Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.
Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.
Court of Miracles / Ihmeiden aukio (Notre Damen kellonsoittaja)
Tämä kohtaus on hyvin omaa laatuaan Disney-kappaleiden joukossa, sillä vaikka se päällisin puolin muistuttaa kovasti hassun hahmon veikeää lauluspektaakkelia (sarjassamme Baloo ja Bare Necessities, Henki ja Friend Like Me, Sebastian ja Under the Sea), paljastuu Clopin-klovnin ja muiden mustalaisten hilpeän sanailun alta paljon synkempi konteksti. Ehkä Court of Miracles ei juuri tästä pirteään rytmiin istutetun synkkyytensä vuoksi ole saavuttanut vertailukohtiensa veroista suurta suosiota, mutta minuun hassuiluksi naamioidut hirttäjäiset purevat juuri hämärien moraaliyhteyksiensä ansiosta.
Kohtaus on niin täynnä tukahdutettua vihaa, etten ikinä olisi kuvitellut Disney-kohtauksen menevän näin pitkälle sen kuvauksessa. Disney tykkää tehdä asiat kohtuullisen siististi – pahikset kuvataan monesti negatiivisesti, mutta se ei haittaa, sillä heidän pahuutensa tehdään katsojalle kiistattoman selväksi. Clopin kumppaneineen on kuitenkin lähtökohtaisesti niitä hahmoja, jotka on esitetty tähän mennessä hyvinkin sympaattisina – onhan leffan pahis Frollo ajanut jatkuvalla vainoamisellaan porukan maan alle ja tehnyt näiden elämän vaikeaksi, puhumattakaan siitä, että Clopin on hauskuuttanut ihmisiä koko elokuvan ajan ja vaikuttanut tosi hyvältä tyypiltä. Rinnastaisinkin pätkän enemmän Leijonakuningas II:n huomattavasti vakavempaan Not One of Us -kohtaukseen, jossa sympaattisena tunnetut hahmot ilkeilevät päähenkilölle.
Ihmeiden mustalaiset ovat sympatiaa keräävästä altavastaajakansan roolistaan huolimatta täysin valmiita hirttämään tunkeilijoina pitämänsä ihmiset antamatta näille edes suunvuoroa. Tämä kappale kertoo harvinaisen selvästi (vääntämättä kuitenkaan rautalangasta), miksi he tekevät näin. Vaikka he saattavat maan pinnalla ”ihmisten keskuudessa” käyttäytyä kunnolla, he ovat todellisuudessa todella, todella katkeria. Kappale on puhdasta projektiota; te kätyrit pomoinenne kohtelette meitä juuri tällä tavalla – meidän ei tarvitse tehdä mitään, mutta meidät vangitaan; meidän ei tarvitse olla syyllisiä, mutta meidät tuomitaan epäreilusti meitä kuulematta. ”We find you totally innocent / That is the worst crime of all / So you’re going to hang!” (1:45) – Onko kyse vain minusta, vai saavatko nämä säkeet homman vaikuttamaan siltä, ettei Clopin kumppaneineen edes pahemmin välitä siitä, hiippailevatko tunkeilijat heidän tunneleissaan pahat mielessä vai eivät, kunhan he itse saavat purkaa vihaansa johonkin, kun nyt kerrankin omalla alueellaan siihen pystyvät? Lisäksi lyriikoista ja asenteista päätellen nämä eivät ole Ihmeiden aukion ensimmäiset hirttäjäiset (”We have a method for spies and intruders / Rather like hornets protecting their hive / Here in the court of miracles where it’s a miracle if you get out alive!”).
Eron Frollon prosessiin tekee se, että Clopin kumppaneineen tekee tuomiosta silkkaa ilveilyä, josta tihkuu viemäreihin pakotetun kansanryhmän katkeruus ja inho. Hilpeästä yleisfiiliksestä huolimatta Court of Miracles käsittelee vaikeita asioita, jotka kieltämättä jäivät itseltäni huomaamatta hyvin pitkään nimenomaan harhaanjohtavan pirteän laulun takia. Notre Damen kellonsoittaja on yksi niistä harvoista Disneyn elokuvista, joihin näin rohkean kappaleen voisi kuvitella, sillä pidän sitä muutenkin peräti uskaliaimpana klassikkona.
Erityisinä huomioina täytyy mainita vielä, että tykkään siitä, miten Phoebus ja Quasimodo selvästi suhtautuvat eri tavoilla Ihmeiden aukion väkeen, vaikka molemmat on suukapuloitu, eikä kummallakaan ole lainkaan tilaa tehdä mitään kappaleen aikana. Quasimodo on lempeäluonteisempana ja kokemattomampana säikähtänyt, hämmentynyt ja epävarma, kun taas sotakentillä karaistunut Phoebus lähettää kulmat kurtussa Clopiniä kohti jääpiikkejä silmistään koko kappaleen ajan menettämättä ylvästä ja skeptistä postuuriaan hetkeksikään.
