Tämä ei ole taidetta.

10.5.2010 kello 19:14

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Meidän tarvitsee vain nähdä yksi ainokainen kuva Yuasan uusimmasta sarjasta Yojouhan Shinwa Taikeista tai vanhemmasta Kaibasta, ja ajattelemme heti automaattisesti: ”Ahaa, tuo onkin sellainen taiteellinen sarja.” Miksi? Koska Yuasan sarjat näyttävät erilaiselta kuin muut sarjat ja koska hänet on opittu tuntemaan ohjaajana, joka lisää hengentuotoksiinsa epäkonventionaalista kerronnallista tykistöä Voittamattoman armadan tarpeisiin. Myös Shinboun nimen kaikki skeneä yhtään seuraavat osaavat yhdistää yhtä vahvaan täyslaidalliseen kerronnallista leikittelyä ja kokeilullisuutta kuin Yuasan sarjoista tiedetään odottaa jo promokuvituksen perusteella. Molemmissa tapauksissa on olennaista, että kun katsomme herrojen sarjoja, näiden häröilevät tyylit ovat koko ajan ajatuksissamme ja silmiemme edessä niin provosoivan korostetusti, että miesten tyyliniekkailuun on ihan pakko ottaa kantaa tavalla tai toisella.

Katkeava käsilinja, olalla hyppiviä nallekarhuja, pohjapiirustusraamit – sen täytyy olla taiteellista!

Miksi siis shinboilujen kohdalla ajattelemme niin helposti: ”Pyh mitä tekotaidetta, taas se hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä komediansa päälle pinnallisia kuvakulmakikkailuja, joilla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta”? Entä miksi emme pidä yuasailuja tekotaiteena vaan syvennymme pohtimaan kikkailujen funktiota?

Tekotaide tulisi kaiketi lähtökohtaisesti määrittää nimensä mukaan joksikin, joka yrittää näyttää taiteelta, mutta jolla ei kuitenkaan loppupeleissä ole taiteellista arvoa. Milloin tätä taiteellista arvoa ei sitten tosiasiallisesti ole? Ehkä silloin, kun ne elementit, jotka yrittävät saada teoksen näyttämään taiteelta (kuten syvälliseltä näyttävä symboliikka tai visuaalinen erikoisuus) tuntuvat niin päälleliimatuilta, ettei niitä voi katsoa uskottavaksi osaksi teosta, vaan pelkäksi huomion kerjuuksi?

Jos tällä logiikalla tarkasteltaisiin Shinboun sarjoja, vaikka nyt tätä uusinta Arakawa Under the Bridgeä, minä ainakin päätyisin siihen lopputulokseen, etteivät lähikuvat päähenkilön silmään ja ruudulla vilkkuvat tekstit tunnu mitenkään päälleliimatuilta. Oudot kuvakulmavalinnat ja muu shinbosähellys ovat aivan olennainen osa sarjan absurdia outoilukomediaa, saavat tehokkaasti katsojan ymmärtämään sarjan luonteen ja tukevat sen tyylillistä yhtenäisyyttä – puhumattakaan siitä, että jipot ja temput ovat kuin taiteilijan signeeraus. Se ei ole turhaa, vaan selkeän tarkoituksellinen osa teoksen ulkonäköä.

Joskus lähikuva on pelkkä lähikuva.

Entä sitten Yuasan uusi sarja Yojouhan Shinwa Taikei? Ohjaajan visuaalinen trippailu vie katsojan melkein kirjaimellisesti sarjan kertojahenkilön pään sisälle ja näyttää maailman opiskelijapojan vinkkelistä juuri niin sekasortoisena ja hektisenä kuin tämä sen epäilemättä kokee. Kyseessä on tässäkin kohtaa merkityksellinen osa teoksen ulkokuorta.

Krypfto pukee asian sanoiksi äärimmäisen hienosti jotain kirjailijaheeboa mukaillen kommentissaan edellisen postaukseni keskusteluun:

”Päälleliimattu tekotaiteilukin voi käydä oikeasta taiteilusta tietystä näkökulmasta katsottuna; häröilytrikit vetävät huomion siihen että tässä ei ole kyseessä dokumentäärinen kuvaus todellisuudesta vaan piirretty, jonka joka ikinen ääriviiva ja värisävy on ollut tekijöidensä hallittavissa ja jolla on mitään tekemistä todellisuuden kanssa vain jos niin on päätetty.”

