Disney-joulukalenteri – 23. päivä

23.12.2009 kello 11:02

Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.

Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.

The Bells of Notre Dame / Notre Damen kellot (Notre Damen kellonsoittaja)

Tässä sitä ollaan, aivan listani huipulla. Tämä oli itse asiassa ensimmäisiä musikaalikohtauksia, joille löin kalenteripäivän lukkoon ja varmaan ainoa, joka ei kertaakaan vaihtanut paikkaa alkuperäiseltä listaltani. Mutta ei huolta; vaikka olemme listani huipulla jo näin aatonaattona, huomisellekin on vielä luvassa oma luukkunsa.

———————–

Toivoisin, että Fullmetal Alchemist:Brotherhoodin ja Death Noten kaltaiset sarjat katsoisivat tämän pätkän ja menisivät sitten nurkkaan häpeämään omia wannabe-eeppisiä kuorotaustojaan (no okei, se latinachanttaus tekee Death Notesta aika hulvattoman hauskaa katsottavaa, mutta ei se kovin dramaattisesti vakuuttavaa ole). Nykyisin eeppisiä kuoroja pukkaa esiin joka toisessa vähänkään suureellisemmassa tuotannossa, ja inflaatio on päässyt nakertamaan kuoromusiikkien ja sitä kautta kokonaisten leffojen ja sarjojen vaikuttavuutta. Jokainen eeppinen messuamisraita herättää minussa nykyisin väsähtäneitä haukotuksia, mutta onneksi aina pöhöttyneiden massakuorojen jälkeen voi käydä tuubittamassa Notre Damen kellonsoittajan alkuminuutteja, jotka eivät vain tunnu menettävän voimaansa.

Kyse ei ole välttämättä siitä, että Notre Damen kuoro olisi jotenkin valtavasti hienompi kuin monet muut, vaan siitä, että sitä käytetään niin tehokkaasti kerronnallisena keinona. Tästä päästäänkin perimmäiseen syyhyn siihen, miksi juuri The Bells of Notre Dame ryöväsi melko suvereenisti muuten kovin epädefinitiivisen listani ensimmäisen paikan. Kerronnallisesti kyseessä on ehdottomasti yksi hienoimmista kuusiminuuttisista omalla katselu-urallani.

Musikaalikohtaukset ovat yleensä enemmän kuvaavia kuin kertovia. Ne keskittyvät yhteen hetkeen ja pyrkivät elävöittämään sitä ja kaivamaan esille kaiken tunteen, joka tilanteesta on kaivettavissa. The Bells of Notre Dame on nimenomaan harvinaisempi kertova laulukohtaus. Musiikin voimalla se pysyy koko ajan liikkeessä, eikä jää jumittamaan ainoatakaan yksittäistä kohtaa. Se muuttaa muotoaan jatkuvasti niin nopeasti, hallitusti ja saumattomasti, ettei sen upeus lakkaa missään vaiheessa hämmästyttämästä.

Kohtaus on kerronnallisesti paljon kunnianhimoisempi kuin se joka toisessa flashbackissä käytetty tuttu ja vähän kömpelö skripti, joka lähtee siitä kun joku alkaa kertoa mitä on aiemmin tapahtunut, jolloin kerronta hyppää kuvaamaan suoraan näitä aikaisempia tapahtumia ja palaa kertomuksen jälkeen takaisin kerronnan nykyhetkeen, jossa tapahtumista kertonut hahmo lopettelee tarinaansa. The Bells of Notre Dame on tähän peruskaavaan verrattuna valtavan paljon hienojakoisempi limittäessään kerrontansa tasoja toisiinsa monipuolisen keinovalikoiman avulla kahden yksinkertaisen ja selvän aikasiirtymän sijaan. Musiikinkäyttö tukee eri tasoja ja siirtymiä tasolta toiselle vaihtelemalla suureellisuuden ja veikeän pienieleisyyden välillä.

