Wild Adapter 3 (1/2)

20.5.2010 kello 20:05

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2

Jälleen on tullut aika käydä kiinni Kazuya Minekuran upeaan noir-tarinaan. Tällä kertaa tähtäimessä on Wild Adapterin kolmas kirja. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole ollut varsinaisesti maata järisyttävä lukukomus, ainakaan samalla tavalla kuin seuraavat kolme osaa, mikä johtunee suurimmaksi osaksi kolmannen alpan hieman väsähtäneestä soluttautumisjuonesta. Ei sillä, ettenkö pitäisi soluttautumistarinoista, mutta olisin ollut ilahtuneempi asetelman jonkinlaisesta uudistamisesta.

Nyt Minekura tyytyy lähinnä viemään tarinansa läpi ainakin juonellisella tasolla hyvin syviä soluttautumisjaksojen uria myötäillen. Antisankaripariskuntamme Kubota ja Tokito värväytyvät epäilyttävän kultin seuraajiksi ja ottavat selville huumehämäryydet sen sisäpiirissä Takizawa-nimisen salaperäisen journalistin avustuksella ja yllyttämänä. Onneksi minekuramaista hillittyä silmäkulman pilkettä on sentään havaittavissa siinä, että perusjuonen tyypillisyyttä vähän lampsheidataankin, kun  Kubota huomioi, että ”These organizations always have something sketchy in the basement.” Lisäksi hahmojen tarinat on istutettu kulttijakson perusjuonenkäänteisiin erittäin onnistuneesti, mikä saa lopputuloksen tuntumaan vähemmän kuluneelta. Olen kuitenkin pitänyt tätä osaa sarjan heikoimpana, sillä vaikka sivuilta löytyy kohtuullisen voimakkaita hetkiä, ne eivät tunnu nivoutuvan niin hallituksi ja taidokkaasti rakennetuksi kokonaisuudeksi kuin muiden kirjojen tapahtumat.

Minun täytyikin lukea albumi läpi muutamaan otteeseen saadakseni kunnollisen otteen sen rivienvälistön sisällöstä, joka on sekin esitetty jokseenkin sirpaleisemmin kuin muissa kirjoissa, ja on siksi hankalammin kiinni saatavissa. Kokonaiskuvan siitä, mitä muilla kuin konkreettisen juonen tasoilla tapahtuu onnistuin kokoamaan vasta käytyäni pokkarin läpi muutaman kerran ja merkittyäni muistiin kaikki yhtään tärkeämmät ja erottuvammat hetket, jolloin arvostukseni tätä kolmatta osaa kohtaan nousikin yllättäen rytinällä.

Spoilerit seuraavat alpan yksityiskohtaista käsittelyä.

Ja Jumala loi…

[disclaimer: Teksti näytti ikävältä ja pieni pää meni ihan sekaisin kun välillä tulee jumalaa pienellä ja välillä Jumalaa isolla alkukirjaimella, joten päätin lopulta vain heittää hiekkakuoppaan kaikki menneiden äikänmaikkojen vakuuttelut siitä, miten ainoastaan kristinuskon Jumalan saa kirjoittaa isolla. –> Kaikki vähänkään yksilöidyt jumalat ovat tänään Jumalia koska sanon niin.]

Pokkarin sivuilla tulevat jatkuvasti esiin jumaluuden ja ihmisyyden käsitteet, se oli toki selvää ensimmäiselläkin lukukerralla – onhan kyse pinnallisinkin puolin tosiaan edelleen uskonnollisesta kultista. Mielenkiintoisempaa mielestäni onkin, miten näiden toistuvien motiivien kautta sitten rakentuu kunnioitettavan kunnianhimoinen ja omasta mielestäni vähän liiankin hienovarainen ja siksi hieman kankeaksi jäävä temaattinen kokonaisuus.

Kaikki lähtee Fotune’s Fang -lahkon värväystilaisuudesta, johon Kubota ja Tokito osallistuvat, kun alkavat epäillä lahkon liittyvän jotenkin W.A.-huumeeseen, joka muuttaa uhrinsa karvaisiksi örkeiksi ja tuhoaa heidän sisuskalunsa ja jolla vaikuttaisi olevan jokin yhteys Tokiton karvaiseksi ja supervahvaksi mutatoituneeseen oikeaan käteen. Täällä pojat tapaavat Takizawan, joka rupeaa täysin spontaanin oloisesti juttelemaan heille jotain vähän muuta kuin ihan niitä näitä: ”Hey, do you have a God? My God died. One year ago.” Erikoinen keskustelunaloitus on omalaatuisen lehtimiehen tapa herättää Kubotan ja Tokiton huomio, sillä mies on aikaisemmin sattumalta nähnyt näiden pyörittelevän silmiään uskonnolliselle hörhölle, ja arvaa siksi heti näiden olevan itsensä lailla rekrytointitilaisuudessa muussa kuin puhtaan tunnustuksellisessa tarkoituksessa.

