas tuovat tarinaan mukavan annoksen miellyttävän osuvaa ja raikkaan nenäkästäkin huumoria.

Tyylillisesti ja tunnelmallisesti leffa toi elävästi mieleen pari vuotta sitten R&A:n Finnkino-kilpailun voittaneen Summer Warsin. Kummatkin ovat seesteisiä, normaalia perhe-elämää fantastisilla/skifistisillä piirteillä ryydittäviä draamoja. Varsinkin yhteistyötä korostava kliimaksikoitos on hyvin saman tyyppinen ja nostaa tunnelman yhtä korkealle.

Hintansa väärti? Kaikin tavoin hirveän herttainen koko perheen leffa, jonka kaunista animaatiota katsoi mielellään ihan teatterissa asti.

Ace Attorney (Gyakuten saiban, Japani 2012)

Olin ensimmäisiä trailereita katsellessani melko skeptinen sen suhteen, toimisivatko mahdollisimman autenttisesti videopelin kampauksia kornisti jäljittelevät fabuhiukset ja muu hyperuskollisuus live action -leffassa. Japanilaiset tuntuvat useinkin pyrkimään mahdollisimman tarkkaan jäljittelyyn manga-, anime- ja peliperäisissä live action -leffoissa, mutta samalla karsiutuu helposti osa tuotoksen uskottavuudesta näytellyn elokuvan formaatin puitteissa. Joskus pilkuntarkka alkuperäisen designin seuraaminen antaa hahmoista aivan väärän kuvan, koska animedesignit toimivat eri tavalla kuin normaalit. Menisikö viimeiseen asti sliipattu Miles Edgeworth esimerkiksi istuntosaliin näyttäen siltä kuin olisi unohtanut kammata kuivashampoot hiuksistaan aamulla?

Yllätyin kuitenkin iloisesti, sillä pätkää katsoessa tönköt animekampaukset istuivat hulvattoman itseironisesti muun peleistä lainatun etenemislogiikan ja kuivahkon huumorin jatkoksi. Leffa ei yritäkään toimia täysin uskottavasti live action -leffana, vaan se esittelee ylpeänä pelijuuriaan niin rakastettavan pilke silmäkulmassa, ettei näitä elementtejä voi edes pitää teennäisinä. Samalla draama on kuitenkin sovitettu toimimaan valkokankaalla varsin esimerkillisesti ja tarina on muokattu ensimmäisen Ace Attorney -pelin oikeustapauksista liiat episodimaisuudet nätisti välttäväksi kokonaisuudeksi.

Kauniin teräväkärkisen ja alkuperäismateriaalilla ilkamoivan ihanuuden vastapainona leffan kanssa on myös tehty jonkin verran hyvin omituisia toteutusratkaisuja, jotka monesti eivät osu aivan maaliin. Ilmiselvimpinä heikkouksina mieleen jäivät pelien pirtsakan sidekick-tyttö Maya Feyn heikko rooli – hän on monesti mukana vain mukana olemisen vuoksi ja silloinkin murjottaa kajaaliensa alla – sekä etenkin pääantagonisti, syyttäjä von Karma. Pelottavan piinkovan ja viiltäväkatseisen mutta arvokkaan vanhan herran sijaan ruudulla pyörii tukeva ja mediaa nuoleskeleva mulkero, joka ei tuo kunnollista voittamattoman vastuksen tuntua ja jää lavakarismansa puolesta kauas onnistuneiden pääosien, Phoenix Wrightin ja Miles Edgeworthin taakse.

Hintansa väärti? Toteutuksen ajoittaisista epätasaisuuksista ja joistakin epäonnistuneista näyttelijävalinnoista huolimatta äärimmäisen kiva leffa, joka rakastaa lähdemateriaaliaan ja palvelee sen faneja ihailtavan pyyteettömästi unohtamatta kuitenkaan elokuvallisia ansioita.

Laurence Anyways (Kanada 2012)

Elokuva punoo yhteen opettaja-runoilija Laurencen sukupuolenvaihdospäätöksen ja tämän ja ohjaajavaimo Fredin myrskyisen rakkaustarinan varsin hyvin. Hahmot jäävät kuitenkin hieman etäisiksi, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja, nuori lahjakkuus Xavier Dolan, tuntuu tekevän mielellään tulisia mutta sielultaan kylmiä tarinoita. Mukavan tiukan alkupuoliskon jälkeen eteneminenkin jää haparoimaan tyhjäkäynnillä liian pitkiksi hetkiksi, eikä kerronta ole aina tarpeeksi selkeää.

