Kun kaskaat itkevät

25.7.2011 kello 21:34

Olen ehkä viime aikoina kutonut itselleni vähän herkkien itkukohtausten vihaajan mainetta, joten päätin ottaa esille muutamia erityisen hienoina pitämiäni esimerkkejä kohtauksista, joissa hahmojen kyynelehtiminen ei häiritse minua. Päinvastoin nämä kohtaukset ovat ehdottomasti eräitä kyseisten sarjojen parhaista hetkistä. Itse kyynelehtimisen määrä, rooli ja merkityksellisyys vaihtelevat näissä kohtauksissa muutenkin vahvaa toteutusta tukevasta lisämausteesta koko tilanteen pääpointtiin. Kaikille seuraaville anime- ja mangakohtauksille on kuitenkin yhteistä se, etteivät ne olisi ollenkaan yhtä upeita, jos kyyneleet puuttuisivat.

Itselläni itku ei ole yleensä kovin herkässä, vaikka olenkin joskus tunnustanut itkeneeni animua katsoessani (ja tähän lisättäköön, että kerran ala-asteella olen itkenyt Hevoshullun sarjakuvalle, jossa heppatyttö istui influenssaan kuolevan ponin vieressä koko yön). Koska en kuitenkaan itse jaksa vuodattaa kyyneliä kuin äärimmäisessä hädässä, koen itkemisen niin voimakkaaksi tunteenilmaisuksi, että vaadin itkukohtauksilta erityistä tarpeellisuutta itkevien hahmojen kannalta ja erityistä huolellisuutta toteutuksen kanssa.

Kaksisivuisia mangakuvia saa klikkaamalla isommaksi. Tekstissä on juonipaljastuksia sikäli, että kerron kussakin kohdassa, miksi hahmo itkee, mutta välttelen isompia spoileja muusta ympärillä tapahtuvasta.

Ashin konepistooli-itku (Banana Fish 6)

Luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle, koska omistan vain vanhan flipatun version pokkarista.

Nuori jengipomo Ash päätyy pitkän kamppailun ja kovien niin henkisten kuin fyysisten kolhujen jälkeen laboratorioon, jossa hänen etsimäänsä mystistä huumetta on testailtu muun muassa erääseen hänelle erityisen läheiseen henkilöön. Ashin oli kokeilun tuloksena lopulta pakko ampua kyseinen henkilö kuoliaaksi. Labrassa kyhjöttää säälittävä liikuntakyvytön tutkija, joka pyytää Ashiä auttamaan, kun yksi kiinalanen kävi akupunkteeraamassa miehen lihashermot pullamössöksi ja ryöväämässä käytössä olleet huumesamplet. Ash ei kuitenkaan kuule mitään, mitä tutkija sanoo, sillä hänen katseensa osuu mainitun läheisen henkilön leikkauspöydällä makaavaan ruumiiseen, jonka aivot on pilkottu tieteelliseen käyttöön. Ashin sisällä napsahtaa, ja hän tyhjentää konepistoolinsa lippaan tutkijaan.

Banana Fishissä käsitellään alati järjettömän hirvittäviä asioita rautaisen kylmällä otteella. Tämä kohtaus on jäänyt päällimmäisenä mieleen silkan raa’an jäätävyytensä ansiosta. Ash on elänyt karun elämän, mutta hahmossa on silti lukijaa koskettavaa sisäistä lämpöä, ja hän on jengipiireissä arvostettu paitsi taitojensa ja älykkyytensä, myös tiukkojen arvojensa ja lojaaliutensa vuoksi. Tässä kohtauksessa hän rei’ittää täysin puolustuskyvyttömän, moraalisesta selkärangattomuudestaan huolimatta pahantahtoa vailla olevan miehen armottomasti ja ilman pienintäkään epäilystä tai myöhempää selvää katumusta. Teko on jo itsessään raaka ja kyseenalainen, mutta tutkijan ruumiin täydellinen, järjetön runtelu sarjatulella on myös täysin epäloogista ja tarpeetonta, sillä tutkija kuolee takuuvarmasti jo muutamaan ensimmäiseen luotiin.

