Teini-Merlin ja pyöreän käsikirjoituspöydän sankarit

Hei, maailma, olen taas jotakuinkin elävien kirjoissa. Viimeisen viikon aikana rasittava passiivisuusaalto vain on estänyt minua tekemästä yhtään mitään sen luovempaa kuin BBC:n viime vuoden menestysfantasiasarja Merlinin läpikahlaaminen Youtubesta. Offtopicoin siis tänään tästä teini-ikäisten tulevan kuningas Arthurin ja velho Merlinin varhaisista vaiheista kertovasta brittispektaakkelista, jonka maailmassa Arthurin isä on kieltänyt kaiken magian käytön kuolemanrangaistuksen uhalla.

Jos koskaan on käynyt mielessä kysymys siitä, miten huonoa todella heikko ja kömpelö televisiokäsikirjoitus voi pahimmillaan olla, kannattaa ehdottomasti vilkaista ainakin ensimmäisen kauden pilotti, vaikkakaan siinä ei vielä päästä esimerkiksi sarjan lukuisiin kohtauksiin, joissa henkilöt lähtevät uhraamaan itseään rakkaan puolesta. Demonstroin:

A: Uhraan itseni pelastaakseni sinut.
B: Ei käy! Minä uhraan itseni pelastaakseni sinut.
A: Ehei, minä uhraudun!
B: Minäpäs!
A: Kato, tuol meni pupu!
B: Missä?
A: Hahaa! Huomiosi herpaantui ja ehdin uhrata itseni pelastaakseni sinut!
B: D=

Kyllä, tämä keskustelu todella käydään eräässä jaksossa. Sen on tarkoitus olla erittäin dramaattinen ja emotionaalisesti väkevä kohtaus. Jostain syystä uhrautumiset vain sujuvat kovin heikosti ensimmäisen kauden aikana, vaikka kaikki kovasti yrittävätkin.

Hieman eläväisyyttä tähän kaavaan tuo sentään John Hurtin äänellä puhuva sympaattinen CG-lohikäärme, Merlinin viisas neuvonantaja. Joka kerta, kun Merlin juoksee valittamaan, että joku läheinen on nyt kuolemassa ja miten nuori velho voisi pelastaa tämän, lohikäärme neuvoo lempeästi hymyillen, ettei kannata edes yrittää auttaa: annetaan vain kuoleman vaarassa olevan kuolla, ellei kyseessä sitten ole Arthur (mikä ei tosin sekään ole epätavallista), jonka täytyy luonnollisestikin elää kuninkaaksi asti. Tällä tavoin lupaillut moraaliset ristiriidat haudataan kuitenkin heti, sillä pienen pähkäilyn jälkeen Merlin päätyy aina auttamaan tarvitsevia joka tapauksessa.

Tosiaan, suurin osa sarjan nostattamasta jännityksestä kiteytyy alkutekstien aikaiseen spekulointiin siitä, miten (ja kuinka monta kertaa) Merlin pelastaa Arthurin, sarjan virallisen neidon pulassa(tm), tulevassa jaksossa. Touhu menee jopa niin noloksi, että Merlin onnistuu pelastamaan Arthurin hengen jopa silloin, kun itse makaa kuumehoureisena ja kuoleman kielissä omassa sängyssään ja Arthur on lähtenyt vaaralliselle matkalle hakemaan kasvia rohtoon, jonka avulla Merlin voi pelastua. Tietysti Merlin muistaa väliin mumista ne pakolliset ”Pelasta itsesi ja jätä se yrtti, Arthur” -latteudet. Itse asiassa koko ensimmäinen kausi taitaa sisältää ainoastaan yhden jakson, jossa Merlin ei pelasta Arthuria. Tiedättehän, se jakso, jossa Merlin pelastaa Arthurin isän.

Kömpelöstä dialogista sentään on jotain iloa. Vuorosanojen vaihto on niin kämyistä, ettei katsoessa tarvitse edes vaaleanpunaisia poikarakkaussilmälaseja nähdäkseen, kuinka sarja (epähuomiossa) parittaa Arthuria ja Merliniä toisilleen. Ilmeisimpänä esimerkkinä toimikoon tämä tällä kertaa suora ja sanatarkka vaihto Merlinin ja hänen äitinsä välillä:

Äiti: “He must care for you a great deal.”
Merlin: “Arthur’d do the same for every village, that’s just the way he is.”
Äiti: “It’s more than that. He’s here for you.”
Merlin: “I’m just his servant.”
Äiti: “Give him more credit than that, he likes you.”

