Hetkestä hetkeen – vauhdin voimaa

22.5.2016 kello 18:44

Juokseminen on usein hyvin toteutettuna erityisen siisti tapa kuvata hahmojen tunnepurkauksia, ja siksi niihin on helppo sisällyttää paljon hahmolatausta. Lopputuloksena monet parhaista juoksuhetkistä jäävät elävästi mieleen ja tuovat teokseen kokonaisuutena ja varsinkin sen hahmoihin jotain hyvin tärkeää. Keräsin tähän kirjoitukseen ajatuksiani muutamasta suuresta juoksusuosikistani.

Steins;Gate – Okaben paniikki

Okarinjuoksu

 Epäsulava animaatio korostaa painostavaa tunnelmaa ja nostattaa pelkoja katsojankin mielessä.

Visual noveliin pohjautuva aikamatkustusanime Steins;Gate ei tehnyt ensi alkuun minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, vaikka ihan hauska sarja olikin. Jakson 11 loppu oli kuitenkin käänteentekevä hetki katselukokemuksessani. Hullua tiedemiestä leikkivä päähenkilö Okabe alkaa huomata ajautuneensa oikeasti vaaralliseen tilanteeseen saadessaan kauppareissulla uhkausviestin, jossa hänen todetaan tietävän liikaa ja jonka mukana tulee groteskisti kuva, joka esittää irtileikattua tyttönuken päätä. Okaben mieleen sattuu, että kaveriporukan kotitekoiseen tutkimuspäämajaan jäänyt lapsuudenystävä Mayuri saattaa olla vaarassa. Hän pudottaa ostoskorinsa siihen paikkaan ja lähtee juoksemaan paniikissa päämajaa kohti.

Okaben juoksumatkasta tekee ikimuistoisen se, että koko animaatiotyyli muuttuu kuvaamaan Okaben hätääntynyttä mielentilaa. Normaalistikaan sarja ei ole kovin värikäs, mutta juoksukohtauksesta värit häviävät kokonaan. Kaupunki muuttuu epämääräiseksi mustesotkuksi, ihmiset tunnistamattomiksi varjoiksi ja Okabe itse karuksi hiililuonnokseksi. Samalla liike suttaantuu epäselväksi, ja Okaben hyperventiloiva huohotus hukuttaa pahaenteisen taustamusiikin alleen.

Sarjan kuvaus siirtyy mielenkiintoisesti hetkeksi yleisnäkökulmasta heijastamaan Okaben sisäistä maailmaa, johon ei mahdu juuri tällä hetkellä mitään muuta kuin nuorukaisen pelko Mayurin turvallisuudesta ja jossa kaikki on hetken ajan totaalisen ahdistavalla tavalla epätietoista ja vierasta. Äkillinen tyylimuutos vie katsojan niin voimakkaasti Okaben näkökulmaan, että vaikka kohtaus päättyy kevyesti, kun Mayurilla ei olekaan hätää, jää katsojan mahanpohjalle lamaannuttava ahdistuksen tunne. Sarja on ottanut suuren askeleen vakavampaan suuntaan, ja jakso enteilee sarjan loppupuoliskon painavuutta pahaenteisesti.

Pidän erityisesti lopun yksityiskohdasta, jossa Okabe ei ensin meinaa saada lukossa olevaa ovea auki ja hapuilee avainta seinän ulokkeen päältä. Äärimmäisen paniikin hetkellä niinkin pieni hidaste kuin avaimeen kurottaminen on saatu tuntumaan suorastaan epätoivoisen mahtavalta vastoinkäymiseltä.

Sound! Euphonium – Tahdon tulla paremmaksi

Sound!euphojuoksu

Pohjalta ainoa tie on ylöspäin.

Yllätyssuosikikseni Kyoto Animationin sarjoista noussut Sound! Euphonium oli vakuuttava alusta loppuun, mutta minulle ja varmasti monelle muullekin on jäänyt erityisesti mieleen päähenkilö Kumikon turhautunut juoksuspurtti jaksosta 12. Kumiko on sarjan alussa ollut vähän vaivoin kiinnostunut soittimestaan eufonium-torvesta. Hänet on painostettu lukion orkesterikerhossa jatkamaan vanhaa tuttua soitinta, vaikka hän olisi halunnut siirtyä jonkun toisen soittimen pariin.

Kun kerhon ohjaaja on harjoituksissa pyytänyt toista eufoniumin soittajaa soittamaan vaikean kohdan yksin Kumikon haparoitua liikaa, Kumiko löytää jotain uutta elämästään, epäonnistumisen aiheuttaman kirisyttävän turhautumisen tunteen. Se, että hänen panoksensa on torjuttu, tuntuu melkein yhtä pahalta kuin se, että tämä torjunta johtui siitä, ettei hän yksinkertaisesti osannut soittaa tarpeeksi hyvin. Tämä on Kumikon heikoin hetki koko sarjassa. Sitä seuraava katarttinen juoksukohtaus taas nostaa Kumikon uudelle tasolle soittajana, kun hän huomaa, että eufoniumin soitossa menestyminen on hänelle paljon tärkeämpää kuin hän on ennen ajatellut. Epäonnistuminen ei vain tunnu vähän ikävältä, vaan kouraisee tuskallisesti sydämestä asti.

