Disney-joulukalenteri – 16. päivä

16.12.2009 kello 10:29

Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.

Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.

Poor Unfortunate Souls / Onnettomat sielut [1990, 1998] (Pieni merenneito)

 

[englanninkieliset lyriikat]

(Tuubivideoissa vuodet ovat -89 ja -99, mutta luotan enemmän omiin muistikuviin ja wikipediaan. Olisiko kenelläkään antaa vahvistusta suuntaan tai toiseen?)

Tämä musiikkinumero saa voimansa suurimmaksi osaksi Ursulasta, tuosta legendaarisesta Disney-pahisten aatelisesta. Hän on suuri nainen paitsi kooltaan myös kokonaisolemukseltaan. Kellekään muulle ei jää kohtauksessa lainkaan tilaa, Arielkin saa vain hädin tuskin pakotettua muutaman sanan kurkustaan.

Ursulaa on aivan pakko ihailla hänen liikemiesvaistonsa ansiosta. Koko kohtaus on hieno näytös psykologisesta sodankäynnistä, jossa Ursula dominoi kenttää suvereenisti. Hän ei anna Arielin puhua tai edes ajatella, vaan pitää itsensä koko ajan äänessä, eikä jätä kuulijalleen hengähdystaukoja.

Auttaja-puheistaan huolimatta hän ei tosiasiallisesti edes yritä vaikuttaa kiltiltä ja luotettavalta, kuten ”Life’s full of tough choices, innit?” –repliikki (3:51) antaa ymmärtää peittelemättömässä pahansuopuudessaan, puhumattakaan ”And don’t underestimate the importance of the body language – HAH!” –kohdasta (4:29), joka suorastaan hohkaa kylmää riettautta. Tämä on mahdollista ja toimii, sillä Ursula tietää, ettei turhaan kiltteilyyn ole tarvetta niin kauan, kun hän pystyy pitämään asiakkaansa pyörällä päästään, onhan tämä juuri suuttunut isälleen ja prinssi-ihastuksensa kanssa muutenkin kovin kuohuksissa.

Ursulan taktiikka on yksinkertaisuudessaan kerrassaan loistava. Hän rupeaa sotkemaan taikajuomaansa jo ennen kuin Ariel on hyväksynyt kaupan, laulaen samalla koko ajan painostavasti siitä, etteivät miehet kuitenkaan välitä höpöttävistä tytöistä. Systeemihän on sama kuin perinteisillä kaupparatsuilla – kun jalka on saatu oven väliin ja myynnissä olevalla imurilla putsattu koko olohuone, on ostajan sitä hankalampi kieltäytyä myyjän käytettyä niin paljon kallista aikaansa häneen. Ariel allekirjoittaa sopimuksen.

Eritoten tämä kohtaus onkin huomionarvoinen siitä, että päättyy yhteen Disneyn ehdottomasti pelottavimmista hetkistä. Ariel luovuttamassa äänensä Ursulalle saa kylmät väreet juoksentelemaan selkärankaani pitkin. Tuntu siitä, ettei laulu enää tule Arielin keuhkoista on järkyttävän todellinen, puhumattakaan siitä kun Ursulan taikakouran tunkeutuessa tytön kurkkuun tämä notkahtaa taaksepäin.

En toisaalta pidä siitä, miten Ursulan kieroa häikäilemättömyyttä on viety liiallisuuksiinkin useammalla tarpeettoman suorasukaisella kuiskauksella Kierolle ja Lierolle sekä ymppäämällä pahishypnoosirinkulat hänen silmiinsä hänen käskiessään Arielia laulamaan (5:50)