Ashin enemmän herkkään hetkeen sopiva ahdistunut, mutta vakaa ilme ja poskilla valuvat kyynelvanat ovat valtavassa kontrastissa toiminnan kanssa. Tämä kertoo ennen kaikkea hänen täydellisestä psyykkisestä romahtamisestaan tilanteessa. Hän ei kykene lopettamaan ennen kuin on tuhonnut ystävänsä ruumiin häpäisseen ihmisen niin täydellisesti kuin mahdollista. Hän saa otteen itsestään taas pian sen jälkeen, kun tutkijasta ei epäilemättä ole jäljellä muuta kuin märkä läntti lattiassa, mutta tuon hetken ajan lukija ei voi kuin pidättää järkyttyneenä hengitystään, kun normaalisti tilanteen kuin tilanteen hallitseva karismaattinen ja kylmäpäinen nuorukainen kadottaa itsensä pieneksikin toviksi omaan tuskaansa. Ashin teko on äärimmäisen paheksuttava ja menee vahvasti hänen omia periaatteitaankin vastaan, mutta lukijan on mahdotonta moittia häntä, kun raivon sijasta hänen kasvoiltaan paistaa kyynelten raidoittama lamaannus. Hän ei tunnu edes olevan kunnolla tietoinen siitä, mitä tekee.

Himemiyan yksinäinen kyynel (Revolutionary Girl Utena 12)

Sarjan mystisten kaksintaisteluiden kiertopokaalina toimiva Himemiya säilyy suurena arvoituksena koko sarjan ajan, mutta jakson 12 taistelua seuratessaan hän avautuu yleisölle enemmän kuin koskaan aiemmin tai oikeastaan myöhemminkään. Tämä on nimittäin ainoa hetki sarjassa, kun katsojalle paljastetaan suoraan Himemiyan ajatuksia. Utena on edellisessä jaksossa hävinnyt aikaisemmalle vastustajalleen Tougalle ja palaa nyt voittamaan Himemiyan takaisin itselleen. Tougan omaisuutena Himemiya antaa tämän miekalle mystisen power-upin suutelemalla sitä. Tarkkaillessaan sivusta Tougan dominoimaa kaksintaistelua Himemiya miettii, miksi Utena jaksaa edes yrittää, kun häviö on varma. Sitten hänen ajatuksensa keskeytyvät, kun hän tunnistaa tilanteen – Utenan lannistumattomuuden mahdottomiltakin tuntuvien esteiden edessä – jostain aikaisemmasta kokemastaan. Himemiyan ilmeettömille kasvoille vierähtää yksi kyynel, ja samalla Tougan miekan punahehkuinen voimabuusti katoaa ja Utena voittaa kaksintaistelun.

Tuo kyynel näyttää päältäpäin Hollywood-kliseeltä, jota Nostalgia Critic kutsuu nimellä ”the sexy cry”. Seksikkäässä itkussa hahmon ilme ei värähdäkään (tai korkeintaan pikkuisen värisee), kun se yksi kyynel putoaa silmäkulmasta. Himemiyan kohdalla tämä konventio ei kuitenkaan ole vain itkemistä tyylikkäästi, vaan hahmon kannalta täysin perusteltu ratkaisu. Himemiyan sarjan sisäiseen rooliin Ruusumorsio-kiertopokaalina kuuluu olla mahdollisimman luoksepääsemätön ja tunnetyhjä. Hahmo on muutenkin niin kyynistynyt ja vaipunut niin syvälle omaan lohduttomuuteensa, että rehellinen, ei-näytelty tunneilmaisu olisi hänen kohdallaan suorastaan epäluonteenomaista.

Kohtauksessa kyynel tekee särön Himemiyan automatisoituihin maneereihin, mutta sillä on myös valtavasti symbolista ja epäsuoraa merkitystä. Se on aavistus menneestä, jonka Himemiya on luullut kadottaneensa ikiajoiksi. Lisäksi se on henkäys Himemiyan minuutta, joka sykkii jossain ilmeettömän ulkokuoren ja suureksi osaksi tyhjäksi sisältäkin kovertuneen traagisen hahmon sisimmässä.

