Omalaatuinen uusi valkku yrittää nostaa horjuvan futistiimin takaisin jaloilleen.
Aloitin Giant Killingin katsomisen keväällä varoen, sillä penkkiurheilu kiinnostaa kiviäkin vähemmän, enkä totuuden nimissä uskonut hetkeäkään koskaan saavani sarjaa katsottua loppuun. Tarkoituksena oli lähinnä antaa mahdollisuus urheilusarjalle ihan vain katsomiskulttuurin monipuolisuuden nimissä. GK muotoutui kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani ehdottomasti kevään suurimmaksi yllättäjäksi ja pidän jo kovasti peukkuja toiselle tuotantokaudelle. Syyt löytyvät jälleen kerran hahmopuolelta.
Kun sarja alkoi, kuvittelin ryhtyneeni katsomaan animemaailman Housea. Alkujaksot hehkuttavat niin paljon Tatsumin eksentrisyyttä, että hölmömpikin tajuaa, että uusi valmentaja tulee nyt nostamaan ETU-joukkueen takaisin kunnian spottivaloon. Tatsumi aiheuttaa alussa kaaoksen ETU:ssa erikoisilla pelaajanvalintametodeillaan ja nukkuu pommiin katsottuaan koko yön taltiointeja oman ja vastustajatiimien peleistä ja keksittyään jostain pelaajasta jotain tosi olennaista, joka on jäänyt kaikilta muilta huomaamatta. Joukkueen pelaajista taas otetaan irti vähän jos mitään. Alkuun kaikki siis vaikutti siltä, että sarjasta olisi kehkeytymässä Tatsumin persoonan varaan lähes täysin rakentuva sarja, samalla tavalla kuin Housessa ainoa kiinnostava asia on House itse (koska kuka oikeasti jaksaa jännätä jaksosta toiseen, että mikäköhän tauti josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan tässä jaksossa saa potilaan vuotamaan ikäviä ruumiinnesteitä ikävistä paikoista).
Sitä paitsi shippaan Tatsumia ja ETU:n manageria Macchania melkein yhtä paljon kuin Housea ja Wilsonia. Onko se väärin?
Pelikauden alettua huomasin kuitenkin alkuperäisen arvioni aivan vääräksi. Sarja ottaa koko hahmokaartinsa mukaan ja keskittyy moneen yksittäiseen pelaajaan sekä pelaajien keskinäiseen dynamiikkaan. Tatsumi itse jää useimmiten melko syrjäiseen rooliin, mistä olin aika kiitollinen. Hän toimii ehdottomasti parhaiten sivustakatsojana ja strategistina, joka selittää yleisölle pelaajien ja joukkueiden vahvuuksia ja katalysoi ETU:n sisäistä muutosta. En voi kylliksi kiittää sitä, että GK ottaa fokukseensa nimenomaan pelaajat, joiden kautta tuo muutos tapahtuu.
Lisäksi GK ottaa kerrassaan mielenkiintoisen lähestymistavan joukkueensa tarkasteluun. Tarina ei suinkaan kerro tiimistä, joka nousee jatkuvista tappioistaan kunnian kukkuloille, vaan siitä, miksi kyseinen tiimi jatkaa epäonnistumistaan. Näkökulma on mielenkiintoinen, koska se siirtää painoarvoa normaalista sporttishounen-meiningistä pelin psykologiseen puoleen.
Häviöputki masentaa.
Draaman kuuma piste on koko ajan liikkeessä ja sekä esittelee hahmoja vuoronperään että tutustuttaa katsojat heihin syvemmälläkin tasolla. Yhden hahmon ongelmista ei kuitenkaan siirrytä lineaarisesti toisen estoihin ja käydä systemaattisesti koko joukkuetta läpi, vaan fokus siirtyy eläväisemmin joskus hyvinkn nopeasti pelaajasta tai useammasta toisaalle ja aina välillä takaisin. Joskus pelaaja onnistuu tekemään kentällä jotain hienoa ja toisinaan taas ei. Näin käytettynä hahmohighlightit tuntuvat liikkuvan dynaamisesti ja saavat koko sarjan hengittämään. Siirtymät ovat luonnollisia, ja hahmot on kirjoitettu taidokkaammin kuin muissa katsomissani kevään sarjoissa House of Five Leavesia lukuun ottamatta.
