Kategoriat
Anime Hahmot Joulukalenteri Manga Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 1. päivä – yksinkertaista mustaa

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Sebastian Michaelis (Black Butler) ja Izaya Orihara (Durarara!!)

Demonibutleri ja tiedonvälittäjänilkki demonstroivat, mikä väri pukee pahista parhaiten.

Kategoriat
Anime

Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.

Kategoriat
Anime Hype Meta Taide ja tyyli

Animaation taika

Kun animea on katsonut aikansa, alkaa uutuudenviehätys ja ainakin osa alkuinnostuksen aiheuttaneesta eksotiikasta ja ernuilufunktiosta väistämättä pikkuhiljaa hiipua. Mikä siis pitää animepopulan suosikkiviihteensä ääressä vuoden toisensa jälkeen? En voi tietenkään sanoa muista, mutta itseni kohdalla vastaus on pelkistetyimmillään yksinkertainen kuin mikä: anime on animaatiota.

Kun pienenä katselin lasten piirrettyjä, en osannut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Ihmettelin lakkaamatta, miten rakastamani piirretyt olivat syntyneet. Ymmärryskykyyni ei mahtunut vanhempieni selitys siitä, miten monta hieman erilaista piirrosta peräjälkeen kuvattuna voisi saada aikaan liikettä – ainakaan sellaista, jolla suurempibudjettiset animaatioelokuvat lumosivat minua niin. Kuten olen varmaan tehnyt selväksi, olen aina kovasti fanittanut Disneyn klassikoita ja muidenkin studioiden animaatioleffoja. Länsimaisen animaation kanssa häiritsi vain sen rajoittuneisuus. Meillä oli suurin piirtein Disney-tyyli, jota kaikki muut isot talot apinoivat 90-luvulla, Don Bluthin 80-luvun synkemmät kokoperheen leffat, iso valikoima lasten aamupiirrettyjä, joista olen välittänyt vain aika valikoivasti (kuinka osuvaa muuten, että monet lapsuuden suosikkisarjoista paljastuivat myöhemmin ainakin osittain japanilaiseksi tuotannoksi) ja Simpsonit seuraajineen. Vielä leveämmin voisi yleistää läntiseen kulutuskulttuuriin juurtuneen perusasenteen siitä, että animaatio on lapsille paria harvaa mainstream-komediaa ja selvästi pienempiin piireihin hautautunutta muun tyylistä tapausta lukuun ottamatta.

Animeen tutustuminen tavallaan mullisti tämän maailman minun kohdallani. Animen suureksi vahvuudeksi mainitaan monesti juuri sen monipuolisuus länsimaiseen animaation verrattuna. Kumma on, jos jokaiselle ei ole olemassa muutamaa kuin aivan omiin makuihin räätälöityä sarjaa. Sen sijaan enemmän varjoon tuntuu jäävän se, että minulle ja epäilykseni mukaan monelle muullekin animen pointti on siinä, että se on nimenomaan animaatiota. Monipuolisuutta löytyy monesta paikasta, mutta meille animeharrastajille sen pitää yleensä olla juuri animaatiota. Miksi?

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Uraboku

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Orpopoika saa tietää olevansa taikaörkkejä vastaan taistelevan suvun jäsen ja paikallisen parantajaneidon reinkarnaatio. Kaupanpäällisiksi tulee pitkä, tumma ja komea suojelijaseme.

Jaksoja katsottu: 10/24

Nyt heti Durararan jälkeen pitää ottaa käsittelyyn Uragiri wa boku no namae wo shitteiru eli Betrayal Knows My Name eli Uraboku (argh mikä nimihirviö), ihan vain siksi, että sen asenne hahmoihinsa on suunnilleen Durararan asenteen antiteesi. Durararaa kiitin hahmoliikkeistä ja siitä, miten niiden animointi antaa ääninäyttelijöille mahdollisuuden kunnolla paneutua hahmoihinsa ja ihan oikeasti näytellä. Urabokua katsoessa taas meininki on aika tuskallista tällä saralla. Innostiko, kun sarjan seiyuu-lista paljastui yleisösuosikkien täyttämäksi? Innostiko enää sitten kun tajusit, etteivät Urabokun hahmot anna minkäänlaista tilaa näyttelijöilleen näytellä, koska puusta veistetyt miehekkeet vain patsastelevat perusasennoissa ja selittävät sarjan maailmaa pihalla olevalle päähenkilöukelle?