Lisäksi ihailen kohtaa 0:55-0:59, joka onnistuu todella välittämään tilanteen luonteen. Clopin on toki muutenkin karismaattinen hahmo äärimmäisen luikusta ja koomiseksi tyylitellystä ruumiinrakenteestaan huolimatta. Hänen valtava ja pahaenteinen varjonsa hänen seisoessaan tukiparrulla tekee hänestä ja hänen esiintymisestään kuitenkin vielä normaaliakin vaikuttavamman näköisen ja luo hahmoon synkän pohjavireen. Hänen toimintansa onkin nähtävä tuon pohjavireen valossa koko loppukohtauksen ajan, vaikka hän kuinka rupeaisi leikkimään käsinukkensa kanssa lopun pilkkaoikeudenkäynnissä (joka on myös ihastuttavan toimiva kymmenenteen potenssiin kieroutuneessa, kirkkaasta väripaletistaan huolimatta sysimustassa hassuilussaan).
Kuriositeettinä voisin vielä paljastaa, että olin alun perin ajoittanut tämän kohtauksen useampaa pykälää aikaisemmalle päivälle, mutta jatkoin sen eteenpäin työntämistä, koska vaikutun kokonaisuudesta enemmän ja enemmän joka kerta kun katson pätkän.
—————–
Minulla ei sinänsä ole mitään vanhempaa Antti Pääkköstä vastaan, vaikka monet miehelle irvistelevätkin. Hänen näyttelynsä ei ole erityisen hienovaraista eikä hänen roolista toiseen samana pysyvä äänensä kovin miellyttävä, mutta kaikesta huolimatta hän näyttelee jokaisen lukuisista rooleistaan eri tavalla, eikä varsinaisesti toista itseään.
Tämä kappale olisi kuitenkin tarvinnut mielestäni vähän synkemmän ja kovemman Clopinin. Pääkkösen versiota kuvailisin ennemmin höyrähtäneen iloiseksi ja äänekkääksi, mikä on sinänsä hyvin mielenkiintoinen tulkinta ottaen huomioon minkälaista tilannetta ollaan kuvaamassa, mutta sen ansiosta dramaattiset varjot Clopinin kasvoilla menettävät merkityksensä. (Ihan totta – kun katson suomenkielistä versiota, en oikeasti edes näe niitä, ellen oikein siristele ja keskity, kun taas alkuperäisessä ne suorastaan hyppäävät silmille.) Samalla hahmo kokonaisuudessaan alkaa vaikuttaa vähemmän uhkaavalta.
Paul Kandelin Clopin on enemmän katkeran riemuissaan pienestäkin erävoitosta Frolloa vastaan kuin aivan vilpittömän ja mielipuolisen iloinen siitä, että pääsee hirttämään ihmisiä. Hän saa Clopinin pirteään laulantaan hyvinkin pahansuovan kaiun (olisiko se tuo hänen seksikäs ranskalainen korostuksensa?). Itse huomaan eron erityisesti kohdissa 0:43 (suom 0:15) ja 0:56 (suom 0:27). Silloinkin, kun Pääkkösen Clopin kuulostaa uhkaavalta, jää lopputulos selvästi vähemmän uhkaavaksi ja erityisesti vähemmän kovaksi kuin Kandelin suoritus – 0:29-0:36 (suom 0:00-0:07) ja säkeen ”Because it’s the sentence that’s really the fun.” (1:28) / ”Kun rangaistus kaikista hauskinta on.” (suom 0:59) viimeinen sana.
4 vastausta aiheeseen “Disney-joulukalenteri – 17. päivä”
Itse pidän Pääkkösestä Disney-leffoissa. Hänhän on hiukan useammissa leffoissa kuin Santeri Kinnunen (ja hänen äänensä ei myöskään vaihdu paljoa.) Ehkä vain pidän tälläisistä luottomiehistä.
Luottodubbaajissa on se kiva puoli että heidän kohdallaan pääsee todella näkemään näyttelijän skaalaa, kun ei tarvitse tukeutua vain yhteen rooliin. Tykkään itse Kinnusesta enemmän kuin Pääkkösestä lähinnä siksi, että jokainen hänen repliikkinsä kuulostaa luonnolliselta, kun taas Pääkkönen hyppii jatkuvasti teennäisyyden rajan yli ja takaisin.
Tykkään kyllä enemmän Pääkkösen äänestä (Mahtava näyttelijä) tässä. Jotenkin se tuo mielestäni jopa lisää oveluutta tähän biisiin. Paul Kandelin ääni ei mielestäni ylety aivan Pääkkösen hiukan korkeaan ja muuntuvaan ääneen.
Se on kyllä totta, että Pääkkönen käyttää ääntään erittäin monipuolisesti ja varsinkin tässä on kiva kuunnella, miten hän pitää äänellään Clopinin jatkuvassa liikkeessä. Hän vaihteleekin puheen korkeutta ja syvyyttä ehkä vähän enemmän kuin Kandell – hän puhuu/laulaa koko ajan eri tavalla, eikä missään vaiheessa jää monotoniseksi, joten näen (tai siis tässä tapauksessa kuulen) kyllä, miksi hänestä pidetään. Omaan korvaan Kandellin vähemmän liioitteleva tyyli ja edelleen se ranskis-aksentti kuulostavat vaan kivemmalta.