Kazuya Minekuran Wild Adapterin kolmannen osan parissa jatketaan vielä tänään suoraan siitä, mihin edellinen postaus viime viikolla jäi.
Ja hei, lisää mahtipontisia Raamatun säkeitä väliotsakkeina!
Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2, vol. 3 (1/2)
Eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat. (Mark. 3:25)
[Edellisen osan disclaimer siitä, miten en jaksa välittää nyt siitä, että olen kirjoittanut sanan ”jumala” täysin oikeinkirjoituksellisesti virheellisesti isolla alkukirjaimella pätee edelleen, eli personoidut ja yksilöidyt jumalat ovat yhä Jumalia, vaikka tässä yhteydessä se näyttääkin vähän tyhmältä.]
Takizawa on tässä osassa se uusi hahmo, joka muussa WA-osassa toimisi kertojan tehtävissä ja tarkastelisi Kubotaa tai Kubotan ja Tokiton suhdetta ulkopuolisen silmin ja jonka henkilökohtainen tarina korostaisi kyseisen kirjan teemoja ja syvempiä hahmoluotauksia. Kolmannessa osassa häntä kuitenkin katsotaan hyvin pitkälti samanlaisten silmälasien läpi kuin Kubotaa; hän on salaperäinen mies, josta saamme tietää tarinan edetessä enemmän ulkoapäin, ilman koherenttia sisäistä narraatiota. Hänen tarinansa tematiikka toisaalta kyllä liittyy hyvinkin tiiviisti albumin laajempaan fokukseen.
Mystisen journalistin aivan ensimmäiseen kommenttiin (”My God died. One year ago.”) palatakseni mies tosiaan tarkoittaa vuosi sitten kuollleella Jumalallaan nuorempaa sisartaan, joka menehtyi tuolloin synnynnäiseen sairauteen. Ei liene sattumaa, että Kubota löysi oman pelastajansa juuri noin vuosi sitten. Molemmat mysteerimiehemme ovat kehittäneet toiseen ihmiseen niin vahvan obsession, että sen voisi rinnastaa jopa uskontoon.
Takizawa on siis Fortune’s Fangin ja Mitsuhashin kantapäillä varsin suoraviivaisesti hakemassa kostoa itsemurhaan ajetun äitinsä ja sairauteen menehtyneen nuoremman sisarensa puolesta. Hänen päämääriään on otettu mielenkiintoisesti symboloimaan maassa selällään röhnöttävä kaskas, jonka hän murskaa kenkänsä alle juuri kun saamme tietää Mitsuhashin olevan hänen toinen sisarensa. Kirjan lopussa Kubotan ja Tokiton paettua Fortune’s Fangin päämajasta ja Mitsuhashin käskettyä hännystelijöitään polttamaan koko rakennuksen huumeineen ja marihöyrystyneine seuraajineen, Takizawa pääsee viimein kunnolla kohtaamaan sisarensa ja kysyy tältä, oliko syy tämän toimintaan Fortune’s Fangin kanssa heidän perheessään.
Tämä kohtaaminen on siitä mielenkiintoinen, että se jättää Takizawan kostoretken hyvin auki. Ei mitään suurta kliimaksia, sisarukset vain puhuvat toisilleen ja sitten Mitsuhashi kävelee pois. Itse keskustelun aikana Mitsuhashi innostuu selittämään, miten vihasi säälittäviä vanhempiaan, hyödytöntä sisartaan ja tätä hölmön innolla jumaloivaa veljeään: ”You’re all the same! Like the followers here. All a bunch of weak fools. What’s wrong with taking money from these idiots?” Mitsuhashin toiminta Fortune’s Fangin puitteissa saa näin kaivattua taustaa, kun motivaatio heikkojen huijaamiseen on loppuviimeksi peräisin omista perheriidoista. Saman luvun alussa näkyvä iloinen perhepotretti, jossa niin vanhemmat kuin sisaruksetkin näyttävät aivan tavalliselta hyvin toimeen tulevalta perheeltä, lisää surullisen kerroksen sekä Mitsuhashin että Takizawan tarinaan.
