Valokeilassa: Masayuki Nakajima

6.8.2010 kello 15:56

Intropostaus

Animesta Ghost Hound.

Kuka siis? Pikkukaupunkiin juuri muuttanut entinen koulukiusaaja, joka rupeaa kahden muun pojan kanssa kehostairtautumiskokemustensa myötä selvittämään kyläsen henkimaailman mysteerejä.

1. Persoonallisuus

Masayuki on erittäin tyypillinen animessa tavattava koulukiusaaja. Hänen käyttäytymistään korostavat kaikki kiusaajan perinteiset maneerit – niistä näkyvimmin ylenkatseinen, huoleton ja vähäsen epämiellyttävä permahymy sekä muutenkin rennon itsevarma olemus, sosiaalisesti dominoiva esiintyminen ja se vanha kunnon ”hei selvästi itseäni heikompi poika, puhutaanpas vähän” -asenne ynnättynä vasta vähän aikaa jos sitäkään tunnetun vastapuolen henkilökohtaisen tilan epäkunnioittamiseen välittömällä fyysisellä kontaktilla. Lisäksi kun oikein tiukka ja uusi paikka osuu kohdalle, Masayuki menettää hermonsa välittömästi ja kaikkien animen kiusaajateinien tavoin piiloutuu pään kylmänä pitävien Taroun ja Makoton, sarjan kiltin pojan ja coolin pojan selän taakse.

Nosta kätesi jos tunnistit, mikä happoisista astraalihahmoista kuuluu pelkurimaiselle koulukiusaajalle o/

Vaikka Masayuki säikähti edellisessä koulussaan kiusaamansa pojan itsemurhasta sen verran, että pysyy Suitenin maalaiskylään muuton jälkeen erossa entisestä ajanvietteestään, hän käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa yhä painostavasti. Lähestyessään yksipuolisesti kahta muuta päähenkilöpoikaa hän provosoi näitä aivan tarpeettomasti ottamalla tietoisesti puheeksi näille arkoja ja traumaattisia yksityisiä perheasioita, jotka on saanut tietoonsa paikallista koulukiusattua nörttiä videopeleillä lahjomalla. Myöhemminkin, kun hänen koulukiusaaja-tapansa alkavat väistyä, hän käyttää edelleen jokaisen eteen tulevan tilaisuuden näyttää sosiaalinen ylemmyytensä esimerkiksi suhtautumalla alentuvasti ja vähän hyökkäävästikin häneen ihastuneeseen tyttöön ja pyrkimällä selvästi hämmentämään Michiota, mainittua nörttipoikaa, juttelemalla tämän läsnäollessa Taroulle heidän out of body -seikkailuistaan, joista Michio ei ymmärrä tuon taivaallista. Auottuaan päätään koko koulun karttelemalle kolmikon coolille pojalle Makotolle hän on toki hillityn kauhuissaan kun tämä roikottaa häntä kauluksesta kiviportaiden yläpäässä uhaten tiputtaa hänet alas, mutta välittömän uhan loputtua hänen kasvoillaan on taas sama tietävä, ovela ja vähän epämiellyttävä hymy. Kun hän myöhemmin ystävystyy Michion kanssa, hän on parivaljakossa koko ajan automaattisesti viejän asemassa.

Masayuki onkin erittäin sosiaalisesti fiksu. Hän huomaa ja osaa tulkita ympäristönsä ihmisten suhteita nopeasti ja tarkasti ja käsitellä näitä sen mukaan. Hän tuntee ja osaa arvioida ikäistensä mielenliikkeitä ja stereotyyppejä. Hän huomaa heti ensimmäistä kertaa Michiolta paikallisia tietoja udellessaan, että tätä kiusataan yksin siitä, miten tämä reagoi muutaman kovaan ääneen juttelevan pojan lähestymiseen. Muutoksen huomaaminen osoittaa aika vaikuttavaa arviointikykyä Masayukilta, kun otetaan huomioon, että Michio on ollut jo valmiiksi koko keskustelun ajan varautunut hänen lievästi hyökkäävän käyttäytymisensä seurauksena.