Nämä sarjat ottavat taiteellisia vapauksia ja alleviivaavat, korostavat, ympyröivät ja reunamerkitsevät niitä siihen pisteeseen saakka, jossa ne saavuttavat jo jonkinlaista briljanssia menemällä niin rohkeasti yli normien tai sitten ärsyttävät katsojia tökkimällä fiktiomaailmansa neljännen seinän lommoille. Minusta tämä ei ole tekotaiteellista tai epätoivottavaa, vaan pikemminkin maailma tarvitsee taiteilijoita, jotka ovat valmiita menemään pitemmälle kuin muut ja kokeilemaan tarinankerronnan normien rajoja.

Sen sijaan se, sattuuko itse pitämään näistä nimikkeistä, ei yleensä liity erityisen vahvalla siteellä niiden taiteellisiin arvoihin. Minä en pidä Picasson tyylistä, mutta ei se tarkoita, että se olisi taiteena huonompaa tai epäaidompaa kuin van Gogh, jonka töistä taas tykkäilen paljonkin.

En ole erityisen ihastunut tähän mennessä sen enempää Shinboun kuin Yuasan töihin, mutta sillä varauksella, etten Yuasalta ole nähnytkään muuta kuin muutaman jakson Yojouhania. Shinboun linja viehättää minua suuresti ja ihastuttaa olemalla melko selväpiirteistä, helposti kulutettavaa höttöä ja tosi outoa ja korkealentoista tyylillistä kokeilullisuutta samassa paketissa. En kuitenkaan lämpene kovin helposti episodikomedioille, vaikka rakastan Shinboun ohjausoikkuja. Tämä ristiriita johtaa siihen, että miehen komediasarjat ovat yleensä varsin turhauttavaa katsottavaa minulle.

Yojouhanissa taas outous menee Picasson kubismihäröilyjen tapaan vähän liian pitkälle makuuni, joka on kaikesta elitistisestä bullshitistäni huolimatta aika mainstreamvetoinen. Suurin ongelmani sarjan kanssa on tällä hetkellä, että se vaatii enemmän keskittymistä kuin olisin sen alkumeriiteillä valmis sille uhraamaan. Olen kyllä periaatteessa valmis käyttämään järkyttäviä määriä aikaa ja energiaa jonkin nimikkeen pohtimiseen ja ymmärtämiseen, mutta yleensä vasta sitten, kun olen päässyt sisälle sen maailmaan. En ole innoissani Yojouhanista ainakaan vielä, enkä siksi haluaisi käyttää siihen niin paljon henkisiä resursseja kuin se haluaisi minun käyttävän. Silti arvostan sitä, että se vaatii minua keskittymään, eikä ole valmis päästämään minua helpolla. Toisaalta arvostan shinboiluja siksi, että ne puolestaan vaativat minulta uudenlaisen näkökulman hyväksymistä kerrontaan ja toteutukseen, vaikka ne eivät haastakaan ajattelullisella tasolla yhtä paljon kuin Yuasan työt.


Kasimir Malevich: Musta neliö ja punainen neliö

Onko siitäkään haittaa, jos normaali tarina on vuorattu ”taiteellisella” tai ”tekotaiteellisella” höpöllä? Eikö taide voi olla puhtaasti visuaalista miellyttävyyttä tai skitsoilua ilman mitään suurta sanomaa takanaan? Katsotaan vaikka Kasimir Malevichin teosta Musta neliö ja punainen neliö, joka on yleisesti tunnustettu, mutta kaiketi aika kiistelty taideteos (en tunne taidehistoriaa kuin hyvin yleispiirteisesti kuuluisimpien nimien kautta). Kai taiteilija on voinut suunnitella sen kuvaamaan jotakin yhteiskunnallista epäkohtaa tai ihmissielun yksinäisyyttä tai muuta tosi diippiä. Melkein kuitenkin veikkaisin, että sen taiteellinen arvo löytyy pikemminkin rohkeudesta tehdä näin pelkistetty asetelma ja esitellä se taiteena sekä siitä, että ”The work is visually pleasing, yet represents nothing concrete”, kuten tämän esseen kirjoittaja teoksen viehätyksen summaa.

