Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 3

Ja tässä loput alkutunnot kevään animesarjoista.

Food Wars! Shokugeki no Soumasta ja Blood Blockade Battlefrontista katselin myös ensimmäisen jakson kummastakin, mutta niistä ei jäänyt juurikaan sanottavaa. Food Wars! vaikutti ihan viihdyttävältä tapaukselta, mutta jätin överikokkauksen taakseni jo luettuani pari pokkaria Iron Wok Jania. Siinä lusikallinen soppaa laihdutti miestä muutamassa sekunnissa kilokaupalla, tässä taas vaatteet räjähtävät metaforisesti päältä, kun ruoka on niin mannaa. Ensimmäinen jakso oli tyylittömällä tavalla ihan hauska, mutta pitemmän päälle varmaan vain rasittuisin, kun olen allerginen Jump-sarjoille.

Blood Blockadesta taas olen kuullut lähes yksin hyvää, mutta itse ensimmäisen jakson katsottuani en enää muistanut juuri mitään sen loppupuoliskosta. Kenties vain katsoin väärässä mielentilassa, mutta luovun tästä suosiolla, koska sarjoja on jo ilmankin liikaa.

Punchline

Pantsu-Rain

Pääpojan henki päätyy ulos ruumiistaan, ja maailma tuhoutuu, jos hän kiihottuu liikaa nähdessään kahdet pantsut peräkkäin. Lisäksi asuntolahöpöilyä.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 2/5

En ollut etukäteen kovin innostunut Punchlinen maailmanlopun aiheuttavista pantsujenvilautteluista, koska konsepti kuulostaa täydeltä tyhjänpolkemiselta. Kaksi ensimmäistä jaksoa eivät ole nähneet kovin paljoa vaivaa ennakko-odotusteni kääntämiseksi positiivisen puolelle. Sarja on kyllä oikein kivan näköinen, ja muutamia oikeasti hauskoja juttuja, kuten kakkosjakson piristystanssi, on tullut vastaan. Tarinapuolella mikään ei kuitenkaan oikein innosta.

Hahmoissa voisi olla potentiaalia, mutta toistaiseksi heillä ei ole tehty mitään. Kaksi jaksoa on käytetty päämäärättömän oloiseen tutustumishömpöttelyyn, joka tanssii enimmäkseen tropeepiirteiden tahdissa. Sarjassa ei ole vielä esitetty minkäänlaisia panoksia – maailma toki tuhoutuu jos pääpoika kiihottuu liikaa, mutta mitä väliä sillä on, jos hän voi vain palata ajassa taaksepäin, kun niin käy? Kaikenlaisia hassuja konsepteja on heitelty esille; supersankarinaapurintytöstä, pääpojan ruumiin vallanneesta hengestä, hassunimisen taikakirjan etsimisestä ja henkien näkemisestä voisi kuvitella syntyvän ihan jännänkin sopan. Mutta missä viipyy tarina? Mitä hahmoilla on pelissä? Ei kai sarja meinaa tyytyä vain seuraamaan jaksokaupalla sitä, kun pääpojan sielu vakoilee naapurineitosten arkea?

Kaikki toivo ei ole vielä menetetty, koska kaikenlaisia ihan jänniä juonielementtejä tosiaan on esitelty. Ehkäpä sarja jaksaa vihdoin todella alkaa kolmosjaksossa ja ryhtyä sitomaan yksittäisiä höpöilyjään yhdeksi tarinaksi?

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 2

Lisää kevään ensivaikutelmia lukiodramuilun merkeissä.

Sound!Euphonium

Sound!Euphonium

Kumiko aloittaa lukion ja liittyy uusien ystäviensä kanssa puhallinorkesterikerhoon.