Kukaan muu kuin niin oman kuin muidenkin tiimien pelaajat ja valmentajat ei valitettavasti kiinnostanut missään vaiheessa pätkääkään. Erityisesti vanhan polven fanit jälkikasvuineen kävivät hermoilleni, puhumattakaan siitä pakollisesta turhasta ja kimittävästä naishahmosta, jota koskeva nillitykseni ei ole muuttunut sitten ensikatsaukseni.
Suosikkihahmo
En aluksi tykännyt Ginosta ollenkaan, vaan pidin häntä vähän ikävänä lisäyksenä joukkueeseen. Joojoo, itseriittoinen ja lahjakas, mutta laiska dyyde, do not want. Jossain vaiheessa huomasin sitten ETU:n itseoikeutetun Prinssin ilahduttavan minua kaikista hahmoista eniten. Hän on itseriittoinen, hän on lahjakas, ja hän on laiska. Silti hänen mantereen kokoinen egonsa perustuu täysin hänen todellisiin überskillzeihinsä, eikä liikoihin luuloihin omista taidoista. Se, ettei Gino käy rasittavaksi, lienee hänen rennon asenteensa ja jatkuvan, luonnollisen tyylikkyytensä ansiota. Daisuke Ono ääninäyttelijänä tietysti kruunaa potin, koska kukaan ei kuulosta yhtä hotilta kuin Ono silloin kun hän oikein yrittää.
DAT NOSE +10 000 points
Srsly, seksikkäin nenä sitten Wolfwoodin.
Kuitenkin Giant Killingin hienoin pointti on, että se sai minut symppaamaan kaikkia hiemankin valokeilaa saavia pelaajia aivan kympillä (ei pahemmin muuta kööriä tosin, mutta eipä sieltä juuri kehenkään keskityttykään). Gino nyt vain sattui erottumaan edukseen olemalla poikkeuksellisen charmikas, mutta tykkäsin jopa monista vastustajatiimien pelaajista. Kunniamaininnalla täytyykin huomioida sarjan puolivälin vastustajatiimin kolme brasilialaista pelaajaa, jotka luikkivat ennen matsia snägärille ja ostamaan matkamuistopaitoja.
Ne oli vaan niin söpöjä.
3 vastausta aiheeseen “Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Giant Killing”
Raskas viikko takana, pääsen vihdoinkin kommentoimaan tätä!
Mulla oli hiukan erilaiset lähtökohdat kuin sulla: oon armottoman kova penkkiurheilija ja uskoin alusta alkaen, että jaksan katsoa jaksoja niin paljon kuin niitä ikinä tuleekin :D Luin Giant Killing -animesta ekan kerran Neo magazinesta, ja melko pian sen jälkeen tiesin myös, että alkup. manga on viimeisin Kodansha Manga Award -voittaja!
Tosiaan, Giant Killing keskittyy pääasiassa pelin psykologiseen ja strategiseen puoleen. Todella mielenkiintoinen ja onnistunut veto sarjan tekijältä, kuvittelen ikään kuin katsovani dramatisoitua versiota jostakin alan ammattilaisille suunnatusta jalkapallo-/valmennusfilosofisesta teoksesta – ”pienin” lisämaustein, tottakai, ja värikuvilla! Meininki menee tietysti aika lailla ylikin, sillä sarjan fokus on ajoittain hiukan liikaakin übermensch-Tatsumin kuvioissa, eikä pelille ominainen yllätyksellisyys nouse tarpeeksi esille – tai ainakaan niin, että Tatsumi olisi siitä yllättynyt!
Kirjoitit: ”Yhden hahmon ongelmista ei kuitenkaan siirrytä lineaarisesti toisen estoihin ja käydä systemaattisesti koko joukkuetta läpi, vaan fokus siirtyy eläväisemmin joskus hyvinkn nopeasti pelaajasta tai useammasta toisaalle ja aina välillä takaisin. Joskus pelaaja onnistuu tekemään kentällä jotain hienoa ja toisinaan taas ei. Näin käytettynä hahmohighlightit tuntuvat liikkuvan dynaamisesti ja saavat koko sarjan hengittämään.”
Meikällä on asiasta hiukan päinvastaisia kokemuksia :/ Näiden 26 jakson aikana tulin aina toisinaan ajatelleeksi, että kenenköhän ongelmat puidaan seuraavassa jaksossa, kuinka kauan niiden käsittelyyn käytetään aikaa ennen kuin siirrytään taas toiseen pelaajaan, ja sitä rataa. Toisaalta urheiluanimessa mitattuna Giant Killing on ihan kelpo kamaa, pelkästään hahmoja on niin paljon, ettei sarjassa jää hirveästi aikaa turhalle länkytykselle (vaikka toki sitäkin löytyy). Dynamiikkaa löytyy, mjoo-o, mutta voisi sitä sillä vaihtelua (ja yllätyksellisyyttä!) lisäämällä vieläkin rasvata.
