Hevoskuiskaaja

Don Rosan kootut -julkaisun ensimmäisen osan elämänkertaosiossaan ankkamaestro Don Rosa kertoo, ettei lapsena välittänyt erityisen paljon Aku Ankasta ja kumppaneista, vaikka pitikin sarjakuvista kovasti. Ainoan poikkeuksen teki se ”hyvä piirtäjä”, jonka sarjoja kesti lukea. Myöhemmin se ”hyvä piirtäjä” osoittautui tietysti ankkahistorian tärkeimmäksi vaikuttajaksi eli Carl Barksiksi. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan kerro Rosasta tai Barksista, vaan henkilöstä, jonka jokainen heppalehtiä pienenä lukenut muistaa sinä heppasarjakuvien ”hyvänä piirtäjänä” eli piirtäjänä, jonka tarinat erottuivat heppasarjisten harmaasta ja mitäänsanomattomasta massasta ylivoimaisella parhaudellaan. Kyse on siis meille suomalaisille Hevoshullu-lehdessä ilmestyneistä sarjakuvistaan tutuksi tulleesta Lena Furbergistä.

Kiitos Afurekon Cillalle tämän nostalgisen heppapiirtäjän palauttamisesta mieleeni. Esimerkit ovat 90-luvun alusta, koska ihanaisella kämppikselläni sattui olemaan juuri näitä vuosikertoja tarjolla luettavaksi. Alt-teksteissä ylimääräisiä visuaaliseen kikkailuun liittyviä huomioita.

Lumivalkeat höyhenet (Hevoshullu 10/1995)

Tilasin pentuna sekä Hevoshullua että Villivarsaa hyvän aikaa, ja ostelin antikvariaateista kasoittain vanhoja numeroita. Jo siihen aikaan huomasin, että aina kun tekijäksi ilmoitettiin tarinan alussa Lena Furberg, tarina oli suurella todennäköisyydellä kiinnostavampi kuin jos nimilootassa olisi lukenut joku muu nimi. Heppasarjiksiin nimittäin yleensä kyllästyy hyvin nopeasti – ne kun ovat aika hemmetin tyhmiä ja tylsiä tarinoita.

Furbergin sarjat erottuvat muista heppasarjoista näin jälkikäteen tarkasteltuna heti ensi silmäyksellä erään hyvin olennaisen poikkeavuuden takia. Vertaillaan vaikka kahta kuuluisista ravureista kertovaa tarinaa keskenään. Furbergin tarina Nevele Pride – Maailman nopein ja vihaisin hevonen (HH 21/1993) kertoo aikansa maailmanennätyksen ravanneen Nevele Priden elämästä. Ingrid Anderssonin ja Joun tarina Atom Knight – hevonen joka ei antanut periksi (HH 9/1994) taas kertoo menestyneestä ruotsalaisesta Atom Knight -ravurista, jonka isänisä Nevele Pride sattumoisin oli.

Vasemmalla Nevele Pride, oikealla Atom Knight – kumpi heppa tekee suuremman vaikutuksen? (klikkaamalla isommaksi)

Tarinoiden aloitussivut paljastavat kaiken olennaisen siitä, miksi Furberg on jäänyt lukijoidensa mieleen, mutta Andersson ja Jou eivät: Atom Knight kertoo lopulta enemmän nimihepan hoitajatytsystä kuin hevosesta itsestään. Atomin tarina kerrotaan hoitajan näkökulmasta, ja huomio on aina enemmän hänessä ja hänen kokemuksissaan kuin Atomissa. Nevele Pride taas tekee heti ensiruuduista alkaen selväksi, että pääosassa on vain ja ainoastaan Nevele itse; ihmishahmot jäävät puhtaasti rekvisiitan asemaan.

Atom on ehkä hieman parempi tapaus kuin keskimääräinen heppasarjiksen päähepo, sillä sen nähdään jopa välillä tekevän asioita, jotka kuvaavat sen ilmoitettua luonnetta, kuten jäystävän sanomalehden omistajan käsistä ja potkivan karsinan seiniä. Atomin kuvaus kuitenkin kaatuu siihen, että nämä hetket on kuvattu ponnettomasti, eikä hevonen tosiaan saa missään vaiheessa ryöstettyä valokeilaa hoitajaltaan.

