Kategoriat
Joulukalenteri Länsiviihde Musiikki

Disney-joulukalenteri – 21. päivä

Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.

Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.

Colors of the Wind / Tuulen värit (Pocahontas)

[englanninkieliset lyriikat]

Jälleen yksi legendaarinen kappale, jota ei yksinkertaisesti voi jättää pois tällaiselta listalta. Legendaarisen tästä tekee – paitsi toki se maailmaa avartava suvaitsevuuden ja kahden maailman kohtaamisen viesti – etenkin taiteellisten elementtien salakuljetus kohtauksen kerrontaa ryhdittämään.

Heti alkuun Pocahontasin takaa lehahtava väriä vaihtava perhosparvi (0:50) iskee silmään. Sitten päiväsaika hypähtää hetkeksi yöksi, ja meille tarjoillaan jänniä visuaaleja Pocahontasin kasvoilta heijastuvan suden ja kuusien muodostaman ilveksen muodossa. Heti näitä taas seuraa kerrassaan upea tuulen värit -hetki (1:22), jonka jälkeen Poca ja Smith lähtevät hyppelehtimään tuulen mukana kuin lehdet ja taivaalla juoksee tunnistamattomia sorkkaeläimiä (olen surkea lajintunnistuksessa). Sitten hypitäänkin jo alas vesiputouksista. Koko pätkä on silkkaa lähes keskeytymätöntä visuaalista ja konseptuaalista ilotulitusta. Erityisesti vuorokaudenaikojen epälooginen vaihteleminen tuo kohtaukseen jännän ajattomuuden tunnun.

Tästä huolimatta homma ei mene liian taiteelliseksi siinä mielessä, ettei taiteellisuuksista missään vaiheessa tule kylmää itseisarvoa, vaan ne on laskelmoitu ilmentämään luonnon ihmeellisyyttä. Itse asiassa taiteelliset kikat on piilotettu niin luonnolliseksi osaksi (pun not intended) kohtausta, etten itse varsinaisesti huomannut niiden olemassaoloa ennen kuin aivan viime aikoina. Syy siihen, että koen tämän kohtauksen niin vaikuttavaksi, on yksinkertaisesti siinä, etten ole ikinä ollut suuri silmäänpistävän taiteellisuuden ystävä. Sen sijaan tarpeeksi hienovaraisena kerronnan keinona käytettynä artsy-fartsyt trippailut toimivat näkökulman ja tematiikan elävöittämisessä parhaimmillaan loistavasti, kuten Colors of the Windin kanssa on päässyt käymään.

Oman maininnan ansaitsevat Pocahontasin liikkeet. Henkilökohtainen suosikkini on polvistuminen kiven ja puun väliin kappaleen alussa (0:45). Ylipäänsä hänen liikkeissään on tietty vaivattomuuden ja soljuvuuden tuntu, joka erottaa hänet kaikista muista Disney-prinsessoista, ja Colors of the Wind tuo tämän piirteen esiin erittäin selkeästi. Mulanin Reflection-kappaleen yhteydessä pohdin hieman kyseisen rainan tapaa esittää liikeanimaatio lähes täysin kitkattomana ja siksi liioitellun helpon näköisenä. Pocahontasissa kyse ei ole ollenkaan samasta asiasta. Tässä klassikossa Pocahontas on ainoa henkilö, jonka liike kuvataan vaivattoman näköisenä, eikä hänenkään kohdallaan kyse ole Mulanin tapaan epäluonnollisen helposta, painottoman oloisesta liikkumisesta vaan nimenomaan luonnollisesta liikkumisesta, jossa näkyy myös hahmon massan vaikutus. Näkyvillä on vielä sama juoksemis-teema, josta mainitsin aiempienkin Pocahontas-kappaleiden yhteydessä.

————————

Arja Koriseva on edelleen ehdottomasti suosikkiversioni Pocahontasista (kyllä, tästä on mainittava erikseen joka kerta), vaikka tässä laulussa alkuperäisenkin laulajan Judy Kuhnin erikoinen, käheä ääni pääsee oikeuksiinsa paremmin kuin Savages– ja Just Around the River Bend -kappaleissa, joissa häiritsevät ainakin omaan korvaani kummalliset laulukorkeudenvaihtelut. Korisevan Pocahontas on kuitenkin kypsällä ja tumman suklaisella äänellään yhä vakuuttavampi varsinkin kohotetuimmissa osuuksissa – vertaa vaikka säkeitä ”Have you ever heard the wolf cry to the new born moon?” (eng 1:06) sekä ”Ja sä kuuletko jo suden huudon täydenkuun?” (suom 1:10). Kuhnin ääni ei jaksa aivan kantaa, mutta Koriseva kuulostaa melkein itsekin ulvovan täysikuuta (öh, noin niin kuin hyvällä ja aistikkaalla tavalla). Tämä on lisäksi Megaran I won’t say -revittelyn lisäksi toinen maininnan arvoinen kappale, kun haetaan aivan erityisen luontevasti käännettyjä Disney-lyriikoita.