Kun omatunnon kolkutus käy lopulta liian ikäväksi, eikä Masayuki kestä enää katsoa kun vanhemmat oppilaat iskevät ties kuinka monetta kertaa kiinni Michioon sarjan puolessa välissä, hänen ratkaisunsa on mennä väliin naljailemaan kiusaajille ja tarkoituksellisesti provosoimaan nämä itsensä kimppuun. Hän onnistuu hankkeessaan siinä mielessä, että Michion piinaajat tosiaan vaihtavatkin hänet silmätikukseen (kunnes koko kylän pelkäämä Makoto säikäyttää vanhemmat pojat hänen kimpustaan melko pian). Uhkaavien kiusaajienkin ympäröimänä hän käyttäytyy selkeän ylimielisesti ja onnistuu vastoin kaikkea logiikkaa jopa dominoimaan tilannetta. Hän päätyy mustelmille koska hän valitsee nimenomaisesti ja täysin tietoisesti juuri sen asenteen ja juuri ne sanat, jotka yllyttävät kiusaajat mukiloimaan hänet, vaikka nämä olisivat muuten jättäneet hänet täysin huomiotta. Astraaliprojisoinnin ja muun henkihommailun kanssa hän on täysi pelkuri, koska henkimaailma on hänelle uusi ja vieras ympäristö, jota hän ei pysty hallitsemaan. Kiusaajapoikien mielenliikkeet hän taas tuntee omasta kokemuksestaan ja pystyy siten kontrolloimaan niitä, minkä takia hän kykenee pysymään tilanteen herrana, vaikka onkin itse fyysisesti alakynnessä.

Tämä taito lukea ihmisiä on varmasti hyödyllinen apuväline koulukiusaajalle, mutta sitäkin enemmän siitä on apua ystävien kanssa asioinnista. Masayukilla ilmenee sarjan kuluessa hämmästyttävä taito reagoida kaveriporukassa juuri parhaalla tavalla. Vaikka vakavanaamainen Makoto on yleisesti ottaen parempaa pataa vähemmän ärsyttävän ja valjun Taroun kanssa, osaa Masayuki käsitellä yrmeääkin poikaa. Eräässä kohtauksessa Makoton oltua ikävän tapauksen jälkeen kateissa useamman päivän, eikä Taroulla ole keinoja eikä muilta huoliltaan aikaa tämän piristämiseen, Masayuki etsii huonotuulisen kitaristipojan käsiinsä. Hän ei tarjoa tunteikkaita autetaan ystävää -puheita tai lohduttavaa olkapäätä, vaan mainitsee sydämellisesti Makoton muristua jotain hänen ärsyttävyydestään, ettei kai kaverista huolehtimisessa ole mitään pahaa. Istuttuaan hymyilemassä Makotolle minuutin hän läksiikin heti kotiin, mikä voisi äkkiseltään vaikuttaa aivan epämääräiseltä tempulta, mutta toimiikin Makotoon täydellisesti ja saa tämän heti liikkeelle setvimään omia lapsuuden traumojaan.

Masayukin mielenala vaihtelee kovasti ympäristön mukaan. Ihmisiin joita hän ei tunne hän suhtautuu väheksyen ja pyrkii saamaan nämä hämilleen lievän painostavalla, näennäisen kaikenkokeneella käyttäytymisellään siinä usein onnistuenkin. Siinä vaiheessa, kun hän alkaa tutustua paremmin erityisesti Tarouhun ja Michioon, tarve osoittaa dominanssia tuntuu katoavan, ja hän muuttuukin näiden seurassa hassuttelevaksi ja vilkkaaksi fanitytöksi koulupojaksi, joka innostaa muutkin mukaan leikkiin ja vaikuttaa aidosti hauskalta seuralta. Kotonaan hän taas kävelee hädin tuskin tervehtien olohuoneessa tetristä vuorokauden läpi rämpyttävän masentuneen äitinsä ohi ja perhettään laiminlyövälle isälleen nyrpistellen huoneeseensa purkamaan ahdistuksensa hajoamaisillaan olevasta perheestään videopeleihin, joita hakkaa välillä hyvinkin aggressiivisesti.

