Elokuvasta Tarzan (1999)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.
Brittineiti tutustuu tutkimusmatkallaan viidakon apinamieheen.
Kuten olen aiemmin maininnut, Tarzan kuuluu minulle erityisen tärkeään Disneyn klassikkokolmikkoon. Tarzan on leffana hyvin visuaalisesti kaunis ja esittelee yleisölleen jälleen yhden aivan ihanan ja hehkeän persoonallisen pääneidon, joka on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle Disneyn sankaritarten joukossa.
(En kokenut itseäni tarpeeksi vahvaksi Tarzan & Jane -jatkopätkän katsomiseen joten sitä ei ole otettu tässä tekstissä huomioon.)
1. Persoonallisuus
Janen persoonallisuus tuodaan esille heti hänen ensiesiintymisensä yhteydessä erittäin tehokkaasti. Kun Jane, hänen isänsä professori Porter sekä Porterien palkkaama henkivartija Clayton nähdään elokuvassa ensimmäistä kertaa, professori seuraa bambukkoa tieltään saksivaa ja uroteoillaan kehuskelevaa Claytonia, kun taas Jane on pujotellut bambukossa itsekseen hieman kauempana.
Hetken päästä Jane jää jälleen miesten tahdista jälkeen tavatessaan paviaanilapsen ja jäädessään luonnostelemaan kuvaa tästä. Jane ei selvästi kulje aivan toisten tahdissa, vaan jää vähän väliä itsekseen tutkimaan ja ihmettelemään asioita.
Jane esitetään toisaalta heti ensihetkestä alkaen hieman kömpelönä ja koomisena hahmona, kun hän räpiköi bambujen seassa ja jää juttelemaan pikkupaviaanin kanssa kuin vanha tuttu. Tämä tekee hänestä hyvin iloisen ja positiivisen hahmon.
Leffan alussa liikkuminen luonnossa ei ihan suju, mutta pian Jane oppii leijailemaan liaaneilla.
Hän myös liikkuu, elehtii ja ilmehtii paljon. Hänen käytöksessään ei ole 1800-lukulaisen hienon naisen eleganssia, eikä myöskään hitustakaan laskelmoivuutta, vaan hän antaa koko ajan kaiken itsestään ruudulle. Tämä tuo hahmoon puoleensavetävää rehellisyyttä ja paljautta. Tässä mielessä hän on täysi vastakohta Herkuleksen sankaritar Megaralle ja puolestaan muistuttaa paljon Pienen merenneidon Arielia.
Jane on myös tutkijasielu, joka tahtoo löytää uutta ja etenkin ymmärtää enemmän. Ensimmäisessä kohtauksessaan hän tuo esiin Claytonin ja isänsä kanssa puhuessaan isänsä teorioita gorillojen elintavoista, osoittaen akateemisen kiinnostuksensa tutkimuskohteeseen nimenomaan sosiaalisesta näkökulmasta. Hän ei halua vain oppia, vaan hän haluaa nimenomaan ymmärtää gorilloja ja näiden sosiaalista elämää.
Clayton: ”Excuse me but these are wild beasts that would sooner tear your head off than look at you.”
Jane: “On the contrary, Mr. Clayton, Daddy’s theory is that these are social creatures –”
Kun Jane näkee Tarzanin äiti Kalan ensimmäistä kertaa ja huomaa Kalan perääntyvän säikähtäneenä, Jane alkaa matkia Tarzania saadakseen gorillarouvan rauhoittumaan. Hän myös kokee suunnatonta ihmetystä ja iloa aina kohdatessaan viidakon asukkeja. Hän ei lähtökohtaisesti pelkää eläimiä, vaan on pohjattoman utelias ja kiinnostunut olemaan kanssakäymisessä näiden kanssa.
Tämä kääntyy myös hänen ensimmäisessä kohtauksessaan häntä vastaan, kun hän ei tajua olla varovainen vaarattoman oloista paviaanilasta lähestyessään ja joutuu siksi vihaisen paviaanilauman takaa-ajamaksi. (Hyvä homma että Sabor on jo kuollut Janen saapuessa viidakkoon…) Janesta huokuu muutenkin vähän naiivi pelottomuus. Vaikka Clayton selittämään innostuessaan jopa hetkeksi kääntään aseensa piipun osoittamaan suoraan Janeen, hän ei ole moksiskaan, vaan kääntää piipun vain muina miehinään pois päin.
Jane yhdistää hahmona tieteellisen kiinnostuksen taiteellisuuteen, sillä hän käsittelee kohtaamisiaan viidakon asukkien kanssa useaan otteeseen piirtämisen kautta. Hän jää heti alkuaskeleillaan luonnostelemaan pikkupaviaania, ja Tarzanin kohdattuaan hän selittää kohtaamista ja villimiehen anatomiaa isälleen sekä fyysisesti näyttelemällä tämän liikkumista että piirtämällä tästä kuvan taululle. Hänet nähdään myös muutamaan muuhun otteeseen piirustamassa vihkoonsa, ja ensimmäisessä kohtauksessa nähtävä luonnosvihko näkyy olevan täynnä luonnoksia.