Usein heppasarjisten hevoset on kuitenkin ilmaistu vielä tehottomammin ja flegmaattisemmin. Hevonen  piirretään seisomaan tai juoksemaan geneerisesti, ja vieressä heppatyttö kertoo lukijalle, kuinka heppa on oikukas/kiltti/laiska/hidas/nopea/vekkuli/tms. Heposen luonnetta on mahdotonta selvittää vain kuvien perusteella. Atom Knight on siitä varsin tyypillisesti kuvattu tarina, että valtaosassa heppasarjakuvia fokus on siirretty hevosesta heppatyttöön sitä kautta, että seuraamme todellisuudessa tyttöä, joka kertoo, millainen kyseinen hevonen on hänen mielestään.

Lena Furberg ei kuitenkaan useimmiten toimi näin. Lukija pystyy helposti pelkän hänen kuvituksensa perusteella päättelemään, millainen hevonen on. Hän antaa hevoselle oikean persoonallisuuden, jonka lukija voi omin silmin todentaa oikeaksi sen sijaan, että täytyisi tyytyä vain tallitytön sanaan. Nevele Priden alkusivun alempi ruutu kyllä kertoo, että Nevelen emä Thankful oli hurjaluontoinen kiukkupussi, mutta lisäksi Thankful on kuvattu riehumassa boksissaan korvat syvällä luimussa ja jouhet hulmuten. Furberg harrastaa siis show, don’t tell -kerrontaa (tai pikemminkin show and tell -kerrontaa, koska kaikki kerrotaan kuitenkin sanallisesti, vaikkei monesti olisi erinomaisen kuvakerronnan takia tarviskaan). Muut heppapiirtäjät taas turvautuvat pääasiallisesti tell, don’t show -kerrontaan, jossa hevosen piirteiden näyttäminen on minimoitu.

Ero on olennainen, sillä heppatarinat ovat lyhyitä, alle kahdenkymmenen sivun mittaisia pikkupätkiä. Tämä pituusraja ei yksinkertaisesti anna mahdollisuutta kovin moniulotteisten tarinoiden kertomiselle, joten lukija puutuu nopeasti kerronnan tehottomuuteen, jos tarina tuodaan lukijan ulottuville vain teksteillä, mutta ei juurikaan kuvituspuolella.

Se, että muut heppatarinat kertovat tallitytöistä, ei ehkä ole itsessään paha juttu, mutta tallille siirretty kömpelö teinidraama alkaa aika nopeasti rassata. Tallitytöt nakkelevat toisilleen ja haluaisivat hirveästi oman ponin ja tykkäävät poneista ja joskus vähän pojistakin. Ei-heppahullut normihomot eivät tietenkään ymmärrä ja ovat ikäviä, mutta tallilla heppatyttö on onnellinen ja elementissään, paitsi jos siellä käy myös joku ylimielinen snobi, joka kiusaa ja pilkkaa koska päähenkilötytöllä ei ole varaa omaan arabiin. Lopputuloksena on lähes poikkeuksetta tyhjänpäiväistä kökködraama, jossa nyt ehkä sattuu olemaan hevonen siellä ja toinen täällä ihan rekvisiittana.

Anna Sehlberg-Ahlsenin ja Julia Torregrosan Hubertusratsastus (HH 23/1994) kertoo teinityttöjen juonitteluista eikä hevosista. 

Nevele Pride on tosin hyvin äärimmäinen esimerkki siitä, kuinka Furbergin tarinat kertovat aina ensisijaisesti hevosista. Yleensä Furbergkään ei ulkoista ihmisiä ja keskity hevoseen aivan yhtä yksinomaisesti kuin kyseisessä pätkässä. Heppatytöt saattavat olla hänelläkin isommassa osassa, mutta siitä huolimatta Furberg ei koskaan unohda hevosia, vaan ne vaikuttavat konkreettisesti tarinaan, usein vieläpä aktiivisina toimijoina. Furberg antaa niille aidon persoonallisuuden. Nevele Priden nimiheppa ja sen äiti ovat ilmiesimerkkejä vihaisista hevosista, mutta oma suosikkini Furberg-hepoista on Dunder (Dunder, HH 19/1995), valtava jättiläishevonen, jonka hiljaisen tyyni olemus ja ehdoton kiltteys saavat tehokasta kontrastia sen huomiota keräävästä massiivisuudesta ja epäsiisteydestä.