2. Hahmonkehitys (osio spoilaa)

Masayuki aloittaa matkansa olemalla hyvin lukkiutunut poika, ja hänen osaltaan Ghost Houndin tarina kertoo siitä, miten hän pääsee ongelmiensa yli. Positiivista kehitystä on harvoin kuvattu yhtä monimutkaisena prosessina kuin Masayukin tapauksessa, sillä häntä ei piinaa vain yksi psykologinen ongelma, jonka selvitettyään hänestä tulisi välittömästi parempi ihminen. Päin vastoin minun täytyy vain ihailla sitä, kuinka jokaisen ongelman takaa löytyy aivan muu ongelma, ja kuinka toinen toistaan syvemmälle pesiytyneiden blokkien käsittely vie eteenpäin hyvin uskottavaa hahmonkehitystä.

Kun tapaamme Masayukin, hänen ongelmansa on korkean paikan kammo. Hän alkaa kuitenkin yllättävän nopeasti päästä siitä ylitse tietoisesti pyrkimällä pelkonsa voittamiseen. Tavallisen akrofobian alta paljastuukin sitten todellinen syy ahdistukselle, joka on aiheuttanut korkeisiin paikkoihin kohdistuvat pelkotilat alun perin – syyllisyyden poteminen siitä, että Masayukin kiusaama poika teki itsemurhan hyppäämällä alas koulunsa katolta. Kun Masayuki on aina välillä tekemisissä Michion kanssa – aluksi lähinnä lypsääkseen tältä tietoja paikallisista porukoista – ja joutuu todistamaan tämän ahdinkoa kiusaajien käsissä, häntä kalvava ahdistus ja syyllisyys nousevat rankemmin pintaan. Ne korostuvat vielä enemmän, kun hän pääsee yli fobiastaan, johon oli aiemmin kanavoinut nämä tunteet. Kun hän sitten edellä kuvatulla tavalla päättää omalla kustannuksellaan katkaista Michion jatkuvan höykytyksen, hän alkaa päästä pikkuhiljaa yli tästäkin henkisestä painolastista. Niin tyhmä tapa toisen auttamiseen kuin oma uhrautuminen tällaisessa tilanteessa onkin, se on tärkeä vaihe Masayukin ”parantumisessa”, sillä hän saa tietyssä mielessä sovitettua omat rikkeensa ensinnäkin maistamalla vapaaehtoisesti omaa lääkettään ja toisekseen pääsemällä lähempiin väleihin koulukiusatun pojan kanssa. Hän pääsee siis vihdoin irti kiusaajan statuksestaan omassa mielessään.

Mutta kiusaamisenkin alta löytyy vielä vanhempi ja syvempään juurtunut ongelma, joista Masayukin tarve itsensä sosiaaliseen pönkittämiseen (kiusaaminen ja siihen liittyvät maneerit) on saanut alkunsa. Kun hän on päässyt yli ensin akrofobiastaan ja sitten kiusaamisen aiheuttamista traumoistaan, jäljelle jää vielä täysin vieraaksi muuttunut perhe – syvästi masentunut äiti ja välinpitämätön isä, jolla ei näytä olevan mitään kiinnostusta hankkia vaimolleen apua tai edes huomioida tämän tilaa. Vaikka varsinkin Michion kanssa ystävystyttyään Masayuki alkaa näyttää paljon iloisemmalta kaveriporukassa, kotonaan hän on vähän masentuneen ja etääntyneen oloinen, niin kuin ei todellakaan tahtoisi olla siellä.

