Babylonin orjalla ei ole kauheasti aikaa kirjoitella blogiin, mutta nyt täytyy avautua tällä talvikaudella eniten mietityttäneestä sarjasta. Olen nimittäin seurannut Haruko Kumotan samannimiseen joseimangaan perustuvaa, Studio DEENin tuottamaa Shoowa genroku rakugo shinjuuta melkoisen ristiriitaisin tunnelmin.
Animen kehyskertomuksessa japanilaisen rakugo-tarinankerrontaperinteen konkari Yakumo ottaa häntä ihailevan ja rakugosta innostuneen entisen linnakundi Yotaroon oppipojakseen. Yakumo ryhtyy kertomaan nuorukaiselle alkutaipaleestaan rakugoviihdyttäjänä 1900-luvun alkupuoliskolla sekä ystävyydestään edesmenneen, mainetta niittäneen toverinsa Sukerokun kanssa. Yotaroo sattuukin muistuttamaan kovasti Sukerokua niin innostuneiden maneeriensa kuin esitystyylinsäkin puolesta.
Sarjan promomateriaali keskittyy vähän hassusti ensimmäiseen jaksoon, vaikkei Yotaroota ole nähty sen koommin, kun kakkosjakso sukeltaa päättymättömään takaumaan.
Sarjan ensimmäinen jakso on tuplapituinen ja editoitu kasaan aikaisemmasta OVA-tulkinnasta. Jakso hurmasi ainakin länsimaalaisen animeyhteisön hetkessä rytmityksellisistä vaikeuksistaan huolimatta. Itse olin ensimmäisen jakson osalta vastarannan kiiski, sillä sen keskellä nähtävä kymmenen minuutin mittainen rakugoesitys ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.
Sarja on ensimmäinen kosketukseni rakugoon, joten sinänsä taiteenlajin demonstroiminen selventää konseptia hyvin. Rakugo vaikuttaa sarjan perusteella ihan söötiltä mutta kankealta ja vanhanaikaiselta viihdemuodolta, johon perijapanilaiseen tapaan liittyy miljoonia muotosääntöjä. Kertoja kertoo tarinansa yksin, esittäen kaikki roolit itse. Hän istuu koko esityksen ajan ja saa käyttää rekvisiittanaan kankaanpalasta ja viuhkaa, muuten on pärjättävä omalla äänellä ja elekielellä. Tarinat ovat ikivanhoja, usein koomisia kertomuksia, ja ilmeisesti niiden muokkaaminen tai uusien tarinoiden sepittäminen ei ole hyväksyttävää.
Perinteisyyttä enemmän minua häiritsee kuitenkin se, että monet hahmot tykittävät rakugonsa sellaisella konepistoolinopeudella, ettei tarinoilla ole mitään mahdollisuutta saada minua mukaansa. Sekä Yotaroolla että Sukerokulla on hirveä kiire päästä eteenpäin tosi tosi nopeasti ja siksi suu käy koko ajan, ja esitys vaikuttaa minun korvaani enemmän aggressiiviselta ja kiirehdityltä kuin aidosti huvittamaan tarkoitetulta.