Jaksoja katsottuna: 2/??
Innostustaso: 4/5

Kuten yleensäkin, lähdin katsomaan uutta Kyoto Animation -sarjaa miedolla mielenkiinnolla ja vaitonaisella innostuksella. Ensimmäinen jakso ei sytyttänyt mitenkään erityisesti, mutta seuraava herätteli jo kiinnostusta. Euphonium ei tunnu nojaavan pätkääkään siihen pehmeänpuhmoiseen söpöilymeininkiin, jota olen studion sarjoissa yleensä karsastanut. Sen sijaan eufonium-torvea soittava Kumiko tuntuu vaihteeksi mukavan jalat maassa -tyyppiseltä ja varsin realistisesti kuvatulta päähenkilöltä. Hän ei ole oikein varma siitä, mitä haluaa tehdä elämällään, eikä hän tunnu kovin valmiilta sitoutumaan asioihin.

Koska sarja on kerrottu vahvasti Kumikon näkökulmasta, hänen ennen pitkää väistämättä edessä oleva hahmonkehityskaarensa tulee todennäköisesti tuntumaan mukavan voimakkaasti. Sarja ei tunnu rakentuvan höpöilyn, vaan hahmojensa yhteen kietoutuvien tarinoiden ympärille, mikä vaikuttaa lupaavalta fokukselta.

KyoAnin kivoilla tuotantoarvoilla suitsutettuja sarjoja on aina vähintäänkin kiva katsoa. Euphonium onkin täynnä ilmeikästä ruutuasettelua ja kauniita valaistuselementtejä, joskin sarjan nuutuneen oloinen värimaailma ei juuri säväytä. Hillityn ruskea visuaalinen ilme kuitenkin sointuu Kumikon alkuinnottomaan, itseään etsivään hahmoon ainakin tässä vaiheessa.

Puhallinorkesterimusiikki ei ole kovin lähellä sydäntäni, joten musiikkipuoli ei tarjoa suurempia elämyksiä, mutta on toki mukavaa, että sarja erottuu tältä osin muusta animemassasta. Kaikkiaan visuaalinen ja auditiivinen estetiikka sopivat tarinan yleishenkeen erinomaisesti, joten ne tuntuvat onnistuneilta, vaikkeivät miellytäkään täysin henkilökohtaisella tasolla.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2015 ensivaikutelmia 1

Pitkästä aikaa pieniä alkutunnelmia uusista sarjoista! Kevätkausi on lähtenyt oikein hyvin käyntiin, ja kivoja sarjoja on löytynyt niin paljon, ettei kaikkia ehdi mitenkään edes katsoa.

Plastic Memories

Plastic-Memories

Androiditehtaan lopetuspalvelun työntekijät hakevat androidit omistajiltaan niiden käyttöiän lähetessä loppuaan ja tyhjäävät niiden muistot.

Jaksoja katsottuna: 1/??
Innostustaso: 5/5

Yoshiyuki Fujiwaran edellinen ohjaustyö Engaged to the Unidentified jäi viime vuonna puoliväliin, mitä harmittelin talven 2014 summauspostauksessani. Sarja oli oikein miellyttävä ja kerrassaan kauniisti ohjattu, joskin sisällöltään vähän mitätön. Plastic Memories taas tuntuu sisällöllisesti paljon mielenkiintoisemmalta, ja lisäksi loistaa suurimmaksi osaksi samalla pätevällä ohjaustyylillä ja visuaalisella fiiliksellä kuin edeltäjänsä. Odotukseni ovat siis suunnilleen katossa.

Ensimmäiseksi jaksoksi alku tuntui poikkeuksellisen hyvin käsikirjoitetulta siinä mielessä, että se avaa maailmaa niin paljon, että hommaan pääsee sisään, mutta jättää pitkät ekspositiohöpöt pois. Jos sama linja jatkuu myöhemminkin, maailmaa tullaan todennäköisesti rakentamaan pikkuhiljaa jaksojen edetessä sopivasti suuhun kerralla mahtuvina paloina ja ilman suuria infodumppeja. Aloitus herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja lupailee myös vastaavansa niihin sarjan aikana. Sisältöä on juuri sopivasti yhden jakson tarpeiksi, ja rytmitys tuntuu maukkaalta.