Takizawa itsekin myöntää olleensa typerys palvoessaan sairasta pikkusiskoa, joka ei koskaan halunnut olla enkeli (saati sitten jumalallisuus), vaan tavallinen ihminen (”Brother, will I be able to die before I start hating others?”). Tätä Takizawa ei ennen Fortune’s Fangin seikkailua ymmärtänyt, mikä selittänee sen, ettei hän enää katso tarpeelliseksi kostoretkensä loppuun viemistä. Lähtiessään Mitsuhashi toteaa, että he olivat kumpikin olleet hölmöjä, epäilemättä juuri suhteessa perheeseensä ja ”Jumaliinsa” – jota Mitsuhashin tapauksessa voisi pitää sekä hänen kulttinsa uskomuksia että hänen omaa epäuskoaan niihin. Jälleen lisäkerroksia Takizawan tarinaan tuo Minekuran teoksissa usein silmiin pistävä tilanteiden rinnastus asettelun toistuman kautta, kun Takizawa jää seisomaan tismalleen samaan asentoon, jossa takauma pikkusiskon kuoleman aikaan on esittänyt hänet muutamaa lukua aikaisemmin. Tätäkin kautta voidaan lukea Takizawan tulleen ympyränsä päähän, kun hän pikkusiskon kuollessa yritti pyytää tätä kuulemaan sanansa jumaluutenaan, mutta on nyt isosiskon kanssa käydyn todennäköisesti viimeiseksi jäävän keskustelun jälkeen ymmärtänyt, kuinka turhaa ja typerää tällaisen vetoomuksen esittäminen oli, kun sairas sisar ei koskaan halunnutkaan tulla nostetuksi jalustalle.
Sisarusten kokemalla valaistumishetkellä on todennäköisesti merkitystä myös Kubotan kannalta, onhan molempia rinnastettu tähän ihan reippaasti alpan aikana. Kubota on näistä kolmesta tässä vaiheessa ainoa, jonka käsitys omasta jumalvastineestaan ei ole hajonnut, mikä jättää muutaman pahaenteisen tumman pilven sarjan seuraavien osien ylle.
Viimeisenä huomiona albumin jumala-kysymyksistä täytyy vielä tuoda esille sivu, joka on sijoitettu kohtaan, jossa Kubota ja Tokito löytävät Mitsuhashin järjestön addiktoimat marihöyryttyneet ihmisraukat Fortune’s Fangin kellarista:
Tässä palataan Takizawan murskaamaan kaskaaseen, joka on ympäröity harvinaisen painostavalla tyhjällä tilalla ja kryptisen eksistentiaalisella filosofoinnilla jumalan/Jumalan olemuksesta. En ole itse löytänyt tästä sivusta muuta erityistä merkitystä kuin sen pysäyttävän vaikutuksen, mutta yleisellä tasolla se tuo esiin kirjan teemoja häkellyttävän tehokkaasti.
Älkääkä lähimmäistänne pettäkö (3. Moos 19:11)
Seikkailun lopuksi Tokito ottaa esille uuden aiheen epäonnistuneisiin W.A.-tutkimuksiin liittyen:
Klikkaamalla suuremmaksi, lukusuunta oikealta vasemmalle.
Näillä kahdella sivulla on periaatteessa käynnissä kolme eri prosessia, jotka etenevät limittäin. Ensimmäinen ja vähiten tärkein on aiheesta pois johdattavana taustameluna Fortune’s Fangin takaa paljastunutta huumeskandaalia puiva uutislähetys. Jälkimmäisellä sivulla siinä hypätään äkkinäisesti ”söpömpään aiheeseen”, ja pois päivän painavasta uutisesta (osuvaa, kun otetaan huomioon, että näitä viimeisen chapterin viimeisiä sivuja seuraa vielä söpö pikku lisätarina, josta myöhemmin lisää). Toinen prosessi käsittää Kubotan ja Tokiton harmittelemassa, kun W.A.:sta ei taaskaan saatu selville mitään ja kolmas puolestaan laatikoiden narraatio-osuuden (jonka sanoisin olevan rinnastettavissa Kubotan voice-overiin, vaikkei kertoja käykään täysin yksiselitteisesti ilmi kontekstista).