Toisessa ääripäässä meillä onkin sitten esimerkiksi Gurren Lagann, jota kukaan ei takuulla ole ainakaan kovin vakavalla naamalla taiteelliseksi haukkunut, mutta jonka evoluutio- ja kehityssymboliikka on itse asiassa erittäin tärkeä osa sarjan teemoja ja ulottuu siten paljon syvemmälle kuin päältäpäin luulisi. Vaikka Gurren Lagannin taiteelliset arvot hukkuvatkin yleensä KICK REASON TO THE CURB GATTAI WHO THE HELL DO YOU THINK I AM PIERCE THE HEAVENS WITH YOUR DRILL GIGA DRILL BREAKER BELIEVE IN ME WHO BELIEVES IN YOU -hypen alle, tietystä vinkkelistä sen voisi nähdä symboliikan merkityksellisyyden kannalta sisällöllisessä mielessä taiteellisempana kuin monien taiteellisiksi vihittyjen sarjojen pinnallisemman oloisen tyylillisen ja kerronnallisen kikkailun. Itse asiassa kaikki nuo capsatun pötkön legendaariset huudahduksetkin osaltaan ilmentävät mainittua kehityssymboliikkaa.

Syvällinen anime on syvällistä.

Palataan vielä hetkeksi siihen Magritten piippuun – olisiko Kuvien petos taidetta, jos siihen ei sisältyisi tuota kuuluisaa tekstiä, jonka mukaan se ei ole piippu? Tällöin se voisi herättää jonkun huomion olemalla ihan vaan tosi söpö piippu ja joku voisi katsoa, että onpas taitavasti maalattu valot ja varjot tuohon tai kylläpäs on hauskat kaaret piipussa, mutta suuri osa porukasta varmaan vain kävelisi ohi ilman mitään sen kummempia ajatuksia kuin ”ihan kiva”. Vastaavasti voisiko sarja, jossa ei ole minkään sortin näkyvää taidekruusaa tai syvällistä sanomaa tai symboliikkaa, olla taidetta tai edes jossain määrin taiteellinen? Voisiko K-On! olla taidetta?

Eikun ihan totta…

Loppuun vielä ajatus viihteen ja taiteen suhteesta: Miksi luomme taideteoksia, katsomme niitä ja keskustelemme niistä? Koska haluamme sanoa jotain, ilmaista jotain, ottaa kantaa johonkin ja kokea jotain. Entä miksi luomme ja kulutamme viihdettä ja kirjoitamme ja luemme blogipostauksia siitä?

———————————–

Pikkutunneilla on aina kiva raapustaa silmät kiiluen korkealentoista settiä, jolle voi seuraavana päivänä väännellä naamaa. Vaahtosinpa saman asian vierestä viime vuonnakin, tosin vähemmillä kysymysmerkeillä.

Avainsanat: , , ,

Aiheet: Anime, Avautuminen, Meta, Taide ja tyyli  Tagit: , , , RSS 2.0

« »


7 kommenttia

  1. Tsubasa

    Malevich-kuva on rikki.

    Kiehtovaa pohdintaa. Jos jokin on liian suosittua, voiko se olla taidetta? Jos jokin on liian kaupallista, voiko sekään olla taidetta? Entä jos jokin on suosittua ja kaupallista vain tietyn ryhmän mielestä, ja enemmistön mielestä ei?

    Voisi kirjoittaa Shinbosta itsekin jotain piakkoin.

  2. Teriame

    Ah. Taiteen ja taiteellisen määritelmä. Eeeäääiijj, taidefilosofiaa ja taidekäsityksiä ja tarvittaisiin varmaan tyhjentävä määritelmä adjektiivin (taiteellinen) ja substantiivin (taide) suhteestakin että saataisiin selville keskustellaanko tässä edes samoista asioista.

