Täydellisyys ärsyttää, y/n?

4.4.2010 kello 21:04

Viimeksi vaahtosin siitä, miten Mononoke Himen päähenkilö Ashitaka saa otsasuonen tykyttämään, joten ajattelin laajentaa hieman tästä aiheesta.

Päähenkilöhahmot ovat yleensä muita keskeisiä henkilöitä suuremmassa vaarassa suistua kahteen yleisesti aika epätoivottavaan suuntaan. Yhtäällä heidät höylätään särmättömiksi samaistumiskohteiksi yleisölle. Kielekkeen tälle puolelle tipahtaneet päähenkilöt ovat tylsiä ja suurimmaksi osaksi täysin keskivertoja hajuttomia ja mauttomia nahjuksia, joita yleisö jaksaa sietää ainoastaan päästäkseen seuraamaan mielenkiintoisempia muita hahmoja tai tarinaa (haaremisarjojen näkökulmajannut lienevät pahamaineisin esimerkki). Sille toiselle puolelle taas liukuvat nämä Ashitakan kaltaiset kaikkivoipaiset messiaat, jotka tuntuvat pystyvän ihan mihin tahansa sitten ryhtyvätkin saamatta edes hikeä pintaan. Näissä täydellisissä hahmoissa minua kismittää erityisesti kaksi seikkaa, joista kumpi tahansa saa yleensä aikaan irvistelyä.

(Joskus nämä hahmot ovat toki muitakin keskeisiä hahmoja kuin nimenomaan näkökulmahenkilöitä. Yleistäen voisi ehkä sanoa, että mitä kauemmas näkökulmahenkilöstä mennään, sitä vähäisemmäksi täydellisyysärsytyskin käy.)

Ensinnäkin moraalinen oikeellisuus on omiaan aiheuttamaan suonenvetoa. Ashitakassa jäi kismittämään juuri se, että hän valitsee aina moraalisesti oikein, eivätkä nämä valinnat edes aiheuta minkäänlaista sisäistä konfliktia hänessä. Samoin jaksan edelleen muistella kauhulla niitä aikoja, kun kavereiden yllytyksestä rupesin lukemaan R.A. Salvatoren Forgotten Realms -fantasiakirjoja, joiden päähenkilö Drizzt Do’Urdenin moraalinen kartta on täynnä toinen toistaan rasittavampia hyveitä. Sarjan vanhimmassa trilogiassa (Jäätuulen laakso) Drizzt toimii vielä ilman suurempaa headdeskausta, kun hänen alkuperäistä ”lolol tuollon jotain örkkejä meen teurastamaan ne ihan huvin vuoks :D” -asennettaan ei ole vielä korvattu myöhempien kirjojen moraalinysvöilyllä. Kaikki muutkin kirjojen päähenkilötiimin jäsenet saavat toki varsinkin myöhemmissä kirjoissa osansa ylihyvistelystä, joten olin valitettavasti kurkkuani myötä Salvatorea siihen mennessä, kun pääsin niihin kirjoihin, jotka olisivat keskittyneet enemmän antagonistirintaman kiinnostavampiin hahmoihin.

Tällainen sisäänrakennettu täydellinen hyveellisyys inhottaa yleensä vain, jos sillä on takanaan tekijöiden täysi tuki, kuten normaalisti on asian laita. Toisin sanoen kun tekijä tai tekijät antavat kerronnan kautta ymmärtää ihannoivansa päähenkilöään täysin rinnoin. Jos tämä ihannointifunktio jää pois, saattaa hahmo kasvaa ihan mielenkiintoiseksikin. Trigunin Vashista esimerkiksi pidän kovasti, sillä hänen sinänsä moraalisilla ylikierroksilla käyvä vakaumuksensa olla tappamatta ketään kireimmässäkään pinteessä on ainakin animessa esitetty kera tervejärkisen kritiikin tekemällä selväksi, kuinka hankalaksi moinen vakaumus tekee henkipaton elämän.