Dunderin olemuksessa ei ole mitään uhkaavaa, vaikka se onkin kooltaan huomattava.

Talvikki, edellisen omistajansa hoivissa melkein kuoliaaksi näännytetty nuori tamma, taas vaikuttaa sen pelastaneen Minnan suureksi iloksi ja ylpeydeksi ensin superkiltiltä ja rauhalliselta eläimeltä (Oikea Talvikki, HH 12/1994). Saatuaan voimansa takaisin tyttösen hyvässä hoidossa se kuitenkin alkaa oikuttelemaan ja velmuilemaan, mistä Minna tietenkin hämmentyy ja loukkaantuu – ”Senhän piti olla paras ystäväni ja nyt se vain kiusaa minua!”

Riutunut Talvikki on ponneton ja kuuliainen.

Tervehtynyt Talvikki on leikkisä ja temperamentikas. Kumman valitsisit?

Talvikin tarina on myös loistoesimerkki Furbergin tavasta kuvata heppatyttöjä. Minna kuvittelee Talvikin olevan hänen unelmaratsunsa, vaikka sen rauhallisuus on todellisuudessa vain lumetta, koska se johtuu siitä, että hevonen on kipeä ja voimaton. Ratsastuksenopettaja kuitenkin kertoo Minnalle, ettei Talvikki suinkaan ole ruvennut inhoamaan häntä, vaan ilkikurisuus vain ilmentää Talvikin todellista luonnetta ja on merkki siitä, että Minna on onnistunut hoitamaan sen kuntoon. Minna tietysti miettii asian uudelleen ja tajuaa, kuinka tekopyhä hänen ajatusmaailmansa on ollut.

Minnan tavoin muutkin Furbergin ihmispäähenkilöt tekevät virheitä ja voivat olla ylimielisiä, eivätkä aina ymmärrä hevosia, mutta oppivat tarinassa jotain uutta, minkä kautta heistä tulee parempia ratsastajia ja usein myös parempia ihmisiä. Tarinoissa onkin monesti vahvan opettava sävy, joka tuntuu joskus saarnaukselta ja moraalipakotuskököltä. Se antaa kuitenkin tarinoille myös fokusta ja tarkoitusta, joka puuttuu monilta muilta piirtäjiltä. Usein heppatarinoissa tallilla on tosi kiva pyöriä ja ratsastella ja nähdä kavereita. Furbergin töissä taas nousee toistuvaksi teemaksi sen käsittely, miten ja miksi olisi tärkeää oppia arvostamaan hevosta, näkemään se yksilönä ja luoda aito suhde sen kanssa. Furberg korostaa usein myös sitä, että ratsastaminen on yhteistyötä, jossa ihminen ei vain yksipuolisesti ohjaa hevosta, vaan myös kuuntelee sitä ja oppii tuntemaan sen vahvuudet ja heikkoudet ja pystyy siten ottamaan ne huomioon ja saamaan suuremman potentiaalin irti hevosesta.

Sen lisäksi, että Furbergin tarinat ovat sisällöllisesti parasta, mitä heppasarjakuvilla on tarjota, ne ovat myös genren ehdotonta visuaalista kärkeä. Kukaan muu ei piirrä hevosia niin yksityiskohtaisesti, selkeästi ja kauniisti kuin Furberg. Tarkka ja huoliteltu piirrostyyli erottuu mössöksi tussatusta ja sekavasta massasta, ruutujako ottaa enemmän vapauksia kuin muut ja hevosten majesteettinen liikkuminen ja ruumiinrakenne tuodaan esille paljon kunnianhimoisemmalla tasolla kuin normisarjisten ponnettomat poni seisoo taustalla -asetelmat. Piirrostyyli ja sommittelu ovatkin iso osa sitä, miten Furberg ilmaisee hevosten luonteenpiirteitä ja tekee niistä aitoja ja persoonallisia toimijoita taustakoristusten sijaan.