Sarjan lopun katarttisia kyyneliäkin voimakkaammaksi tämän itkukohtauksen tekee mielestäni se, että poskelle putoava kyynel ja sen nostattamat tunteet yllättävät Himemiyan itsensä täysin. Samasta syystä Evangelionin normaalisti tunteettomana ja ilmeettömänä tunnetun Rein hämmentyneet, tytön itsensä yllättämät kyyneleet ovat niin vaikuttava näky. Tunnetyhjä hahmo, joka puhkeaa kyyneliin, onkin usein varma nakki, kun halutaan luoda katsojiin syvän vaikutuksen tekevä itkukohtaus.

Utenassa itkukohtaukset ovat muutenkin aina esimerkillisiä siksi, että niitä käytetään selkeästi harkiten ja ne ovat aina merkityksellisiä hahmojen kannalta. Vertailukohtana esimerkiksi Ano Hanassa on moniakin hyviä itkukohtauksia, mutta mikään niistä ei jäänyt mieleeni, kun varsinkin loppupuoliskolla kaikki itkevät koko ajan. Kyynelinflaatio laski silmissäni jokaisen hienonkin yksittäisen itkun arvoa huomattavasti.

Yaichin nolonyyhkintä (House of Five Leaves 12)

Kun nyt pääsin salaperäisiin, tunteensa peittäviin hahmoihin, niin Yaichi on myös yksi hieno esimerkki. Hänen tapauksessaan kyse on tosin siitä, että hän aktiivisesti peittää todelliset tuntemuksensa ja rakentaa siten muurin itsensä ja muiden ihmisten väliin. Tällainen elämänasenne luonnollisesti kasaa henkisiä patoutumia, joista on joskus puristettava mätä pois.

Yaichin salailu ja ahdistus purkautuvat itkuna sarjan viimeisessä jaksossa tarinan kliimaksin jälkeen, kun menneisyyden kaappiluurankoja on tullut käsiteltyä varsin antoisasti. Yaichi nyyhkii yksinään, kunnes sarjan näkökulmahenkilö Masanosuke eli tuttavallisemmin Masa saapuu paikalle. Miehiseen bondaamiseen ei tunnetusti tarvita sanoja, eikä kumpikaan miehistä puhu viimeaikaisista tapahtumista. Masa vain polvistuu Yaichin viereen, ja hänen yllätyksekseen tämä siirtyykin nyyhkyttämään hänen polveaan vasten.

Kohtaus on tärkeä näiden kahden hahmon vuorovaikutuksen kannalta. Karismaattinen, alati laiskantietäväisesti hymyilevä Yaichi nappasi ujoutensa takia työttömän Masan suojiinsa alun perin vähän kuin hauskaksi kotieläimeksi, kun tämä oli niin reppana. Sarjan edetessä Yaichi alkaa kuitenkin ärsyyntyä Masaan, jonka pohjaton ja epäsovinnainen uteliaisuus ei lannistu Yaichin suojamuurista. Kukaan muu sarjan keskusjengistä ei ole pahemmin välittänyt ottaa syvempää kontaktia Yaichiin, koska hän ei selvästikään sitä halua, mutta Masa on puskenut itsensä häiritsevän lähelle.

Tässä kohtauksessa Yaichi on niin rikki, että hän joutuu vähän tahtomattaankin tukeutumaan kömpelöltä ja vähän hömelöltä vaikuttavaan, mutta lähempää tarkasteltuna varsin vaikuttavaan ja vakaaseen Masaan epäluonteenomaisen suoraan ja aidosti. Kohtauksesta tekee koskettavan sen erityislaatuisuus. Katsojan annetaan ymmärtää, ettei Yaichi ole turvautunut kehenkään vastaavalla tavalla sitten aivan nuoruusvuosiensa, jolloin hän päätyi tuntemaan itsensä niin verisesti petetyksi, että sulkeutui kuoreensa. Kauniimpaa ja seesteisempää itkukohtausta saa hakea. Lisäksi plussapisteitä tulee siitä, ettei tämä kohtaus kuitenkaan ryöstä Yaichin hahmon valtaa ja karismaa täysin tai lopullisesti, kuten vastaavanlaiset kohtaukset usein valitettavasti tekevät.