Se toinen täydellisten hahmojen suuri riesa kulkeekin sitten monesti tiiviisti ensimmäisen kanssa käsikynkässä. Kyse on siitä, että kaikkivoipaisen ja usein vieläpä moraalisesti täydellisen kaikkivoipaisen päähenkilöämme kyljessä kipittää kaikin puolin vähemmän viallisempi tyyppi, oli tämä sitten love interest tai ystävä. Kun kyseinen hahmo jää aivan kaikessa kakkoseksi päähenkilölle, eikä tällä ole minkäänlaista yliotetta tai parempaa taitoa tähän nähden, sympatiani kääntyvät automaattisesti tämän syrjityn hahmon puoleen. Siitä taas seuraa tuplaantunut ongelma, koska näissä tapauksissa minulla on sekä sivuhenkilö, josta haluaisin vaistomaisesti pitää, mutta en välttämättä voi, koska tekijät pitävät tämän koko ajan niin surkeana tapauksena, ja päähenkilö, josta en edes halua pitää, koska tekijät nostavat tätä korokkeelle nimenomaan tämän upeutta esille tuovan sivuhenkilön kustannuksella.

Ashitakan superärsyttävyys johtuukin tosiaan siitä, että hän sopii prikulleen kumpaankin näistä täydellisyysongelmistani, sillä hän saa korostuneella täydellisyydellään varsinkin love interestinään toimivan Sanin vaikuttamaan keskenkasvuiselta ja lapselliselta. Saman ilmiön vuoksi en pysty pitämään Rose of Versailles’n Oscarista. Hän on sekä ihanteellisen oikeellinen ja oikeudenmukainen että kaikessa reippaasti ystäväänsä, love interestiään ja perheensä tallipoikaa André’ta kovemmalla tasolla. Varsinkin Oscarin tapauksessa tämä on kovin ikävä reaktio, sillä olisihan se nyt kiva pystyä nauttimaan yhdestä niistä muutamasta erittäin vahvasta naishahmosta, jotta japanilainen viihdemaailma tarjoaa.

Joskus tämä yhden henkilön täydellisyyttä korostava epäsuhta kahden hahmon välillä esiintyy ja onnistuu potuttamaan ilmankin sitä moraalisen ylemmyyden korostamista. Tässä syy siihen, etten koskaan ole oikein välittänyt Muumien Nuuskamuikkusesta, jolla Oscarin tapaan on suuri ihailijakunta yleisönkin puolella. Muikkunen on ikicool, tietäväinen, fiksu ja hänellä on hieno hattukin, mutta tykkäisin hänestä paljon enemmän, jos animesarja ei yrittäisi pitää häntä Muumipeikon parhaana ystävänä. On selvää, että Muumi on kaikissa suhteissa alemmalla tasolla kuin Muikkunen, mikä tekee peikostamme Muikkuselle enemmän groupien kuin todellisesti tasaveroisena pidettävän parhaan ystävän. Janssonien tuotoksissa samaa ongelmaa ei niinkään ole, koska Muumipeikko ei ole niissä yhtä lapsellinen Muikkusen rinnalla eikä heitä yritetä niin kovasti myydä parhaina ystävyksinä kuten televisiosarjassa.

Tämä selvitys selittänee myös merkittäviltä osin, miksi rasituin aikanaan poikarakkauteen genrenä niin perusteellisesti: Tyypillisessä jaajotekeleessä uke on se täysin tavallinen ja kaikin puolin keskinkertainen perusnynny ja seme se aivan kaikessa mahdollisessa kengännauhojen sitomisesta kouluarvosanoihin parempi, fiksumpi ja komeampi täydellisyys (moraalia semesusi ei toisaalta koskaan harjoita). Noh, onneksi ihan kaikki genren teokset eivät sentään syyllisty tuomaan yhteen molempia päähenkilösudenkuoppia, mutta ylivoimainen enemmistö silti.

Positiivisena tropeen kiertävänä esimerkkinä voisin mainita Artemis Fowlin, jonka ensimmäisen osan luin juuri kuluneella viikolla. Suureksi ilokseni siinä ei sorruta tällaiseen ikävän vertailevaan otteeseen, vaan 12-vuotias rikollisnero Artemis ja Fowlin sukua palveleva lihaskimppu Butler on statuksistaan huolimatta esitetty tasa-arvoisina toimijoina, vaikka Artemis onkin heistä selvästi älykkäämpi. Muutoinkin fyysinen voimattomuus, perhesuhteet ja tyylikkään tunteettoman herrasmiesrikollisen kuoren alta paikoittain tunkeva nuori ikä onnistuvat hyvin tehokkaasti pitämään nimihenkilön sympaattisena ja monisärmäisenä hahmona, jolloin hän ei pääse kompastelemaan sinne rasittavan täydellisyyden puolelle lainkaan, vaikka olisikin kuin mittatilaustyönä tehty uhri kyseiseen luisuun.