Sarjan suurin haaste tulee todennäköisesti olemaan hitusen töksähtelevän huumorin sovittaminen selvästi surumieliseksi rakennettuun tarinaan. Toistaiseksi tämä tuntuu toimivan ainakin kohtuullisesti, mutta aloitusjakson loppuhöpöli rikkoi aikaisemmassa kohtauksessa hyvin rakennettua tunnelmaa liian rajusti.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat Hahmot

Haja-ajatuksia Free!n punapäistä

Iwatobin uimakerhon ensimmäiset animaatioseikkailut Free!n ensimmäisellä kaudella viime kesänä eivät jääneet mieleeni erityisen positiivisella tavalla sarjan yleisen epätasaisuuden ja harhailun sekä aivan liian usein epäsympaattisen hahmofokuksen takia. Uusi kausi Free! Eternal Summer tuntuu tuovan mukanaan sekä positiivista että negatiivista kehitystä sen verran rajusti, että tuli tarve osoitella isoimpia asioita sormella.

[HorribleSubs] Free! Eternal Summer - 01 [720p]_4.7.2014 13.35.14

Isoimmat asiat ovat Matsuokan sisarukset Rin ja Gou.

Eniten miellytti Iwatobin poikien eri lukiota käyvän lapsuudenystävä Rinin kehitys. Taustana kerrottakoon, että valitsin KyoAnin alkuperäisestä, ennen ensimmäisen kauden julkistusta päräyttämästä uimapoikateaserista välittömästi iloisesti virnuilevan hainhammaspoika Rinin parhaaksi pojaksi. Hänessä oli silmissäni teaserin pojista eniten karismaa ja persoonaa. Teaserin Rin on ihastuttavan energinen ja kulmikkaan virnuilevalla tavalla lämmin hahmo.

Jouduin kuitenkin ykköskaudella miettimään asiaa uudestaan, kun hahmo olikin pelkkää heikossa itsetunnossa ja syvässä katkeruudessa kärvistelevää tuskaa. Yritin pitää hänestä, koska hän oli niin täynnä piirteitä, jotka ovat yleensä mieleeni. Hänen muutoksensa teaserin Riniä selvästi muistuttavasta takaumain ala-astelaisesta söpöpojasta vihaiseksi ja kylmäksi lukiolaiseksi pitkän ulkomaillaopiskelun aikana antoi eväät hyvinkin mielenkiintoiseen hahmokuvaukseen.

Free!-Rin-on-onneton

Vihaan kaikkea vaikka oikeasti haluankin vain ihania kavereita >:(

Rinin tykättävyys kaatui kuitenkin omalla kohdallani siihen, ettei ensimmäinen kausi halunnut antaa hänelle minkäänlaisia sympatiapisteenmurusia. Lähes läpeensä henkisesti sulkeutuneesta ja ikävästi muita kohtelevasta pojasta ei riittänyt juuri iloa, kun hän tuntui totaalisesti musertuneen ongelmiensa alle ja purki pahaa oloaan muihin. Ne harvat valonpilkahduksentapaisetkin olivat puhtaalla epätoivolla voideltuja.

Kategoriat
Avautuminen Ensivaikutelmat Manga

Taikatyttöjä ja tähtisadetikkuja – Sailor Moon osat 1-3

sailor-moon-1-pika

…eli kuinka löin pääni yhteen mangayleissivistyksen kulmakivistä.

Aloitin muutama viikko sitten Naoko Takeuchin klassikkoshoujoeepos Sailor Moonin vähittäisen läpikahlaamisen. Projekti on kytenyt mielen perukoilla jo jonkin aikaa, mutta kiinnostus tuoteperheeseen on ollut vähäinen, enkä ole siksi saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin vaihtosyksyni aikana Pariisin käytettyjen kirjojen kauppoja seilatessani olen saanut käsiini ison osan sarjasta näppärään hintaan, joten päätin tämän olevan hyvä hetki aloittaa. Tässä kirjoituksessa pohdin sarjan ensimmäisten kolmen pokkarin eli lukujen 1-16 vahvuuksia ja heikkouksia.