Misaton pöytäahdistus (Neon Genesis Evangelion 21)

Päähenkilö Shinjin mentorihahmo Misaton mutkikas suhde kaksoisagentti-on-off-miesystävään on päättynyt ikävällä tavalla, kun tämä on mennyt hankkimaan luodin niskaansa. Kun Misato huomaa vastaajassaan yhden viestin, hän tietää heti, kuka sen on jättänyt, sillä hänellä on syytä pelätä pahinta. Hänen ilmeensä sekä viestinappia painamaan ojentuva vapiseva sormensa kertovat, että hän ymmärtää välittömästi viestin huomatessaan, mitä on tapahtunut.

Jäähyväisviesti on pelkistetty, mutta antaa ymmärtää miehen odottavan kohtapuoleen käyvän köpelösti. Viesti on muotoiltu klassisilla sanavalinnoilla, jotka jättävät vähän tulkinnan varaan, mutta kieltäytyvät ilmaisemasta asiaansa suoraan. ”Olen ryhtynyt kasvattamaan vesimeloneja, pitäisitkö niistä huolen. Jos vielä tavataan niin sanon mitä en voinut sanoa aikaisemmin.”

Kohtaukseen tuo vielä lisää syvyyttä ja realistisuutta Shinjin osuus siinä. Hän kuulee korvalappustereoidensa läpi Misaton tukahdutetun nyyhkytyksen ja vilkaisee keittiöön, mutta vetäytyy äkkiä pois, ettei Misato huomaisi häntä. Syyllisyys ja voimattomuus lamaannuttavat pojan. Hän ymmärtää Misaton tuskan, mutta ei uskalla astua esiin tarjoamaan lohdutusta, eikä edes tiedä, kaivataanko sitä.

Misaton kehonkielen ja ilmeiden huolellinen animointi varmistaa, että kaikki hänen tuntemuksensa viestin kuuntelun aikana ja sen jälkeen hänen purskahtaessaan tuskaiseen itkuun välittyvät katsojalle. Kohtaus tekee upeaa työtä siinä mielessä, että tämä on toteutukseltaan mielestäni näistä omista itkusuosikeistani lähimpänä oikeaa elämää. Misaton itkeminen ei ole siistiä paikallaan seisomista kyynelten valuessa poskilla. Hänellä on niin paha olla, että hän kouristelee keittiönpöytää vasten yrittäessään hallita tunteenpurkauksensa. Minä olen itse itkenyt juuri tuolla tavalla, vaikkakin ehkä vähän triviaalimmille asioille. Olen myös pakoillut muiden lohduttamista juuri samalla tavalla kuin Shinji tekee. Omakohtaisuus osuu kovasti, ja hetken paljon kertova vähäeleisyys ja keittiömiljöön arkisuus tekevät siitä muutenkin ahdistavan realistisen. Ashin kohtaus oli järkyttävä ja Yaichin kohtaus seesteisen kaunis, mutta Misaton kohtaus on realistisuutensa lisäksi ja sen ansiosta riipaisevan surullinen.

Gojyon eheyttävä silmävuoto (Saiyuki 8)

Gojyon äitipuoli inhosi häntä ja yritti lyödä hänet kuoliaaksi kirveellä hänen ollessaan lapsi, joten luonnollisesti poikuusvuosista on jäänyt painamaan trauma jos toinenkin. Ensimmäisen Saiyuki-sarjan välibossi kykenee rakentamaan helminauhastaan vatsustajiensa pahimmat painajaiset, joten eiköhän Gojyo seiso pian kasvotusten nyt jo kuolleen äitipuolen kanssa. Illuusio hyökkää Gojyon päälle kirkuen vanhoja tuttuja syytöksiä siitä, miten Gojyon olemassaolo tuhosi hänen elämänsä ja miten kaikki olisi paremmin, jos tätä ei olisi olemassa. Illuusioäitipuoli tivaa, miksei Gojyo kuollut viime kerralla, vaikka olisi halunnut, ja toteaa tämä olevan yhä aivan yksin. Näemme kuvan pelästyneestä pojasta, minkä jälkeen äidin kirves heilahtaa. Äkkiä Gojyolla onkin tyyni ilme kasvoillaan, ja hän repii sirppisauvallaan illuusion kappaleiksi. Taustalla vilahtaa kuva muista Saiyukin päänelikon jäsenistä, sillä Gojyo tietää, ettei ole enää yksin. Hän huomaa itkevänsä valtoimenaan.