Kunnianhimoa löytyy vähän liiankin paljon. Aggressivinen ohjaus, sävähdyttävät musiikkivalinnat, räiskähtelevä tyylitaju, ajoittaiset ja päälleliimatun oloiset taidehomoilut ja hektinen dialogi eivät kaikki oikein mahdu samaan pätkään, mikä tekee leffasta tyylillisesti turhan raskaan ja hajanaisen.  Toisaalta varsinkin monet huippuhetket on saatu elävöitettyä esimerkillisen voimakkaasti ja vaikuttavasti juuri tämän määrätietoisen aggressiivisuuden ansiosta.

Hintansa väärti? En kadu että katsoin, mutta Dolanin leffat olisivat nautittavimpia, jos hän osaisi hieman rajoittaa ylitsepursuavaa taiteellista näkemystään koherentimmiksi kokonaisuuksiksi.

——————–

Tällainen setti siis tänä vuonna – hyvin erityyppisiä leffoja sattui haaviin, ja kaikki sysihuonoa ja umpitylsää King of Pigsiä lukuun ottamatta maistuivat aika muikeasti. Tämän kierroksen ehdottomat tähdet olivat A Royal Affair ja Ace Attorney. Livebloggaaminen ei onnistunut valitettavasti ihan nätisti, kun vapaa-aika ja jaksaminen jäivät melko vähille töiden ja opiskelujuttujen (ja tietysti leffojen) takia, mutta tulipahan tehtyä, kun  itse tykästyin tähän muotoon enemmän kuin pelkkään loppukoontiin. Nyt sitten vain odottelemaan ensi syksyn leffafestareita!

Kategoriat
Länsiviihde Tapahtumat

R&A 2012: Maanantai-keskiviikko 24.-26.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels

Whore’s Glory (Saksa & Itävalta 2011)

Dokumenteissa rakenteellisesti mielenkiintoisin osuus on usein se, kuinka kovaa tekijät antavat oman äänensä kuulua lopputuotteessa. Kolmesta eri puolilla maailmaa pyörivästä bordellista kertova Whore’s Glory näyttää päällisin puolin hyvin neutraalilta, sillä tekijät eivät itse esiinny siinä lainkaan, selostusta ei ole, eikä haastattelijoiden kysymyksiäkään kuulla. Haastateltavat ainakin näyttävät kertovan elämästään omin sanoin. Todellisuudessa tämä tekijöiden hiljaisuus johtaa ehkä hieman turhankin harhaanjohtavaan kuvaan, koska aivan ilmeisestikin valtavasta määrästä materiaalia on valikoitu vain pieni osa hyvin tietoisesti.

Pätkän suurin anti ei synny niinkään minkään yksittäisen kuvauskohteen tutkistelusta, vaan kolmen kohteen vertailevasta otteesta. Bangkokin suorastaan kliinisen oloisesta ilotalosta on pitkä matka Bangladeshin rähjäisen aggressiiviseen menoon ja edelleen meksikolaiskaupungin karun määrätietoisiin porttolayksikköihin. Toisaalta ilotyttöjen elämään liittyy hyvin samanlaisia haasteita kaikissa kuvauskohteissa.

Kiintoisimmiksi yksityiskohdiksi itselleni jäivät asiakkaiden ja prostituoitujen välisten suhteiden henkilökohtaisuuden tason vaihtelut. Thaimaassa tytöt tunnistetaan numeroilla, Intiassa nimet, kanta-asiakkaat ja melkein seurustelua simuloivat asiakassuhteet ovat tärkeitä, kun taas Meksikossa ollaan täysin anonyymejä, eikä itsestä kerrota mitään vaikka asiakas kysyisikin.