Pidän siitä, miten Kumikon tunteiden purkautuminen on kuvattu ensin kärsimättömäksi ripeytyvän kävelyvauhdin ja sitten hallitsemattoman juoksuun kiihdyttämisen kautta. Epäonnistuminen tuntuu niin kamalalta, että hänen on pakko käsitellä sitä fyysisesti juoksemalla, ja sen jälkeen huutamalla sillalta täysin kurkuin juoksun aikana mielen vallannut vaatimus siitä, että hän tahtoo tulla paremmaksi soittajaksi, joka ei epäonnistu ja jää jälkeen. Hetki tuntuu niin inhimilliseltä vastaukselta äärimmäiseen turhautumukseen, että koin sen heti omakseni. Joskus pahaa oloa on vain niin vaikea käsitellä hiljaa mielessään, että höyryt on päästettävä ulos fyysisemmillä tavoilla, kuten ääneen huutamalla.

Spurtti muodostaa käännekohdan Kumikon hahmonkehityksessä, kun hän ensimmäistä kertaa ymmärtää, miksi ylä-asteen orkesteritoveri Reina oli pakahtua turhautumisestaan, kun tiimi putosi kisoista. Reina on ollut lukiossakin orkesterin kunnianhimoisin jäsen, ja Kumiko löytää tässä kohtauksessa vilauksen samasta kipinästä. Juoksunsa aikana keräämällään intohimolla Kumiko voi kasvaa ja kehittyä soittajana aivan eri tavalla kuin aiemmin suhtautuessaan soittamiseen välinpitämättömämmin.

Kohtauksen kameratyöstentely, animaatio ja sarjalle ominainen todella kaunis valaistustyyli tekevät kohtauksesta ikimuistoisen. Kamerakulman jatkuva muuttuminen takaa, sen, ettei juoksu jää missään vaiheessa luuppaavaksi samojen freimien kierrätykseksi, vaan uudistaa itseään koko ajan, ihan niin kuin Kumiko kohtauksessa. Hetki on äärimmäisen henkilökohtainen kulminaatiopiste päähenkilön elämässä ja ajattelutavassa, ja se on kuvattu juuri niin tärkeänä kuin tällaisen hetken pitääkin olla.

Pocahontasin viimeiset hyvästit

Kohtaus luo kivan siirtymän isän ja tyttären välisestä siteestä Pocahontasin ja Smithin väliseen siteeseen.

Väitin viimeksi, ettei tule mieleen toista kohtausta, joka kertoi tarinaansa musiikin siivin yhtä voimakkaasti kuin Mulanin päätös -kohtaus. Pocahontasin viimeinen juoksu rannasta jyrkänteelle jättämään viimeiset hyvästit John Smithille pääsee kuitenkin aika lähelle.

Tämä hetki on se, jonka valitsisin edustamaan Pocahontasia hahmona, ja joka minulle tulee häntä ajatellessa ensimmäisenä mieleen. Siirtolaisten laivan lähtiessä satamasta hän hengittää kärsimättömästi ja raskaasti, kuin ei voisi pitää itseään paikallaan John Smithin seilatessa kauemmas. Kun Pocahontas lähtee sitten juoksemaan kaikin voimin, taustamusiikki eskaloituu korostamaan juoksuhetken ja Pocahontasin mielentilan kiirehtivyyttä ja samalla myös määrätietoisuutta. Hän tietää tismalleen, mihin on menossa ja miten nopeasti sinne on päästävä. Hänen askeleissaan ei ole hitustakaan epäröintiä, mutta sen sijaan hetki on täynnä tuntua katkeransuloisesta lopullisuudesta. Pocahontas tietää tärkeän kohtaamisen elämässään olevan vääjäämättä päättymässä, mutta juoksee melkein epätoivon vimmalla kielekkeelle, aivan kuin tahtoisi pidentää vielä hitusen verran tätä kohtaamista. Ja vaikka hänen on fyysisesti pysähdyttävä kielekkeelle, hänen tunteensa kiirehtivät vielä nostamaan tuulen laivan purjeisiin viimeisenä tervehdyksenä Smithille.

Hetkestä tekee vielä runollisemman se, että kun Pocahontas pääsee kielekkeelle ja lähettää tuulen ja symbolilehtisten mukana jäähyväisviestinsä Smithille, tämäkin kokee heidän välisensä yhteyden vielä kerran. Kohtaus on todella kaunis lopetus kummankin hahmon tarinalle. Yhtäältä se näyttää, kuinka paljon Smith on oppinut ja kasvanut elokuvan aikana. Vielä leffan alkupuolella ei olisi tullut kuulonkaan, että Smith olisi tuntenut Pocahontasin läsnäolon tuulenvireessä, mutta leffan päätöshetkellä se tuntuu täysin luontevalta kaiken sen jälkeen, mitä Pocahontas on opettanut Smithille.