Mutta periaatteessa fyysisesti ja/tai älyllisesti kaikkivoipaa hipovakin hahmo voi kyllä päästä ärsytystutkani ohi. Kazuya Minekuralla esimerkiksi on paha tapa tehdä sellainen aina sarjan kaikkein keskeisimmästä hahmosta, kuten olen joskus aiemminkin maininnut. Hänen käsittelyssään nämä hahmot eivät kuitenkaan täytä kumpaakaan ärsytyskriteereistäni, sillä moraali on vähän miten sattuu tai ainakaan he eivät missään nimessä myöntäisi sen olevan kohdallaan, ja toisaalta suhteet muihin keskeisiin henkilöihin ovat paljon monimutkaisempia ja tasapainoisempia kuin alkuvilkaisulta voisi olettaa.

Avainsanat: , , , ,

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot, Manga  Tagit: , , , , RSS 2.0

« »


20 kommenttia

  1. stargay

    Artemis Fowl mainittu! \:D/ Etenkin ensimmäinen kirja on kyllä hieno siksikin, että siinä ei ole mitään yhtä selkeää antagonistia, kun molempien puolien näkökulmat tuodaan esille eikä asioihin ole vain yhtä ratkaisua. Jatko-osissa on tosin tiedossa vähän suoraviivaisempia pahiksia, mutta sarja on silti niin häpeilemättömän viihdyttävää luettavaa etten voi kuin tykätä.

    Muuhun kirjoitukseen viitaten, ns. täydellisyys on mielestäni hahmoissa siksikin tylsää, että ainakin itse tykästyn hahmoihin yleensä juuri niiden vikojen takia. Voihan tietynlainen ”täydellisyyskin” olla vika, mutta vain jos sitä käsitellään sellaisena, kuten onnistuit hyvin tiivistämään.

  2. Denelis

    Ai sait sen Fowlin luettua? (Kyllä, kiinnitän ensimmäiseksi huomiota epäolennaisuuksiin…) Pelkäsin vähän etukäteen, että pitäisit Artemis-Butler -tiimiä liian epätasapainoisena, koska herrojen kyvyt ovat aika eri alueilta ja he ovat kauniisti sanottuna surkeita toistensa vahvimmilla alueilla. Kiva, että kuitenkin pidit. :D Muistaakseni Artemiin ja Butlerin luonteet eivät muutu juurikaan muissa kirjoissa, joskin heidän suhteensa kehittyy ehkä vähän. Varaudu vain facepalmaamaan ihan urakalla, kun japanilainen Madame Vu esitellään – onneksi rouva ei esiinny kuin yhdessä luvussa ja sitten myöhemmin mainitaan toisessa kirjassa. Just a bad case of Didn’t Do the Research…

    Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä siitä, miten juuri nuo kaksi ovat ne ärsyttävimmät päähenkilöjen viat. Olen jo pitkään epäillyt, että hajuttomat ja mauttomat päähenkilöt ovat suurin syy siihen, miksi kiinnyn yleensä enemmän sivuhenkilöihin tai pahiksiin. Kuten sanoit, näillä on yleensä enemmän realistisia ominaisuuksia tai ainakaan näiden täydellisyys ei pääse niin herkästi ärsyttämään, kun ne eivät patsastele lukijan edessä 24h.

    Itse tosin henkilökohtaisesti lisäisin tuonne vielä kolmannen kategorian: päähenkilöt, jotka tekevät virheitä aivan koko ajan eivätkä koskaan tiedä mitään, vaikka kyseisen asian pitäisikin olla itsestään selvä kaikille kyseisen maailman yli vaippaikäisille. Tietenkin etenkin fantasiassa päähenkilöä voi käyttää oikeuttamaan sen, miksi maailman lakeja ja historiaa selitetään lukijalle, mutta usein se tuntuu menevän niin pitkälle, että herää kysymys, miten päähenkilö osaa edes kävellä, kun vaikuttaa niin typerältä ja tietämättömältä. Ihan oikeasti: olen törmännyt miekka ja magia -fantasiaan, jossa mentorin täytyi kertoa teinipoikapäähenkilölle kuukausien nimet tarinan alussa. -.-’ Myös siinä vaiheessa, kun päähenkilö rupeaa tekemään liian kliseisiä virheitä, jotka jokainen vähänkään genresavvy lukija tunnistaa virheiksi jo pari lukua etukäteen, minun kiinnostukseni rupeaa katoamaan. Etenkin jos virheitä tehdään jatkuvalla syötöllä.