Aikaisemmat kokemukseni sarjan kanssa rajoittuvat muutamaan lukuun mangaa ja animen jenkkidubilla koristettuihin alkujaksoihin, kummatkin kymmenisen vuotta sitten. Odotukseni sarjaa kohtaan eivät ole kovin suuret näihin lyhyihin tutustumisiin pohjaten. Vankan fanikunnan keränneellä sarjalla on kuitenkin todennäköisesti muutamia minulle vielä tuntemattomia ässiä hihassaan. Tähän mennessä en kuitenkaan tunne saaneeni kovinkaan paljoa irti.

Suurin ongelma sarjan alkuvaiheissa on Takeuchin kiirehditty tarinankuljetus. Olen lukemieni kolmen pokkarin aikana oppinut suunnilleen tietämään hahmojen vahvat ja heikot puolet, mutta en edelleenkään välitä heistä juuri lainkaan. Takeuchilla on niin kiire tunkea sarja täyteen viikon pahiksia, uusia ystäviä, suuria taisteluita ja kunnianhimoista mytologiaa, että huolelliseen hahmokuvaukseen ei tunnu jäävän aikaa. Olen saanut pinnalliset esittelyt, mutten koe päässeeni tutustumaan hahmoihin yhtään syvällisemmin.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Loput kevään 2013 ensivaikutelmat

Lyhyet alkufiilikset lopuista tarkastetuista sarjoista.

Suisei no Gargantia

gargantia

Avaruudesta pakkolaskeutunut taistelija tutustuu Maapallon asukkeihin.

Jaksoja katsottu: 3
Innostustaso: 3,5/5

Gargantia ei mielestäni alkanut mitenkään järisyttävästi, vaan puolet ensimmäisestä jaksosta vievä avaruustaistelu lähinnä haukotutti epähenkilökohtaisuudellaan. Taistelun tapahtumista oli vaikea välittää, kun hahmoilla ei tuntunut olevan mitään pelissä, eikä heitä tunnettu tuossa vaiheessa lainkaan.

Avaruustaistelija Ledin päätyminen unohdettuun, veden peittämään Maahan toimii kuitenkin, ja kulttuurien välinen kuilu on kurottu varsin mukavaksi. Molemminpuolisen epäileväinen suhtautuminen avaruustulokkaan ja laivayhdyskunnan väen välillä on saatu tuotua esiin erittäin kivasti. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan suhtaudu toiseen varsinaisesti vihamielisesti, vaan enemmän varautuneen hämmentyneesti. Vieraasta ja tämän kehittyneestä teknologiasta kiinnostunut avoinmielinen laivatyttö Amy toimii ihan näppäränä siltana Ledin ja laivastoväen välillä.

Visuaalisesti Gargantia on nätti ja toimiva, ja maailmakin on onnistunut herättämään kiinnostuksen. Hahmot tuntuvat kuitenkin vielä melko kaukaisilta, mutta sinänsä potentiaalia on. Aloitus on hyvä ja vahvakin, mutta tähän mennessä etäisehköksi jäävän hahmopuolen takia ei millään tavalla aivan mieltäräjäyttävä.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2013 ensivaikutelmia: Karneval, Hataraku Maou-sama!, Attack on Titan & Devil Survivor 2

Karneval

Karneval ihana yogi ihana tsukumo

Sirkus-puolustusjärjestön ihanat taistelijat Tsukumo ja Yogi saavat tehtäväkseen suojella takaa-ajettuja päähenkilöpoikia.

Jaksoja katsottu: 2/13
Innostustaso: 4

Karneval-mangalla on sarjana kaksi heikkoutta, jotka saavat sen alkuun vaikuttamaan heikommalta kuin se onkaan. Ensinnäkin se alkaa melko hitaasti ja toisekseen sillä ei ole selkeää, yksikertaisesti ilmaistavaa alkupremissiä. Animeversio vetää varsin pätevästi monet mangan alun turhat kiemurtelut suoraksi, mutta siitä huolimatta ensimmäiseen jaksoon puristetut haahuilut jättävät käteen varsin vähän. Sarja lähtee tynnyrikasvaneesta albiinopojasta, joka etsii tapaamansa pommitaituritsunderepojan avustuksella kadonnutta isovelihahmoaan, mutta varsinainen tarina alkaa vasta toisen jakson puolivälissä kansallisen puolustusjärjestö Sirkuksen haaliessa pojat suojiinsa. Tästä soppaa kiehutellaan hiljalleen laajemmaksi ja mielenkiintoisempia elementtejä tuodaan mukaan vähitellen.