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Durarara!!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-

Ikebukuron kaduilla liikkuu kaikkea kummaa porukkaa ja päätön irlantilaiskeiju.

Jaksoja katsottu: 24/24

Durararan suurin viehätys lähtee ehdottomasti hahmoista. Hahmopainotteisuus on sarjan jälkipuoliskolla käynyt yhä selvemmäksi, kun jaksot ovat olleet täynnä hahmovetoisia pitkiä keskusteluja sen sijaan, että keskityttäisiin toimintaan, cooleihin tappeluihin ja juonen eteenpäin viemiseen. Sarja todellakin vaikutti täysin pysähtyneen pinoamaan hahmojen epävarmuutta useamman jakson ajaksi, ennen kuin toiseksi viimeinen jakso tuli ja toi mukanaan takaisin toiminnan ja tarinan liikkuvuuden. Moni bloggaaja alkoikin jo menettää kärsivällisyyttään sitä edeltävien puhetulvajaksojen aikana, ja ilmeisesti kuulun siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka on pitänyt tätäkin puolta sarjasta kiehtovana.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Moe~?

Tsubasa kirjoitti pari viikkoa sitten jargonin muutoksesta esimerkkinään moe terminä ja sen erilaiset merkitykset tuoden esiin erityisesti Sdshamselin aikaisemmin esittelemän jaottelun aktiiviseen ja staattiseen moeen.

Kirjoitus sai minut palaamaan ensimmäiseen kertaan, kun törmäsiin ilmiöön. Se on siitä erikoinen, ettei tuohon ensikohtaamiseen kuulunut minkäänlaista suoraa selitystä kyseiselle käsitteelle, mutta siitä huolimatta minulle valkeni välittömästi ja kristallinkirkkaasti moen sisältö. Kyse on eräästä Densha Otokon kohtauksesta, joka tekee ainakin minulle täysin selväksi sen, mitä moella haetaan. Kohtauksessa nörttipäähenkilöön tutustunut hieno neiti tapaa päähenkilön nörttiystäviä, joiden mielestä neiti on äärimmäisen moe.

Huomasin vasta törmätessäni paljon myöhemmin sanallisiin selityksiin moesta, kuinka hankala termi se voi olla. Monesti sitä on yritetty tuskaisesti määritellä jonkinlaiseksi suojenlunhaluksi ja välittämiseksi ilman varsinaista seksuaalista vetoa. Mutta aina määritelmä jää jotenkin vajaaksi, toisin kuin tuossa Densha Otokon moe-hetkessä.

Kategoriat
Blogi Meta

Episodipostauksista

Animeblogeja oltiin jossain vaiheessa kovasti jakamassa karkeasti ottaen episodiblogeihin ja editoriaaliblogeihin, joista edelliset keskittyvät julkaisemaan jaksokohtaisia postauksia kirjoittajien kulloinkin seuraamista sarjoista ja jälkimmäiset painottuvat etsimään yleisempiä aiheita animen piiristä. Editoriaalipainotteisten animeblogien postaukset tuppaavat myös ainakin yleisen käsityksen mukaan olemaan pitempiä ja analyyttisempiä kuin ajankohtaisia sarjoja jaksoittain seuraavat blogit. Viime kädessä edisodiblogaajat mielletäänkin usein animeväen vähämielisemmäksi fanipoikalaumaksi ja niiden muiden postausten kirjoittajat nirppanokkaisiksi elitisteiksi. Aivan viime aikoina en ole enää itse törmännyt tähän jakoon niin paljon kuin vielä jokin aika sitten, ja hyvä niin, sillä moisen kahtiajaon tarkoituksenmukaisuus ja kuvaavuus eivät ole kovinkaan vahvoilla (on esimerkiksi koko joukko blogeja, jotka eivät sovi kumpaakaan ryhmään tai sopivat osittain molempiin).