Tunnelma lähtee kirjaimellisesti sieltä eeppisistä korkeuksista ja laskeutuu heti alkutoitotusten jälkeen pilvien päältä katutasoon samalla kun eeppiset melodiat väistyvät viehättävien ja hiljaisten rytmien tieltä. Clopin edustaa tätä maanläheisempää linjaa kertoessaan kerronnan nykyhetkeen sijoittuvan kehys- tai ulkotarinan idyllisenä aamuna lapsille menneisyyteen sijoittuvaa sisätarinaansa kellonsoittajasta. Tämä sisätarina on huomattavasti dramaattisempi, synkempi ja perinteisempi mahtipontinen aloitus mahtipontiselle leffalle.

Ulkotarinan ja sisätarinan tasot ovat selvästi erillisiä narratiivejä, onhan ne erotettu toisistaan huolellisesti jo värimaailmansa ja niissä esiintyvien hahmojen kautta. Silti kun Clopin kertoo tarinaansa, hän ei vain unohdu taustakertojaksi, vaan ottaa aktiivisesti osaa sisätarinaan ohjaamalla sitä. Sisäkohtaus ei pääse koskaan täysin itsenäistymään, (vaikka kovasti yrittääkin muun muassa juuri kuoro-osuuksiensa avulla) vaan se kulkee täydellisesti Clopinin rytmissä, erityisen hienona esimerkkinä kohta 1:27-1:40 – huomatkaa, miten Frollon kulmakarvat on ajoitettu rypistymään prikulleen within-sanan ja sitä korostavien rumpujen kohdalla. Tämän jälkeen soiva tilanteen kannalta pistävänkin kevyt puhallin sekoittaa mustalaisten ahdingon Clopinin tarinointiin. Samoin mustalaisnainen pakenee sisätarinassa vasta kun Clopin on kertonut tämän juoksevan pakoon ulkotarinassa, ja Clopin ohjaa myös Arkkidiakonin reaktiota, kun tämä estää Frolloa pudottamasta Quasimodo-vauvaa kaivoon [edit: uudesta videopätkästä on tyhmästi leikelty kaikki puheosuudet pois, mutta näkyvät suomenkielisessä versiossa].

Olemme koko kohtauksen ajan Clopinin aurinkoisena Pariisin aamuna lapsille lurittelemassa pienessä tarinassa. Ja kuitenkin olemme samalla kertaa myös messuamisen täyttämässä lumisen yön keskellä tapahtuvassa elämää suuremmassa suoraan meille katsojille kerrotussa tarinassa. Meidät pidetään jatkuvasti sisällä kummallakin kerronnallisella tasolla.

Eri tasojen identifiointiin käytetyt elementit ovat alusta asti vuorovaikutuksessa. Clopin saa taustalleen kuoroa ja Arkkidiakoni ja Frollo käyvät dialoginsa samanlaisena laulupuheena, jota Clopin harrastaa. Lopuksi päästään vielä kohtauksen monista siirtymistä viimeiseen, kun hypätään kelloa soittavasta varjonukke-Quasimodosta oikeaan auringonnousua vasten kelloa soittavaan Quasimodoon kuoron puhjetessa intohimoisempaan raikaamiseen kuin koskaan. Suureellinen sisätarinamme on siirtynyt elokuvan nykyhetkessä tapahtuvaan ulkotarinaan vauvan kasvettua nuorukaiseksi ja samalla pienieleisemmän ulkotarinan Clopin liittyy sisätarinan mahtipontiseen kuoroon.

The Bells of Notre Damen suuri hienous onkin siinä, että Frollon, mustalaisten ja Arkkipiispan tähdittämä sisätarina toimisi itsenäisenä tarinana vallan hyvin. Se olisi hyvin voimakas ja hyvin mukaansatempaava alku, joka kertoo yksinkertaisen kronologisesti, kuinka Quasimodosta tuli kellonsoittaja. Mutta se olisi myös hyvin tavanomainen ja perinteinen ratkaisu, eikä sykähdyttäisi tuoreuden tunnullaan ja narratiivisella monimutkaisuudellaan, kuten se nyt tekee. Stargay mainitsi kommentissaan, että Notre Damen kellonsoittaja onnistuu yhdistämään taitavasti vakavia teemoja ja lapsiystävällisyyttä, ja tässä kohtaa en voisi olla enempää samaa mieltä. Clopinin osuudet tekevät kerronnasta kunnianhimoisempaa, mutta tasaavat samalla sisätarinan ahdistavuutta ja synkeyttä.

Kerronnallisen extravaganzansa lisäksi The Bells of Notre Dame suorittaa myös leffan aloittavan esittelylaulun perinteisempiäkin funktioita; se taustoittaa tapahtumia, esittelee hahmoja ja ennen kaikkea tuo esille tarinan temaattisen peruskysymyksen, johon palataan myös Reprise-osuudessa leffan lopussa: ”Who is the monster and who is the man?”

Musiikillisesti ihailen kappaleen innovatiivisuutta, sen nostattamaa ajatusta siitä, että hienon musikaalinumeron voi tehdä näinkin – dialogia, puheenomaista laulua, mahtipontisia kuoroja ja mahtipontista laulua yhdistelemällä. Musiikillinen monimuotoisuus on tärkeässä roolissa kohtauksen liikkuvuuden kannalta, ja lopputulos kuulostaa todella elävältä. Ja ah, voisin laulaa Arkkidiakonin säkeitä ikuisuuden.

Tunnelma lähtee kirjaimellisesti sieltä eeppisistä korkeuksista ja laskeutuu heti alkutoitotusten jälkeen pilvien päältä katutasoon samalla kun eeppiset melodiat väistyvät viehättävien ja hiljaisten rytmien tieltä. Clopin edustaa tätä maanläheisempää linjaa kertoessaan kerronnan nykyhetkeen sijoittuvan kehys- tai ulkotarinan idyllisenä aamuna lapsille menneisyyteen sijoittuvaa sisätarinaansa kellonsoittajasta. Tämä sisätarina on huomattavasti dramaattisempi, synkempi ja perinteisempi mahtipontinen aloitus mahtipontiselle leffalle.

Ulkotarinan ja sisätarinan tasot ovat selvästi erillisiä narratiivejä, onhan ne erotettu toisistaan huolellisesti jo värimaailmansa ja niissä esiintyvien hahmojen kautta. Silti kun Clopin kertoo tarinaansa, hän ei vain unohdu taustakertojaksi, vaan ottaa aktiivisesti osaa sisätarinaan ohjaamalla sitä. Sisäkohtaus ei pääse koskaan täysin itsenäistymään, (vaikka kovasti yrittääkin muun muassa juuri kuoro-osuuksiensa avulla) vaan se kulkee täydellisesti Clopinin rytmissä, erityisen hienona esimerkkinä kohta 2:43-2:52 – huomatkaa, miten Frollon kulmakarvat on ajoitettu rypistymään prikulleen within-sanan ja sitä korostavien rumpujen kohdalla. Tämän jälkeen soiva tilanteen kannalta pistävänkin kevyt puhallin sekoittaa mustalaisten ahdingon Clopinin tarinointiin. Samoin mustalaisnainen pakenee sisätarinassa vasta kun Clopin on kertonut tämän juoksevan pakoon ulkotarinassa, ja Clopin ohjaa myös Arkkidiakonin reaktiota, kun tämä estää Frolloa pudottamasta Quasimodo-vauvaa kaivoon (3:50).

Olemme koko kohtauksen ajan Clopinin aurinkoisena Pariisin aamuna lapsille lurittelemassa pienessä tarinassa. Ja kuitenkin olemme samalla kertaa myös messuamisen täyttämässä lumisen yön keskellä tapahtuvassa elämää suuremmassa suoraan meille katsojille kerrotussa tarinassa. Meidät pidetään jatkuvasti sisällä kummallakin kerronnallisella tasolla.

Eri tasojen identifiointiin käytetyt elementit alkavat sekoittua kohtauksen kuluessa yhä tiuhempaan tahtiin. Clopin saa taustalleen kuoroaja Arkkidiakoni ja Frollo käyvät dialoginsa samanlaisena laulupuheena, jota Clopin harrastaa. Lopuksi päästään vielä kohtauksen monista siirtymistä viimeiseen, kun hypätään kelloa soittavasta varjonukke-Quasimodosta oikeaan auringonnousua vasten kelloa soittavaan Quasimodoon kuoron puhjetessa intohimoisempaan raikaamiseen kuin koskaan. Suureellinen sisätarinamme on siirtynyt elokuvan nykyhetkessä tapahtuvaan ulkotarinaan vauvan kasvettua nuorukaiseksi ja samalla pienieleisemmän ulkotarinan Clopin liittyy sisätarinan mahtipontiseen kuoroon.