Siinä missä Smithin tarina tuntuu tulleen päätökseensä jäähyväisten aikana, Pocahontasin tarina tuntuu minusta vasta alkavan tässä – kuin Smithin tapaaminen ja pelastaminen sekä siihen liittyen isän holhoavan ymmärtämättömyyden kahleista pääseminen olisi ollut vasta alkusoittoa suuremmalle tarinalle. Siistiä tässä on juuri se, etten edes halua tietää, miten Pocahontasin elämä jatkuisi, vaan Pocahontasin huikean intohimoinen loppujuoksu antaa itsessään hyvin tyydyttävän lupauksen siitä, että juuri näkemälläni tarinalla oli syvällinen vaikutus häneen tulevaisuudenkin kannalta. Loppu voi hyvin säilyä mysteerinä. Jatko-osa ja oikea historia toki vähän pilaavat tätä fiilistä, mutta itsenäisenä hahmolegendana lopetus toimii kauniisti.

Kuvat:
Steins;Gate
© 2011 5pb / Nitroplus Steins;Gate Partners
Sound! Euphonium © Ayano Takeda, TAKARAJIMASHA/Hibike Partners
Pocahontas © Disney

Avainsanat: , ,

Aiheet: Anime, Länsiviihde  Tagit: , , RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. Vilhelmiina

    Oi, rupesi tuo Sound! Euphonium kiinnostamaan sillä sen animaatio näyttää ainakin pysäytyskuvien perusteella todella upealta! Vau.

    Ja Pocahontas, totta kai, hänen juoksemisensa on jäänyt vahvasti minunkin mieleeni. Minusta oli hienoa joskus aiemminkin jo lukea miten olit huomannut juoksemisen olevan niin suuri osa Pocahontaksen hahmoa, en ollut tullut itse sitä oikeastaan edes ajatelleeksi. Mutta kun luin sen niin se tuntui itsestäänselvyydeltä. :)

    Joka tapauksessa, tulin oikeastaan kertomaan että olen myöntänyt sinulle ja blogillesi uuden blogitunnustuksen/haasteen, löydät sen täältä: http://pyorivanuoli.blogspot.fi/2016/06/puhetta-bloggaamisesta-blogger.html . :)

  2. Arana

    Kiitos kovasti tunnustuksesta, pitääpä kirjoitella blogitusfiiliksiä ylös sen mukaisesti!

    Sound! Euphoniumin tuottanut Kyoto Animation -studio on tunnettu nimenomaan korkealaatuisesta animaatiosta ja muutenkin tosi kekseliäästä ja komeasta visuaalisesta toteutuksesta. Esimerkiksi kaikenlaiset valaistus- ja kamerakikkailut ovat usein kovassa käytössä, ja tämä sarja tosiaan näyttää todella hyvältä. Suosittelen kyllä kovasti, koska Euponium on myös draaman kaarensa ja hahmokuvauksensa puolesta hyvin onnistunut teos. Jos innostaa, niin nettistriimipalvelu Crunchyroll on lisensoinut sarjan, ja se on katsottavissa SD-kuvanlaadulla ilmaiseksi.

    Vauhdikkaan liikkumisen kohtaukset tuntuvat minusta aika lailla Pocahontasin tavaramerkiltä, kiva jos olen onnistunut konkretisoimaan tämän ajatuksen hahmosta. Tämä lopun juoksu kielekkeelle on jäänyt mieleen vähän niin kuin hahmon kulminoitumana juuri siksi ja koska hetkeen liittyy niin paljon tunteita.

  3. Repa

    Hei,
    Osaisitko neuvoa mistä sivuilta saisi ostettua/tilattua anime dvd:eitä? Haluaisin erityisesti hankkia Utenan, Penguindrumin ja Princess Tutun

  4. Arana

    Moi Repa, pahoittelut kun kommenttisi on jäänyt huomiotta pitkäksi aikaa! Kyllä näppärimmin lätyt tulevat yleensä vissiin Rakuten.co.ukista tai Amazonista täällä Euroopassa. Tarkastamisen arvoisia lokaalikauppoja pääkaupunkiseudulla ovat ainakin Filmifriikki, Pieni leffakauppa ja Fennica Comics. Utenasta tosin on piakkoin tulossa myös uusi blu-ray-julkaisu Nozomi Entertainmentilta, joten se saattaa olla harkitsemisen ja odotuksen arvoinen. Aluekoodit kannattaa muistaa aina tarkastaa, kun iso osa animelätyistä tuppaa olemaan R1- tai R4-koodattu.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.