2 vastausta aiheeseen “Disney-joulukalenteri – 21. päivä”

Olisi pitänyt arvata, että tämäkin pääsisi mukaan, sen verran hyvä kappale se on. Arja Korisevan ääni ja laulutaito ovat edelleen aivan loistavat ja kantavat kappaletta.

Miksen huomannut kuinka taiteellinen tämä on ennen kuin sanoit siitä? Siinä on ihan mielettömästi kikkailua värien ja jatkuvuuden kanssa. Etenkin pidän siitä, miten siinä ”kieriskelemme tässä auringonkukkien vieressä” -kohtauksen lopussa Pocahontas kääntyy selkä kameraan päin ja kierähtää Smithin yli, mikä liike muuntuu hänen uinnikseen. Se on mielettömän hyvin tehty eikä mitenkään hyppää silmille.

Toinen suosikkini on ”Voitko laulaa äänin jylhän isä vuoren?” -kohdasta alkava (1:25 upottamassasi vidissä) ”lennämme tuulessa”-kohtaus, jossa Pocan hiukset liikkuvat ensin luonnollisesti tuulen mukana, mutta rupeavat sitten nousemaan yhä ylemmäs ennen kuin Poca itse pyyhkäytyy tuulen mukana jyrkänteeltä alas. Pocan elekieli tuossa kohtauksessa on todella hienoa ja sulavaa, etenkin kun otetaan huomioon, että samalla kun hän hitaasti kiemurtelee paikoillaan, tuuli pyörii hänen ympärillään ja lopulta vaihtaa kokonaan suuntaa. Se luo onnistuneesti vaikutelman siitä, että jo ennen kuin hänen jalkansa ovat irronneet maasta, Poca on täysin tuulen vietävissä eikä tappele sitä vastaan. Verrataan Smithiin, joka seisoa töröttää paikoillaan ja lähtee lentoon vasta Pocan tartuttua hänen käsiinsä. Myös heidän jo ollessaan tuulen kuljetettavina, Smith rupeaa putoamaan heti Pocan päästettyä hänestä irti. Kuten kaikissa muissakin pikkukohtauksissa, tässäkin Smith haparoi alussa ennen kuin rupeaa mukailemaan Pocan liikkeitä.

Pidän myös Smithin aseen, uh, asemasta kappaleen kuvituksena. Ensin Poca viskaa sen hänelle, sitten estää häntä ampumasta karhua ja lopussa ase on unohdettuna varjoissa kuvan reunassa, mutta kuitenkin lähempänä katsojaa kuin itse päähenkilöt. Aivan kuin Smith olisi päässyt lähemmäs luontoa, mutta katsojat eivät.

Sivumennen ja todella off-topicina sanoen, jos Count D:n luonne muuttuisi kymmenisen pykälää positiivisemmaksi, tämä olisi hänen laulunsa. Etenkin lyriikoiden (englanti, suomi, saksa) puolesta. Korvaa vain sana villi sanalla hirviö niin… ;D

Et huomannut, kuinka taiteellinen pätkä on, koska sitä ei huomaa (ennen kuin rupeaa nimenomaan keksimään jotain huomioitavaa). Siksihän se on niin hieno. :)

Olen muuten aina tykännyt kovasti tuosta auringonkukkakedolta sukeltamaan -hetkestä. Siitä tulikin mieleen että vuorokaudenaikojen lisäksi myös tapahtumapaikat vaihtelevat ihan randomisti, mikä myös osaltaan lisää kohtauksen dynaamista vaikuttavuutta. Ja tuo tuulen värit -kohta on oikeasti älyttömän kaunis. Hieno analyysi, varsinkin Smithin osuuksien huomaaminen. Itse missasin ne täysin, koska… noh, taisin aika hyvin ignoorata Smithin tässä kappaleessa, kun silmät olivat niin liimautuneet Pocaan. ^^;

Ja kiitos kun avasit kiväärisymboliikkaa. Jossain vaiheessa minunkin oli tarkoitus mainita siitä, mutta unohtui kokonaan siinä vaiheessa kun kirjoitin tämän päivän postausta. On muuten jännä tulkinta, että kivääri ikään kuin jää meidän materialististen kapitalistikatsojien luokse. En kyllä menisi vannomaan, että se on tahallinen vertaus, mutta joka tapauksessa siisti havainto ja toimii.

Tarkoitat varmaan, että Colors of the Wind muuttuisi kymmenisen pykälää creepymmäksi… x)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *