Rakkautta & Anarkiaa 2009

30.9.2009 kello 21:52

R&A-elokuvafestarit olivat ja menivät, ja Arana kävi tuomitsemassa kymmenen leffaa jo toiseen kertaan peräjälkeen. Tarkoitus oli oikeastaan laittaa kommenttia jos festarin aikana ja patistaa ihmisiä katsomaan parhaat, mutta eipäs tullut taas mitään tehtyä. Tässä siis nyt jälkikäteen lyhyet arviot kaikista ja linkit esittelyihin:

Amreeka

Tykkäilin erittäin paljon siitä tasapainosta, jolla Amreeka yhdistelee kevyttä hyvän mielen draamakomediaa ja yhteiskunnallista sanomaa. Palestiinalaisäidin ja -pojan terroristipelkoisiin Yhdysvaltoihin integroitumisen tarkkailu tiukasti henkilökohtaiselta ihmisen tasolta avaa samalla yllättävän tehokkaasti näkymää kulttuurien kansainvälisiin suhteisiin ja molemminpuolisiin ennakkoluuloihin, jolloin raina saa varsin onnistuneesti toteutetun viihdyttävyytensä lisäksi syvempääkin merkitystä. Tunnelmakaan ei perinteisistä ”ole oma itsesi” -viesteistä huolimatta missään vaiheessa muutu raskaaksi, yltiötunteikkaaksi tai edes saarnaavaksi, mikä luo tervetullutta vaihtelua tämäntyyppisille elokuville yleisiin tönkköihin opettavaisuusmaneereihin.

Billu Barber

Edes Shahrukh Khan Bollywood-maailman virallisena seksikkyyden ruumiillistumana (sekä leffassa että tosielämässä) ei pelasta omaan pitkäpiimäisyyteensä hukkuvaa tuotosta, jolla olisi periaatteessa ihan hauska tarina kerrottavanaan, mutta joka kieltäytyy itsepintaisesti viemästä sitä eteenpäin. Khanin (mitenkään mihinkään liittymättömien, mutta luonnollisesti tosi seksikkäiden ja siksi hienojen) tanssinumeroiden lisäksi ainoastaan viimeiset kymmenen minuuttia toimivat katsomiskelpoisena viihteenä. Muuten en jaksanut tuntea edes myötähäpeää (paitsi muutamassa ihan erityisen nolossa komediakohtauksessa), kun sekin energia meni hereillä pysymiseen, etten vain missaisi mainittuja tanssikohtauksia. Tai no joo, pääsihän Khan tietysti heiluttamaan valomiekkaa Matrix-nahkassa…

Hierro

Pidin Pan’s Labyrinthiä varsin hienona leffana aikanaan ja Orpokodistakin on puhuttu hyvää, joten samojen tuottajien Hierro tuntui varsin potentiaaliselta pläjäykseltä. Siitä puuttuvat kuitenkin juuri ne elementit, jotka tekivät Panista niin voimakkaan elokuvakokemuksen: visuaalinen ja sisällöllinen rankkuus ja fantasian ja todellisuuden välisen rajan tutkiminen. Tunnelmallista unenomaisuutta tässäkin kyllä on, ja todellisuudesta irtautuneen, jatkuvasti muiden koteihin hiipivän psykoottisen päähenkilön (joka onnistuu hyvin lahjakkaasti narahtamaan melkein joka kerta) matka tämän etsiessä nimisaaren alueella kadonnutta poikaansa on varsin mielenkiintoinen ja tehokkaan pienieleinen henkilökuvaus. Ohjaajan esikoistyön haparoivuus kuitenkin näkyy vähän liian paljon varsinkin joissakin dramaattisissa valinnoissa ja musiikkien käytössä – hidastukset ja säikäytysdesibelit on sijoiteltu äärimmäisen tyypillisesti, mikä vie voimaa kokonaisuudelta. Vesimotiivin käsittely yhtäältä hellänä ja rauhallisena ympäristönä ja toisaalta ahdistavana surmanloukkuna sen sijaan ansaitsee plussaa.

I Killed My Mother

Jos Hierron ohjaus rakoili, niin Xavier Dolanin esikoisohjaus, -käsikirjoitus ja -tuotanto J’ai tué ma mère pysyy minua kuukautta nuoremman kunnianhimoisen elokuvataiteilijan käsissä aivan täydellisesti. Taiteellista kohtauksenrakennusta löytyy toisaalta omaan makuuni vähän liikaakin, mutta taiteellisuudet säilyvät sen verran olennaisina osina tunnelmakokonaisuutta, etteivät putoa koskaan varsinaisesti ylilyöntien puolelle. Periaatteessa jokainen erikoinen musiikkipätkä, hidastus, nopeutus ja kuvauskikka kertoo harvinaisen selvästi hyvin subjektiivisella tasolla, kuinka päähenkilö kokee elokuvan käsittelemät tapahtumat, ja katsojan näkökulmaa onnistutaan näin viemään lähemmäs tätä. Tämän vuoden R&A-paketin mielenkiintoisimmaksi tapaukseksi leffan teki nimenomaan erilaisten sinemaattisten keinojen monipuolinen, hallittu ja oivaltava käyttö. Lisäksi kertomus, jossa keskeinen hahmo on homoseksuaali, vaikka tarinan pointti on jossain muualla, on aina iloinen asia, varsinkin kun Dolanin hahmon ja komistuneelta Elijah Woodilta näyttävän poikaystävän suhde kuvataan siinä sivussa kiitettävän uskottavana ja dramaattisesti iskevänä.

Jodhaa Akbar

Yllätyksettömästi kumpikaan tämän vuoden bollywoodeista ei ilahduttanut läheskään yhtä paljon kuin viime vuoden Om Shanti Om (Shahrukh Khan = edelleen TEH SEX). Jodhaa Akbar olisi hyötynyt kovasti käsikirjoituksen tiivistämisestä, sillä suuri määrä juonipätkistä vain unohtuu johonkin matkan varrelle ja leffan pituus menee reippaasti yli kolmen tunnin. Lisäksi ah-niin-hyveellinen-hallitsija-ja-vaimoaan-ja-kansaansa-ja-kaikkea-muutakin-hyvää-kunnioittava miespääosa aiheutti lähinnä silmien pyöritystä ja leffa on kerronnallisesta ja tarinallisesta kunnianhimottomuudestaan huolimatta vähän liian mahtipontinen ja suureellinen. Bonuspisteitä tosin ropisee hyvästä yläosaton-lihaksikas-miestorso-saabisusta – Bollywood tuntuu osaavan naisille suunnatun fanipalvelun aivan priimatasolla. Sukupuoliroolien alentavuus sitten kääntöpuolena ärsyttikin perinteistä enemmän – tosin ehkä minun ei olisi pitänyt olla yllättynyt siitä, että raina vaihtaa loppua kohden suuntaansa paikkaansa etsivän nuoren naisen elämästä siihen, miten hyveellinen, rohkea, taitava ja viisas hallitsija tämän mies on. Loppujen lopuksi kuitenkin varsin mukava romanttinen paatostelu.

Red Cliff I&II

Eeppinen yhteensä viisituntinen John Woo -leffa on varsin hyvä alkupala ennen samasta pohjateoksesta ammentavaa Romance of the Three Kingdoms -animea, joka lähtee pyörimään ensi kuussa. Hienoa menoa mammuttipätkä onkin – etenkin ulkoasuun on selvästi satsattu kaikki Kiinan resurssit armeijasta alkaen ja megabudjettiin päättyen. Näiltä puolin kaikki onkin kunnossa, ja kamera tekee välistä kivoja asioita, tosin täysin muuhun kerrontaan sopimattomat pysäytykset ja hidastukset kirvoittivat lähinnä irvistyksiä. Leffan suurin ansio mielestäni on kuitenkin se, miten se hyödyntää pitkän kestonsa ja jopa lukuisat taistelukohtauksensa henkilöiden esiintuomiseen ja yksilöimiseen. Erityisen vahvasti mieleen jäivät tehokkaan poikatyttömäinen prinsessa Shanxiang ja fabulousgay moniosaava sotastrategi Zhuge, jotka ownaavat kaikkia muita aivan koko ajan.

Still Walking

Harvoin näkee näin partikulaarisella tasolla näin tarkkaa ja moniulotteista tutkielmaa perhesuhteista. Still Walking todistaa ansiokkaasti, että yhteen yksittäiseen perhejuhlaan zoomaaminen voidaan saada elävöitettyä näinkin kokonaiseksi ja kiinnostavaksi pikku kertomukseksi. Näkökulman harvinaisuus ja ihmisten kanssakäynnin realistisuus tuovat aivan erityistä uskottavuutta ja lämpöä tarinaan niin, ettei se oikeastaan edes tunnu tarinalta, vaan pikemminkin ihan oikealta katsaukselta erään perheen viettämään muistopäivään. Tunnistin henkilöjännitteiden ja vuorovaikutuksen piiristä hyvin paljon sellaista, mitä omankin suvun perhejuhlissa käydään läpi huolimatta valtavasta kulttuurierosta japanilaisen ja suomalaisen tradition välillä. Lopetuksessa on huomattavaa se, etteivät kaikki perheen ongelmat maagisesti ratkea elokuvan kattaman kahden päivän aikana.

The Girl Who Leapt Through Time

Muutamista vähän äkkinäisistä juonenkäänteistä ja turhasta toistosta huolimatta kierroksen ainokainen anime-leffa oli kovasti näkemisen arvoinen lämminhenkisenä aikahyppelydraamana. Keskittyminen aikamatkustusteemalle varsin epätyypillisen pieniin ja jokapäiväisiin asioihin tuo pätkään väriä, eivätkä elokuvabudjetti ja Yoshiyuki Sadamoton hahmodesignit ainakaan vähentäneet katseluintoa. Erityisesti tykkäilin siitä, että keskustyttö Makoton ja tämän miespuolisten ystävien suhde on kuvattu todella interaktiivisena ja voimasuhteiltaan verrattain tasapainoisena hyvin eri tyyliin kuin animessa on tapana, kun kyse on lukiotyttöjen ja -poikien välisistä kaverisuhteista. Makoton puupäisyys alkoi kyllä jyrsiä jonkin verran leffan edetessä, mutta se jäi lopulta melko marginaaliseksi valituksen aiheeksi.

Thirst

Ehdottomasti kipeimpiä vastaan kävelleitä elokuvia. En ole ollenkaan varma siitä, kuinka paljon oikeastaan pidin tästä tapauksesta, mutta meno käy loppua kohden niin hysteeriseksi, että korealaiselle vampyyripapille, psykolle tyttöystävälle ja tämän limaiselle miehelle tuli hajoiltua vielä pitkään leffan jälkeenkin. Varsinkin miespääosa ihastutti näyttelijäntaidoillaan. Naamataulu toki ruma kuin mikä, mutta tapa, jolla hän kuvaa tosinyhverön pappispojan muutosta aikanyhveröksi koomapotilaan tippaletkusta verta imuttavaksi epäkuolleeksi ja edelleen hitaasti mutta varmasti semicoolnyhveröiseksi vampyyrihusbandoksi oli kerrassaan nostattavaa katsottavaa. Niinikään tasapainottavasti ulkonäöllään jalat alta vievän naispääosan elämään kyllästyneen asenteen räjähtäminen käsiin vakuutti, ja lopun takakonttikohtaus on tuoreudessaan aivan ihastuttava.

Pinnallinen fanityttö on pinnallinen.

Avainsanat: ,

Aiheet: Anime, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: , RSS 2.0

« »


8 kommenttia

  1. Denelis

    Mikä pinnallinen fanityttö? Missä? O.o Musta sait yllättävän syvällisiä irti noista elokuvista, etenkin kun otetaan huomioon, kuinka pieneen tilaan sait pohdintasi pakattua. Hienoa nähdä, että kirjoituksesi taipuu tähänkin tyyliin. Näitä lukiessa tuli semmoinen fiilis, että olisi sittenkin pitänyt lähteä katsomaan niistä muutama.