    Hieno pointti yaoista muuten. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että noinhan se kieltämättä ikävän usein on. Aika ironista, että samalla kun pääsee eroon siitä ärsyttävästä naispäähenkilöstä, saa vaihtokaupassa kaksi päähenkilöiden pahinta hahmoärsytintä sievässä paketissa, jossa molemmat roikkuvat koko ajan lukijan silmien edessä.

  3. Solo

    Nuuskamuikkusesta voisi sanoa vielä, että Janssonien kirjoissa hän on edelleen tyyppi, joka tekee oikein, mutta on myös ilkeä ja vittuile.
    Sarjakuvassa hän katkaisee turvaköyden nähdäkseen miten siitä roikkuvat hahmot selviäisivät alhaalla olevasta hattivattilaumasta. Samalla virkkoen: ”This is going to be fun:”
    Ja kirja versiossa Viimeisestä lohikäärmeestä hän ei kovin innolla puhu hemulista, jolle antoi lohikäärmeen pois vietäväksi: ”Se tulee puremaan häntä… mutta oikaestaan hän on sen ansainutkin.”

    Mutta joo, Nuuskis on sarjassa moraalisesti oikeassa melkeimpä aina liioitteluksi:
    ”Aletaan seurustelemaan” *Tippuu sillalta jokeen ja hukuttautuu”
    Njäh, olen fanipoika, voisin kirjoittaa pitemminkin, mutta on mentävä.

  4. Arana

    stargay: Hitsi, kaikki tuntuu fanittavan Fowleja ihan kympillä, ja minä raukka olen ollut tähän asti ihan ulkona koko touhusta. :D Tykkäsin kyllä kovasti juuri siitä, miten eri puolet on esitetty tosi sympaattisesti ilman turhia anagonisointeja ja tosi tasaisesti siinä mielessä, että erävoittoja kertyy kummallekin puolelle ihan kivasti. Artemiin ja keijujen lupailtu yhteistyö toisaalta kiinnostaa sen verran, että olen kohtuullisen valmis ensimmäisen kirjan asetelmasta luopumaankin. Ehdottomasti pitää noita jatko-osiakin katsella, vaikka yleinen mielipide sanookin, että heikentyvät kirja kirjalta.

    Viat yleensä inhimillistävät hahmoja ja tuovat lähemmäs yleisöä, kun pelkät hyveet eivät tee hahmosta sympaattista. Viat myös yksilöllistävät paljon tehokkaammin kuin hyveet. Itseäni rassaa ehkä eniten näissä ihannesankareissa se, että heille syntyy niin harvoin voimakkaita sisäisiä konflikteja, joten he eivät ole kovin mielenkiintoisia. Tykkään hahmosta jos sen kokonaisuus on sympaattinen, yksilöllinen ja monisärmäinen, mutta täydelliset hahmot eivät yleensä ole mitään noista, joten voisin allekirjoittaa sen, että juuri viat tekevät hahmoista tykättäviä.

    Denelis: Pointtina onkin, että Artemiilla ja Butlerilla on ylipäänsä molemmilla kykyjä, varsinkin kun Butlerkaan ei ole mikään tomppeli, vaan ihan normifiksu äijä. Näiden kahden välille rakennetaan krijassa ihan uskottava ja oikeasti aika tasa-arvoinen ystävyyssuhde, toisin kun Muumipeikon ja Muikkusen juttu. Juliet sen sijaan jäi mieleen lähinnä (tosi outona) neitona pulassa ja comic relief –hahmona, mikä vähän jäi kaivelemaan. Jo nimi Madame Vu enteilee kyllä pahaa, mutta onneksi olen tosi haka facepalmaamaan ja maltan tuskin odottaa uutta tilaisuutta päästä esittelemään skillzejäni. =D

    Niin joo, sitten on se mokaileva päähenkilö kolmantena, enpäs muistanutkaan. Omat inhokkiesimerkit tästä hahmotyypistä olisivat Neverwheren Richard ja Fuyumi Souryuun Cesare-mangan näkökulmapoitsu Angelo, joka on kasvanut niin purkissa, ettei raukalla ole mitään hajua 1400-luvun yleisestä käytösprotokollasta. Eikä pöljällä ole sen vertaa maalaisjärkeäkään, että tajuaisi että leivän antaminen rääsyläiskorttelissa aikuisten roskiksentonkijoiden jalkoihin jääneelle pikkupojalle on huono idea kun muut nälkäiset dyykkaajat ovat ehkä kahden metrin päässä. Sen jälkeen on sitten vielä otsaa ihmetellä, jotta ”OMG ne otti siltä leivän, miks ne niin teki?” ja ”Hui, nyt ne kattoo mua silmät kiiluen, miks ne niin tekee?” Joku järki siinä yleisön informoimisessa päähenkilön kauttakin voisi olla, kun aina välillä pitää headdeskata noille ”lol kuukaudet” –tapauksille.