    Jätän estetiikan luentojen muistiinpanot nurkkaan ja väitän että sanat taiteellinen ja tekotaiteellinen voitaisiin heittää hornan tuuttiin. Kummallakaan ei ainakaan animu-maailmassa ole kovin positiivista merkitystä ja jos kriitikon rooliin kuuluu teosten vertaileva arviointi tai teoksen arvostuksen lisääminen niin ne ovat turhia ja mitäänsanomattomia sanoja niihin tarkoituksiin. Keskustelu jää niiden kanssa pinnaliiseksi ’smarter than thou’ touhuksi ja useimmiten vahvasti henkilökohtaisen esteettisen arvonannon värittämäksi (let’s face it, kuinka moni näiden sanojen käyttäjistä osaa määritellä taiteen tai taideteoksen?). Miksei kyseisiä sarjoja voisi kuvailla vaikka ’visuaalinen ilmaisu on sarjassa erikoista/epätavallista/
    poikkeavaa/mielenkiintoista’. Ja jos kokee että tuo epätavallisuus ei kommunikoi itsen kanssa mitenkään, voi sanoa ’teoksesta ei käy minulle ilmi mitä sen epätavallisella animoinnilla ja visuaalisilla tehokeinoilla yritetään ilmaista – jotain metaforista, tunnelmaa, ehhh?’. Tuo kertoo minulle sarjasta enemmän kuin ’tekotaiteellinen’.

    Shuuaamari, taas menin kuvailemaan tuntojani. Lakkaa kirjoittamasti korkealentoisesti provosoivia tekstejä. :D

  3. Soiled

    Aijai kun on vaikea aihe. Saanko rantata hetken sillä pitkään aikaan en ole tästä mitään kirjoittanut? Ai en? No ranttaanpa silti. Eihän tätä tarvitse edes lukea. ;P

    Itse olen pari viikkoa sitten saanut sellaisen kuvauksen taiteesta, mitä tulen kaiketi käyttämään pitkäänkin. Eli YLEX:än peliohjelmasta, jossa käsiteltiin pelien taiteellisuutta ja sen taide-kuvaus oli otettu Wikipediasta, josta siis itsekin tämän hankin:
    ”Se, onko jokin teos taidetta, riippuu tarkastelijan omaksumasta taidekäsityksestä.”
    http://fi.wikipedia.org/wiki/Taide

    Aiemmin tänä vuonna ruotsalainen taidemaalari Ernst Billgren puki sanoiksi asioita, joita olen itse miettinyt: http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Ruotsalaistaiteilija+Ernst+Billgren+Taidetta+ei+en%C3%A4%C3%A4+ole/1135255018453

    Kommenteissa oli muutamia mielenkiintoisia vastauksia, tietenkin suurin osa Billgrenille valittamista ja hänen näkemyksensä vähättelemistä. Mutta uutisessa jo se, että taiteesta alettiin puhumaan 1700-luvun aikoihin, kertoo jotain. Italian klassikkomaalarit ovat siis tehneet vain maalauksia, ei taidetta.

    Olen itse siis näiden pohjalta päätellyt tilan itselleni näin: Jokin piirustus, tai elokuva yms. on taidetta, mikäli se sinusta on taidetta ja voit perustella miksi se on taidetta. Olen itse miettinyt miten taidekeskus voi kutsua taiteeksi kottikärryillä kärrättyä lunta museon edessä, mutta se on joidenkin mielestä taidetta ja siksi sitä on kutsuttava taiteeksi.

    Minä en sitä haluaisi kutsua taiteeksi vaikka ymmärtäisin nimen jälkeen miksi se on tehty. On toki monia muitakin taiteen aloja joita en haluaisi kutsua taiteeksi, mutta osalle se on taidetta, joten siksi sitä on kutsuttava. Taide on sinänsä typerä käsite, sillä se pitää sisällään vain henkilön oman käsityksen taiteesta, ja taide voi olla monia asioita.

    Ajatusleikkinä voisi miettiä, jos menet tutullesi käymään Ruotsiin ja ovensuussa hän kysyisi: ”Miten sinä tänne tulit” vastaisitko: ”Autolla/Lentokoneella/Laivalla/Linja-autolla/Polkupyörällä.” Millä nyt tulitkin. Vai vastaisitko: ”Liikuin”, jolloin et vastaa mitään vaan jotenkin vain olet tuttusi luona.
    Onko manga, kirja, elokuva, maalaus, kakkasanko taidetta? Jos pystyt perustelemaan, että se on taidetta ja pidät sitä taiteena, on, ihan sama mikä kulkuneuvosi olikaan, liikut silti. Ja sitten pystyt puhumaan muiden kanssa siitä taiteena / ei taiteena.

