Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

20.2.2011 kello 23:53

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.

Talvi

(ensivaikutelmia 1 ja 2)

Talvella katsomislistalta putosivat nopeasti Ookamikakushi ja Hanamaru Kindengarten, joista lukemieni kommenttien perusteella en usko jääneeni paitsi mistään olennaisesta.

Dance in the Vampire Bund osoittautui upean rohkeaa openingiaan ja karismaattista naispääosaansa lukuun ottamatta melkoiseksi pettymykseksi. Ihmismaailman tietoisuuteen pyrähtävästä rauhantahtoisesta, omaa valtakuntaansa rakentavasta vampyyriyhdyskunnasta olisi voinut saada irti kaikenlaista mielenkiintoista, mutta sarjan sisältö on jätetty harmittavan simppeliksi ja riskittömäksi, vaikka katsojia kiusataankin vähän ”Hohoho hierohan aurinkovoidetta alastomalle esipuberteettivartalolleni” -nakeilla. Tarinan kiirehtiminen ja sinkoilu jättävät lopputuloksen heikoksi, sekavaksi ja auttamattoman keskeneräiseksi. Kuitenkin pidin tästä heikonlaisesta vakavahenkisestä shinboilusta tunnelmallisesti paljon enemmän kuin ohjaaja Akiyuki Shinboun normikomedioista.

Durarara!! sen sijaan jäi mieleen ennen kaikkea positiivisessa valossa. Sarjasta löytyy asennetta, tyyliä, monipolvista tarinaa ja ennen kaikkea loistava ja laaja hahmokaarti. Kolmen ranoben sovitus animaatiokässäriksi ei kuitenkaan ole onnistunut aivan sujuvasti, vaan kirjarakenteet puskevat esiin liian kovaa, kun niitä ei ole muokattu televisiosarjaformaattiin paremmin sopiviksi. Myös muutamat tylsemmät suvantokohtaukset vievät pisteitä, mutta kokonaisuudessaan Durarara!! kuuluu ehdottomasti vuoden parhaimmistoon.

DRRR!!: Seksyimmät bikinit, halittavin prätkä

Katanagatarin erikoinen julkaisupolitiikka – 50 minuutin jakso kerran kuukaudessa –  mahdollisti myös jaksokirjoituksen epätyypillisyyden. Valitettavasti vain suuri osa ylimääräisestä ajasta käytetään vaihtelevasti fiksuun, mukafiksuun ja ihan tyhjänpäiväiseen dialogiin. Sarjaa jatkuvasti piinaava puhetulva syökin sisällöllistä vaikuttavuutta, mutta puhuvat päät toimivat myös oivana tapana piilotella sarjan risubudjettia (ainakaan gaijin ei kerkeä kauheasti katselemaan animaation laatua, kun silmät seuraavat subbaustekstimaileja). Sen sijaan visuaalinen tyyli onnistuu ajoittain loistamaan poikkeuksellisen kauniina, ja tarinallisestikin miekkojenkeruuretki sisältää jos jonkinlaista rajuakin rajojen rikkomista.  Alueittain sarjan toteutus on kuitenkin kaikista erikoisuuksista, hienouksista ja mahdollisuuksista huolimatta tuskastuttavan pliisua.

Katanagatari: Röllein asenne, symppiksin sivuhahmoporukka, jännimmät hahmodesignit

Kevät

(ensivaikutelmia 1, 2, 3 ja 4)

Keväällä kokeilin itselleni ihan uudenlaista tapaa seurata animea, kun päätin yrittää katsoa loppuun asti kaikki sarjat, joissa vaikutti olevan yhtään potentiaalia. Eihän se kokeilu aivan onnistunut, vaan osa jäi auttamatta katsomatta. Tulipa myös nähtyä kaikenlaista suttua, jonka kanssa teki mieli luovuttaa useampaan otteeseen.

Arakawa Under the Bridge ja Tatami Galaxy jäivät tältä kaudelta ensivilkaisuihin, joiden aikana eivät onnistuneet oikein iskemään. Tatami Galaxyyn jäi kuitenkin kutkutus jatkaa katsomista vielä joskus paremmalla ajalla.

