Talvikausi
Talvikausi jäi animen kannalta vähän heikoksi. Vähän kaduttaa, että loppuun tuli katsottua kehno Zvezda Plot eikä yliluonnollisella varustettua söpöilyhöpsöke Engaged to the Unidentifiedia (Mikakunin de shinkoukei) tai sukupuoliroolit kääntävää komedia Witch Craft Worksiä.
Kummatkin jäivät ihan vahingossa katsomatta loppuun, vaikka ensimmäisen kolmanneksen jälkeen varsinkin Mikakunin vaikutti oikein hauskalta sarjalta, ja pikkusisko oli aika rasittavansöpönen. Witch Craft Works puolestaan loisti todella liian taitavalla ohjauksellaan, vaikka sisältö tuntuikin vähän banaalilta yhden vitsin pöhöltä. WWW:n ED tosin on sellainen korvamato, että siitä muistan sarjan varmaan pitkään. Ehkäpä palaan näiden pariin vielä joskus, mutta välttämätöntä se ei liene.
Yksi jakso tuli töllötettyä Hamatorasta, Hoozuki no reitetsusta, Nisekoista ja Wizard Barristersista, joista ainoastaan viimeksi mainittu herätti mitään kiinnostusta jatkosta, mutta sen hörpändörppäkuvaus lakitoimiston toiminnasta sai pään posahtamaan.
World Conquest Zvezda Plot
Pikkutytön hahmoinen Kate valloittaa maailmaa.
Kohtuullisen lupaavasta, joskin vähän tyhjän oloisesta alustaan huolimatta Zvezda Plot päätyi olemaan kasa värikästä ja nättiä sotkua. Kate on ihana ja söpis tyttö, ja Roboko ihana ja söpis robottipuputyttö. Muuten hahmokaarti jätti melko kylmäksi, eikä tarinankuljetus anna kivoillekaan tapauksille niin paljon kontekstia, että näistä voisi oikeasti välittää.
Sarja tuntuu tavoittelevan Mawaru Penguindrum -henkistä tyyliä, jossa onnistuukin varsin kivasti. Sarja näyttää hyvältä ja luo itselleen onnistuneesti hyvin erityisen asenteen. Sarjan hahmodesigntyyli ja värien käyttö miellyttivät. Se tuntuu kuitenkin unohtaneen sisältöpuoleen panostamisen aidossa style before substance -hengessä.
Lopputulos on sekava sekametelisoppa vailla erityistä nokkeluutta. Se yrittää toisinaan sanoa jotain, mutta joko ei oikein saa kakisteltua asiaansa ulos, vaan piiloutuu jännän tyylinsä taakse tai sitten iskee tupakoinninvastaisen viestinsä nyrkillä katsojan naamaan. Hahmofokuskin on enemmän humoristinen kuin dramaattinen, joten hahmojen syvennystä ei ei pahemmin tapahdu, ja näistä on vaikea saada kovin paljoa irti, kun itsetietoinen komediahösö ei iske.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Söpöimmät sidekick-olennot: Värikkäät pallerot olivat kivoja, hykertelin niille paljon.
Sekavin sillisalaatti: Sarja on niin höpöhöpöä, ettei sen katsomisesta jäänyt käteen mitään.
Chuunibyou demo koi ga shitai! Ren
Yuuta luulee jo päässeensä yli lapsellisista fantasialeikeistään, kun päätyykin sotkeutumaan mukaan Rikka-tytön chuuniseikkailuihin.
Chuunikoin ensimmäisen kauden vahvuus on, että se ei pääty status quon pysymiseen, vaan Yuuta ja Rikka alkavat seurustella ja sarja tuntuu siis siirtyneen eteenpäin. Sen sijaan nyt kakkoskaudella minua häiritsi se, että he tulevat lopulta vain moneen otteeseen siihen lopputulokseen, ettei heidän suhteensa tarvitse edetä enää seurustelun aloittamispisteestä mihinkään vuosiin ja vuosiin.
Niin paljon vääntämistä ja säheltämistä, eivätkä saa edes yhtä pusua aikaan. ”Voimme edetä parisuhteessamme omaan tahtiimme” on toki sinänsä hyvä sanoma, varsinkin kun Rikka on selvästi jäänyt kahdeksanvuotiaan tasolle. Kehityksen puute ei kuitenkaan tuntunut katsoessa lainkaan orgaaniselta, vaan enemmän siltä, että söpö tyttö on pidettävä puhtoisena ja koskemattomana keinolla millä hyvänsä.
Muutenkin kakkoskausi on paljon epätasaisempi kuin melko kiva ykköskausi. Jaksot keskittyvät eri hahmoihin sattumanvaraisen oloisesti, eikä niillä tunnu olevan aina mitään kerrottavaa. Ensimmäisen kauden selkärangan muodostanut draamailu on saatu pois alta, ja Kyoani pistää parastaan, jotta sarja olisi mahdollisimman pöhmöisenöhmöinen pliisupilvi, jossa kaikki on pelkkää kyoanipöppötöppöä ja kaikki kulmat on siloiteltu kuvottavan pehmyköiksi.