Hänen astraaliseikkailunsa isänsä työpaikalla, jossa tiedeihmiset touhuavat salaperäisten biokokeidensa kanssa, ovat iso osa perheongelmien selvittelyä. Etenkin Masayukin kiusaantunut ja hämmentynyt kanssakäyminen isän kollegan ja rakastajattaren kanssa on jännä välivaihe, koska hän ei selvästikään tiedä, miten naiseen tulisi suhtautua. Perheongelmat, samoin kuin muutkin Masayukin ongelmat ratkeavat jatkumoina enemmän kuin kertarysäyksellä, mikä lisää niiden uskottavuutta. Valitettavasti hänen äitinsä äkillinen toipuminen aivan sarjan lopussa tuntuu yritykseltä vääntää loppu hänen kannaltaan täysin onnelliseksi väkipakolla, mutta onneksi tämä epäkiitollinen kiirustaminen on jätetty melko hyvin sivulle ja on siksi helpohkosti ohitettavissa.

3. Sympaattisuus

Syyllisyyden riivaama poika hankkiutuu mukiloiduksi –> Arana tykkää pojasta. Niin se vain menee.


Mai waifu.

Periaatteessa jos keskeinen hahmo kärsii yhtään poikkeuksellista fyysistä vahinkoa, on hyvin todennäköistä, että hänen sympaattisuuspisteensä nousevat silmissäni. Toisaalta sama vaikutus on myös sillä, kun hahmo itse aiheuttaa vahinkoa toiselle. Masayuki saa siis tuplapotin tässä mielessä päästessään sekä kiusaajan että kiusatun housuihin. Sovitustarinat ovat aina olleet lähellä sydäntäni, varsinkin näin hyvin rakennettuna.

Lisäksi minulla on erityinen heikko kohta hahmoille, jotka peittävät tai naamioivat säännönmukaisesti tunteensa, mutta vielä heikompi kohta hahmoille, joiden tunteet näkyvät näiden kasvoilta rehellisesti. Masayuki iskee tässäkin mielessä napakymppiin sikäli, että hänessä yhdistyy taas kumpikin näistä hahmotyypeistä – sarjan alkupuoliskolla hän kulkee enemmän pettävän itseriittoinen hymynaamio kasvoillaan ja sarjan loppupuoliskolla hän paljastaa itseään enemmän.

Hän on myös koko ajan tavattoman lutunen. Tässä kohtaa kunniaa täytynee tehdä ääninäyttelijänä toimineelle Jun Fukuyamalle, joka käyttää Masayukia tulkitessaan sitä pehmeämpää ääntään (vrt esimerkiksi Code Geassin Lelouchin majesteettisen kaikuva tulkinta), joka saa sidottua Masayukin monet puolet yhteen täydellisesti ja pitää hahmon uskottavasti koossa roolin monipuolisuudesta huolimatta. Maininnan ansaitsee myös se, että harva seiyuu osaa kikattaa ja äännähdellä yhtä vilpittömän söpösti kuin Fukuyama. Todisteita?

4. Hahmodesign

Myönnettävä on, että Masayuki häviää hottiudessa taakse kammatuilla mustilla kiharoilla varustetulle Makotolle. Hänessä kuitenkin viehättää ulkoisesti erityisesti hänen kasvoilleen varsinkin alkujaksoissa jämähtänyt sosiaalisesti dominoiva perusilmeensä, se mainittu  itseriittoinen hymy varustettuna alentuvasti kohotetuilla kulmakarvoilla ja muutenkin itsetietosen rennolla postuurilla. Rakastan kyseistä ilmettä, mutta vielä enemmän sydän tykyttää niille hetkille, kun se rikkoutuu ja väistyy rehellisempien tunteenilmaisujen tieltä.

Ilman ilmeilyjään Masayuki olisi aika valjun näköinen, mutta kiitos ilmeikkäiden kasvojen, häntä jaksaa tuijotella koko ajan. Kontrastina Makoton jatkuvasti vihamieliseen ja Taroun jatkuvasti mitäänsanomattomaan ilmeeseen Masayukin ilmeet seuraavat aina tilanteita ja hänen fiiliksiään. Se tekee hänestä paljon mielenkiintoisemman seurantakohteen kuin toisista pojista tai muista hahmoista ylipäänsä, sillä Masayuki taitaa olla koko sarjan ilmeikkäin henkilö. Tämä on tietysti iso plussa, koska ilmeillään puhuvat hahmot tuntuvat yleensä jo lähtökohtaisesti aidommilta kuin jäykkäkasvoisemmat tapaukset.