Koko sarja on muutenkin yksi kolmetoistaosainen tsundere-fest. Sen lisäksi, että Arthur ja Merlin ovat jatkuvasti tsunderena toisiinsa, Arthur ja hänen love interestinsa, Keira Knightleystä kloonatun Katie McGrathin näyttelemä Morgana, jakavat aivan yhtä molemminpuolisen tsundere-suhteen. Samanlainen suhde löytyy lisäksi Arthurin isän, kuningas Uther Pendragonin ja sekä Arthurin että ottotytär Morganan väliltä. Poikkeuksena onkin sitten Morganan palvelijatar (ja paras ystävä, tietenkin) Guinevere, joka on avoimen deredere Merliniin, joka taasen ei edes huomaa tyttöä, vaan kyselee tältä sen sijaan, kumpi komea poika on enemmän tämän makuun, Arthur vai Lancelot (gay much?). Surullisinta on, ettei Merlin huomaa Guineveren ihastusta edes sen jälkeen, kun tyttöraasu on suudellut häntä.

Jaksot seuraavat tismalleen samaa kaavaa, joka lähtee samasta status quosta riippumatta siitä, mitä edellisessä jaksossa on tapahtunut. Joka jaksossa magia uhkaa jonkun henkeä tai koko valtakuntaa, jolloin Uther tekee kovan, julman ja kauhistuttavan päätöksen, esimerkiksi määrää jonkun velhoilua harjoittaneen mestattavaksi tai kieltää Arthuria vaarantamaan itseään auttaakseen Merliniä tai muuta sattumanvaraista avun tarvitsijaa. Tämä kuvio toistuu huolestuttavan monessa jaksossa:

Arthur: Harkitse vielä, isä. Päätöksesi on liian julma!
Uther: Olen tehnyt päätökseni Camelotin parasta ajatellen, ja se pitää. Osoita kunnioitusta kuninkaallesi.
Arthur: …okei.
—
Morgana: Et voi tehdä tätä, Uther! Se on väärin!
Uther: Olen tehnyt päätökseni Camelotin parasta ajatellen, ja se pitää. Osoita kunnioitusta kuninkaallesi.
Morgana: Enkä! Se on väärin!
—
Morgana: Arthur, etkö tosiaankaan aio auttaa?
Arthur: En voi, isä kielsi.
Morgana: Lol, et uskalla. (tai vaihtoehtoisesti: Luulin, että olisit parempi mies.)
Arthur: Okei, mä meen auttamaan.
—
Lopussa Merlin pelastaa päivän, eikä kukaan saa tietää siitä. Seuraavassa jaksossa selviää, ettei kukaan ole oppinut yhtään mitään puhumattakaan siitä, että joku muistaisi, mitä edellisessä jaksossa on tapahtunut (jälleen Hurt-lohikäärme poikkeuksena: eräässä jaksossa hän viittaa aikaisemman jakson tapahtumiin kokonaisella lyhyellä lauseella).

Kaikki tämä minun kirjoittamanani on melko huolestuttavaa sarjan laadun kannalta, sillä olen yleensä se, joka puolustaa sarjoja tällaiselta pilkanteolta ja kritisoinnilta. Paha merkki on myös se, että pystyin katsoessani ennustamaan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana kunkin jakson etenemisen hyvin tarkasti; siis minä, joka en vapaaehtoisesti yleensä lähde arvuuttelemaan, mitä tuleman pitää, ellei vastaus ole täysin selvästi näkyvillä ja mahdoton väistää.

Eipä sillä, Merlinissä on itse asiassa mielenkiintoisen alkuasetelman lisäksi myös muita vahvuuksia. Näistä suurin on minut sarjan pariin houkutellut Anthony Head (Buffy the Vampire Slayerin Giles) ja hänen hahmonsa Uther Pendragon, sarjan maailmassa uhanalainen moraalisesti harmaa henkilö. Head tuo kuninkaaseen valtavasti voimaa ja karismaa, mutta myös obsessiivisuutta, ahdasmielisyyttä ja äkkipikaisuutta ja toisaalta vastuuntuntoa ja isällistä rakkautta. Muiden näyttelijöiden suorituksista on kuitenkin vaikea sanoa mitään, sillä kaikki hahmot ovat visusti kiinni ahtaissa hyvän tai pahan ihmisen rooleissaan. Merliniä näyttelevä Colin Morgan esimerkiksi voisi periaatteessa pienellä harjoittelulla pystyä hyvin vaikuttavaan esitykseen, jos hänen roolihahmonsa ja järkyttävän laaduton käsikirjoitus antaisivat siihen mitään mahdollisuutta. Merlinillä kun ei juuri muuta liikkumavaraa ole kuin havainnollistaa joka käänteessä, miten puhtaan hyvä ja taitava, joskin hieman naiivin kärsimätön ihminen hän on. Kuriositeettinä Morgan näyttää aivan eräältä ystävältäni.

Summa summarum: Käsikirjoitusryhmä on ilmeisesti koottu työllistämisohjelman tuloksena niistä kirjoittajista, jotka eivät täydellisen näkemyksettömyytensä ja vankkumattoman uskonsa stereotyyppeihin vuoksi saaneet töitä mistään muualta. Koko tuotantotiimi luultavasti uhraa viikonloppuisin maataloustuotteita deus ex machina -alttarille, eivätkä huvittavan ylieeppiset musiikit auta asiaa. Käykää tuijottamassa sarjaa tuubista ja kertokaa, että olen väärässä. I dare you.