Kävinpä viikonloppuna katsastamassa tämän kaunottaren valkokangasversiona. Reissu osoittautui toisaalta nostalgiseksi, toisaalta rasittavaksi. Nostalgiseksi, koska Mononoke Hime tai kotimaisemmin Prinsessa Mononoke on ollut suosikkini Hayao Miyazakin elokuvista ja koska se oli muistaakseni kolmas anime-leffa, jonka näin – heti Ninja Scrollin ja Akiran jälkeen. Rasittavaksi, koska pelkoni siitä, ettei se osoittautuisi ollenkaan niin hyväksi kuin olin sen edellisillä kerroilla vuosia sitten kokenut, kävi toteen.
Mitä enemmän Miyazakin elokuvia katson, sitä ikävämmin hänen tyylinsä tuntuu hankaavan minua vastakarvaan. Mononoke Hime on kuitenkin hieno filmi, siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain enää pysty pitämään siitä samalla tavalla kuin silloin joskus ennen. Eivät fiilikset nyt aivan negatiivisiksi jääneet, itse asiassa tunteet leffasta ovat nyt ristiriitaisemmat kuin koskaan.
Siitä ei kuitenkaan riidellä, että leffa on hiton komeaa silmänamia alusta loppuun.