Heromanin ja Senkou no Night Raidin puolestaan sain katsottua jonnekin puolen välin tiimoille asti. Night Raidin ongelmaksi nousi draivin puute, tylsyys ja hapuilu, mutta sitä olen yrittänyt tässä viime päivinä tahkota kohti loppuaan. Heroman taas osoittautui puhtaan huonoksi supersankarisarjaksi ja suorastaan hirveimmäksi kuraksi, mitä olen koskaan BONESilta nähnyt. Muutamilla siisteillä ideoilla ja nätillä animaatiolla ei pitkälle pötkitä, kun suurin piirtein kaikki muu sarjassa on joko niin hemmetin pielessä tai niin kituliaan geneeristä, että melkein itkettää.

Heroman: Tytöin päähenkilö

Muuten kevään surkuosastolta sain katsottua loppuun Urabokun ja Hakuoukin. Urabokun kohtuullisen lupaavasta fantasia-BL-aloituksesta ei kulunut montaakaan jaksoa, kun hampaiden kiristely sai leuat helliksi. Lopulta tympäännyttävä, tylsä ja täysin yhdentekevä sarja tuijotettiin läpi toisella silmällä mahjongia pelaten tai kuvalautoja selaillen, kun hermot eivät tahtoneet kestää kaikkea sitä pakotettua ällöhyveellistä nyhväystä. Lähtöasetelman kannalta potentiaalia olisi voinut olla, mutta hahmot ovat liian keskittyneitä olemaan huolissaan pääpojusta, eivätkä siksi kerkeä kannattelemaan itse tarinaa. Pääpoju itse litistyi jo ensimmäisen sivujuonen alle, joten ei siitä sen enempää.

Uraboku: Potuttavin pääpari, suurimmat tuskat, katkerin katselukokemus, lutuisin sivupari-joka-saa-vähiten-aikaa

Hakuoukin arvot ei ole juurikaan kehuttavammalla asteella, vaikka semihistoriallinen vampyyrizombishinsengumi-vääntö lähtökohtaisesti kiinnostaakin. Sisältönä käännetty haaremi, kertakaikkisen tyhjänpäiväinen ja rasittava päähenkilö ja kasa ihan jepoja bishejä, joista yksi oli sentään niin ihana, että himoitsin jo pojan kuvalla varustettua kylpypyyhettä netissä. Muuten kaikki mielenkiinto harvinaisen pliisua ja tappavan geneeristä sarjaa kohtaan oli hiipunut viimeistään siinä vaiheessa, kun viimeisten kahden jakson katsominen kesti puoli vuotta.

Rainbow ja Angel Beats! sen sijaan saavat pisteitä yrittämisestä, vaikka kumpainenkin päätyi fiaskoksi. Rainbow’ta hehkutin kovasti ensivilkaisulla, mutta nopeasti kävi selväksi, että tekijöiden draamantaju rajoittui siihen kaikkein alkeellisimpaan laatuun. Koko asetelman muuttuminen sarjan puolivälissä vei alkupuoliskolla kiehtoneet vankilaväkivallan ja alistamisen elementit ja jätti jälkeensä vain ylilyödyn, mutta samalla kumman kuivahtaneen draaman ja miehiset kyyneleet. Noh, ainakin ennustin introvideon perusteella ihan oikein merkittävän kuoleman heti ensimmäisen jakson aikana.

Rainbow: Järkyttävin alkupuolisko, lupaavin alkuasetelma, rasittavin dramatisointi

Angel Beats! kuoli minulle lopullisesti siinä vaiheessa, kun kävi selväksi päähenkilön olevan ihan oikeasti pelkkä hyveellinen jeesustelija eikä yhtään mitään muuta. Viimeisetkin mieluisat elementit tippuvat kelkasta, kun juoni vedetään loppukolmanneksella alas vessanpytystä ja korvataan tietokonenäytöillä, mustilla örkkiasioilla, sydämillä, päättötodistustenjakoseremonioilla ja asspull-paljastuksilla. Sarja kuitenkin yrittää tehdä jotain erilaista ja jollain tasolla onnistuikin siinä. Viihdyin varsin kivasti alkupuolen yllättävien käänteiden ja paikoittain hyvinkin onnistuneen huumorin parissa ja nautin alkuasetelman erikoisuudesta.

Olin luullut Rainbow’ta vuoden mustaksi hevoseksi, mutta futissarja Giant Killing nappasikin sen tittelin melko suvereenisti olemalla kaikin puolin varsin pätevä ja viihdyttävä urheiludraama vastoin varovaisia ennakko-odotuksiani.