Tapa, jolla narraatio ja dialogi limittyvät toistensa ympärille, antaa ymmärtää, että niillä olisi jotain tekemistä toistensa kanssa, vaikkei niillä mitään välitöntä asiallista yhteyttä näykään ainakaan pintapuolella. Tämä kohta on myös jäänyt itselleni vähän avoimeksi, enkä ole päässyt aivan perille sen merkityksestä. Varmaa lienee se, että Kubota valehtelee Tokitolle, sillä onhan kirjan aikana käynyt melko selväksi, että jälkimmäinen toimittaa henkilökohtaisen Jumalan virkaa edelliselle. Lisäksi tuon ensimmäisen sivun kolmas paneeli esittelee taas kerran sitä useampaan otteeseen aikaisemminkin vastaan tullutta Kubotan silmät näkymättömissä ja hieman pää painuksissa koristamaa sivukuvaa, mikä on vähän niin kuin tämän hahmon ruumiinkielen vastine huutomerkille: ”Huomatkaa, hyvät lukijat, että juuri nyt kerrotaan jotakin todella olennaista Kubotasta.”
Mutta mistä hän sitten valehtelee? Ilmeisin vastaus on hänen viimeinen repliikkinsä, joka sijaitsee huutomerkkisivukuvan ja seuraavan sivun valehtelemista käsittelevän mustan narraatiolaatikon välissä. Ei, mitään ei saatu selville, ja se on hyvin ”valitettavaa”. Vaikuttaisikin siltä, että Kubota ei todellisuudessa halua Tokiton saavan menneisyyttään selville, vaan on suorastaan huojentunut siitä, ettei mitään paljastunut tämän seikkailun aikana.
Taas uusi kysymys: miksi? Vähän vaikeaselkoinen vastaus löytyy aivan alpan alkupuolelta, kun Kubota ja Tokito ovat löytäneet yakuzan asuntoonsa virittämän kuuntelulaitteen ja tuhonneet sen. Tokito tuo varovaisesti esille syyllisyydentuntonsa siitä, että yhteydet häneen ja hänen mutanttikäteensä ovat aiheuttaneet Kubotalle paljon harmaita hiuksia. Kubota heittää sarkastisen vähättelevän kommentin ja halaa Tokitoa (awwwwz <3). Puhelin soi ja Kubota mutisee kryptisen ja ilmaan näennäisen kontekstittomana roikkumaan jäävän anteeksipyynnön, joka saa Tokiton hätkähtämään. Tämä huomaa edelleen välittömästi kaikki hetket, kun Kubota käyttäytyy omituisesti, vaikkei ymmärräkään monesti syitä poikkeavuuksiin.
Soitto tulee Kubotan rikosetsivä-sedältä Kasailta ja on vihje W.A.:sta, jonka perusteella pojat alun perin etsiytyvät Fortune’s Fangin riveihin ja tapaavat Takizawan. Lopetettuaan puhelun Kubota ilmoittaa Tokitolle auttavansa tätä tämän identiteetin etsinnässä. Kubotan voice-over kuitenkin kertoo: ” ’I’m sorry.’ The truth is… it doesn’t matter to me who you really are.” Hänen asenteensa on johdonmukainen koko kirjan ja koko sarjan ajan – hän yrittää kyllä saada selville lisää W.A.:sta Tokiton vuoksi (muistamme edellisen osan yhteydessä käsittelemäni Kubotan obsessiivisen omistautuneisuuden Tokitolle ja tämän toiveille), mutta ei itse vaikuta kovinkaan innokkaalta, mitä suojattinsa menneisyyteen tulee.