Takizawa tarjoaa pojille lounaskierroksen vastineeksi siitä että nämä suostuvat kuuntelemaan miehen ehdotuksen yhteistyöstä kultin salaisuuksien paljastamiseksi. Kubota ja Tokito soluttautuvat rekrytoitaviksi, sillä joku sisäpiirissä, kuten Kubota aina yhtä nopeasti arvaa, tuntee Takizawan, joka ei siksi voi itse suorittaa tehtävää. Albumin jumaluusteeman kannalta konkreettisia tapahtumia kiinnostavampana täytyy kuitenkin pitää Takizawan alkuperäistä mainintaa Jumalasta. Tällä hän viittaa vuosi sitten kuolleeseen nuorempaan sisareensa, jonka kanssa oli ollut läheisissä väleissä. Suurin osa Takizawan mielenkiinnosta vaikuttaa kohdistuvan Kubotaan. Hän muotoilee impressionsa tästä seuraavalla tavalla: ”You know a guy who has his own God when you see him.”

Myöhemmin Tokito tuhisee siitä, miten Jumalaa ei ole olemassakaan ja vaikka olisikin, niin kuka sellaista muka tarvitsee. Kubota huomauttaa, että Tokiton on helppo sanoa näin, koska tämä on itse vahva. Tokito heittää vastaan kysymyksen siitä, onko Jumala sitten vain heikoille ja jatkaa tiedustelemalla, kuka Kubotan Jumala on. Kirjoitin viimeksi jonkin verran siitä, kuinka Kubota ei ole tässä parisuhteessa aivan niin määräävässä asemassa kuin voisi ensivilkaisulta olettaa, ja tämä hetki puhuu erittäin vahvasti tuon päätelmäni puolesta. Tokiton kysymys itsessään on mielenkiintoinen tästä näkökulmasta katsottuna vaikuttaessaan jokseenkin ristiriitaiselta, kun lukija on tottunut pitämään Kubotaa suurin piirtein kaikkivoipana hahmona, minkä Tokito, sarjan perinteinen neito pulassa, tuntuu nyt kyseenalaistavan. Vielä herkullisemmaksi tilanteen tekevät poikien asennot toisiinsa nähden – Kubota makaa selällään sängyllä ja Tokito nojautuu kysymyksen esittäessään tämän ylle, mitä olisin valmis pitämään kohtalaisen dominoivana eleenä (vaikka mitään muuta hallitsevaa Tokiton käytöksessä ei ehkä olekaan).

Wild-Adapter-3-sunjumala

Kubotan vastaus Tokitolle on luonnollisesti epämääräinen ”jaa-a…”, mutta palaan taas tuohon yllä kuvattuun poikien asetteluun toisiinsa nähden. Vastatessaan Kubota nostaa kätensä pyyhkimään Tokiton suupieleen jääneen Snickers-tuhrun ja nuolaisee suklaan peukalostaan. Sen lisäksi, että kohtaus on ylipäänsä järjettömän homo, siinä on myös tynnyreittäin ojennan käteni kohti pelastajaani –symboliikkaa (aihe, jota olen sivunnut jo ensimmäisen alpan yhteydessä). Missään vaiheessa sitä ei sanota suoraan, mutta tämä ei ole ainoa hetki kun kirjan sivuilla viitataan siihen, että Tokito on Kubotan Jumala. Takizawa oli siis ehdottomasti oikeassa huomioidessaan Kubotan näyttävän ihmiseltä, jolla on oma Jumalansa.

…ihmisen kuvakseen

Jumaluus on hienoa ja kivaa, mutta entäpä sitten kirjan toinen koko ajan silmille hyppivä käsite – ihmisyys? Tämän albumin tarina on Kubotan hahmolle siinä mielessä hyvin tärkeä, että hän tuntuu ensimmäistä kertaa (sarjan aikana tai peräti koko elämässään) todella ymmärtävän oman inhimillisyytensä. Kubotan kaikkivoipaisuutta, etäisyyttä ja tietynlaista kylmää epäinhimillisyyttä on tuotu sarjan sivuilla esiin jatkuvalla syötöllä – tämän seikan alleviivaaminenhan on koko ensimmäisen osan suurin tarkoitus, kun siitä on rakennettu sarjalle pitkä prologiosuus, jossa suurimpana Kubotaa inhimillistävänä tekijänä toimivaa Tokitoa ei nähdä kuin aivan lopussa ja silloinkin tajuttomana. Kolmannessa osassa Kubotan ihmisyyttä lähestytäänkin kiinnostavasti Sanadan, Kubotaa ensimmäisen osan aikana työllistäneen yakuza-pomon kautta.