    Tämä hahmotyyppi kyllä overlappaa jonkun verran tylsän päähenkilön kanssa, koska tylsä päähenkilö on yleensä tosi ulkona kaikesta eikä tiedä mitään mistään. On kyllä sääli, etteivät niin monet tekijät uskalla tai osaa jättää päähenkilöitään ja varsinkaan näkökulmahenkilöitään (jotka eivät tietenkään aina ole sama asia, esimerkiksi tuossa Cesaressa Cesare Borgia on päähenkilö ja Angelon hommana on ihmetellä tämän hienoutta ja salaperäisyyttä) vähän tai ainakaan paljon rosoisiksi.

    Ja yaoissahan päästään eroon vain ärsyttävästä ja geneerisestä naispääosasta, mutta ärsyttävät ja geneeriset naissivuosat tunkevat välistä niihinkin ja ovat suunnilleen aina niitä hihitäviä yaoifanityttöjä tai ilkeitä exiä. -_-

    Solo: Nuuskistahan en tosiaan laskisi älyttömän moraalisesti oikeelliseksi hahmoksi, koska hänen keinonsa ilmaista sinänsä oikeellisina ja ihailtavinakin pidettäviä asenteita ja valintoja ovat monesti aika piikitteleviä, kuten esimerkeistäsi käy hyvin ilmi. Hyvä tarkennus kyllä, että puhuessani korostuneesta hyveellisyydestä tarkoitan nimenomaan että sekä tarkoitus että keinot ovat hyveellisiä, koska jommankumman puuttumista voisi hyvinkin pitää moraalisuuden kannalta puutteena hahmossa. Nuuskiksessa minua ärsyttää nimenomaan se, että hän on niin ylivertainen Muumipeikon rinnalla ja heistä yritetään silti leipoa parhaat ystävykset, ei se, että hän olisi liioitellun hyveellinen hahmo.

    Tuo sillalta pudottautuminen on muuten ihan suosikkihetkiäni Muumeissa. :D
    En tosin ehkä pitäisi sitäkään korostuneen moraalisuuden merkkinä, koska telkkarisarjassahan Nuuskiksen ja Myyn ei ole mitenkään ilmastu olevan sukua toisilleen (ja tuskin tuota kohtausta olisi jos heidän olisi tarkoitus olla sisaruksia).

  5. Tounis

    Täältäkin suunnalta tuetaan Artemis Fowlia, jos ei ihan kympillä kehnon uusimman osan vuoksi, niin ainakin ysillä koska kaikki muut osat on huippukamaa! En minä vaan alkanut miettimään ensimmäisenä jotain Artemiin ja Butlerin ystävyyssuhdetta ensimmäisenä, ihme porukkaa ootte…

    lisäksi on syvä vääryys, että näin otsikoidun triidin alla kukaan ei ole tätä vielä sanonut, joten minä sanon sitten: TEITO KLEIN

  6. Arana

    Heh, oma huomio keskittyy aika automaattisesti yleensä ensimmäiseksi hahmoihin ja niiden välisiin suhteisiin. Varsinkin sen jälkeen kun angstasin tuolle Ashitakalle niin hemmetisti juuri ennen kuin luin Fowlin ja olisin varmaan repinyt pikkuveljen kirjan kappaleiksi jos Artemis olisi osoittautunut liian rasittavaksi.

    Ja samperi, Teito Klein indeed; miten saatoinkin unohtaa niin häpeilemättömän esimerkin? Ehkä alitajunta vain yritti kovasti kumittaa koko pojan olemassaolon mielestäni psyykkisenä defenssinä? Ehdottoman tarpeellinen lisäys. Puolustukseni toisaalta voin sanoa, etten koskaan saanut hyvin suurelta osin juuri kyseisen hahmon takia koskaan katsottua kuin ensimmäisen jakson ja luettua ensimmäisen alpan 07-Ghostista.