Mistä päästäänkin jälleen pohtimaan, miksi Kubota ei välittäisi Tokiton menneisyyden paljastuvan. Kyse ei tunnu olevan siitä, etteikö asialla yksinkertaisesti olisi mitään väliä suuntaan tai toiseen, vaan Kubota vaikuttaa todellakin suhtautuvan jopa kielteisesti siihen mahdollisuuteen, että Tokito saisi muistinsa takaisin. Näen tälle kaksi selitystä, joista ensimmäinen on, ettei Kubota ehkä halua rikkoa heidän idyllistä status quoaan, vaan pitäisi mieluummin Tokiton kokonaan itsellään (onhan tämä suuressa määrin riippuvainen Kubotasta). Toinen selitykseni olisi, että mitä tahansa Tokiton menneisyydessä lymyääkin, se saa Tokiton vääntelehtimään painajaisissaan ja kirkumaan hysteerisesti, eikä Kubotan suojeluvietti tahdo oikein taipua innostumaan ajatuksesta siitä, että Tokito joutuisi kohtaamaan niin ikävät asiat.
Ja sitten söpömpään tarinaan…
Vaikka Wild Adapterin kolmas osa jää kokonaisuutensa puolesta vähän jälkeen muista, on siihenkin kasautunut aimo annos huomionarvoista Kubotoki-materiaalia. Albumi sisältää ihailtavan alleviivaamatonta jatkuvuutta edellisten osien aikana esille tuotuun karakterisointiin. Kubotan ja Tokiton voimasuhteet ovatkin jo tulleet esille, kuten myös se piilotettu tarmo, jolla Kubota hyysää Tokitoa ja on samalla emotionaalisesti riippuvainen suojatistaan. Tokito taas suhtautuu edelleen kaikkeen uuteen epäilevän varautuneesti ja hieman vihamielisesti.
Vähemmän hienovaraisellakin puolella palataan edellisten osien viitoittamalle tielle, kun vakavalla naamalla heitetään taas yksittäisiä homovitsejä, jotka ovat hulvattoman hauskoja kaikessa räikeässä ilmeisyydessäänkin. Toisaalta sekin on mielestäni aika ansioitunutta, kun sama kohtaus saa yhtäaikaisesti aikaan ”LOLOL EARBITE ;D” –hihkuntaa ja vakavaa pohdintaa poikien vilpittömän läheisestä ja silti yllättävän epävakaasta suhteesta.
LOLOL EARBITE! ;D
Suosikkiosioni tästä alpasta on arvattavasti myös omistus Kubotan ja Tokiton äärimmäisen suloiselle suhteelle. Kyse on kirjan lopussa olevasta kuuden sivun lisätarinasta, jossa pojat keksivät ruveta leikkimään uudesta vuodesta jääneillä ilotulitustenjämillä asunnon parvekkeella. Tarkemmin sanottuna itse asiassa keskusteun käännyttyä ilotulitteisiin Tokito alkaa miettiä hämärää muistikuvaa, jossa leikki jonkun kanssa niillä, ja Kubota pysäyttää tämän ajatuskulun ehdottamalla ilotulitusrippeiden loppuunkäyttämistä. Hetki on jälleen hienovarainen osoitus siitä, ettei Kubota todellisuudessa halua Tokiton toipuvan amnesiastaan.
Mutta ennen kaikkea bonustarina on täydellinen lopetus muuten aika hektiselle ja vähän sekavalle albumille. Vastoin muuta kirjan sisältöä se on tasainen ja seesteinen jopa slice-of-life-henkisyyteen asti. Ei puhkikulutetun soluttautumisjuonen epätodennäköisiä sattumia ja muita epäloogisuuksia, ei poukkoilua eri tarinoiden välillä, ei toimintaa tai sarjalle niin ominaista verenroiskeista väkivaltaa, eikä edes kevythenkistä BL-naljailua. Vain kuusi sivua tunnelmallista, hitusen katkeransuloista ja melankolista tilannekuvausta, joka sekä yllättää tiiviydellään ja tapahtumien vähäisyydestä huolimatta runsaalla sisällöllisyydellään että soittaa kolmannelle osalle kauniin viimeisen nuotin.