Kun Kubota ja Tokito ovat soluttautumishommissaan istuskelleet meditoimassa muiden seuraajien kanssa ikävystymiseen asti, Kubota pääsee juttelemaan ryhmää johtavan, myöhemmin Takizawan vanhemmaksi sisareksi osoittautuvan Kayo Mitsuhashin kanssa. Heti kyseisen sananvaihdon jälkeen Kubota päättää lähteä seikkailemaan lahkon toimintarakennuksen kellariin, jonne jäsenillä ei luonnollisestikaan ole lupa mennä. Tokito ei ehkä ole tertun akateemisesti välkyin banaani, mutta ihmisten ja varsinkin kivikasvoisen ystävänsä tunnetilat poika tuntuu vaistoavan herkästi, sillä hän älyää heti päältäpäin täysin normaalilta vaikuttavan Kubotan olevan huonolla tuulella ja kysyy, missä vika. Kubota ei taaskaan anna mitään oikeaa vastausta suoraan Tokitolle, mutta me lukijat sen sijaan saamme väläyksen Kubotan ajatuksista, kun tämän mieleen muistuu ensimmäisessä osassa Sanadan kanssa käyty keskustelu:

Sanada: ”Do you like dogs?”
Kubota: ”I like animals.”
Sanada: ”And people?”
Kubota: ”Not particularly…”

Tämän muiston merkitystä minun oli aluksi vaikea yhdistää muuhun kolmannen osan tavaraan, samoin kuin suurinta osaa Sanada-viittauksista. Kubotan ja Sanadan välinen keskustelunpätkä ei tuntunut liittyvän suoraan oikein mitenkään siihen, mitä kohtauksessa muuten tapahtuu. Se vaikuttaa irralliselta, mutta kun kyse on Minekurasta, omituisellekin takaumalle löytyy yleensä kontekstinsa, kun tarpeeksi kaivaa. Mielenkiintoisena sivuhuomiona täytyy ottaa ensinnäkin esille, ettei Kubotalle itselleenkään ole selvää, mistä kyseinen dialoginpätkä hänen mieleensä nyt äkkiä putkahti (”Why am I… remembering that now?”) ja samalla vaikuttaisi siltä, ettei hän pysty tässä vaiheessa itsekään määrittämään tarkasti, mikä Mitsuhashin kanssa käydyssä keskustelussa oikein sai hänet ärsyyntymään. Kiinnostavaksi havainnon tekee se, ettei Kubota yleensä tunnu olevan hukassa itsensä ja muiden arvioimisen kanssa, mikä tekee hänen yllättävästä reaktiostaan tässä tilanteessa poikkeuksellisen ja siksi merkittävän. Kubota esitetään sarjassa ensimmäistä kertaa hämmentyneenä ja epävarmana itsestään.

Hetken päästä pojat löytävät kellarista tilan, johon on suljettu joukko huumehouruilevia lahkon jäseniä. Kubota antaa heti kylmän rauhallisen ja asiantuntevan miniluennon siitä, miten jäsenet alistetaan yakuzan huumekauppiaille jakamalla näille kevyitä huumeita veden mukana ja addiktoimalla pimeille rahoittajille uusia asiakkaita. Tokito puristaa vatsaansa: ”Disgusting.”

Tästä pääsemme seuraavaan paneeliin ja koko kirjan kenties tärkeimpään yksittäiseen kohtaan:

Wild-Adapter-3-oikea-reaktio

Edellisen osan yhteydessä huomioin kaksi samantyylistä sivukuvaa Kubotasta, joissa molemmissa hänen silmänsä jäävät piiloon ja jotka ovat merkittäviä hetkiä hahmon tulkinnan kannalta. Tämä paneeli kuuluu merkittävyytensä kannalta samaan sarjaan, vaikka onkin helppo lukiessa vain ohittaa normaalina välipaneelina toimintaa ja taustaa kuvaavien juoniruutujen välillä. Kyseessä on kuitenkin avain koko kolmannen osan kliseisen soluttautumisjuonen alla piilottelevaan tärkeämpään tarinaan. Edellä esitelty takaumakin selittyy tämän yksittäisen ruudun valossa.