Lukijalle tehdään selväksi, ettei Gojyo lapsenakaan äidin jatkuvista raivopuuskista huolimatta koskaan itkenyt, sillä hän kieltäytyi itsepäisesti herättämästä muissa sääliä. Isovelikin aina toppuutteli, ettei saa pillittää. Kohtauksessa Gojyo pääsee vihdoin yli äitipatoumistaan ja tajuaa, että veli yrittikin aina sanoa, että itkeminen on ihan sallittua ja ettei kaikkea pahaa oloa tarvitse pitää sisällään.

Tämä itkukohtaus on kerrassaan komeasti rakennettu ja nivoo menneen ja nykyisen yhteen monellakin eri tasolla valtaisan taidokkaasti. Kun Gojyo itkee, lukija ymmärtää täydellisesti, miksi se on suuri asia hänelle, sillä varsinainen itkeminen on pohjustettu niin perusteellisesti takaumien kanssa. Hetki on merkittävä osa Gojyon hahmonkehitystä, sillä se viestittää, että hän on löytänyt elämälleen merkitystä muihin päähenkilöihin tutustumisensa myötä. Illuusioäitipuoli oli täysin oikeassa väittäessään Gojyon olleen valmis lapsena kuolemaan, jos se tekisi äitipuolen vähemmän onnettomaksi. Nykyisin hänellä on kuitenkin jotain muuta, jonka puolesta elää. Tämän Gojyo tajuaa kohtauksessa itsekin, ja tuloksena on valtavan kaunis eheyttävä itkukohtaus, joka toimii oivana päätepysäkkinä monille sarjan varrella esille tulleille Gojyon kehitykseen liittyville tarinanpätkille.

Gokun tuskanhuudot (Saiyuki Gaiden 4)

Täysin toisenlainen itkukohta löytyy Saiyukin esisarjasta, jonka keskushenkilö Goku opitaan tuntemaan viattomana ja iloisena pienenä poikana. Tästä hetkestä on edellisessä kohtauksessa keskeinen eheytyminen kaukana, sillä en ole missään toisaalla törmännyt fiktiohahmon yhtä totaaliseen ja pöyristyttävään murskaamiseen. Traagiset tapahtumat ovat edenneet viimeisten kirjojen aikana hyvin nopeasti, ja tässä vaiheessa Goku saa pysähdystauon ja mahdollisuuden kunnolla tajuta, mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja miten ja miksi.

Näiden muutamien sivujen lukeminen tuntuu siltä kuin joku kaivaisi sydämen rinnastani, kuutioisi ja marinoisi sen, käristäisi grillissä ja syöttäisi minulle lounaaksi. Yllä olevalla sivulla kuvattu voimakas muutos Gokun kehonkielessä esittää hyvin havainnollisesti, kuinka voimakkaasti tilanteen ymmärtäminen vaikuttaa poikaan. Pystymme selkeästi todistamaan, kuinka hänen jokainen lihaksensa pingottuu äkillisesti ja hallitsemattomasti kuin sähköisku olisi kulkenut hänen lävitseen. Häneen yksinkertaisesti sattuu niin paljon, ettei kaikki henkinen kipu ja järkytys mahdu hänen pieneen kehoonsa ja lapsen mieleensä.

Kohtauksen jälkeen tekee vain mieli käpertyä sängylle sikiöasentoon ja muumioitua sinne muutamaksi kuukaudeksi. Itkemisen täytyy yleensä olla voimakas kokemus hahmolle, jotta olisin vaikuttunut, ja tässä kohtauksessa tuota voimaa ei ole säästelty tai edes ääniefekteillä laimennettu.

Rinin kielenviiltokyynelöt (Blade of the Immortal 2)

Teksteissä Shizuma kertoo Rinille motivaationaan toimivan katkeran taustatarinansa.

Rin on nuori tyttönen, jonka vanhemmat murhattiin hänen silmiensä edessä muutama vuosi takaperin. Kohtauksessa viikon pahis Shizuma tappaa mummelin, jonka oli ensin tämän lapsenlasta uhkaamalla pakottanut houkuttelemaan Rinin ansaan. Rin järkyttyy omien kokemustensa valossa kahta kauheammin maailmasta, jossa on ihmisiä, jotka pystyvät surutta surmaamaan itseään heikommat, oli heillä siihen syytä tai ei.