    ^Olipa huono metafora, anteeksi.

    Itse en taide sanaa tykkää tämän jälkeen käyttää ja melkein aina tekee mieli lopettaa minkä tahansa arvostelun lukeminen sen takia, että siinä sanotaan hyvää/huonoa taidetta tai vertaillaan jotenkin muuten teosta taiteeksi. Piirustus on piirustus, elokuva on elokuva, kirja on kirja, ja musiikki on musiikkia. Se, että muusikko kutsuu itseään taiteilijaksi, on oikeutettua, mutta samalla mielestäni typerää. Hän on muusikko, taiteilija voi olla vaikka valokuvaaja. Ainoa yhteinen asia teillä on, että yritätte omalla tavallanne saada ihmiset viihtymään tai ajattelemaan haluamastanne asiasta. Muusikko käyttää nuotteja, soittimia ja bändin jäseniä tehdäkseen kappaleen, valokuvaaja käyttää kameraa, asettelua, photaria, tulostinta ynnä muuta tehdäkseen valokuvan. Sen takia taide sana on mielestäni itsessään jo typerä ja samaa kuvaava sana on jo olemassa: kulttuuria. Toisaalta en sitä sanana poiskaan haluaisi. Kuten alussa sanoin vaikea aihe.

    Sen takia en ole ollut vihainen kenellekään jos joku on vihastunut siitä, että TTGL:ää tai Bakemonogataria yms. viime aikojen ”SE ON/EI OLE” – taideteoksista ragetetaan ja vittuillaan puolin jos toisin niistä pitäville tai vihaaville. Pidän itse kummastakin, ne ovat viihdyttäviä katsoa ja herättävät ajatuksia ja se siitä. En voi sanoa muuta kuin, että ajattelen toisin. (Jee, yksi lisää TTGL:n sisällöstä pitävä katsoja. :D)
    Onko viihde taidetta? Kuten tämä Kaurismäki sanoi, mutta en muista täysin sanasta sanaan: ”Ymmärrän kyllä, että 40 tuntisen työviikon jälkeen ei tee mieli mennä katsomaan taide-elokuvaa, mutta ajatuksia herättävä kama voi olla myös viihteen seassa, ettei täysin puupää-linjalle mennä”.
    Lisäksi haluaisin sanoa, että hyvin tehdyt toimintakohtauksetkin voivat olla taidetta, vaikka elokuvalla ei muuta sanottavaa pahemmin olisikaan – animaatiossa vielä enemmän siitä, kuinka hyvältä näyttää. Mutta tämä on jo toinen aihe.
    Pääpointtini olikin, että viihdekin voi olla taidetta, jos sillä on edellytyksiä sille. Se raja vain on joskus vaikea nähdä, joten itse en tykkää taiteeksi mitään kutsua.

    Vaikea kysymyshän tämä on, mutta onneksi olen päässyt itse pinnalle ajatuksieni kanssa, ja se saa riittää. Paitsi tietenkin, jos tulee ideoita joista en ole kuullutkaan ja tekevät ajatuksistani vielä selkeämpi tai vaihtavat sitä tai vaikeuttavat sitä, niin silloin vaihdan.
    Aina on tosin pelkona, että olen liian maaseudun poikaa tai muuten vain normikansalainen ymmärtääkseni mistään mitään, varsinkaan tällaisessa aiheessa. Se on oikeasti pelottavaa, että joku tulee sanomaan: ”Et taida ymmärtää mitään helvetin maalaistollo, tämä asia on aivan erisfääreissä ja siksi etc.” Se on pelottavaa sen takia, että tajuan puhuneeni kokoajan jonkun tollon kanssa ja tuhlannut aikaani, enkä ole oppinut mitään. ;P

    ”Ei ole taidetta tai tekotaidetta, on vain elämää.~”

    Olen päästänyt ajatukset sisältäni. Anteeksi tilan käyttö, mutta saat syytää itseäsi, kun teit tämän blogipostauksen. :P

  4. Soiled

    Ei jumakauta ku tuli pitkä postaus. :O

  5. Donatello

    ”Olisiko Kuvien petos taidetta, jos siihen ei sisältyisi tuota kuuluisaa tekstiä, jonka mukaan se ei ole piippu?”