Kunkin kohteen kohdalla jäädään toistamaan samoja elementtejä moneen otteeseen rutiinin tunnun luomiseksi. Esimerkiksi intialaisnaisten veden pärskyttelyä huoneen ovelle näytetään muutaman minuutin välein, samoin kuin thaimaalaisten asiakkaiden neuvottelua bordellin isännän kanssa siitä, kuka tytöistä soveltuisi herroille parhaiten. Tällaiset toistot korvaavat onnistuneesti selostusta. Toisaalta niiden takia kuhunkin kohteeseen käytetään hieman enemmän aikaa kuin muuten tarvitsisi, mikä tekee dokumenttileffasta vähän puuduttavan ja turhan pitkän sisältöön nähden.

Hintansa väärti? Ihan mielenkiintoinen ja monipuolisen oloinen pläjäys, mutta jokaisen kohteen kuvauksen olisi voinut pätkäistä kymmenisen minuuttia lyhemmäksi.

A Royal Affair (En Kongelig Affære, Tanska, Ruotsi, Tšekki & Saksa 2012)

Historialliset pukudraamat ovat usein suureellisuudessaan varsin hurmaavia pätkiä, ja tämä tanskalainen tapaus viihdytti ja herätti ajatuksia ihan erityisen tehokkaasti. Moniulotteisuudessaan ja yksinkertaistamisen välttämisessään se on esimerkillisesti toteutettu tarina, jossa mielenkiintoisella tavalla epätyypillisesti tasapainotettu kolmiodraama kietoutuu hyvin kiinteästi hahmojen poliittisiin intresseihin.

Erityisen kiitoksen leffa ansaitseekin tämän kolmiodraaman poikkeuksellisen hienosta käsittelystä. Yksinkertainen kuningas Christian on tyhmyyttään täysi mulkvisti, ja on ilmiselvää, että valistusajattelustaan yhteisen sävelen löytävät kuningatar Caroline ja kuninkaan luotettu lääkäri Struensee ansaitsevat toisensa. Siitä huolimatta tekee pahaa seurata, kuinka kaksi älykköä manipuloi Struenseesta emotionaalisesti riippuvaista kuningasta täysin häikäilemmättömästi toimimaan valistusideoidensa toteutusvälineenä.

Kukin kolmesta keskeisestä hahmosta rakentuu loppupeleissä hyvin sympaattiseksi tyypiksi kaikista uhkapeleistä, hölmöilyistä ja petoksista huolimatta. Hahmojen motiivit ja tunteet toisiaan kohtaan perustellaan erinomaisen kattavasti ja uskottavasti, ja hovin juonittelujen seuraaminen hieman totutusta eriävästä vinkkelistä herättelee näppärästi.

Hintansa väärti? Ehdottomasti parhaita näkemiäni puku- ja kolmiodraamoja. Viikonlopun näytöksissä on vielä pari paikkaa vapaana, menkää katsomaan.

War Witch (Rebelle, Kanada 2012)

War Witch oli melkeinpä iloinen yllätys. Aiheensa perusteella se kuulostaa kurjuuden kärjistymältä ja maailmankaikkeuden raskaimmalta leffalta – onhan kyse afrikkalaisista lapsisotilaista. Komona-tyttösen matka onkin toki asiaankuuluvalla tavalla äärimmäisen rankka ja traumaattinen, mutta leffa ei painavasta aiheesta huolimatta onneksi unohda sydäntään.

Arfikkaa ei kuvata vihoviimeisenä kuolonloukkona, kuten voisi vähän liian helposti käydä, vaan elokuva on täynnä ihania ja ihailtavia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan hädässä olevaa. Leffa antaa katsojalle tilaa tutustua myös kulttuurin kauniisiin puoliin. Puoliväliin taktiseksi hengähdystauoksi sijoitettu valkoisen kukon metsästysretki on herttaisimpia viime aikoina näkemiäni kohtauskokonaisuuksia. Viattoman kuiva huumorikin pääsee kukkimaan sen aikana kauniisti ennen väistämättömän synkeää loppukolmannesta, joka ei sekään unohda katsomiskokemukselle niin tärkeitä valonpilkahduksia.

Hintansa väärti? Olin odottanut puisevaa mutta tärkeää kärsimystarinaa, mutta sainkin aidosti koskettavan kertomuksen rohkean nuoren naisen koettelemuksista.

