Viime syksyn animeanti tarjoili useita katsastuskelpoisia sarjoja, joista tässä postauksessa käsittelen yhden courin mittaiset eli joulun pintaan päättyneet sarjat. Alkupaloja katsastin näiden lisäksi myös Btooom!:sta, K:sta sekä Code;Breakerista, mutta mikään näistä ei onnistunut säväyttämään juurikaan. K jäi etäisesti kiinnostamaan ihan vain animaatiokuumotuksen ansiosta, mutta en usko palaavani senkään pariin enää.
Chuunibyou demo koi ga shitai!
Tavis-Yuuta yrittää suojautua ernu-Rikkan chuunicharmeilta.
Suhteeni Kyoto Animationiin on aina ollut hieman vaikea. Periaatteessa haluaisin kovasti pitää studion valtavan kauniisti animoiduista ja yleensä moitteettomasti dramatisoiduista sarjoista. Käytännössä en kuitenkaan ihan jaksa välittää sen pohjamateriaalista. Arkinen elämä ja söpöt tytöt ja vähän pojatkin tekemässä söpöjä ja välillä pikkuisen traagisia lukioromanssijuttuja tai muuten vain söpöjä lukiojuttuja ei vain kiinnosta niin paljon kuin monet vähän lennokkaammat konseptit.
Chuunibyou nyt kuitenkin osui lähemmäs omaa intressialuettani kuin mikään toinen KyoAnin sarja ennen sitä. Päätyttö Rikkan sinänsä vähän epäuskottavat syyt upota taistelujen ja vaarojen täyteiseen mielikuvitusmaailmaansa toimivat mielestäni ihan hyvin draaman herättelijänä. Rikka itsessään jäi hahmona liian lapselliseksi makuuni, mutta romanssi oman suuruudenhullun kahdeksasluokkalaistautinsa epätoivon vimmalla taakseen jättäneen Yuutan kanssa rakennetaan tarpeeksi uskottavasti. Söpöpilykin on onnistuneen söpöistä.
Suurimmaksi valituksenaiheekseni jäi finaalijakson lopun äärettömän kömpelö ja kompasteleva kertojaäänen käyttö. Jos hahmot ovat jo omakohtaisesti ja jättämättä lainkaan tulkinnanvaraa keskustelleet sarjan opetuksen itsensä hyväksymisestä läpi, miksi jonkun ulkopuolisen kertojan pitää vielä rummuttaa samat asiat toistamiseen? Kertojaa ei olisi millään muotoa tarvittu sarjan loppuun, eikä sen puoleen alkuunkaan, eikä sen käyttäminen tuo mitään lisäarvoa tai kiteytä katsojille mitään ideaa, jota emme olisi jo hahmojen suusta suoraan kuulleet. Tämä KyoAnille epätyypillisen iso kerronnallinen moka jätti sarjasta vähän turhan ikävän jälkifiiliksen, koska muuten pidin siitä varsin paljon. Sinänsä ongelma on kuitenkin melko triviaali ja yhteen hetkeen keskittynyt, eikä suinkaan mikään koko sarjaa vaivaava onnettomuus.
Perustykkäsin hassujen teinien hassuista mielikuvitusleikeistä, jotka onnistuivat paikoittain jopa viemään mukanaan ihan kunnolla. Suurimmaksi osaksi sarja toimii varsin kivasti, eikä mikään elementti juurikaan vierastuttanut tällaista ydinkohderyhmään kuulumatontakaan sielua (paitsi jättiläispinni keskällä paksuja otsahiuksia). Chuunibyou on melko läpeensä miellyttävä sarja, jota ei tarvitse ottaa kauhean vakavasti, mutta joka tarjoaa muutaman tunnin varsin toimivaa viihdettä.
Tonari no Kaibutsu-kun / My Little Monster
Ihanin Shizuku.
Kaibutsu-kun alkoi hyvin vahvasti kauden ihanimpana animena. Tykkäsin valtavasti deadpan-päätyttö Shizukusta. Tämä ei ole lähelläkään animemaailman kliseisiä peruskoulutyttöjä, jotka usein joko ujoilevat ja hössöttävät tyttömäisesti tai sitten raisuilevat väkivaltaisesti tai äänekkäästi. Hän on järkähtämättömän määrätietoinen hahmo, joka osaa huolehtia itsestään ja pistää asiat järjestykseen. Hän on kuitenkin tottumaton olemaan tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja siksi sosiaalisesti hieman kömpelö tapaus, joskaan ei missään nimessä toivoton. Sittenkin kun hänen elämäänsä alkaa tunkea montakin ihmissuhteentynkää, etunenässä söpöhurmaavan autistinen ja lyhytpinnainen Haru, Shizuku ei suinkaan unohda akateemista kunnianhimoaan, vaan kasvaa ihmisenä, joka pystyy sisällyttämään elämäänsä monia tärkeitä asioita. Tytön viileän ilmeettömät ja liioittelemattomat reaktiot yllättäviinkin asioihin ovat kovin mukavaa vaihtelua animen totunnaisiin dramatisointikaavoihin ja ne muodostuvatkin sarjan selkärangaksi.