    Marcel Duchamp lähetti jo 1917 ”Suihkulähteeksi” nimetyn pisuaarin taidenäyttelyyn. Andy Warhol kärräsi 60-luvulla Brillo-laatikoita museoon ja teki maalauksia Cambellin tomaattikeittopurkeista ja kokistölkeistä. Dadaistien provosoivat nimet (”Suihkulähde”, ”Kuvien petos”) olivat jo 60-luvulla aikansa eläneitä – oli enää Brillo-laatikoita ja Campbellin keittopurkkeja.

    1900-luvun alun radikaalit kritisoivat taiteen institutionaalisuutta, ja koska ”dadaistinen vallankumous” ei lopulta toteunut, käsitys taidetta määrittelevästä ja ylläpitävästä instituutiosta elää ja voi hyvin (aiheesta lisää esim. http://homepage.mac.com/ryanal/InstitutionalTheory.pdf). Instututionaaliseen taideteoriaan liittyy myös oleellisesti kontekstin merkitys: emme voi kulkea huoneessa ja osoittaa mitä tahansa esineitä (Brillo-laatikoita, Campbellin purnukoita tai pisuaareja) ja kutsua niitä taiteeksi. Kaikki riippuu kontekstista, josta esimerkiksi Warholin työt ovat osoitus.

    (törkeä, aiheeseen liittymätön mainostus: tervetuloa lauantaina Kirsikankukkaconiin kello 11 ihmettelemään esitelmääni japanilaisesta vaihtoehtomusiikista. Muutkin kuin taidehörhöt – youkoso)

  6. Arana

    Oho, onpas tullut hienoa avautumista. Kiitos vaan kaikille, saitte ihan pään pyörälle. ”Taide” aiheuttaa näköjään sitten muissakin ristiriitaisia fiiliksiä. Kiva kun jaksoitte vääntää kovaa tekstiä.

    Tsubasa: Juuri tuollaista ajatuksenjuoksua!

    Linkki korjattu (pariinkin otteeseen).

    Teriame: Käytin itse asiassa noita sanoja ”taide” ja ”taiteellisuus” vähän poikkeavasti ja yksinkertaisemmin siitä, miten yleensä ne käsitän – lähinnä provokaation vuoksi. Oma määrittelyni taiteelle syntyi jollain lukion äidinkielen kurssilla, kun sellaisia piti vääntää. Koska käsitän taiteen sisällön aika liberaalisti, päädyin vain kirjoittamaan omana panoksenani ”Taide on.” Toistaiseksi se on säilynyt omaan maailmankuvaan fiksuimpana ja täsmällisimpänä taiteen kuvauksena, joka on tullut vastaan.

    Olen siinä aika samaa mieltä, että taiteellinen ja tekotaiteellinen ovat vähän ongelmallisia sanoja, tosin sillä erotuksella, etteivät ne minusta ole täysin käyttökelvottomia. Sinänsä varsinkin animepiireissä tosiaan taiteellinen ja tekotaiteellinen ovat jo melkein synonyymejä juuri noiden negatiivisten konnotaatioiden takia. Siksi tekotaiteellisuus on mielestäni aika turha ilmaisu, kun se yleensä jo sisältyy taiteellisuuteen. Sinänsä tietysti esittämäsi tavat ilmaista sama asia ovat tietysti fiksumpia, koska ne kertovat paljon enemmän ja yksityiskohtaisemmin, mistä on kyse, eivätkä ole lähtökohtaisesti niin latautuneita ja arvottavia kuin sana taiteellinen. Taiteellinen on kuitenkin sinänsä ihan vakiintunut termi tietynlaiselle visuaaliselle pelleilylle animemaailmassa (ja muutenkin fiktiossa ja maalaustaiteessa ja missä vaan) ja siksi minusta ainakin tietyssä mittakaavassa ihan hyväksyttävää kielenkäyttöä.