  7. niidel

    Toisaalta päähahmojen vikojenkin pitää olla uskottavia. Ainakin minua rassaa ihan suunnattomasti, jos päähenkilö on muuten ihan kelpo kaveri, mutta tällä on jokin todella rajoittava ominaisuus, josta näkyy jo kilometrien päähän, että kyse on pelkästä ”täydellisyydenkarkoituksesta”, varsinkin jos tämä ”vika” olisi erittäin helppo kiertää jos hahmolla olisi aivoja ollenkaan.

    Keksittynä esimerkkinä päähenkilö on muuten omnipotentti, mutta rakastaa jäätelöä. Vuosia hiotun loistosuunnitelman toteutushetkellä päähenkilö näkeekin jäätelöpaketin hälytyslaitteen päällä! Ja sitten vitutus ensues.

    Tilanne on tietysti vähän hankala, koska jos henkilön heikkous ei sitten koskaan näykään missään, hahmo on tarinan puitteissa käytännöllisesti katsoen omnipotentti :F

  8. Arana

    Ehdottoman hyvä pointti, itseäkin on ruvennut ärsyttämään melkein kaksin verroin, kun hahmojen täydellisyyden päälle on liimattu tosi kömpelösti joku hölmö virhe. Näihin on tullut törmäiltyä, mutta tähän hätään ei kyllä tule mieleen ainuttakaan konkreettista esimerkkiä.
    Jos tuo jäätelöjuttu tapahtuisi seuraamassani sarjassa, niin tippuisi kyllä vähintään on hold -kategoriaan aika välittömästi kyseinen nimike.

    Tulikin tästä mieleen, että Disneyn Hercules-leffa leikkii aika kivasti ajatuksella päälleliimatuista muka-heikkouksista, kun Megara yrittää Hadesin painostamana saada selville nimihenkilön heikkoa kohtaa valittamalla, että hänen omansa ovat heikot nilkat: ”Ei mitään heikkouksia? Puutteita? Jäykkiä lihaksia?” Megara selvästi etsii jotain tällaista hölmön pinnallista heikkoutta, eikä ollenkaan sellaista psykologista pehmytkudosta, jonka avulla sankarista voisi saada yliotteen.

  9. Amph

    Tulee mieleen tämä tapaus kun Gurren Lagannin Nia paljastui surkeaksi kokiksi ”:OOO”…ja Simon rakasti sen safkoja silti

  10. Arana

    Ihan totta. Kokkaustaidoton tyttö on jotain tosi rasittavaa varsinkin kun sitä käytetään niin selkeästi täydellisyyttä kontrastoivana vikana, mutta Simonin suhtautuminen pelastaa ihan kiitettävästi.

  11. Missing Link » Arkisto » Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!

    […] sitä kaikki muut hahmot varjoonsa suvereenisti jättävää kaikkivoipaisuuden rajaa, josta äskettäin avauduin. Hahmo siis osuu aika pahasti sellaisiin paikkoihin, joita olen pitänyt nimenomaisina ongelmina […]

  12. Tounis

    Luin tossa vanhaa kunnon AA:ta ja tulin huomasin yllättäen, että Mikki Hiiri on todennäkösesti maailman turhin hahmo, ja juurikin koska se uusimmissa sarjoissa on itse täydellisyys. Järkyttäviin mittasuhteisiin asti itse hyveellisyys. Ei voi saakeli palkkiorahojakaan ottaa vastaan vaikka henkensä uhalla puolustais oikeutta! Eikö se mies tunne ollenkaan ahneutta tai edes pientä kunnioitusta omia omnipotentteja skillzejään kohtaan?!

    Hienoo että on tällänen postaus johon voi käydä avautumassa.

  13. Arana

    Joo, Mikki on tosi rasittava. En ole koskaan älynnyt, miten se on Atlantin takana suositumpi kuin Aku. Ainoa konsepti, jossa olen koskaan tykännyt Mikistä taitaa olla Roope-setä-pokkarien Hessun keskiviikot, joissa Hessu kutsuu Mikin koekuulemaan uusimman kaunokirjallisen tuotoksensa. Hessu on niissä aina briljantti ja täydellinen sankari ja Mikki vähän tyhmä apuri. Mikki sitten kritisoi kuunnellessaan kaikki juonireiät ja muut epäloogisuudet ja on ihan ärsyyntynyt, kun Hessu selittää kaiken pois vielä älyvapaammilla ja oman hahmonsa nerokkuutta korostavammilla käänteillä. Hyvää tavaraa, vaikka en niitäkään ole aikoihin lukenut. Mahtavatko yhä ilmestyä Roope-lehdykässä? Kerrankin Mikki tunnistaa oman marysue-täydellisyytensä ja jopa puolustaa sitä.