Janen eloisa mimiikkaselitys innostaa myös professori Porterin kokeilemaan apinakävelyä.
2. Hahmonkehitys
Janen heikko kohta hahmona on kenties kääntöpuoli sille, että hänet esitellään niin tehokkaasti. Hänen ensimmäisen kohtauksensa jälkeen tiedämme nimittäin täysin, kuka hän on, ja hänestä ei sen jälkeen paljastu oikeastaan mitään uutta. Hän ei juurikaan syvene hahmona elokuvan aikana, eikä myöskään erityisesti muutu suuntaan tai toiseen.
Jane jää hahmona kaipaamaan taustoitusta. Tiedämme hänen Afrikka-retkeä edeltävästä elämästään ainoastaan sen, että hän on seurannut isänsä tutkimusta innolla Englannissa. Hänellä ei myöskään ole leffassa itsenäistä konfliktia. Tällainen olisi ollut helppo rakentaa tarinaan tuomalla hänelle jonkinlainen toiseuden kokemus ja joukkoon kuulumattomuuden tunne brittiyhteiskunnassa.
Tämä olisi sinänsä sopinut hitusen kömpelön, ilmaisuvoimaisen, naiivin ja tutkimuksesta innostuneen nuoren naisen tarinaan hyvin, mutta mitään tällaiseen taustaan viittaavaa ei leffassa nähdä. Jane ei vaikuta tyytymättömältä elämäänsä Englannissa, mutta tarinallisesti hänen päätöksensä jäädä viidakkoon olisi kenties tuntunut vahvemmalta, jos leffa olisi voimakkaammin näyttänyt käsikirjoituksen tasolla, että vapaa ja kaunis viidakko voisi olla sellainen paikka, johon hän voisi kuulua paremmin kuin tiukkaan brittiläiseen sääntökulttuuriin.
Konflikti on olemassa ja näkyy Janen reaktioista hänen hyvästellessään Tarzania, mutta meille ei kerrota, mistä tämä konflikti syntyy.
Toisaalta Disneyllä oli tässä vaiheessa jo monta tarinaa hahmoista, jotka etsivät paikkaa, johon he voisivat kuulua, kun oma lähiyhteisö ei sellaiselta tunnu. Arielin, Bellen, Aladdinin, Herkuleksen ja Mulanin tarinat rakentuvat nimenomaan tälle hahmotarinalle, ja myös Simban, Pocahontaksen ja Quasimodon tarinoissa on viitteitä samasta asetelmasta. Tarzanin omassa tarinassa yhteisöön kuulumisen vaikeus on myös suuressa osassa, joskin tällä kertaa niin päin, että hän opettelee olemaan osa yhteisöään ja lopulta pystyy ottamaan paikkansa siinä.
Tämä hahmotarina nousee siis aika lailla renessanssikauden klassikkojen yleiseksi teemaksi, ja siksi tuntuisi ehkä vähän tylsältä soittaa samoja nuotteja vielä Janenkin kohdalla. Toisaalta nykyisellään Janen tarina tuntuu jäävän vähän vajaaksi. Hän on aluksi aivan siinä ajatusmaailmassa, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin palata Lontooseen, mutta meille ei ole lopulta kerrottu, mitä muuta hänelle rakasta tai vaikeaa siellä on tai ei ole kuin hänen isänsä (joka tosin myöskin päättää lopulta jäädä viidakko-apiksi).
Janen tarina olisi mielestäni saanut tyydyttävämmän päätöksen, jos hän olisi tajunnut käsikirjoituksellisella tasolla, että itse asiassa viidakko on hänelle enemmän koti kuin Lontoo. Se olisi myös tasapainottanut elokuvan lopetusta aavistuksen painostavaa ajatusta siitä, että naispääosa jättää kaiken rakkauden vuoksi ilman mitään varsinaista auki tavattua syytä, vaikka tällainen päätös vielä hetki sitten tuntui aivan mahdottomalta hänelle. Tämä tuntuu vähän epätasapainoiselta siihen nähden, että Tarzanin vastaavaa päätöstä jättää viidakko Janen vuoksi ja taas pohjustetaan leffassa hyvinkin paljon.
Sinänsä tämä ei ole suuri ongelma, koska Janen taustoista ei yksinkertaisesti kerrota leffassa mitään, joten kukin katsoja voi rakentaa hänelle sellaisen taustan kuin miellyttää. Itse ajattelisin, että hän lopussa vain tulee isänsä rohkaisemana siihen tulokseen, ettei Lontoossa ole lopulta hänelle mitään niin tärkeää, että päätös jäädä viidakkoon vaatisi mitään suurempaa uhrausta häneltä, varsinkin kun isän siunaus on saatu. Kenties ajatus viidakkoon jäämisestä tuntui aluksi niin mahdottomalta ihan vain totunnaisuuden takia, ja Jane itse asiassa tarvitsi vain vähän aikaa totutella uuteen ajatukseen. Joka tapauksessa Janen tarina jää tässä mielessä itse leffassa vähän liian keskeneräiseksi ja pintaraapaisuksi.