The Bells of Notre Damen suuri hienous on siinä, että Frollon, mustalaisten ja Arkkipiispan tähdittämä sisätarina toimisi itsenäisenä tarinana vallan hyvin. Se olisi hyvin voimakas ja hyvin mukaansatempaava alku, joka kertoo yksinkertaisen kronologisesti, kuinka Quasimodosta tuli kellonsoittaja. Mutta se olisi myös hyvin tavanomainen ja perinteinen ratkaisu, eikä sykähdyttäisi tuoreuden tunnullaan ja narratiivisella monimutkaisuudellaan, kuten se nyt tekee. Tässä on aloituskohtaus, joka totisesti ansaitsee kehunsa pyrkimällä

 

Avainsanat: , ,

Aiheet: Joulukalenteri, Länsiviihde, Musiikki  Tagit: , , RSS 2.0

« »


7 kommenttia

  1. Hui

    Ah, tämä on kyllä hieno. Pidän siitä, että tässä laulaa niin moni henkilö ja että säkeet tosiaan ovat dialogia, eivät vain laulua. Eeppisyyslukemat ovat korkealla – olen pitkään miettinyt mennäänkö viimeisen beeeeellllls oooof nooootttreee daaaameeen kanssa vähän överiksi kuoron ja kellojen ja kaiken mölytessä taustalla. :D Tässä kappaleessa pidän erityisesti siitä, miten varsinainen melodia on vain lyhyt pätkä, joka toistuu uudelleen ja uudelleen. Ensinnäkin se jää päähän soimaan ja toiseksi luo pätkään sellaista maanisuuden ja vääjäämättömyyden tuntua. Kun sama melodia toistuu myöhemmin osittain Hellfiressa ja sitten aivan elokuvan lopussa, tulee katsojallekin sellainen olo, että ollaan menty täysi kieros ja tarina on siinä.

    Tosin Quasimodonkin olisi pitänyt saada joku eukko, jotta tarina olisi oikeasti ollut ohi. :/ Jatko-osia ei lasketa.

  2. Tsubasa

    Hmm.

    Mutta miten Quasimodolla voi olla punaiset hiukset?

  3. Hiro

    Arvasin, että tämä olisi listan huipulla! :D The Bells of Notre Dame on vain kerta kerralta hienompi. Flashbackit pitäisi aina kertoa musiikkinumerona, mieleen ei tosin nyt juolahda muita esimerkkejä kuin Sweeney Toddin alkupuoli. (Myös deal with the devil -kohtaukset pitäisi tehdä musiikin säestyksellä, sen on Poor Unfortunate Souls iskostanut selkärankaani…)

    Tässä välissä voisi sanoa, että joulukalenteri on ollut varsin muikea ja ainakin meidän perheen parissa nauttinut suurta suosiota. Kiitoksia jo nyt ajatuksia ja nostalgiaa herättävistä teksteistä, huomenna vielä kerran!

  4. Cilla

    Bells of Notre Dame on Disneyn klassikoiden parhaimpia avauslauluja, ja mahtipontisuus on juuri oikeaa suurta luokkaansa siinä :) Kun itse tarinamuotoon on ympätty Alan Menkenin musiikki ja Stephen Schwarzin mahtipontiset lyriikat, on lopputulos häikäisevä. Latinankielistä sielunmessua jylisevät kuorotkin istuvat hienosti mukaan ja mielestäni oli hienoa, että kuoron ”Kyrie eleison”-riimiä laulettiin koko elokuvan ajan silloin tällöin – fraasihan tarkoittaa jotain sinne päin kuin ”Jumala armahda”.