Kubota ilmaisee ruudussa tiedostavansa, kuinka erilainen on verrattuna tavallisiin ihmisiin. Tokiton inhon sävyttämä reaktio Fortune’s Fangin toimintaan on ”oikea”, hyväksyttävä reaktio, kun taas Kubotan tunteeton, välinpitämätön järkeistäminen on ”väärä” reaktio, joka erottaa hänet muusta yhteiskunnasta. Karvas hymynpoikanen hänen kasvoillaan antaa ymmärtää, että hän paitsi tiedostaa inhimillisyyden puutteensa, alkaa myös olla katkera siitä. Aiemmin muisteltu keskustelu Sanadan kanssa saa merkityksensä tästä hetkestä; keskustelu Mitsuhashin kanssa tuo Kubotan mieleen Sanadan kanssa käydyn sananvaihdon, jossa hän itse on todennut, ettei välitä ihmisistä. Tämä taas saa hänet huonolle tuulelle ja ajaa normaalisti niin kärsivällisen ja kylmäpäisen nuorukaisen äkkiseltään spontaanille ja ilmeisen vaaralliselle nuuskimismissiolle. Ykkösalpasta lainatun keskustelun aikaan Kubota ei vaikuttanut juurikaan välittävän siitä, etteivät lajitoverien kohtalot juuri hetkauta. Kolmannessa osassa puolestaan keskustelu muistutetaan mieliin sen esiin tuomiseksi, että tässä vaiheessa, vaikkei Kubota edelleenkään ole Telluksen suurin myötäeläjä, hän osoittaa nyt aitoa tahtoa inhimillisen kontaktin löytämiseen.

Syy siihen, miksi keskustelu Mitsuhashin kanssa muistuttaa Kubotaa Sanada-keskustelusta ja saa hänet huonolle tuulelle löytyy Fortune’s Fangin uskonnolisen propagandan luonteesta: lahko promoaa kovasti valaistuksen löytämistä ihmisyydestä irtautumisen kautta, ja Mitsuhashi-keskustelukin sivuaa aihetta. Kubota tuntee jo valmiiksi olevansa täysin irrallaan omasta ihmisyydestään ja, kuten todettu, on alkanut tuntea syyllisyyttä kyseisestä seikasta. Ei siis liene ihme, että Fortune’s Fangin ideologia tuntuu hänestä vastakarvaan paijaamiselta, varsinkaan kun hän on alusta asti (jälleen napakymppiin osuen) epäillyt käännytyksen taustalla luimivan todellisuudessa yakuzan huumebisneksen tarpeen uusille asiakkaille.

Tämä syy-yhteys nousee esille entistä selvemmin seikkailun loppupuolella, kun Kubota, Tokito ja kellariin huoltomiehenä ujuttautunut Takizawa jäävät kiinni ja vangitaan Mitsuhashin kuulusteluja varten. Kubota ryhtyy tenttaamaan naiselta tämän uskonfilosofian perusteita ja paljastaa lopulta tälle tietävänsä W.A.-huumeen liittyvän Fortune’s Fangin toimintaan. Mitsuhashi tivaa heti, kuka Kubota oikein on, mihin nuorukainen vastaa provosoivasti hymyillen ja Mitsuhashin saarnaustyyliä ja argumentteja matkien: ”Interest in another person’s human identity… That shows a lack of purity, professor.” Hän selvästi nauttii touchéestaan, ei vähiten koska Mitsuhashi luennoi seuraajilleen juuri sellaisesta elämänasenteesta, josta Kubota vaikuttaa samaan aikaan haluavan päästä eroon.

Kohtauksen jatkuessa Kubota onnistuu puhumaan Mitsuhashista lisää tietoja ja saamaan selville, ettei lahko itse asiassa liity mitenkään kaivattuun W.A.-huumeeseen, vaan pojat jäljille johdattaneet johtolangat toimivatkin vain houkutuslintuina, jotta W.A.:sta tietävät löytäisivät tiensä kultin piiriin ja Mitsuhashi voisi pumpata heistä informaatiota salaperäisestä huumeesta, oletettavasti yakuzan piikkiin (voinemme turvallisesti olettaa, että lahkon toimintaa on tukenut jompikumpi sarjassa esitellyistä W.A:n perässä olevista syndikaateista, Sanadan johtama Izumo tai Sekiyan johtama Tojou). Kthxbye, Kubota toteaa, tappelua seuraa ja Kubota pääsee käsiksi aseeseen ja osoittaa sillä Mitsuhashia. Takizawa ja Tokito heti perässä vetoavat Kubotaan, jonka vastaus on lakoninen ”Yeah. I won’t shoot.” Mitsuhashi purskahtaa maaniseen nauruun ja tivaa vihaisena, miksei Kubota ammu.