Toinen jakso on jo huomattavasti parempi kuin heikoksi jäänyt ensimmäinen, ja hajanaisuus ja poukkoilevuus vaivaavat vähemmän, vaikka eivät olekaan kokonaan kadonneet. Animaatiotyyli ja hahmodesignit toimivat, vaikka mangan nätteyden tasolle ei olla tietenkään pääsemässä. Sarjan värienkäyttö pisti silmään siinä mielessä, ettei se tunnu löytäneen itselleen aivan omaa skaalaansa, vaan kirkkaat ja tummat juoksevat iloisesti käsi kädessä ja toisinaan ruutuun poksahtavat vahvat mustat taustat tuntuvat ehkä vähän liiankin voimakkaalta visuaaliselta elementiltä. En kuitenkaan sano vielä tässä vaiheessa, ettei sarjan visuaalinen ilme toimi, sillä monet kohtaukset itse asiassa näyttävät erittäin hienoilta. Tyylipiirteiden kokonaisuus tuntuu silti jännän eklektiseltä.

Heikohkosta alusta huolimatta lämpenin varsinkin kakkosjaksolle, joka tavoittaa jo varsin kivasti alkuperäismangan söpöilyhengen. Sirkuksen aluksia kunnossapitävät ja valvovat monitoimilammasrobotit esimerkiksi ovat juuri niin ihania ja höpösiä kuin mangassakin. Tällä pohjalla olen valmis luottamaan siihen, että Karneval toimittaa kiitettävän ihanaa settiä.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2012 ensivaikutelmia: Sakamichi no Apollon, Tsuritama, Eureka Seven AO & Hyouka

Ja tässä kevään viimeiset ensivaikutelmat. Olin luullut, että Medaka Boxin ihanapoika olisi ollut joku poikkeusyksilö tänä keväänä, mutta sitten kaikki loput kiinnostavat sarjat pistivätkin iloiseksi yllätyksekseni peliin ihanimmat poikansa. Animeteollisuus ottaa näköjään ihanuuden vuoden 2012 tosissaan!

Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope

Introvertti löytää kipinän jazzista.

Jaksoja katsottu: 2/??

Tämän kevään sarjoista Sakamichi no Apollon jää tyylikkyydessä toiseksi korkeintaan visuaalisesti hersyvälle Lupin III -herättelylle. Shinichiro Watanabelta kukaan ei Cowboy Bebopin ja Samurai Champloon jälkeen odottaisikaan vähempää, ja internet on ymmärrettävästi täynnä vaikuttuneita ensivaikutelmia sarjasta. Idea musiikin vapauttavasta ja elähdyttävästä voimasta ei ole omaperäisin, ja hahmotkin ovat välittömästi tunnistettavia stereotyyppinsä edustajia paniikkihäiriöistä kärsivästä älykköpojasta mukavaan naapurintyttöön ja elämäniloisen itsevarmaan körilääseen, jotka muodostavat mitä epätodennäköisimmän kaveriporukan. Oikealla otteella tällainen perussetti on melko helppo saada toimimaan, mutta vähän haasteellisempaa saada se toimimaan näin hyvin.