Ja vielä kitinää maalitilanteiden kuvakoko-valinnoista (tietämättä kuitenkaan, miten alkuperäismangassa vastaavat tilanteet esitetään – toivottavasti edes hiukan toisin). Kuinka maalit näytetään katsojille? Harvoin käytettynä Giant Killingin tehokeino (nopea musta ruutu -> hidastettu kokokuva pallosta, joka koskettaa maaliverkkoa) esittää maali voisi toimia, mutta jatkuvasti viljeltynä se lähinnä ärsyttää. Lajia harrastaneet tietävät, että mikään ei ole nautinnollisempaa kuin katsella maalia kohti leijailevaa palloa; ellei muuta, niin siihen tähtäävät kuva- ja animointiratkaisut toisivat vähintäänkin vaihtelua sarjaan.
Hitto kun raapustin tämän väsyneenä, en jaksa tarkistaa mitä tuli kirjoitettua, anteeksi jos teksti on kamalan kökköä! Mut siis kaiken kaikkiaan viihdyttävä sarja kyseessä, suosittelen kans kaikille! (Ja ei hitto noita brasilialaisia futaajia, hajosin ihan täysin viimeistään siinä vaiheessa, kun tyypit meni ostaan niitä replica-paitoja ennen pelin alkua… :D)
Ihan lohduttavaa että muillakin on ollut raskasta, oma viime viikkoni kun oli aika helvetillinen…
Erilaiset lähtökohdat tosiaan, minusta ”dramatisoitu versio jostakin alan ammattilaisille suunnatusta jalkapallo-/valmennusfilosofisesta teoksesta” kuulostaa suunnilleen tylsimmältä sarjalta koskaan. =D Itselleni kaikki, mitä itse peleissä tapahtui, oli aika irrelevanttia, kun keskityin nimenomaan hahmoihin. Sen takia Tatsumin just as planned -kikkailu ja jatkuva oikeassa oleminen ei tuntunut ollenkaan niin ärsyttävältä kuin olisin voinut kuvitella. Pelien kulun kannalta fokus ehdottomasti korostaa Tatsumin strategianeroutta paljon, mutta muiden hahmojen psykologisen kehityksen vinkkelistä valokeila ei koskaan jää Tatsumiin, vaan korostaa aina enemmän muita hahmoja.
Itse näin sarjan draaman taidokkaana nimenomaan siksi, että se ”kenenköhän ongelmiin seuraavaksi siirrytään” -menetelmä, jolle sarja rakentuu, ei silmääni vaikuttanut tökeröltä tai kaavamaiselta. Seuraavanlainen toistuva jaksorakenne olisi ollut mielestäni kömpelö ja rasittava:
Jakson alussa hahmo X:llä on ongelma. Ongelmaa puidaan jakson ajan. Jakson lopussa hahmo X selvittää ongelmansa.
Giant Killing ei jää toistamaan tätä peruskaavaa missään vaiheessa. Jakson alku saattaa puida hahmon X ongelmia, mutta keskivaiheilla huomio siirtyykin äkkinäisesti hahmoon Y. Hahmo Y ei välttämättä saa ollenkaan selvitettyä ongelmiaan, tai Y:llä voikin mennä tosi hyvin juuri nyt – häntä highlightataan juuri siksi, että hän onnistuu jossain. Hahmoon X taas saatetaan palata jossain toisessa jaksossa ja mahdollisesti vielä useampaankin otteeseen. Kerran valokeilassa heiluneitakaan pelaajia ei unohdeta, vaan esimerkiksi joku Tsubaki loistaa yhdessä jaksossa, feilaa täysin muutaman jakson päästä ja sinnittelee jotenkuten vielä myöhemmässä jaksossa. Draama ei etene putkikaavamaisesti yksi hahmo kerrallaan alta pois, vaikka se voisi helposti niin tehdä. Petrattavaa toki löytyy yhä (esimerkiksi siinä, että kaikki ei-pelaajat ovat ärsyttävän yksiulotteisia epähahmoja), mutta GK pärjää mielestäni jo nykyisellä panostamisellaan varsin komeasti.
[…] luullut Rainbow‘ta vuoden mustaksi hevoseksi, mutta futissarja Giant Killing nappasikin sen tittelin melko suvereenisti olemalla kaikin puolin varsin pätevä ja viihdyttävä […]