Wild-Adapter-3-ikkunarikki

Kubota ei ammu Mitsuhashia, koska he ovat ihmisiä? Olen vieläkin vähän kahden vaiheilla siitä, pitäisinkö selitystä turtuneella tavalla puoliepätoivoisena ja tiedostetun kieroutuneena yrityksenä käyttäytyä ihmismäisemmin vaiko sarkastinen ”en ole ihminen enkä koskaan sellaiseksi tule” –hengessä lauottu kommentti. Todennäköisesti kyse on kuitenkin jostakin näiden väliltä, ottaen huomioon kuinka asiaa on ripauksittain käsitelty albumin aikana Kubotan pääkonfliktina. Onko Kubota ihminen sielultaan? Voisiko hän joskus olla? Yrittääkö hän olla? Kirja ei tarjoa selvää vastausta kysymyksiin, mutta antaa paljonkin aihetta lukijoille niiden pyörittelyyn.

Huomautuksen arvoinen seikka on toki myös Mitsuhashin reaktio Kubotan repliikkiin. Naisen kasvoilta paistava järkytys yhdistettynä edellisen sivun itsetuhoiseen riehumiseen (”Ahhahahaha!! Are you idiots? Why won’t you shoot? Just kill me!”) antaa aihetta olettaa, että Mitsuhashissa ja Kubotassa on itse asiassa paljon samaa. Kummatkin käsittelevät mielessään ihmiselämää ja ihmisarvoa mitättömyyksinä, molemmat vaikuttavat jossain määrin sosiaalisesta todellisuudesta irtautuneilta. Tärkein ero heidän välillään on, että Mitsuhashi pyrkii tietoisesti kauemmas ihmisyydestä (kirja antaa viitteitä siitä, että taustalta löytyy perheeseen liittyvää katkeruutta), kun taas Kubota on lähtenyt hakemaan tietä pois omasta irtautuneisuudestaan (kuten hänen setänsä Kasai edellisessä osassa totesi, hänenkin taustallaan ovat perhesyyt: ”– the environment he grew up in made him strange. He’s not attached to anything. Not even himself.”). Ah, Minekura todellakin rakastaa symbolisia rinnastuksia, eikä minulla niiden suurena kannattajana ole valittamisen aihetta.

Seuraavaksi Kubota nappaa Tokiton kainaloon ja hyppää ikkunasta (…toinen tai kolmas kerros? D:) ja soittaa poliisin paikalle. Mitsuhashi pidätetään ja myöhemmin Tokito rupeaa miettimään tilannetta vielä, koska ei rajallisen elämänkokemuksensa takia ymmärrä, kuinka Mitsuhashin onnistui pettää perhettäänkin uskonnollisella propagandallaan ja pohtii että naisen täytyi todella vihata perhettään ajaakseen jopa oman äitinsä tekemään itsemurhan. Kubota on epämääräisesti eri mieltä:

”Their thinking, what she said… A year ago, I might’ve understood it. Really understood it. I used to like animals more than people. Maybe I just hated my own kind. I guess I’ve become a bit more human these days.”

WA:n kolmas osa muistuttaakin Kubotan kannalta hyvin paljon televisiosarjan jaksoa, mutta televisiokirjoitusta paljon peitellymmin ja hienovaraisemmin esille tuotuna. Häntä häiritsee ”jakson” aikana merkittävä sisäinen konflikti, joka kasvaa loppua kohti, kunnes kliimaksikohdassa hän kokee jonkinlaisen valaistuksen muihin jakson teemoihin liittyen ja lopussa ilmaisee repliikin tai muun toiminnan kautta päässeensä sinuiksi ongelmansa kanssa. Ylle pastettu quote edustaa viimeisintä kohtaa, jossa Kubota tunnistaa, miksi keskustelu Sanadan kanssa häiritsi häntä ja tulee siihen lopputulokseen, että on päässyt vähän eteenpäin niistä ajoista. Kaikista albumin jumaluus-ihmisyys-yhteyksistä on toki selvästi pääteltävissä, että sitoutuminen Tokitoon on perimmäinen syy sille, että Kubota on ruvennut haikailemaan muutosta ja todella myös muuttunut ensimmäisen osan ajoista.

—————

Juttua kertyi lopulta sen verran, että piti jakaa kahteen osaan. Jatkoa siis seuraa muutaman päivän perästä.

Avainsanat: ,

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Manga  Tagit: , RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.