Liityn sarjan ylistyskuoroon kauniin yksityiskohtaisen ja tyylipuhtaan toteutuksen ylipuhumana. Vähän samaan tapaan kuin Space Brothers se ei yritäkään tehdä mitään äärimmäisen mullistavaa tai erikoista, vaan pyrkii jäämään mieleen hiomalla perustavanlaatuisen, välittömästi tunnistettavan ja samaistuttavan asetelmansa täydelliseksi kokemukseksi. Kaikki sarjan sisältö tähän mennessä on esitetty uskottavasti ja tapahtumille annetaan poikkeuksetta aimo annos emotionaalista tarttumapintaa. Budjettipuitteistakaan ei ole valittamista, sillä animaation laatu kykenee täysin vastaamaan ohjaajan visiointiin, oli kyse sitten rauhaisasta rantapäivästä, hurjasta rumpusessiosta tai tarkoituksellisen hektisesti kuvatusta tappelutuokiosta. Sarja tuntuu olevan hyvin tiukasti tekijätiimin ohjaksissa. Kaikki osaset liikkuvat juuri niin kuin niiden kuuluukin, mikä saa aikaan määrätietoisen yhtenäisyyden fiiliksen.

Kaikkein vaikuttavimmaksi suoritukseksi nostaisin kuitenkin sen, että sarja kykenee tekemään hahmojensa kokemukset todella käsinkosketeltaviksi. Varsinkin musiikin merkitys ja kokemuksellisuus tuodaan esiin hyvin uskottavasti ja tehokkaan pienieleisesti. Erinomaisen esimerkin tarjoaa ensimmäisen jakson hetki, jossa sosiaalisesti katkeroitunut Kaoru ensin hätkähtää nyrpeänä rennon tappelupukari Sentaroun kovaäänistä rumpusooloa, mutta päätyy aivan huomaamattaan täysin sen vangitsemaksi. Musiikki ei ole koskaan ollut itsenäisenä ilmiönä itselleni erityisen läheinen asia, mutta silti sarja saa minut näkemään, tuntemaan ja ymmärtämään täysin yksiselitteisesti, miten voimakkaasti hahmot kokevat jazzin soittamisen ja kuuntelemisen.  Apollonin suurin hyve onkin, että se osaa todella ilmaista itseään ja hahmojaan uskottavan hienovaraisesti ja napata tätä kautta katsojankin rytmiinsä.

Innostustaso: 4,5/5
Ihanapoikapisteet: 80/100 (ihana rumpalipoika)

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2012 ensivaikutelmia: Medaka Box, Lupin III ja Amnesia

Tänään ensivaikutelmissa vähän heikommin iskenyttä matskua, ensi kerralla varmaan otan paremmin hittiä, kun kauden noitaminAt vaikuttavat lupaavilta, eikä Eureka-sarja voi olla aivan heikko.

Medaka Box

Ihana kyynikköpoika löytää maksimaalisen coolin vaateyhdistelmän maailmaa yksi oppilas kerrallaan parantavan Medaka-neidin avulla.

Jaksoja katsottu: 2

Medakalootan tarkastin hetken mielijohteesta, vaikka se ei alkuperäiselle kiinnostuslistalle kuulunutkaan. Tuo hetken mielijohde liittyi siihen ainoaan asiaan sarjassa, joka sai minut katsomaan toisenkin jakson. OPKH:n puheenjohtajaksi päässeen täydellisyyttä kaikessa mahdollisessa hipovan nimitytön tsundereileva lapsuundenystävä Zenkichi on designinsa puolesta kovin kivannäköinen heppu. Hahmo sai muutenkin aikaan sydämenpamppauksia olemalla höpöjörö ja ihana koko jakson ajan. Melkoisesta tyypillisyydestä huolimatta toteutus toimii, sillä pojasta ei ole vastaavanlaisille reaktio-hahmoille aivan liian tyypilliseen tapaan sössitty kaikelle ja kaikille rääkyvää idioottia. Zenkichin reaktiot on onnistuneen kyonmaisesti sävytetty hupaisuudenhakuisuudesta huolimatta kyynisenpehmeällä deadpan-asenteella, mikä tekee hänestä kaikin puolin kivan ja söpön hahmon seurata.