Puuduttavien kerrontaboksien ryöstöviljelystä kärsivä tekstikerronta (joka toistaa tarpeettomasti kaiken, mitä kuvakin kertoo) on valitettavasti laadultaan vähän niin ja näin, mutta osa kehnosta vaikutelmasta johtuu ala-arvoisista ja oikeinkirjoitusvirheitä pursuavista käännöksistä. Tarinankuljetus visuaalisin avuin on kuitenkin onneksi soljuvaa ja helposti luettavaa. Toisinaan dramaattiset hetket on kuvattu kerrassaan upealla voimalla, ja Furbergin töistä löytyykin yllättävän paljon taiteellista näkemystä. En lähtisi vertaamaan häntä tässä suhteessa kaikkien homotarinoita sietävien taidehörhöjen suosikkimangaka est emiin, mutta heppapiirtäjäksi hän on erittäin hyvä. Jo hevosten liikehdinnän mahtipontinen ja räiskyvä, välillä vähän liioittelevakin kuvaaminen kertoo taiteilijan rohkeudesta esittää komeaa kuvausta vaativat tapahtumat oikeasti huikeina hetkinä. Myös varjojen käyttö ja mielikuvilla leikkiminen ovat hyvin hallussa, ja taiteellisia piirteitä löytyy usein varsinkin tarinoiden aloitusruuduista.

Salam Alakum! (HH 15/1994) – arabialainen nimiheppa nousee ruotsalaisen Susan ja iranilainen Alin väliin kulttuurien kohtaamisesta ja rasismista kertovassa tarinassa niin mahtipontisesti, että YK:n rauhanturvajoukot joutaisivat eläkkeelle, jos tämä orii lähetettäisiin seisomaan levottomuusalueille. 

Lumivalkeat höyhenet (HH 10/1995) -tarinan alkuruutu ei poikkeuksellisesti näytä siivekästä hevospääosaa lainkaan, mutta se on silti voimakkaasti mukana kuvan asettelussa siipihöyhenensä voimin, johon koko ruutu keskittyy. Alkuruutu myös toisintaa hienosti tarinan huippuhetken.

Kuunsäteen (HH 3/1993) aloitusruutu kikkailee voimakkailla varjoilla ja tarun ja toden sekoittamisen visuaalisella ilmentämisellä.

Furberg käyttää kuvakerronnassaan manganlukijoille ehkä alkeellisilta tuntuvia, mutta heppasarjakuvien maailmassa harvinaisen innovatiivisia kikkailuja. Hevoset esimerkiksi tulevat joskus hieman ulos ruuduista varsinkin vauhdin kuvaamisen voimistamiseksi, ja muutenkin Furberg on kunnostautunut dynaamisten asetteluiden puolella. Perspektiivit ovat usein näppärässä käytössä, ja eläimiä näytetään usein lähikuvissa ja kuvien etualalla, kun taas useimmat heppapiirtäjät esittävät hevoset lähinnä pienempinä piirroksina taka-alalla.

Kaiken kaikkiaan Furberg ei ehkä ole loistokkainta sarjakuvaparhautta koskaan, mutta heppasarjakuvien maailmassa ehdottomasti Don Rosaan tai Carl Barksiin verrattavissa oleva piirtäjä, jonka töistä löytyy paljon taidokkaita piirteitä, yritystä ja ideaa, sekä ehdottomasti komeaa heppasilmäkarkkia. Kaivakaapas siis kaikki hevosia kauniina eläiminä pitävät Furbergin tarinoita esille. Lisää hänen kuvitustaan, kuten maaluksia ja kirjankansia, voi myös käydä kurkkimassa hänen kotisivuiltaan ja tältä kätevältä fanisivustolta. Hänen pitkää sarjaansa Tuuvan tallia on julkaistu myös albumimuodossa, ja suositusta Karvinen-kissaa muistuttavasta Pollesta kertovia sivun pituisia hupisarjoja on kerätty Hevoshullun erikoisalbumeihin (tässä välissä on pakko mainita, ettei Polle ole mielestäni enää kovinkaan hauska sarja, mutta pienempänä tykkäsin siitä kovasti).

Furbergin chibiponit ovat aika herttaisia palluroita.