Kaibutsu-kun säilyy miellyttävän hyväntuulisena draamana läpi kestonsa, mutta valitettavasti se menettää loppupuoliskollaan otettaan söppösen kivasti alkaneen pääromanssinsa puolella. Jotain on auttamattomasti vialla, kun näkisin Shizukun mieluummin tähän ihastuneen rikkaan perheen fiksun perijäpojan kuin varsinaisen pääpojan virkaa toimittavan altavastaaja-Harun kanssa. Sosiaalisista normeista täysin pihalla oleva, väkivaltaiseksi helposti provosoituva Haru kesyyntyy jonkin verran sarjan aikana viilipyttymäisen Shizukun vaikutuksesta, mutta hänen kohdallaan hahmonkehitys jää auttamattomasti kesken. Vielä animen viime metreilläkin Haru yrittää mustasukkaisesti vahtia Shizukua ja vaatii tätä luopumaan preppauskurssista siksi, että kilpakosijapoika sattuu olemaan samalla kurssilla, mutta Haru itse ei.
Sarjasta ei siis lopulta jäänyt tuntua siitä, että päähenkilöt ansaitsevat toisensa. Shizukulle olisi tarjolla fiksumpikin kaveri, jonka onnetonta ihastusta aloin kannattaa aivan erilaisella intensiteetillä kuin pölväkkeilevän Harun ailahtelevaa tunnekuohuilua. Tässä kohtaa kyse lienee ennen kaikkea siitä, että sarjan romanssivalinta menee omia arvojani vastaan liian kovaa.
Jatko-osaa kärttävä täysin avoin lopetus ei myöskään onnistu luomaan tarvittavaa päätöksen tuntua sarjalle. Viimeinen jakso yrittää kovasti koota koko jengin kasaan sympaattisella tavalla, mutta jää hyvin puutteelliseksi päätökseksi, kun fillerihenkisessä jaksossa kaikki hahmot vain juoksevat ympäriinsä rasittavasti touhottavan Harun perässä. Lopulta Kaibutsu-kun jää kauas korkeasta potentiaalistaan myös vauhdikkaan aloituksen jälkeen pettymyksellisen jumittavien loppupään jaksojensa takia.
Lychee DE Light Club
Chibityypit tekee chibijuttuja.
Kuullessani Lychee Light Clubin tulevasta animeversiosta ensimmäistä kertaa olin aika hämmentynyt. Usamaru Furuyan mangaversio on niin täynnä groteskia kuvastoa ja ällöilyä, että aineistosta olisi haastavaa tehdä kiltimpi mutta silti vaikuttava animaatiosarja. Sarjan paljastuminen parin minuutin jaksojen minimalistisen kaavan höpöilykomediaksi tappoi sitten kaikki odotukset, koska kyseisestä formaatista on vaikea saada irti mitään oikeaa.
Hahmosuunnittelu onnistui sinällään yllättämään iloisesti. Hahmot näyttävät huumoritöräyksiin sopien luontevan chibiytetyiltä, mutta säilyvät Furuyan tyylille uskollisina. Kunkin pojan tunnuspiirteet on sovitettu animedesigneihin erittäin kivasti, ja hahmojen hienostuneet punahuulet ja yhtenäiset hammasrivistön sijaan yksittäin piirretyt hampaat luovat autenttisen vaikutelman. Ne onnistuvat myös välittämään sen vähän, mitä synkästä alkuteoksesta on animaatiossa jäljellä.
Pätkien hyväksi on myös sanottava, että osa niiden esittelemistä vitseistä onnistui kaikesta huolimatta jopa hitusen hauskuuttamaan vähän myötähäpeäisellä tavalla. Sarja päätyi monesti olemaan niin tyhmä että sen jutut olivat jo melkein hauskoja – etunenässä kerhon suuruudenhullun johtaja Zeran hartaasti suunnittelema ja vähän pieleen mennyt biitsiretki. Mitään konkreettista tästä ei kuitenkaan jäänyt käteen, eivätkä pikkuskitit tarjonneet minkäänlaista edes ironista näkemystä alkuperäisteoksen varsin jännittäviin hahmoihin tai teemoihin.