Yhtä jaksoa enempää ei kauden tähän mennessä suloisin ihanapoikakaan tosin jaksa muuten omiin makuihin sopimatonta sarjaa kannatella. Kakkosjaksossa huomio ei pysynyt enää muualla kuin Zenkichin sympaattisensöpiksessä jersey-koulutakin-alla-vitsissä. Sinänsä sarjan premissi on ihan mukavan positiivinen – päähenkilöt kun yrittävät vaihteeksi oma-alotteisesti tehdä hyvää sen sijaan, että puuhailisivat vain omiaan tai estäisivät reaktiivisesti pahiksia tekemästä pahaa. Medakan ja Zenkichin maailmanparannusseikkailut ovat kuitenkin lopulta kouluiloittelua, joka ei ainakaan ensimmäisten jaksojen kohdalla näytä olevan menossa mihinkään kunnianhimoisempaan suuntaan, joten tuskin tässä sarjassa on minulle enää mitään katsottavaa.

Kun aloitin katsomisen, en muuten tiennyt mitään mangan käsikirjoittajana toimivan NisiOisiN-herran osallisuudesta, mutta koko ensimmäisen jakson ajan häiritsi hieman se, etten saanut mielestäni, että homma olisi varmaan toiminut paremmin SHAFT-studion toteuttamana.

Innostustaso: 1/5
Ihanapoikapisteet: 92/100

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2012 ensivaikutelmia: Space Brothers, Zetman, Saint Seiya ja Legend of Korra

Space Brothers

Lapsenakin pikkuveli tuntui aina olevan askeleen edellä.

Jaksoja katsottu: 1/??

Avaruusbroidit innosti ennakkoon vähän hiljaisesti, mutta katsottuani ensimmäisen jakson huomasin pitäväni sarjan rakentamasta veljesdraamasta varsin paljon. Lämpimät ja avoimet fiilikset jättänyt jakso sai sarjan tuntumaan sisarussuhteiden ja nuoruudenunelmien toteuttamisen kanssa painiviin aikuisiin keskittyvän aiheensa puolesta suorastaan klassiselta noitaminA-sarjalta.

Space Brothers ei vaikuta erityisen voimakasta katselukokemusta havittelevalta eeppisyyksiin pyrkivältä sarjalta, vaan se näyttäisi luottavan pikemminkin realistisen samaistumisen kautta jälkensä katsojien sydämeen jättävään lähestymistapaan. Hahmojen tunteet ja kokemukset eivät ole tai edes yritä olla millään tavalla elämää suurempia, vaan juuri elämän kokoisia. Monet nettikommentoijat ovat jo maininneet, miten omakohtaiseksi ovat kokeneet sarjan asetelman – oli kyseessä sitten astronautiksi haluaminen, lapsuuden unelmien toteutumatta jäämisen katuminen, lämpimät ja tärkeät sisarussuhteet tai se pieni kirvelevä tunne, kun itselle tärkeä henkilö on onnistunut jossain, mikä on itseltä jäänyt toteutumatta. Space Brothersin suurin vahvuus onkin sen äärimmäinen samaistuttavuus – sarjan alku lähtee käsittelemään sellaisia inhimillisiä tilanteita ja tunteita, jotka ovat suunnilleen jokaiselle meistä tuttuja.

Nautin erityisesti siitä, miten hienovarainen konflikti arjessa periaatteessa kohtuullisen onnistuneen, mutta kaikessa pikkuveli Hibitosta vähän jälkeen jäävän Mutton ja tämän veljen välille rakennetaan. Veljekset ovat aidosti läheisiä, eikä Muttoa kuvata katkerana pikkuveljelle, vaan pikemminkin hän on tyytyväinen tuoreen astronautin menestyksestä. Silti se, ettei hän itse ole saanut aikaiseksi edes lähteä yrittämään lapsuuden haaveiden toteuttamista, on jäänyt selvästi kalvamaan häntä. Jään ehdottomasti odottamaan innolla, miten veljesten suhde tulee kehittymään sarjan edetessä. En kuitenkaan odota mitään erityisen räjäyttävää oikeastaan millään tasolla, eikä sellainen kehitys edes todennäköisesti sopisi sarjan tyylin, vaikka yleensä etsin vähän voimakkaamman tasoista settiä kuin mitä tämä läpeensä tykättävä ja miellyttävä sarja lupailee.

Innostustaso: 4,5/5