Mainitussa jaottelussa on kuitenkin mielestäni mukana myös totuuden siemen, sillä blogit todellakin monesti erikoistuvat joko episodipostauksiin tai muunlaisiin postauksiin. Elitisti-ihmiset tuntuisivat saavuttaneen keskenään jonkinlaisen konsensuksen siitä, ettei episodipostauksissa ole mitään ideaa, ainakaan sillä kaavalla kuin episodiblogit niitä suoltavat samaa tahtia seuraamiensa sarjojen viikoittaisen esittämisen kanssa. Toisaalta ajankohtaiset ja sekä kirjoittajan että lukijan puolella helposti käsiteltävät episodipostaukset eittämättä vetävät enemmän lukioita kuin niskalimalla väännetyt koukeroiset analyysit, ja ainakin amerikkalaisilla blogaajilla tuntuisi olevan suurtakin päähänpinttymää lukijamäärien kasvattamisen kanssa.

Itse pidän episodipostauksista. Yleensä katsottuani animejakson luen mielelläni muutaman muunkin harrastajan mielipiteen siitä. Yleensäkin hakeudun aina fiktion parissa viihdyttyäni lukemaan tai kuulemaan muiden ajatuksia kyseisestä teoksesta, olipa se sitten animejakso tai -sarja, manga-tankoubon, romaani, elokuva, tv-sarjan jakso tai lavataide-esitys. Muiden ajatusten suhteuttaminen omiin ajatuksiini on jo pitkään ollut suuri huvini – on mielestäni äärettömän mielenkiintoista nähdä eroja ja samuuksia ihmisten mielipiteissä ja miettiä niiden syitä.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Talven 2010 ensivaikutelmia: Durarara!!, Ookamikakushi & Dance in the Vampire Bund

Hei, tänä talvena olen jopa aloittanut sarjoja. Heitän tänne kuukauden lopulla varmaan vielä toisen ensisilmäilypostauksen, koska näiden lisäksi kiinnostaa vielä muutama talven sarjoista, mutta tässä alkajaisiksi.

Durarara!!


Väisty, Päätön ratsumies, täältä tulee PÄÄTÖN PRÄTKÄNAINEN! Hardcorea.

Kuten mainittu Ookamikakushin yhteydessä, katsoisin ihan mitä tahansa, jos se näyttää tältä (kyllä, saman hahmosuunnittelijan ja ohjaajan Baccano! on katsottavaksi jonottavien sarjojen listallani). Mutta hehkutetaan nyt vielä – Durarara!! näyttää jumalaiselta, eikä edes vain hahmodesignin ja yleisen urbaanin tyylin takia, vaan animaatiossakin on ihan kulutettu budjettia.

Ensimmäinen jakso on onneksi muutenkin varsin mielenkiintoinen, joskin nyypiö-muuttaa-uuteen-kaupunkiin-ja-tapaa-heti-kaikki-tärkeät-ihmiset-ja-muut-päättömyydet-kuviossaan vähän turhan jäykkä ja arvattava. Ensimmäisen jakson sortuminen pelkäksi pohjustukseksi ei nyt kuitenkaan ole mitenkään anteeksiantamatonta, varsinkin kun tavatut henkilöt vaikuttivat kaikki ihan siisteiltä tyypeiltä. Allekirjoittaneen täytyi itse asiassa laittaa hetkeksi pauselle, kun keskuspojat heittäytyivät kolmen vuoden erossa olon jälkeen tavatessaan ihan hervottoman söpöiksi. Osakiitos tästä aina loistavalle kertojanyypän pirteästi höpöttävää lapsuudenystävää tulkitsevalle Mamoru Miyanolle. Muutenkin hahmopuolella tykkäsin myös siitä, että jopa legendaarisen päättömän prätkänaisen rangaistuksen kohteeksi joutuvan kidnappaajakoplan kuvaamiseen on jaksettu käyttää hetki niin, että mokomat vaikuttavat ihan oikeilta hahmoilta sen sijaan että heidät olisi lakaistu sivuun stereottyypisen rumina ja ilkeinä pikkupahiksina.