Giant Killing: Tykittävin yllätys, tehokkain pienen budjetin käyttö, nätein nenä

Kevään helmeksi nousi tietysti Natsume Onon mangaan perustuva House of Five Leaves, aivan kuten ennustin ensivaikutelmissani. Sarjassa kaikki mahdolliset muuttujat hipovat täydellisyyttä, kuin se olisi nimenomaisesti räätälöity minulle. Jännittävä ero fandomin suhtautumisessa näkyy siinä, että mangablogien puolella sarjan alkuperäisversio on otettu vastaan huomattavasti positiivisemmin kuin adaptaatio animeblogirintamalla, jossa sitä pidettiin ihan kelpona, mutta tylsähkönä ja rumana. Erotusta selittäisin enemmän kohderyhmä- kuin laatueroilla, sillä animen ei yhtään tarvitse hävetä esikuvansa rinnalla. Itse olin animen kanssa erityisen vaikuttunut siitä, miten saumattomasti mangasta eroava lopetus sointuu Onon ja muutenkin koko sarjan tyyliin ja tuntuu luonnolliselta. Lisäksi kerrankin jatkuvaan mangaan perustuva sarja saa oikean ja kunnollisen päätöksen, kun tarina uskaltaa ottaa vapauksia alkuperäisestä ja tekee sen vielä poikkeuksellisen hyvin.

HoFL: Paras sarja, mehukkain mies, siisteimmät seiyuu-suoritukset, vahvin hahmoensemble, tyylikkäin ulosanti

Kesä

Occult Academystä on yleisesti pidetty, mutta omissa silmissäni sarjan kohtaloksi koitui sen päämäärättömyys ja ponnettomuus. Paljon pelastivat okkulttisyynäysdraaman sankarittaren ilmeikkyys ja osa tavoista, joilla turhake-miespääosaa kehitetään vähän ennakkoluulottomammin ja rohkeammin kuin normi sanelee. Valitettavasti vain sarjan selkärangan koostuminen yleisestä filleri-henkistä jahkailusta tappoi itsessään suuren osan katseluinnostani, mutta viimeistään varsin kelpoa lopetusjaksoa edeltävä esifinaali noitasotineen löi armottomasti nauloja lähtökohdiltaan mielenkiintoisen sarjan arkkuun, eikä jättänyt juurikaan intoa uusintakierrokselle.

Kuroshitsuji II:ta kohtaan uskaliaiden alkuhypevetojen ansiosta tuntemani huikeat odotukset puolestaan murskautuivat aika pahasti sarjan nopeasti pipariksi menevän kehityksen alle. Ensimmäisen aika hienon jakson jälkeen täytyi aristokraattipojan ja demonibutlerin sekä imbesillipalvelijoiden ja -intialaisten filleritoilauksia seurata ties kuinka monta jaksoa. Kun anime vihdoin pääsi varsinaiseen tarinaansa kiinni, senkin toteutus paljastui niin ala-arvoisen sekavaksi ja naurettavaksi, ettei myötähäpeältä säästytty. Kunnianhimoa ja voimakkaita, uskaliaita juonenkäänteitä ei puutu, mutta niistä rakennetun kokonaisuuden ala-arvoisuus jäi potuttamaan paljon enemmän kuin yksittäiset hienoudet – kuten fanitytöille piilopiruileva loppuratkaisu – onnistuivat ihastuttamaan. Onneksi ensimmäisestä animesta tuttu visuaalinen sujuvuus ja tyyli ovat osapuilleen kohdallaan.

Kuroshitsuji II: Suurin pettymys, hunksein hovimestari

NoitaminA-kauhuvampyyristely Shiki jäikin kesän ainoaksi oikeasti komeaksi tarjonnaksi. Se erottui heti edukseen komealla ja erikoisella visuaalisella ilmeellään ja suorastaan groteskiksi ylityylitellyllä hahmosuunnittelullaan, sekä vainoavan upeilla musiikeillaan. Vampyyri-aihekin saadaan vaikuttamaan vähemmän kuluneelta, kun sarja ottaa modernin murjottavan antisankarivampyyribishin sijasta lähtökohdakseen perinteisemmän sieluttomat hirviöt ihmiskylän kimpussa -näkökulman. Rakennettu asetelma kääntyy jaksojen kuluessa vaivihkaa lopulta täysin uuteen suuntaan yhteen brutaaleimmista, hienoimmista ja kyynisimmistä näkemistäni loppuratkaisuista. Jotkut juonelliset ja tarinansommittelulliset kömpelyydet varsinkin loppupuoliskolla jäivät kuitenkin vaivaamaan kovasti.