Myös Masayukin edellisen opinahjon beige koulupuku on miljoona kertaa tyylikkäämpi kuin muiden poikien perusmustat, ja muutenkin hänen vaatekaappinsa on tosi täynnä söpöjä, värikkäitä paitoja. Ghost Houndin ansioksi täytyy ehdottomasti laskea se, että hahmot juoksentelevat melkeinpä enemmän arkivaatteissaan kuin koulupuvuissa, joten tekijöillä on runsaasti aikaa esitellä Masayukin pikkiriikkisen mautonta värisilmää (liila ja keltainen – paras fashion statement ikinä?). Ja sitten tietysti se lippahattu, josta ei tarvitse puhua (kamoon, vaikka hiukset olisikin saksittu vähän pilalle, ei se oikeuta hölmöä lätsää).


Srsly, edes järkyn söpö huulen pureminen ei oikeuta lätsää.

5. Roolitus

Olin odottanut, että Masayuki putoaisi pois sarjan fokuksesta heti, kun hänen henkilökohtaiset ongelmansa saataisiin selvitettyä pojista ensimmäisenä, sillä hänen tilanteensa etenee koko ajan (kuten osoitin hahmonkehitys-osiossa), kun taas Taroun ja Makoton ongelmat seilaavat enemmän paikallaan ja ainakin etenevät hitaammin, ihan kuin niitä säästeltäisiin loisteliasta loppua varten. Olinkin sitten erittäin tyytyväinen, kun huomasin, ettei Masayukin roolia työnnetä syrjään missään vaiheessa tai jätetä huomiotta vähemmän tärkeänä, vaan hän pysyy loppuun asti keskiössä Taroun ja Makoton kanssa. Fiktion kirjoittamisen vankkumattomimpia sääntöjähän on, että mitä tärkeämpi ratkaisu, sitä lähemmäksi loppua se säästetään – kääntäen siis vähemmän tärkeät sivujuonet ratkaistaan ensin, jottei niille tarvitse uhrata huomiota loppurytinöissä. Jos tekijät olisivat tehneet näin Masayukille, olisin ollut hemmetin pottuuntunut vaikka Masayuki ei olisikaan suosikkihahmoni. Ärsyynnyn ylipäänsä helposti, kun fiktiossa annetaan ymmärtää, että tietyt henkilöt ovat yhtä tärkeitä protagonisteja, mutta tosiasiassa tekijät nostavat jonkun tai jotkut tärkeämmälle sijalle kuin toisen tai toiset.

Masayukin rooli säilyy kuitenkin erittäin tärkeänä loppuun asti – juuri hänhän  keksii ja koordinoi loppujaksojen pelastussuunnitelman, vaikka ei sen täytäntöönpanoon aktiivisesti osallistukaan. Olin todellakin aika vaikuttunut siitä, että sen sijaan että hänet olisi vain unohdettu, mikä olisi periaatteessa ollut loogisesti odotettavissa, hänet nostetaankin tavallaan operaation aivoiksi.

Ylipäänsä tekijät kohtelevat Masayukia erittäin kiitettävästi, sillä kuten sanottu, muut kaksi päähenkilöpoikaa on suurimmaksi osaksi sarjaa jätetty reilusti staattisempaan asemaan, mutta Masayukin tarina liikkuu koko ajan. Ghost Hound käsittelee muutenkin pääkolmikkoaan sekä muitakin keskeisiä hahmoja varsin tasapuolisesti ja pitää hahmojen yksilölliset tarinat koko ajan esillä silloinkin, kun ne eivät ole varsinaisesti kerronnan keskiössä. Varsinkin sarjan alkupuolella tuuletin lisäksi sille, että Masayuki on niin tyypillisestä raukkiskiusaajahahmotyypistään huolimatta harvinaislaatuisesti yksi tarinan sankareista.

Avainsanat: ,

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot  Tagit: , RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.