Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.
——————————————————-
Shinsengumi-bishit kehittelevät vampyyrizombiksi muuttavaa lääkettä ja saavat paijattavakseen kyseisen rohdon kanssa häärännyttä ja sittemmin kadonnutta isäänsä etsivän tyttösen.
Jaksoja katsottu: 10/12
Ragetetaan nyt vaikka ensin alta pois se sama itku, jonka kävin läpi jo ensikatsaustekstissäni: Chizuru Yukimura on superhyödytön ja kertakaikkisen persoonaton käänteishaaremin keskushahmo. Minunlaiseni positiivisesti ajatteleva viaton sieluparka olisi mielessään melkein kuvitellut, että hahmon hajuttomuudelle ja mauttomuudellekin täytyisi lopulta löytyä jokinlainen raja, mutta Chizuru todistaa surukseni toisin. Muuten jättäisinkin hänet jokseenkin rauhaan ja olisin kuin häntä ja hänen tyhmänhyveellistä, lampisilmät ammollaan mollottavaa mukaluonnettaan ei olisikaan, mutta hänen ulkoinen yhdennäköisyytensä ja roolinsa yhteneväisyys suuren suosikkini Ouranin pragmaattisen ja skeptisen Haruhin kanssa saa minut näkemään punaista. Chizuru on varsinainen anti-Haruhi, ja ottaen huomioon, kuinka paljon jumaloin Haruhia…
Ettei menisi ihan saamattomaksi whinettämiseksi, niin sanottakoon vielä, että Saitou-bishin mukaan Chizurun pitäisi olla ihan pätevä itsepuolustuksessa, mutta ei tyttö kyllä sarjan aikana ole saanut skillzejään esiteltyä. Aina, kun mahdollisuus pätemiseen sattuu vastaan, Chizuru vain nyhvää ja katselee ahdistajiaan kalamaisesti ja kenties vinkuu vähän, kunnes joku haaremibisheistä tulee pelastamaan. Tyttösen hölmöilyrepertuaari käsittää lisäksi kaikenlaista hienoa, kuten minikokoisesta sotatantereesta käyvään taloon juoksentelun nimenomaisesta kiellosta huolimatta – ja sisällä hän tietysti vain häiritsee oman puolen pukareita, joiden pitää nyt keskittyä hyödyttömän pikkusiskokorvikkeen/maskotin suojelemiseen. Argh.
Toisaalta on kai sitä nähty kummallisempiakin strategioita kaunispojan syliin pääsemiseksi…
Kun aloitin Hakuoukin katsomisen, sivistin itseäni kevyellä wikittämisellä Shinsengumin eli 1860-luvun vaaleansinisestä tavaramerkkitakistaan tunnetun erikoispoliisin keskusdyydeistä, joiden bisheilyistä sarja kertoo. Suurilta linjoiltaan poikiin onkin otettu mallia muinoin eläneistä irl-vastineistaan, mikä ehdottomasti piristää menoa kovasti, sillä Shinsengumi-miesten välillä vaikuttaa keikkuneen kaikenlaista draamaa, ja tieto ryhmän väistämättömästä hajoamisestakin tuo oman mausteensa soppaan.
Valitettavasti vain tosielämän jätkistä on jätetty animeen vain pieni, pinnallinen ripaus, eivätkä nämä pääse kehittymään kuivahtaneista stereotyypeistään juuri lainkaan. Tässä mielessä Hakuoukin visual novel -tausta puskee pintaan paljon vahvemmin kuin historiallinen tausta, koska kaikkien poikien on oltava hiukan toisistaan eroavia, mutta miellyttäviä stereotyyppejä. Aidan matalimmasta kohdasta on selvästi lantustettu yli, kun kaikki pääbishit ovat järkkymättömän symppikseen muottiin pakotettuja prinssi-kandidaatteja ilman mitään kyseenalaistavia tekijöitä. Varmaa on, etteivät hahmot tässä sarjassa tekisi yhtään mitään mielenkiintoista, ellei historia sanelisi osaa tapahtumista.
Vaikka stereotyypit pidetään päällä yhtä tiukassa kuin toppatakit napajäätiköllä, on hahmojen ohjaus kuitenkin yllätyksettömyyteensä nähden varsin onnistunutta. Kunkin bishin erottaa heti helposti muista ja kullakin heistä on varsin hyvin establisoidut, toisistaan eriävät suhteet muihin. Pirteä, kovaääninen ja vähän kovapäinenkin Shinpachi esimerkiksi on parasta kaveria porukan kuopuksen, pienikokoisen ja elinvoimaisen Heisuken kanssa, kapinoi leikkimeilisen kakaramaisesti vakavankireää Toshia vastaan ja pullistelee sielunveli-henkisesti lihaksiaan hillitymmällä tavalla machon Sanosuken kanssa. Melko onnistuneesta toteutuksesta seuraa, että poikien seikkailuja on ihan kiva katsella, vaikkei sarjalla suurempia hahmoihin liittyviä ambitioita olekaan, ja tuskin tulee ensi syksyksi ilmoitetulla toisellakaan kaudella olemaan.
WTF so gay ;D
Suosikkihahmo
Punaiset kutrit, vihreät silmät ja viekas hymy – muuta ei hurmaamiseeni tarvitakaan.
Okita huonojen ”yksikin väärä liike ja minun täytyy tappaa sinut lulz” -vitsiensä kanssa on näppärin bisheistä, koska hänessä on sentään hieman muutakin eloa kuin kyltymätön hyväsydämisyys (jota vailla ei hänkään tosin ole). Voi kyllä, tipahdan aina siihen viileään, huolettoman oloiseen hyypiöön, jolla on sisäisiä kärsimyksiä.
Eli yksinkertaisemmin sanottuna tykkään Okitasta, koska YLLÄTYSTUBERKULOOSI!
Tekee kaikesta 100% dramaattisempaa.
Tuberkuloosi on hieno sairaus fiktiossa – se tekee hahmosta kuin hahmosta välittömästi kaksi kertaa coolimman ja traagisemman kuin tämä normaalisti olisi, koska tieto edessä häämöttävästä kuolemasta saa katsojat näkemään hahmon eri valossa, varsinkin kun dramaattisten verenyskimiskohtausten viljelyllä varmistetaan, ettei hahmon tila pääse unohtumaan missään vaiheessa. Lisäpontta hommaan saadaan toki vielä sillä pakollisella sairauden salaamisella ja lopulta paljastumisella. Nämä iänikuiset tubi-kuviot hoidetaan Hakuoukissa erittäin kivasti vähitellen ja vähän muun sotkun alla, eikä suinkaan suurina ja spektaakkelimaisina paljastuksina.
Nyt tulee kyllä kuvaspämmiä kuvaspämmin vuoksi, mutta pikku!Okita on ihan järjettömän suloinen tapaus:
Miten tuollaista voi olla rakastamatta? Minäkin haluan oman! <3<3<3<3<3
——————————————————-