  2. Arana

    Ensi vuonna olisi taas tilaisuus. ^^

    Okei, kyllä minulle sopii olla syvällinenkin fanityttö. Mutta joo, yllätin itsenikin: Minä ihan oikeasti osaan kirjoittaa kohtuullisen lyhyestikin asioista! Tuli tosi voittaja-fiilis. :D

  3. stargay

    En tänä vuonna päässyt nauttimaan Rumista & Angstisista ollenkaan, mutta olin listannut nimenomaan I killed my motherin ja Thirstin vuoden virallisesti kiinnostavimmiksi tapauksiksi, ja ilmeisesti ainakin tuo ensimmäinen olisikin oikeasti ihan katsomisen arvoinen pätkä. Täytyypä varmaan yrittää katsastaa edes nuo kaksi jossain välissä.

  4. Arana

    Kyllä molemmat ansaitsevat ehdottomasti tulla tuijotelluiksi. Thirstkin on lupausten mukaan vahvasti erilainen vampyyrileffa, ja nuo kaksi olivat itse asiassa ne, jotka jättivät eniten pureskeltavaa tyylin ja muodon suhteen. Kummankin näyttelytyö on myös mielestäni keskimääräistä selvästi vaikuttavampaa, joten voisin leffojen ongelmistakin huolimatta vahvistaa kiinnostavimmuuden virallistamisen. Katso ihmeessä!

  5. vrykyli

    Jep, kumman huonot olivat tämän vuoden R&A bollywood-leffat. Melko hengettömiä ja kaikki se mikä Bollyelokuvissa on hyvää puuttui – yhtä tanssikohtausta lukuunottamatta.

    Kuitenkin, jos näin saanen suositella jotain noiden lisäksi, niin nyt myös vakio-ohjelmistoon (ainakin stadissa) tullut animaatio ”9” on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mikäli apokalyptiset tunnelmat kiinnostaa (okei, juonen hämäryys voi olla mielipiteiden jakaja). Toinen on sitten käsikirjoittajana paremmin tunnetun Charlie Kaufmanin ”Synecdoche, New York”, joka jatkaa samalla linjalla kuin miehen muut työt. Kaufmanhan ei ole tunnetusti huonoa leffaa tehnytkään, vaikka käsikirjoitus ei tässä Spotless mindin ja adaptationin nerouden tasolle ehkä pääsekään.

    Mutta minne jäi Yatterman?!? grr… =D

  6. Arana

    9 tulee varmasti katsastettua vielä teatterissa, sen verran on tullut Burtonille fanityttöiltyä tässä vuosien varrella, ja nimenomaan tuo maailmanlopun ote kiinnostaa.

    Kaufmanilta olen nähnyt vain Spotless Mindin, josta tykkäsin ihan valtavasti. Adaptation ja Being John Malkovich taas ovat olleet listalla varmaan ikuisuuden, mutta en ole saanut katsotuksi. Nyt tuokin taitaa päästä jonon jatkoksi. Kyllä minä vielä jonain päivänä…

    Yatterman meni niin myöhään, etten millään jaksanut, kun viikonpäivinä herätys oli aina puoli seitsemältä. Kyllä se kiinnostuslistalla oli, mutta kun noilla inhoilla festareilla on ihan liian paljon katsottavaa…

  7. Missing Link » Arkisto » R&A 2010: Keskiviikko 22.9.

    […] leffojen joukossa, kun tykkäsin Xavier Dolanin edellisestä leffasta I Killed My Mother viime vuonna. Täydelliseen epätoivoon vaipumiseen ei sentään onneksi ollut aihetta, sillä Bio Rex on […]

  8. Missing Link » Arkisto » R&A 2010: Sunnuntai 26.9. ja johtopäätöksiä

    […] anniskelualueineen ja sen, että melkein pyörryin Kellsin jälkeen). Toisaalta viime vuoden kompaktimpi jälkikatsaus leffoihin toimi myös – varsinkin, kun olin kerennyt miettiä vähän pitempään, mitä […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.