  14. Pieniihminen

    Eipä ilmesty Hessun keskiviikot enää ainakaan Roope-sedässä! Joissain taskukirjoissa niitä välillä näkyy.

    Itse vihaan suuresti erityisesti shounen-mangassa sitä, miten päähenkilö on ylienerginen, aggressiivinen ja uhoaa aina ja kaikille.
    Eikö se järki sano, että pakoon juokseminen on kiva juttu, kun vastassa on ylivertainen pahis?

    Terveisin teinityttö, jonka mielestä itseään vahvemman vihollisen selkään puukottaminen on kuvitteellisissa teoksissa okei.

  15. Arana

    Sääli, etteivät ilmesty enää, Hessun keskiviikot olivat ihan Roope-sedän parasta antia.

    Tuo ylienerginen shounenuho on monesti itsellekin ärsytys, mutta ainakaan sellaisia sankareita ei usein toisaalta esitetä täydellisinä hahmoina, vaan vähän tyhminä ja hölmöinä tyyppeinä, jotka puutteistaan huolimatta kovasti yrittämällä voittavat esteensä. Ichigon kaltaisen cool-shounensankarit käyvät hermoilleni vielä enemmän taas juuri sen takia, ettei hahmon god-modausta edes yritetä purkaa sillä ylienergisellä hölmöilyllä. Ichigo on niin pirun kova, että voittaa kylmiltään sellaisetkin vastukset, joiden edessä vahvimmatkin shinigamit kuulemma tärisevät. Suurin piirtein kaikki alkualppojen tarinat sisältävät vastaavaa sankaria ylistävää ihmettelyihailua, joten ei ihmekään, että lukeminen jäi lyhyeen.

  16. Tsubasa

    Kerran tuli huomautettua, että on omalla tavallaan kuvaavaa että Mikki on Amerikan suosituin Disney-hahmo ja Aku Suomen. Kuvaa omalla tavallaan kansakuntien kollektiivisia luonteenlaatuja.

    Samaan tapaa Reimu on Amerikassa suosituin Touhou-hahmo, Suomessa taas Cirno…

  17. Arana

    Ihan totta. Tuli tuosta mieleen, että Hetaliassa jenkit tykkää USAxUK-parituksesta, japsit yllättäen UKxJapanista.

  18. tsupe

    Tää kirjoitus on ikuisuus vanha, mutta jotenkin on pakko päästä purkamaan tunteita tässä asiassa.

    Mielestäni Mikki on verrattain tylsä hahmo kun vertaa Akuun ja Roopeen, jotka ovat mielestäni hienoiten luodut hahmot Ankkamaailmasta. Mutta tykkäsin kyllä lukea Mikkejä, etenkin vanhoja, koska Mustakaapu oli niissä niin loistava. Mikin vihulaiset ovat loistavia persoonia. Mutta Aku ja Roope ovat vikoineen kaikkineen koskettavimpia hahmoja. Roopen suhteen ei tarvitse kuin mainita Roope Ankan elämä ja teot, niin niiden lukeneet kyllä tietää mistä puhun.

    Aku on yksi suosikki sarjakuvahahmoistani, ja syitä siihen on useita. Aku on välistä vilpillinen, liian temperamenttinen ja äkäpussi, kateellinen yms. Mutta hänessä on hyvin paljon ihailtavia puolia. Sinnikkyys voisi olla Akun toinen nimi. Kurjasta onnestaan huolimatta Aku jaksaa päivästä toiseen sinnitellä ja aina hän lähtee etsimään uutta työpaikkaa kun saa edellisestä potkut. Suurin osa hänen tutuistaan potkii häntä niin sanotusti päähän tavalla tai toisella, mutta ei hän siitä masennu. Pidin myös aina koskettavana sitä että Aku huolehtii yksinhuoltajana siskonsa pojista. Tätäkin on käsitelty joissakin sarjakuvissa vakavallakin tyylillä; yksinhuoltajana arki ei aina ole helppoa, eikä myöskään toimeentuleminen. Silti nuo neljä puhaltavat yhteen hiileen ollen näin koskettava pieni perhe ja lähellä sydäntäni. Moni ei varmaan muuten tiedä että tätä perhemallia aikanaan paheksuttiin AA-lehdessä, ja hyvä ettei sensuroitu.

    Ah, hieno mies öö ankka tuo Aku. Kohtuuttomasta epäonnestaan huolimatta taistelijaluonne ja omaa kultaisen ja epäitsekkäänkin sydämen.