Shiki: Komein käänne, yllättävin soundtrack, järkyttävin loppupuolisko, kovimmat otteet, käheimmät kampaukset

Syksy

(ensivaikutelmia 1 ja 2)

Syksyllä tuli aloitettua taas reilusti enemmän sarjoja kuin mihin aika ja kiinnostus taipuivat, joten mitäänsanomaton Iron Man jäi ensimmäiseen jaksoon. Bakumania olen vilkuillut jakson sieltä ja toisen täältä lähinnä ääninäyttelyn ja yleisen tyylin seuraamismielessä, tarina kun on jo tuttu mangasta. Psychic Detective Yakumon heikko alku ja Panty and Stocking with Garterbeltin komiikkaan pysähtyneisyyttä ennakoivat ensiaskeleet saivat sarjat tippumaan kahden jakson jälkeen, vaikka jälkimmäisen lumoava, mutta raskas audiovisuaalinen tyyli vangitsikin. The World God Only Knows kesti hieman pitempään, mutta ei lopulta yksinkertaisesti jaksanut innostaa kevyen lupaavasta startistaan huolimatta, kun haaremisarjat eivät muutenkaan kauheasti säväytä. Otome Youkai Zakuron varmaan yritän jossain vaiheessa vielä katsastaa loppuun, sillä sen herttainen draama toimii ihan näppärästi ja välillä on kiva uppoutua kunnolliseen sohjoon.

Panty&Stocking: Vinkeimmät visuaalit, luupattavin tankotanssi

Togainu no Chi jäi myös kesken, mutta viimeisen jakson katsoin ihan vain todistaakseni sen koomisiin mittasuhteisiin paisuvan kamaluuden, josta Maija on avautunut melkoisen kattavasti. Kaksi sysisurkeaa BL-animuviritelmää peräjälkeen on aika surullista mainosta genrelle. Toisaalta Togainun möhläilyt ovat sitä huonoudellaan huvittavaa laatua, kun taas Urabokun huonous vain ärsytti ja tylsistytti.

Togainu: Herpein derp, laaduin QUALITY

Loppuun asti sain syksyltä katsastettua ainoastaan Kuragehimen, vaikka en sitä uudeksi messiaaksi julistanutkaan edes ennen törkeän huonosti animaatiosarjan päätökseksi sovitettua loppua. Nunnakommuuniksi eristäytyneistä nuorista sosiaalipattonaisista ainoastaan nimihenkilö Tsukimi onnistuu kasvamaan oikeaksi ja kiinnostavaksi hahmoksi, kun taas tämän nörttitoverit vaikuttavat parhaimmillaankin dementoituneilta marsuilta. Sympaattinen ja monessa kohdissa ihan oikeasti hauska meno sekä ajoittain valikoitujen hahmojen välillä hyvinkin toimiva draama sen sijaan vakuuttivat. Lisää ärsytyksen aihetta taas löysin etenkin siitä, että sarja jättää kaikki vihjaamansa sosiaalisia paineita koskevat teemat oikein osoittelevasti lopulta täysin käsittelemättä. Kuragehime olisi voinut niin helposti olla fiksua ja yhteiskuntatiedostavaa draamakomediaa, mutta ihan kuin rahkeet olisivat riittäneet vain hyväntahtoiseen, mutta standardihuttuun draamakomediaan.

Syksyn lupaavin ja odotetuin tapaus oli ehdottomasti talvikaudelle jatkunut suuren suosikkini Utenan jalanjäljissä ihailtavalla itsevarmuudella harppova Star Driver, joka vaatii katsojiltaan keskivertosarjaa enemmän ja josta löytyy varmasti enemmän sanottavaa sarjan päätyttyä.