———————

Ulla Tapaninen tekee kummankin suomiversion Ursulan samalla tyylillä kuin Vesku Loiri Aladdinin Hengen: hyvin omalla tavallaan. Hän revittelee varsinkin vuoden -90 dubissa oikein asenteella tehden roolin varsin eri tavalla kuin Pat Carroll alun perin. Sääli vain että sanoitusten käännöksien kömpelyys paistaa esille vähän liian selvästi paikoittain. Vuoden -98 versiossa Tapaninen laulaa jo sen verran eri tyylillä, että kuulostaa paikoittain liikaa Muumimammalta, eikä uudempi versio pääse muutenkaan samalle räiskyvälle tasolle kuin vanha, vaikka lyriikoita onkin viilattu sulavammiksi. Ero Carrollin ja Tapanisen roolisuorituksissa havainnollistuu mielestäni parhaiten siinä, miten kumpikin sanoo ”Your voice” -repliikin (eng 4:14 ja suom -90 2:53). Carrollin tulkitsemana siitä putoaa kaikki tunne ja keimailu, kun taas Tapanisen repliikki muuttuu viekkaan sihiseväksi kuiskaukseksi.

Avainsanat:

Aiheet: Joulukalenteri, Länsiviihde, Musiikki  Tagit: RSS 2.0

« »


3 kommenttia

  1. Denelis

    Ensi kerralla Ariel sitten muistaa neuvotella kuljetuksen rannalle kuulumaan kauppaan… :D

    Olen samaa mieltä siitä, että Ursulan kuiskaukset lemmikeilleen/henchmeneilleen ovat jokseenkin turhia, erittäin häiritseviä ja yleisöä aliarvioivia. Kuka muka *ei* tajunnut tuosta kohtauksesta, että Ursula ei ole epäitsekkyyden perikuva? Käsikirjoittajat olisivat voineet luottaa vähän enemmän omiin kykyihinsä.

    Ariel menettämässä ääntään ja muuttumassa ihmiseksi (hankala konsepti, kun tämä muutenkin on käytännössä ainakin 60% ihminen…) on tosiaankin vaikuttava kohtaus. Värimaailma tämän pyrstön jakautuessa jaloiksi korostaa silkassa oranssin ja mustan kontrastissa koko toimenpiteen kivuliaisuutta ja sitä, miten Arielille luultavasti jää elinikäiset henkiset arvet koko tapahtumasta. (…Miksi minulla on fiilis, että toistan vain jotain aikaisempaa keskusteluamme tässä? Hmmm…)

  2. Arana

    Ariel ei taida olla kummoinen bisnisneito… x)

    On todella harmi, ettei hänellä ole alun lievän horjumisen lisäksi mitään muita ongelmia jalkojensa kanssa. Olisi älyttömän siistiä, jos kävely tekisi edes hitusen pahaa, vaikkei nyt ihan Andersenin sadun veitsenterillä astelemisen tasoiseen piinaan mentäisikään.

    En tuota ihmistymishetken värimaailman voimakkuutta ole aiemmin erikseen huomannut, mutta kylläpäs onkin tujua tavaraa. Koko leffalle on muuten hyvin tyypillistä kohtausten voimakkuuden laadun epätasaisuus. Todella hienon kohtauksen keskellä saatetaan seisahtua noihin Ursulan aika voimattomiin kjäh kjäh -pahiskommentteihin, mutta sitten pamautetaan screenille tuollaista äänenryöstöä ja pyrstönhalkomista, jotka puolestaan kuuluvat Disneyn voimakkaimpien hetkien joukkoon. Lievää ADHD-fiilistä selittävää varmasti paljolti se, että Pieni merenneito aloitti tuotantotalon ysärirenessanssin ja toi leffoihin täysin uuden tyylin, joka näkyy vielä vuonna 1989 olleen osittain aika hukassa.

  3. Missing Link » Arkisto » Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 1

    […] on myös impulsiivinen ja helposti johdateltavissa, kuten karismaattisen Ursulan Poor Unfortunate Souls -pahisbiisin aikana käy selväksi. Ursulan ei edes tarvitse varsinaisesti huijata häntä […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.