    Hieno oivallus on tosiaan myös Frollon Hellfire-kappaleen melodian soiminen kappaleessa, ja ”Kunhan pidät huolen ettei kukaan häntä nää”-melodiaa soitetaan usein Quasimodon hetkien aikana. Laulun sanat ovat kauniit ja suomenkielen pitkät sanat syövät käännösmahdollisuuksia jonkin verran, mutta siinä on myös joitain todella hyvin toimivia kohtia.
    Osaan muuten soittaa kyseisen kappaleen pianolla itsekin, vaikka auttamaton amatööri olenkin :9

  5. Arana

    Hui: Jep, se viimeinen töttöröö on vähän turhan lähellä överirajan tuntumassa, muttei onneksi mielestäni aivan ylitä sitä.

    Ah, siitähän meinasinkin tuota Hellfire-postausta viimeistellessäni että pitäisi sanoa tämän biisin kanssa, kun avausmelodiat toistuvat muissakin musiikeissa. Hyvä kun huomasit, kun itseltä unohtui aivan tyystin. Notre Damen kellonsoittajan musiikillinen yhtenäisyys on tosiaan ihan erityinen kehun aihe.

    Quasi-rukka… jopa Hugo-gargoililla oli enemmän romanttista meininkiä lopussa. ;____;

    Tsubasa: Quasi on adoptoitu Irlannista. D’oh.

    Hiro: Eikös Moulin Rougen koko tarina ole teknisesti katsoen takaumaa ja täynnä laulantaa? 8D

    Musikaalit ovat mielestäni hienoja juuri siksi, että niissä tarinan kohokohdat voidaan toteuttaa triplasti hienommin ja kruusatummin ilman että ne menevät ihan naurettavan överiksi.

    Hienoa, että homma on toiminut. Näiden tekstien kirjoittaminenkin on ollut todella kivaa, varsinkin kun teiltä lukijoilta on tullut niin paljon kommentointia ja keskustelua.

    Cilla: Ihanaa, että te ihmiset avaatte minulle näiden laulujen latinariimuja, joita en itse jaksa ikinä selvitellä. <3 Totta kyllä, ne leffaan istutetut kyrie eleisonit ovat todella selkäpiitä kylmääviä.

    Pidän ihan suomennoksista, varsinkin kun tämä kappale asetti tosiaan aika haasteellisen tehtävän. Mielestäni varsinkin ilmaisu ”on the steps of Notre Dame” kumppaneineen on jäänyt mieleeni vaikeutensa huomioon ottaen erittäin toimivasti käännettynä ”luona kirkon Notre Dame.” Se ei ehkä ole kunnollista suomea, mutta eipä tuosta olisi oikein mitenkään järkevämminkään voitu suoriutua meidän ikävien sijamuotojemme takia.

    Voi kun minäkin osaisin soittaa pianoa edes vähäsen… Joskus ekaluokkalaisena kävin vähän tunneilla, mutta sitten se vain jäi.

  6. stargay

    Nappivalinta, ei voi muuta sanoa. Itsekin arvostan Notre Damen musiikillista yhtenäisyyttä todella paljon, yksi hyvä esimerkki lisää on Heaven’s lightin kertautuminen kohdassa jossa Phoebus ja Esmeralda suutelevat ja Quasimodo vetäytyy pettyneenä syrjään.

    Ja pakko vielä kommentoida tuohon Quasimodon onnettomaan rakkauselämään: tavallaan minusta on kiva että onnellinen loppu voi pariutumisen sijasta tarkoittaa myös esimerkiksi sitä että sinut viimein hyväksytään sellaisena kuin olet tai lävistät taivaat porallasi tai mitä ikinä. Tämän elokuvan kontekstissa tuollainen lopetus päähenkilölle on kuitenkin vähintäänkin arveluttava…

  7. Arana

    Samojen sävelten voisi kuvitella rupeavan jossain vaiheessa kyllästyttämään, mutta oikeissa kohdissa toistetut melodiat todella tekevät vaikutuksen. Tuo mainitsemasikin toisto tuo Quasin pettymyksen esille kahta sydäntäsärkevämmin.

    Niinpä kyllä, ihan sattumoisin vain ainoa Disney, jossa joku muu saa tytön, featuroi päähenkilönä epämuodostuneen nuorukaisen… No onneksi jatko-osan Madellaine ei sentään ole ollenkaan paha tapaus, ja sopiikin herkälle ja kaunosieluiselle Quasille lopulta paremmin kuin kipakka Esmeralda.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.