Star Driver: Vinkein vaatesuunnittelu, fabuimmat mechat, suurin potentiaali

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Aiheet: Anime  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , RSS 2.0

« »


7 kommenttia

  1. stargay

    Kelpaisiko Hakuoki-pyyhkeen kaveriksi Angel Beats –halityyny? :D

    Itse voisin kyllä ottaa Yaichi-halityynyn, jos tiedät mitä tarkoitan. Viz ei voi julkaista Five Leavesin enkkukäännöksiä tarpeeksi nopeasti ;_;

  2. Krypfto

    Suht kehnoltahan tuo 2010 näin jälkikäteen tuntuu, allekirjoittaneelle ei jäänyt mitenkään ilmiömäisen erinomaisina kokemuksina mieleen kuin Nodame Cantabile Finale, House of Five Leaves ja Tatami Galaxy – kaikki jotenkin kummasti noitaminA-sarjoja.

  3. Arana

    stargay: Nnääh, tykkäsin kyllä Angel Beatsin Hinatasta, mutta Hakuoukin Okitalla on tuberkuloosi ja tubi voittaa huumeet 6-0, eivätkä kuvitteelliset oheistuotevarani riitä molempiin. Toisaalta Yaichi lakaisee lattiat kummallakin. Ja yhyy, ranskakäännöksetkin kestävät kuukausitolkulla. Tosin seiskaosa on jo ihan kulman takana!

    Krypfto: NoitaminA kiinnostaa aina. Nykyisin on koko ajan automaattisesti vähintään yksi slotin sarja katsannossa. Katsotaan, jos saisin sen Tatami Galaxyn jossain vaiheessa katsastettua (niin ja Nodamet kanssa…). Omat suosikit olivat Five Leavesin lisäksi Shiki, Durarara!! ja Giant Killing.

    Jotenkin minulle jäi sellainen fiilis, että kaikkialla tänä vuonna pyöri hirveästi komeita mahdollisuuksia ja potentiaalia, mutta suurin osa sarjoista vain möhläsi tosi perustavanlaatuisesti. Kaikkein suurimman pettymyksen finalistikandidaatit olivat itselläni ehdottomasti Kuroshit II ja Rainbow, mutta monet muutkin päätyivät mahalaskuun tai ainakin kieltäytyivät rasittavasti hyödyntämästä avujaan tehokkaasti.

  4. Krypfto

    Jos et tosiaan ole aiemmin Nodame Cantabileen tutustunut niin huomautan, että ensimmäinen tuotantokausi saattaa vaikuttaa paikoitellen vähän rasittavalta tai jopa kehnolta, mutta kannattaa ehdottomasti puskea läpi sillä jokainen tuotantokausi on edellistä parempi ja Finalen loppuvaiheilla jyrsin jo sormiani poikki kun piti jännittää että kuinka tässä nyt oikein käy ja miksi seuraavaa jaksoa pitää taas odottaa kokonainen viikko.

  5. Tounis

    Ajattelin nyt vain tulla ilmoittamaan, että Krypfto vedättää sua aivan totaalisesti Nodamejutuillaan – ykköskausi on yli yheksätonnii chiakikonin komiasti tärvelemiä jatko-osia kovempi. Tai ainakin mua häiritsi, että jatkokausissa sitä musaa ei enää ollu lähes laisinkaan verrattuna ykköskauden fiilisteleviin osuuksiin, mutta kaisse vähän riippuu katsojan mielenkiinnonkohteista. Kannattaa ne kaikki nyt kumminkin kattoa.

    Niin ja hyvää syntymäpäivää!

  6. Arana

    Oohho, jännää miten erilaisia mielipiteitä. Nodamesta olen nähnyt vain yhden jakson jostain ensimmäisen kauden keskivaiheilta, eikä se jaksanut itsenäisenä ihan hirveästi innostaa. Sellainen fiilis kuitenkin jäi, että voisin saada sarjasta irti paljonkin. Nyt tekee mieli katsoa ihan vain että näkisin, mihin leiriin itse pystyttäisin telttani. =D

    Tounis: Kiits. ~<3

  7. Missing Link » Arkisto » Animevuoden 2011 vaarallinen matka

    […] päällimmäisenä mieleen vahvojen sarjojen runsaslukuisuus. En katsonut yhtä paljon animea kuin vuonna 2010, mutta katsomistani suurempaa osaa voisin kehua katselekokemuksellisesti selkeästi keskivertoa […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.