Kategoriat
Länsiviihde Tapahtumat

R&A 2012: Sunnuntai 23.9.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels

Keep the Lights On (Yhdysvallat 2012)

Parisuhdekuvauksena Keep the Lights On toimii loistavasti realistisuutensa ansiosta. Dokumentaristi Erikin ja lakimies Paulin romanssi sijoittuu hyvin määrätietoisesti reaalimaailmaan, eikä yritä sokerikuorruttaa tai sensaatiopaisutella miesten välistä vuosikymmenen kestävää suhdetta ylä- ja alamäkineen. Kaikella ja kaikilla on niin valoisat kuin ikävämmätkin puolensa, eikä mustavalkoisuuksiin juuri sorruta. Erikiä koko ajan enemmän ahdistava Paulin päihdeongelma nousee leffan keskeiseksi konfliktiksi, mutta Paulia puolestaan kaivelevat Erikin flirttailut ja puhelinseksisessiot muiden miesten kanssa.

Leffa ei kuitenkaan koskaan unohda pitää esillä, miksi miehet ongelmistaan huolimatta pysyvät yhdessä vuosien ajan. Kumpikin heistä satuttaa jatkuvasti toista omalla tavallaan, mutta tämä esitetään enemmän parisuhteen realiteettina kuin ylitsepääsemättömänä esteenä – he tuovat toistensa elämään myös paljon paljon hyvää ja kaunista. Heidän välillään paistavaa syvää rakkautta ei voi kyseenalaistaa valtavan suloisten pienten yhteisten hetkien ansiosta. Peiton alta löytyvän lahjan avaamishetken ja takinkauluksen parasta asemoimista koskevien hymyileväisten nahistelujen kaltaiset söpöilyt keräävät onnistuneesti katsojan sympatiat puoleensa.

Elokuvan loppuratkaisusta olisi voinut saada aikaan suurenkin draaman, mutta tekijät välttävät mukavasti ylireagoinnin suot ja jättävät teoksensa päättymään hieman antiklimaattiseen, mutta yleistunnelmaan kauniisti sopivaan ja tarinan hyvään kohtaan lopettavaan finaaliin. Kaikin puolin nautin pläjäyksestä varsin paljon.

Hintansa väärti? Ehdottomasti, jos homomiehet eivät pelota, mutta aito ja realistisuuden tavoittelustaan huolimatta melko positiivinen draama innostaa.

Damsels in Distress (Yhdysvallat 2011)

Steppauksen ja teräväkärkisen deadpan-huumorin rytmittämä neljän opiskelijan pyörittämä maailmanparannuspiiri nappasi aivan eri tavalla kuin tosielämästä viehätysvoimansa ammentava Keep the Lights On. Damsels in Distress tietää erinomaisen hyvin olevansa fiktiota ja kärjistääkin kaikkea sisältöään sen mukaisesti. Tämä tehdään kuitenkin niin sympaattisesti, että hankalahan hauskan napakasti kirjoitettuihin ja näyteltyihin neitokaisiin oli olla ihastumatta.

Episodimaisesti rakennettu tarina harhailee vähän sinne ja hiukan tuonne, mikä korostaa hieman turhan paljon sitä, ettei leffalla vankkumattomasta ihanuudestaan ja näppäränfiksusta dialogistaan huolimatta ole ihan hirveästi suuntaa tai pointtia. Toisaalta tämä ei onneksi juurikaan häiritse, sillä fokus säilyy koko ajan tiukasti tekijöiden otteessa pysyvissä hahmoissa. Erityisesti naisnelikon johtohahmo Violet on aivan hurmaavan höpö hyvin itsetiedostavalla ja suoraselkäisellä tavalla.

Hintansa väärti? Ei ehkä viime vuosien tärkeimpiä leffoja, mutta fiksuna hyvänmielen pätkänä toimii loistavasti.

Kategoriat
Länsiviihde Tapahtumat

R&A 2012: Perjantai 21.9.

Rakkautta & Anarkiaa -filmifestarit pyörähtivät taas käyntiin, ja yritän tänä vuonna liveblogata omasta leffakierroksestani samaan tapaan kuin armon vuonna 2010. Tuttuun tapaan leffoista voi lukea enemmän R&A:n sivuilta, jonne otsikkolinkki mukavasti ohjailee.

Aranan R&A-ohjelma 2012:

pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights on, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels

King of Pigs (Dwae-ji-ui wang, Etelä-Korea 2011)

Possukuningasta päädyin katsomaan lähinnä saadakseni vähän kontrastia ainaisille japanilaisille piirretyille – korealaista animaatiota kun tulee kulutettua äärimmäisen harvoin. Vaikka olin valmistautunut väkivaltaista koulukiusaamista lupaavan juonikuvauksen perusteella rankkaan menoon, hämmennyin silti elokuvan ytimestä huokuvan synkkäilyankeilun tukahduttavasta sakeudesta.

Leffa tuntui tietoisesti jättävän kaikki hahmonsa vaille minkäänlaista sympatianripettä. Ne hahmot, jotka eivät ole sydämettöminä julmureina kuvattuja koulukiusaajia, ovat näiden armoille alistuvia selkärangattomiksi hakattuja surkimuksia, jotka vartuttuaan hakkaavat ja kuristavat vaimojaan. Yhteiskunnan armotonta luokkajakoa kuvastavia läpeensä ikäviä välienselvittelyjä kaadetaan ruudulle niin tiheään tahtiin, että julmuuksien kuvaukset ja altavastaajien päättymättömät kärsimykset menettävät nopeasti vaikuttavuutensa ja terävyytensä ylikäytön takia.

Tietokoneella vaivauduttavan töksähtelevästi ja jäykästi toteutettu animointi on väännetty olemattomalla budjetilla, joka saa hahmot näyttämään massattomilta peliukkeleilta. Nätteihin ja huolitellun näköisiin hahmoihin tottuneen animekeken silmiin hahmodesignien rujouskin lähinnä lisäsi elokuvan masentavuutta realismin tunnun sijaan.

Ohjauspuolellakin King of Pigs onnistui enemmän hihityttämään kuin häikäisemään. Ohjaajan epätoivoiset yritykset lisätä dramatiikkaa hellyyttävän kömpelöillä siirtymillä toimivat aivan liian tehokkaana tahattoman huumorin lähteenä. Lisäksi liki kaksituntinen elokuva olisi voinut kevyesti olla ainakin puoli tuntia lyhyempi, sillä toteutus on täynnä tyhjäkäyntiä ja ylimääräistä venytystä.

Hintansa väärti? Ei. Rankka ja yhteiskuntakriittinen tarina ei yksinään riitä, kun epämiellyttävät hahmot eivät tarjoa minkäänlaista välittämisen aihetta tai tarttumapintaa. Piinaavan venytetty rytmitys taas vesittää leffan sanoman tehokkuutta.

Kategoriat
Tapahtumat

Maailmanlopun con

Menneenä viikonloppuna tuli vierailtua toista kertaa anime- ja roolipelitapahtuma Traconissa, joka osoitti jälleen olevansa varsin kiva paketti. Viime vuonna olin tykännyt erityisesti teemapelin näkyvyydestä kaikkialla conissa. Eriväristen ryhmittymien kamppailut, käytävällä kailotetut vallankumoukselliset palopuheet ja muu roolipelitilpehööri onnistuivat tuomaan conikokemukseen ihan omintakeista fiilistä, joka sai sen erottumaan tunnelmallisesti selvästi edukseen kaikista muista coneista. Siksi olinkin hieman pettynyt siihen, etteivät teemapelijutut tuntuneet olleen tänä vuonna yhtä laajasti esillä. En ole itse kiinnostunut roolipelaamisesta tai teemapeliin osallistumisesta, mutta viime vuonna tykkäsin kovasti ohimennen todistaa kumouksellisten pidätyksiä ja muuta aiheeseen liittyvää.

Sen sijaan ohjelman kannalta Tracon nappasi tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna, eikä luentosalien väliä juostessa jäänytkään paljon aikaa muulle. Hiukan jäi harmittamaan, etten saanut katsastettua figuurinäyttelyä tai taidekujaa käytännnössä ollenkaan. Puheohjelma on kuitenkin minulle pääasia tapahtumassa kuin tapahtumassa, ja kiinnostavaa settiä löytyi välillä liiankin tiheään. Muutama kova valintakin täytyi tehdä. Ohjelmatarjonnassa kokonaisuutena ihastutti se, miten nätisti ehdoton valtaosa ohjelmasta keskittyi apokalypsi- ja avaruusteemoihin tavalla tai toisella. Tällainenkin yhtenevyys luo selkeästi conin identiteettiä ja yhtenäisyyttä conikokemukseen.