    Soiled: Tässä blogissa rantit saa venyttää niin pitkiksi kuin haluaa. Ja vaikea aihe tosiaan, joten kyllä sille kelpaakin vähän tilaa uhrata.

    Varmaan kaikki meistä ovat jossain vaiheessa ajatelleet jostain modernin taiteen edustajasta, että lulz vähänkö olisin osannut söhrätä paremman viis-veenä. Tuossa Billgren-keskustelussa tulee ihan mielenkiintoisesti esille, miten erilaisia ajatuksia ihmisillä on taiteen sisällöstä. Jotkut haluavat nostaa sen korokkeelle, jotkut haluavat pitää sen alan laajana.

    Itsellenikin sana ”taide” on käyttöarvoltaan vähän köykäinen, koska se on samalla niin paljon kaikkea ja epämääräisyydessään ei oikein mitään. Siksi suosinkin yleensä noita muita mainitsemiasi vaihtoehtoja. Toisaalta sana ”taiteilija” on minusta varsin hyvä yläkäsite ihmiselle, joka luo jotain.

    Sinänsä taidekin eroaa käsitteenä sen mukaan, tarkoitetaanko sillä jotain suurta ja hienoa ja ylevää ja syvällistä asiaa vaiko sitten arkipäiväisempää yhteyttä, kuten ”normaalia kuvataidetta” tai vaikka tietyn mangapokkarin lookkia tai kansitaidetta. Yleensä käy kuitenkin hyvin selkeästi esille kontekstista, kummanlaisesta yhteydestä puhutaan. Kieleen on kuitenkin juurtunut iso määrä sellaisia taiteesta johdettuja sanoja, jotka yhdistyvät ensiarvoisesti siihen arkipäiväisempään puoleen (kuten vaikka tuo sana ”taiteilija”). Itseäni häiritsee monesti juuri se, että viihdettä pidetään niin selkeästi epätaiteena, ellei se sitten ole jotain tosi undergroundia (tai ainakin tosi synkkää ja filosofista), mutta sitten oopperaa ja maalaustaidetta pidetään kunnollisena taiteena. En oikein tykkää, kun kulttuuria ruvetaan halkomaan tyhjänpäiväiseen massakulttuuriiin ja hienonhienoon korkeakulttuuriin.

    Ja Kaurismäen sanoissa on sikäli paljonkin perää, että nimenomaan kaikessa kulttuurissa voi nähdä ajattelemisen aihetta, jos jaksaa vähän katsoa. Toisaalta niinkin päin, ettei sellaista vähän vaativampaa sisältöä pidä automaattisesti pelästyä. En minäkään menisi animea taiteeksi sanomaan, juurikin siksi että sanaan liittyy niin paljon ongelmia ja arvottamista. Sen sijaan sen myöntäminen, että sarjalla voi olla taiteellista arvoa (syvällistä sanomaa, pienempiä ajatuksia, asettelullista hienoutta, visuaalista kokeilullisuutta jne.) on mielestäni tärkeää (ja TTGL-esimerkissä juurikin se, että niitä perinteisesti taiteellisiksi katsottuja ominaisuuksia voi löytyä yllättävistäkin kohteista).

    Donatello: Ohho, jännää faktaa. Tietenkään tämä postaus ei toimi varmaan minkään taideteorian yhteydessä, koska rinnastus nykypäivän animen ja parin 1900-luvun alun suuren nimen välillä on jo lähtökohtaisesti viallinen, jos sitä 1900-luvun osuutta yrittää tarkastella mitenkään muuten kuin tapana kyseenalaistaa animeen tai mangaan tai muuhun massaviihteeseen perinteisesti liitettyjä ajattelutapoja.

    Kikucon jää kyllä tänä vuonna välistä kun viikonlopulle on muita suunnitelmia ja Turku on kaukana.

  7. Otakunvirka » Anime ja taide

    […] että joidenkin teosten taiteelliset ambitiot ovat korkeammalla kuin toisten, kuten Arana aikoinaan pohti. (Tämä menee sen “erilaisiin tarpeisiin vastaamisen” alle.) Tämäkin on tunnetusti […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.