Kategoriat
Anime Länsiviihde

Hetkestä hetkeen – vauhdin voimaa

Juokseminen on usein hyvin toteutettuna erityisen siisti tapa kuvata hahmojen tunnepurkauksia, ja siksi niihin on helppo sisällyttää paljon hahmolatausta. Lopputuloksena monet parhaista juoksuhetkistä jäävät elävästi mieleen ja tuovat teokseen kokonaisuutena ja varsinkin sen hahmoihin jotain hyvin tärkeää. Keräsin tähän kirjoitukseen ajatuksiani muutamasta suuresta juoksusuosikistani.

Steins;Gate – Okaben paniikki

Okarinjuoksu

 Epäsulava animaatio korostaa painostavaa tunnelmaa ja nostattaa pelkoja katsojankin mielessä.

Visual noveliin pohjautuva aikamatkustusanime Steins;Gate ei tehnyt ensi alkuun minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, vaikka ihan hauska sarja olikin. Jakson 11 loppu oli kuitenkin käänteentekevä hetki katselukokemuksessani. Hullua tiedemiestä leikkivä päähenkilö Okabe alkaa huomata ajautuneensa oikeasti vaaralliseen tilanteeseen saadessaan kauppareissulla uhkausviestin, jossa hänen todetaan tietävän liikaa ja jonka mukana tulee groteskisti kuva, joka esittää irtileikattua tyttönuken päätä. Okaben mieleen sattuu, että kaveriporukan kotitekoiseen tutkimuspäämajaan jäänyt lapsuudenystävä Mayuri saattaa olla vaarassa. Hän pudottaa ostoskorinsa siihen paikkaan ja lähtee juoksemaan paniikissa päämajaa kohti.

Okaben juoksumatkasta tekee ikimuistoisen se, että koko animaatiotyyli muuttuu kuvaamaan Okaben hätääntynyttä mielentilaa. Normaalistikaan sarja ei ole kovin värikäs, mutta juoksukohtauksesta värit häviävät kokonaan. Kaupunki muuttuu epämääräiseksi mustesotkuksi, ihmiset tunnistamattomiksi varjoiksi ja Okabe itse karuksi hiililuonnokseksi. Samalla liike suttaantuu epäselväksi, ja Okaben hyperventiloiva huohotus hukuttaa pahaenteisen taustamusiikin alleen.

Sarjan kuvaus siirtyy mielenkiintoisesti hetkeksi yleisnäkökulmasta heijastamaan Okaben sisäistä maailmaa, johon ei mahdu juuri tällä hetkellä mitään muuta kuin nuorukaisen pelko Mayurin turvallisuudesta ja jossa kaikki on hetken ajan totaalisen ahdistavalla tavalla epätietoista ja vierasta. Äkillinen tyylimuutos vie katsojan niin voimakkaasti Okaben näkökulmaan, että vaikka kohtaus päättyy kevyesti, kun Mayurilla ei olekaan hätää, jää katsojan mahanpohjalle lamaannuttava ahdistuksen tunne. Sarja on ottanut suuren askeleen vakavampaan suuntaan, ja jakso enteilee sarjan loppupuoliskon painavuutta pahaenteisesti.

Pidän erityisesti lopun yksityiskohdasta, jossa Okabe ei ensin meinaa saada lukossa olevaa ovea auki ja hapuilee avainta seinän ulokkeen päältä. Äärimmäisen paniikin hetkellä niinkin pieni hidaste kuin avaimeen kurottaminen on saatu tuntumaan suorastaan epätoivoisen mahtavalta vastoinkäymiseltä.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 2

Lisää kevään ensivaikutelmia lukiodramuilun merkeissä.

Sound!Euphonium

Sound!Euphonium

Kumiko aloittaa lukion ja liittyy uusien ystäviensä kanssa puhallinorkesterikerhoon.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 4/5

Kuten yleensäkin, lähdin katsomaan uutta Kyoto Animation -sarjaa miedolla mielenkiinnolla ja vaitonaisella innostuksella. Ensimmäinen jakso ei sytyttänyt mitenkään erityisesti, mutta seuraava herätteli jo kiinnostusta. Euphonium ei tunnu nojaavan pätkääkään siihen pehmeänpuhmoiseen söpöilymeininkiin, jota olen studion sarjoissa yleensä karsastanut. Sen sijaan eufonium-torvea soittava Kumiko tuntuu vaihteeksi mukavan jalat maassa -tyyppiseltä ja varsin realistisesti kuvatulta päähenkilöltä. Hän ei ole oikein varma siitä, mitä haluaa tehdä elämällään, eikä hän tunnu kovin valmiilta sitoutumaan asioihin.

Koska sarja on kerrottu vahvasti Kumikon näkökulmasta, hänen ennen pitkää väistämättä edessä oleva hahmonkehityskaarensa tulee todennäköisesti tuntumaan mukavan voimakkaasti. Sarja ei tunnu rakentuvan höpöilyn, vaan hahmojensa yhteen kietoutuvien tarinoiden ympärille, mikä vaikuttaa lupaavalta fokukselta.

KyoAnin kivoilla tuotantoarvoilla suitsutettuja sarjoja on aina vähintäänkin kiva katsoa. Euphonium onkin täynnä ilmeikästä ruutuasettelua ja kauniita valaistuselementtejä, joskin sarjan nuutuneen oloinen värimaailma ei juuri säväytä. Hillityn ruskea visuaalinen ilme kuitenkin sointuu Kumikon alkuinnottomaan, itseään etsivään hahmoon ainakin tässä vaiheessa.

Puhallinorkesterimusiikki ei ole kovin lähellä sydäntäni, joten musiikkipuoli ei tarjoa suurempia elämyksiä, mutta on toki mukavaa, että sarja erottuu tältä osin muusta animemassasta. Kaikkiaan visuaalinen ja auditiivinen estetiikka sopivat tarinan yleishenkeen erinomaisesti, joten ne tuntuvat onnistuneilta, vaikkeivät miellytäkään täysin henkilökohtaisella tasolla.