Suurena miinuksena esille nousi jakson sekavuus. Siitä ei pohjustusluonteisuudesta huolimatta selviä juuri lainkaan, mihin suuntaan tarinaa ollaan luotsaamassa ja millä eväillä (tai mistä se edes kertoo). Toisaalta arvostan turhan ja läpinäkyvän selittelyn puutetta, mikä tuo sarjan maailmaan todellisuuden tuntua. Taustoitusta antavat chätti-keskustelut toimivat tiedonvälitystehtävässään mukavan aidosti, mutta niin hektisesti, etten tahtonut pysyä perässä puheenaiheista tai keskustelijoista. Keskustelut ääneen lukeneelle seiyuulle kuitenkin aplodit elävästä ja uskottavasta suorituksesta – monen henkilön chättikommenttien lukemisen muuntaminen uskottavan kuuloiseksi ja ilmeikkääksi sananvaihdoksi on kuitenkin yhdelle näyttelijälle aika haasteellinen tehtävä.

Vuoden parasta antia tähän mennessä joka tapauksessa. Kahdentoista jakson pituus vain vähän huolettaa, varsinkin suhteutettuna suureen hahmomäärään, sillä epäilen vähän, ettei näin suuresta joukosta välttämättä saada kaikkea irti niin lyhyessä ajassa. Toinen mietityksen aihe olisi sitten mainitun nyypiöpäähenkilön hajuttomuus ja mauttomuus – pystyykö sarja vääntämään hänestä oikean henkilön, vai jääkö hän vain kaikkea uutta neutraalisti ihmetteleväksi näkökulmanyypäksi koko sarjan ajaksi? Sormet ristiin edellisen vaihtoehdon puolesta.

OP ja ED

Olen vähän rakastunut openingin laulajan ääneen. Kappale nappaa lisäksi auttamattomasti mukaansa vetävillä alkusävelillään. Vaikka tämäkin intro vain pyörittää sarjan keskeisen henkilöt kameran edessä (ja vielä nimien kanssa, mikä on oletusarvoisesti vähän lame), on mukana asennetta. Tässä ei ole kyse kameran edessä posettamisesta, vaan hahmot on napattu esittelyyn luonnollisessa ympäristössään. Intro todella pyrkii luomaan kosketuspintaa henkilöihin ja antamaan heistä tarpeellista informaatiota, mikä on varmasti tärkeää näin lyhyelle sarjalle. Pidän myös videon väsymättömästä liikkeesta ja energisyydesta, sekä jatkuvuudesta henkilökuvausten välillä.

Toistan itseäni nyt, mutta olen vähän rakastunut myös endingin laulajaan. Kuin myös kappaleen vahvaan rytmitykseen – ihanat rummut! Yleensä jaksan seurata still-kuvasta tai -kuvista koostuvaa outroa vain korkeintaan puolella silmällä ja murto-osahuomiolla, mutta tämä ei ole lainkaan tylsä ja kestää useamman katselukerran. Idea on sympaattinen ja metka ja toisistaan roikkuvat ja toisiaan tukevat henkilöt sointuvat tosi herkästi biisin lämpimään trust me -henkeen. Ihana kokonaisuus, harvoin outrot saavat minussa aikaan näin vahvaa AWWWW-vastetta. Sitä paitsi, eikös tämä muistuta jostain tosi eeppisestä…