Alkuun Rin on niin järkyttynyt ja vihainen, ettei edes tajua olla peloissaan huutaessaan itkien syytöksiä. Kun Shizuma tarttuu hänen leukaansa, hänen kasvoillaan alkaa paistaa silmitön kauhu. Tämä kohtaus on äärimmäisen komea ensisijaisesti tematiikkansa ja taiteensa ansiosta, mutta Rinin poskilla valuvat vihan, pelon, voimattomuuden ja kivun kyyneleet viimeistelevät vaikutelman.

Itkemiskohtauksena se on tehokas ennen kaikkea siksi, että Rinin itkeminen istuu täysin saumattomasti kokonaisuuteen. Shizuma kysyy lakonisesti, miksi tyttö itkee tuntemattoman mummelin kuoleman takia, mutta itkemistä ei mitenkään ylikorosteta tai tuoda esiin tyypillisillä animemaneereilla. Rin ei itke mistään selkeästä yksittäisestä syystä, vaan siksi, että hänen teinitunteensa käyvät psyykkisen ja fyysisen väkivallan seurauksena ylikierroksilla. Vielä monimutkaisemmaksi tilanne käy, kun Shizuma tarjoaa Rinille mahdollisuutta tulla kuolemattomaksi. Kohtauksessa itkeminen välittää lukijalle vahvan tunnun tästä negatiivisten ja riitaisten tunteiden pyörremyrskystä. Rin ei myöskään inise turhasta, vaan Shizuman käytös ja kaikki mennyt huomioon ottaen olisi vahvalle, mutta vielä epävarmalle ja kasvamassa olevalle tytölle epäluonnollisempaa, jos hän ei itkisi.

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot, Manga  Tagit: , , , , , , , , , RSS 2.0

« »


3 kommenttia

  1. stargay

    Jotenkin tuo Yaichi-kohtaus on niin hieno senkin takia, että koko sarjan ajan näytetään miten kaikki hahmot ovat tavalla tai toisella velkaa Yaichille, mutta Yaichi ei itse pyydä tai tarvitse apua keneltäkään. Lopulta Yaichinkin on kuitenkin aika huomata ja tunnustaa että joskus on ihan okei tukeutua muihin ihmisiin. Varmaan siihen liittyy sekin, että kun Yaichi saa lopulta tietää ettei alkuperäinen Yaichi pettänytkään häntä, hän voi taas alkaa luottaa muihin ihmisiin edes jossain määrin koska kaikki ei ehkä sittenkään ole pelkkää tuskaa ja paskaa.

    Öh, menipäs taas diipiksi. Hyvä aihe kirjoituksella kyllä, nyt haluaisin vaan lukea Banana Fishin uudestaan.

    Ja hei, olin aika pettynyt kun mukana ei ollutkaan tätä. :—D

  2. NovaJinx

    Suosittelen tutustumaan Ikigami-mangaan, myös siitä väsätty live action-leffa on kovaa kamaa. Miehisiä kyyneleitä vuodatettu.

    Bonuspiste siitä, että AIRia ei mainittu.

  3. Arana

    stargay: SNAEEEEEEP! Paitsi etten ihan pidä kyseistä kohtausta kauhean stimuloivana, koska ihminen, jonka ainoa motiivi on rakkaus. Vaikka ihan kiva, että se on kerrankin miespuolinen. :/

    Hyvää diippisettiä Yaichista, olen ihan samaa mieltä. Vitsi kun syyhyttää nähdä, pistääkö mangakin Yaichin itkemään ja jos niin millä tavalla. Mangassa hommaan liittyy kuitenkin paljon sellaistakin sälää, joka on animessa karsittu pois, ja jolla ajetaan Yaichia nurkkaan vielä kovemmin kuin animen puolella.

    NovaJinx: Miehiset kyyneleet eivät ole ihan omaa alaani, mutta Ikigami näyttää kyllä varsin kiinnostavalta sarjalta lähtöasetelmiensa ja piirrostyylinsä puolesta. Pitääpä kokeilla.

    AIRia en ole edes nähnyt, kun hahmosuunnittelu vieraannuttaa. Itkuista olen kuullut juuta ja jaata, mutta eipä ole hirveän suuria katsomisviettejä sille suunnalle.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.