    Ja Nuuskamuikkusesta; oon kyllä aina tykännyt Muikkusesta, mutta myönnän että se on kirjoissa jotenkin karismaattisempi. Vittuileva ja sarkastinen = karismaattinen minun mittapuullani. :D

    Kumma kyllä, minä olen aina pitänyt Babar-sarjan nimikkohenkilöstä vallan tavattomasti (oikeastaan kaikki ne ovat ihania!). Vaikkei Babarista nyt heti mitään vikoja tule mieleen. :o En sitten tiedä mistä tämä johtuu.

  19. Arana

    (Sori supermyöhäinen vastaus, on ollut kiiruinen syksy ;___;)

    Don Rosa kertoi muistaakseni vuoden 2011 kirjamessuilla uskovansa Mikin olevan USA:ssa Akua suositumpi hahmo ennen kaikkea sen takia, että Mikki on hahmosuunnittelullisesti erittäin onnistunut hahmo. Hänen mukaansa Mikin äärimmäisen simppeli, mutta tehokas ja välittömästi parilla viivanvedolla tunnistettavaksi saatava ja maailmanlaajuisesti ikoniseksi kasvanut muoto vetoaa amerikkalaisiin, kun taas näin tärkeän ikonin pliisu persoonallisuus on aika sivuseikka jenkeille. Eurooppalaisten Rosa arveli rakastavan Akua puolestaan siksi, että täällä hahmon persoonallisuus saa muotoa suuremman painoarvon, ja Akulla on yksinkertaisesti voimakkaampi persoona kuin Mikillä.

    En tiedä, onko asia tosiasiassa näin, mutta mielestäni hahmoista tehdyt huomiot ovat erittäin osuvia – Mikki on amerikkalaisille tärkeä koska siitä on kehittynyt eräänlainen kansallissymboli. Aku taas on eurooppalaisille tärkeä, koska samaistumme kipakkaan altavastaajaan, joka jaksaa koettelemuksista huolimatta aina nousta uudestaan. Keskitymme siis ehkä hahmoissa eri asioihin ja siksi saamme eri asioita irti niistä. Markkinointi ja vastaavat ulkoiset seikat vaikuttavat toki varmasti myös.

    Babar on kyllä hirveän tykättävä tyyppi. Nuoreen Babariin ajoittainen toheltaminen ja epävarmuus tuovat kivasti samaistumispintaa ja tekevät hänestä inhimillisen hahmon. Aikuinenkin Babar on selvästä kypsymisestään ja suuresta kärsivällisyydestään huolimatta välillä stressaantunut ja riitelee välistä lapsellisesti Ratakseen kanssa. Ja varsinkin aikuisena Babar on hyvin karismaattisella tavalla lempeän täydellinen. Hänestä on myös helppo pitää, koska hänenlaisensa fiksu, vastuuntuntoinen ja ymmärtäväinen, mutta myös huumorintajuinen isä kelpaisi varmasti kaikille katsojillekin kasvattajaksi.

    Aikuinen Babar ei siis varsinaisesti ole enää sankarin roolissa, vaan enemmän mentori omille lapsilleen, jotka ovat usein pääosassa jaksojen niissä osissa, jotka eivät kertaa Babarin nuoruusvuosia. Mentorilla on yleensä tukevampi jalusta olla täydellinen hahmo kuin sankarilla, koska mentori on jo kompastellut kompastelunsa ja oppinut virheistään. Sankarilla tämä vaihe on vielä edessä, ja yleisö pettyy herkemmin jos tämä läpäisee kaikki tulikokeensa hikoilematta – eihän sankari voi kasvaa henkilönä, jos tarina ei aseta tätä tarpeeksi kovien haasteiden eteen.

  20. Missing Link » Arkisto » Kesän 2014 animesatoa: Love Stage!! ja Kuroshitsuji

    […] Sen sijaan menestynyt näyttelijämalli Ryouma on määrätietoinen ja työteliäs, ja kaikin puolin siistimpi ja lahjakkaampi tyyppi kuin Izumi, perinteinen seme siis. Tällaisia semen paremmuudelle ja uken alemmuudelle perustuvia parisuhteita on tullut katseltua vähän vanhemmissa BL-seteissä sen verran paljon, että sietokykyni alkaa olla aika nollassa. Mikään ei saa otsasuontani pumppaamaan niin kuin absoluuttisen epätasapainoiset voimasuhteet (joista olen avautunut vähän esim täällä). […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.