Vaikka kyoaniongelmaisuuteni esti nauttimasta sarjasta täysin, oli katsominen silti viihdyttävää, ja monia hahmointeraktioita oli ihan mukava seurata. Vanha kööri toistelee hahmovitsejään, ja Yuutan vanha chuuniystävä Satone Shichimiya on yllättävän kiva lisäys hahmokaartiin. Sarja onnistuu uuden Yuutasta tykkäävän tytön kuvioihin marssittamisesta huolimatta väistämään perinteiset kolmiodraamakuviot kelvollisesti.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Paras sempai: Voi Kumin, olit ruudulla ihan liian vähän, koska olit aina torkuilla, mutta viilipyttymäisen rento olemuksesi toi aina hymyn huulilleni.
Kevätkausi
Kevätkausi jäi jopa talvea vähäanimeisemmaksi. Yhteen jaksoon jäivät Akuma no Riddle, Brynhildr in the Darkness, One Week Friends, Kanojo ga Flag wo oraretara, Kenzen Robo Daimidaler ja The World Is Still Beautiful. Vuoden mittaan tuli nähtyä myös hajajakso Chaika the Coffin Princessiä. Pari jaksoa enemmän sain alas Nanana’s Buried Treasurea ja Captain Earthia. Näistä Chaika ja One Week Friends ovat ainoat, joiden jatkaminen voisi edes teoriassa kiinnostaa. Kaunista maailmaa voisin tosin lukea mangana, koska sohjosarjana sen animesovitus vaikutti mitättömältä, vaikka premissi kiinnostikin.
No Game No Life
Pelinero-NEET-sisarukset Sora ja Shiro päätyvät maailmaan, jossa kaikki konfliktit ratkaistaan uhkapeleillä.
Nogenorassa kiinnosti lähinnä sarjan päällekarkaavan psykedeelinen visuaalisuus. Konsepti itsessään kuulostaa tyylipuhtaalta pelinörtin toiveentoteutusfantasialta pikkusiskoineen, voimautumisineen ja tyttöhaaremeineen. Suurimmaksi osaksi näin onkin, joskin sarja myös onnistuu hahmokuvauksessaan ja hahmodraamassaan sen verran usein ja sen verran kivasti, ettei droppaantunut turhakkeena. Varsinkin toisiinsa ehdoitta luottavien ja toisiinsa emotionaalisesti ripustautuvien Soran ja Shiron suhdekuvaus onnistuu rakentamaan sisarusten dynamiikan paljon mielenkiintoisemmaksi kuin miltä se paperilla kuulostaa.
Toisaalta ihan hyvien onnistumisten vastapainona huumoripainotteiset hetket tuntuivat kahta kituvaisemmilta. Sarjan enimmäkseen nöyryyttämiseen perustuva ja hämmentävän ilkeämielinen komiikka ei iskenyt lainkaan. Lisäksi yrittäessään olla fiksu käsikirjoitus usein joko kompastelee itseensä tai käy pitkäpiimäiseksi katsoa.
Lukuisista heikkouksistaan huolimatta sarjasta jäi enemmän positiiviseen kallistuva muisto etenkin vahvan lopetuksen ansiosta. Finaalipeli ei alkuun vaikuttanut mitenkään erityiseltä, mutta yllätyksekseni imeydyin täysin mukaan toimintaan. Siinä piisaa jännitystä, vastustaja on vakuuttava ja panokset nousevat tarpeeksi korkealle.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Vinkein väripaletti: Väreillä ja valolla leikkimisen jatkuva tykittäminen tekee sarjasta hieman raskaan näköisen, mutta antaa sille samalla selkeän, erottuvan ja itsevarman visuaalisen identiteetin.
JoJo’s Bizarre Adventure: Stardust Crusaders
JoJo ja kaverit tappelevat omilla pokemonörkeillään pahisten pokemonörkkejä vastaan ja mitään ei vieläkään tapahdu, mutta isoisä on hyvä tyyppi.
JoJosta olen naputtanut jo aikaisemmin suunnilleen kaiken sanottavani, enkä jaksa enää kolmanteen kertaan kerrata miten tuskaisa kokemus sarja oli.
Sen verran voisin lisätä, että hahmosuhteiden kuvauksen minimaalisuus hukkaa hirveästi potentiaalia, sillä pääviisikosta kuumis isoisä Joestar, hupsuhassu Polnareff ja dramaattisen luotettava Kakyoin ovat oikeasti kivoja hahmoja (eikä porukan mentoriheppu Avdolkaan ihan tyhmis ole, vähän tylsä vain). Pääviisikko kuitenkin lähinnä matkustaa yhdessä, eikä sarja ole kovin innostunut antamaan enempää kuin ripauksia hahmokuvausta ja yhteisiä hahmohetkiä pääköörilleen.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Kuumin oyaji: Temperamenttinen ja letkeä Joseph Joestar on JoJojen paras hahmo tähän mennessä, joten arvostin vanhentuneen Josephin mukanaoloa uudessa sarjassa. OP heruttelee kivasti Joosepin vanhemmitenkin tiukkaa pyllyä.
Ankein pääpoika: Jotaro on kehno JoJo ja päätiimistä ainoa, jota ei koskaan ollut hauska katsoa.
Hassuin hiuskiehkura: Kakyoinin fabukiehkura ilostutti aina, kun nuorukainen näkyi ruudulla.
Rerorerorero: Edelleen Kakyoin.