Jane ei muutoinkaan kasva ihmisenä leffan aikana. Kaikki on hänellä jo valmiina kädessä hänen esittelykohtauksessaan. Hän tutustuu ja tottuu viidakkoon ja sen ihmeisiin ja oppii leijailemaan liaaneilla, mutta ei varsinaisesti näe tai koe mitään, mikä muuttaisi häntä jotenkin sisäisesti, sillä hänellä on jo leffan alussa kaikki valmiudet oppia elämään viidakossa.
3. Hahmodesign
Vaikka Janessa ei juuri tapahdu hahmonkehityksellistä muutosta leffan edetessä, hänen vaatetuksensa muuttuu selvästi rennompaan suuntaan viidakkovierailun aikana. Ensimmäisen kerran esiintyessään hän on selvästi vastikään saapunut viidakkoon ja pukeutuu vielä keltaiseen mekkoonsa, joka on soveliaan suureellinen, kerrostettu ja peittävä nuorelle brittinaiselle. Leninki päällään hän pistää silmään viidakossa eikä näytä lainkaan kuuluvan sinne.
Myöhemmissä kohtauksissa hänen vaatetuksensa alkaa sointua paremmin viidakkoympäristön tunnelmaan. Hänen hameensa ovat vähemmän muhkeita ja hän vaihtaa lopulta myös ¾-hihaisen kauluspaidan hihattomaan toppiin. Gorillat tavatessaan matkan lähestyessä loppuaan hänen punainen kietaisuhameensa vilauttaa jo melkoisesti reittä. Samaten hänen hiuksensa on alkujaan kammattu ylös, mutta myöhemmin hänet nähdään vain osa hiuksista sidottuna taakse ja lopulta hiukset aivan vapaana. Kenkiä hän ei enää esittelykohtausten jälkeen käytä lainkaan.
Rennommat vaatteet sopivat viidakkoon paremmin myös siksi, että ne ovat murretumman sävyisiä kuin kirkuvan keltainen ja kirkkaalla violetilla koristettu ensimmäinen mekko.
On helppo nähdä muutoksen symboloivan sitä, miten Jane kokee olonsa vapaaksi viidakossa, eikä hän näe tarvetta noudattaa brittiyhteiskunnan normeja siellä ollessaan ja, mikä tärkeintä, Tarzanin kanssa aikaa viettäessään. Hän sopeutuu viidakkoon nopeasti, ja kun hän ja professori Porter ovat leffan lopussa lähdössä kotiin, Jane pukeutuu jälleen keltaiseen mekkoonsa ja näyttää siinä jälleen paljon epäluontevammalta kuin rennommissa viidakkoasuissaan.
Näin Janea muutetaan hahmona ulkoisesti. Sen sijaan että hänelle annettaisiin tarinallisesti sellainen tausta, joka selittäisi hänen päätöstään lopulta jäädä viidakkoon, hänet sulautetaan leffan aikana viidakkoon visuaalisesti (enemmän toki tunnelmallisesti kuin käytännöllisesti – tottumaton jalka tuskin juoksee viidakossa kovin montaa hetkeä ilman kenkiä). Tämän visuaalisen muutoksen takia yllä pohdittu taustatarinan puute ei jää loppupeleissä vaivaamaan kauhean paljon.
Janen pääanimaattorina toimi Ken Duncan, joka oli myös Megaran pääanimaattori. Duncanista ei animaattorina kuule läheskään yhtä paljon hehkutusta kuin useita Disneyn neitoja myös animoineista Glen Keanestä ja Mark Hennistä, mutta mielestäni Duncanin tyyli on hauskan erilainen. Hänen neitonsa eivät ole ilme- ja elekieleltään yhtä hienovaraisia tai elegantteja kuin Keanen tai Hennin, mutta he ovat eloisampia ja ilmeikkäämpiä, sillä Duncanin tyyli on enemmän animaatiokarikatyyrimäinen kuin realismia jäljittelevä.
Tämä tuo Janeen monia hauskoja pieniä yksityiskohtia, kuten sen, että hänellä on lähes koko ajan suu auki, ja sieltä paistavat suuret etuhampaat. Hän myös avaa suutaan hyvin suureksi samoin kuin Megara, eikä nättiyden hakeminen rajoita hänen ilmeitään, vaan monesti hän saa näyttää vähän höpsöltä. Nämä hahmon ulkonäköön liittyvät piirteet tuovat myös enemmän esiin hänen rooliaan koomisena hahmona.
Hauskana yksityiskohtana Janen kulmat kaartuvat aina ylöspäin hiukan kurttuun, oli hän sitten suruissaan, peloissaan, keskittynyt, leikkisä tai onnellinen.
—-
Olin etukäteen ajatellut, ettei Janesta olisi niin paljon kirjoitettavaa, että hänen päiväkirjansa pitäisi jakaa kahteen osaan, mutta olihan hänestä kuitenkin. Eli tarina jatkuu noin viikon päästä.
Kuvat © Disney