Kesän animekausi osoittautui paljon hedelmällisemmäksi kuin alkuvuoden tarjonta, ja katseluintokin tuntui nousseen reippaasti, joten sarjoja tuli tapitettua paljon enemmän, eikä mitään tippunut kesken pois.
Akame ga Kill, Bakumatsu Rock, Glasslip, Hanayamata, ja Tokyo Ghoul jäivät yhteen jaksoon suosiolla, joskin viimeisin lähinnä siinä toivossa, että kenties joskus jaksaisi katsoa sensuroimattomat versiot jaksoista. Myös Space Dandyä ja DRAMAtical Murderia tuli nähtyä hajajakso.
Tämä postaus antaa tosi vääristyneen kuvan kaudesta, koska olen kirjoittanut jo aikaisemmin niistä kivemmista sarjoista, eli Kuroshitsujin Book of Circus -kaudesta ja Love Stagesta täällä sekä Nozaki-kunista ja Free! Eternal Summerista täällä.
Kesän sarjojen ansaitsemia kunniamainintoja:
Love Stage ja Nozaki-kun: Suurimmat yllättäjät
BL-anime on yleensä hirveän köykäistä ja puhtaat komediasarjat jaksavat yleensä viihdyttää minua vain muutaman jakson ajan, mutta nämä sarjat osoittivat, että aina välillä sarja voi nousta lähtökohtiaan reippaasti paremmaksi.
Free! ES: Ihanin Rin
Vihdoinkin sain sen kivan Rinin, jota baitattiin alkuperäisessä uimapoikateaserissa. Niin kiva poika kasvoi hänestä.
Aldnoah.Zero
Mars hyökkää. Inaho pelastaa. Mechajuttuja. Pasifistiprinsessa. Jotainjotain. Ihansama.
Aldnoah.Zero vaikutti ensi alkuun olevan ihan potentiaalinen leffamaisesti ohjattu ja rakennettu mecharymistely. Hahmokaarti vaikutti laajalta ja monipuoliselta, ja paristakin tyypistä olin ihan valmistautunut tykkäämään. Parin jakson sisään kävi kuitenkin selväksi, ettei sarjalla ollut aikomustakaan tehdä mitään suurella hahmomäärällään.
Tunnetyhjään lukiogarystupoika Inahoon keskittyminen tuhoaa koko sarjan. Koska kaikki tärkeät oivallukset, suunnitelmat ja merkittävin osa jopa toteutuksesta annetaan poikkeuksetta Inaholle, ei kellekään muulle jää sarjassa mitään tehtävää. Tuntuu kamalan pahalta, että mielenkiintoisen oloisesta hahmokaartista tehdään pelkkiä avuttomia ja tyhmiä sivustaihailijoita. Inahon armeijasisar viettää koko sarjan ulisemalla, että älä tee sitä Inaho, luokkakaverit jäävät Inahon shakkilaudallaan käskyttämiksi pelinappuloiksi ja PTSD-tyyppikin vain hajoaa triggereihinsä joka kerta, kun yrittää tehdä yhtään mitään. Muutenkin kaikki hahmointeraktio on kirjoitettu tuskaisen kömpelösti, minkä takia potentiaalinen hahmokaarti hajoaa kasaan vielä entistäkin pahemmin.
Myös maakalaisten ja marsilaisten sodan villit kortit, kuten marsilaisten salamurharyhmään kuulunut ja komentajansa pettämä Rayet-tyttö jätetään suosiolla sivuun. Muutenhan saattaisi vahingossa syntyä jotain jännää hahmospottia, joka voisi viedä fokusta siitä, miten täydellinen heppu Inaho on!
Sarja on myös täynnä ohjauksellista mokailua, eikä yhtenäisyydentarkkailua ole juurikaan harjoitettu. PTSD-miehen taustan yksityiskohtat vaihtelevat jaksosta toiseen, ja uusi jakso alkaa pariinkin otteeseen niin, ettei sitä sidota mitenkään edellisen loppuun, vaikka kyse on erittäin jatkuvajuonisesta sarjasta. Toimintakohtauksetkin muussaantuvat välillä sekaviksi ja vaikeiksi seurata.
Marsilaisten puolelle adoptoidun, Marsin prinsessa Asseylumia palvovan maakalaispoika Slainen vastoinkäymiset herättivät sentään hieman vastentahtoisen huvittunutta sympatiaa. Sarja mehuilee Slainen hahmoon kohdistuvalla kärsimyspornolla aina, kun malttaa hetken olla juhlimatta Inahoa ihmiskunnan suurimpana jumalolentona. Koska Slaine on koko sarjan ajan vain muiden heittopussina, ei häneenkään kuitenkaan muodostunut kunnollista tunnesidettä. Ehkä sitten kakkoskaudella.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Raivostuttavin pääpoika: Inahon persoonaton mutta täydellinen olemus sai puimaan nyrkkiä suurimman osan sarjasta, koska hän on ruudulla noin koko ajan.
Raivostuttavin sivutyttö: Prinsessan pikkuvanhan palvelusneidin täysin järjetön, typerä ja huomiokyvytön käytös yrittää vissiin olla söpöä, mutta epäonnistuu pahemman kerran.
Tehottomin shokkiloppu: Asdfdfdgfd ja en aio välittää shokkilopusta, jos sarja ei ole ensin saanut minua välittämään niistä asioista, joiden perusteita shokkiloppu järkyttää.
Huonoin loppuun katsottu sarja ja suurin pettymys. (jaettu palkinto terroristianimun kanssa)
Terror in Resonance
Valtion koelaitoksessa kasvaneet pojat 9 ja 12 rupeavat terroristeiksi.
Terroristisarja alkaa äärimmäisen vahvasti, mutta hajoaa sitten siihen, ettei alkuasetelman vakiinnuttamisen jälkeen tapahdu enää mitään. Sarja esittelee maailmansa, tyylinsä, hahmonsa ja alkuasetelmansa huikealla taidolla ja erittäin tehokkaalla visuaalisella ohjauksella. Sitten se pysähtyy paikoilleen toistamaan samaa tylsää pommiuhkakuviota moneksi jaksoksi. Puolivälissä kuvioon tuodaan mukaan uusi hahmo, mutta Ysin ja Kahdentoista vanha koelaitostoveri Vitonen kuitenkin vain hieman muuttaa sarjan jumiutunutta konseptia, ja loppusarja leikitäänkin kissaa ja hiirtä ilman mitään uusia ajatuksia tai oivalluksia.
Sarjan hahmokuvaus ei ole tasapainoista tai yhtenäistä. Alkujaksoissa pahaenteisen psykoottisesti virnistelevä Kaksitoista onkin loppujaksoissa epävarma kilttipoika, vaikkei olekaan kokenut mitään hahmonkehitysprosessia sarjan aikana. Ysi taas muistuttaa Aldnoah.Zeron Inahoa ilmeettömän superfiksussa mitäänsanomattomuudessaan, eikä hänkään koe minkäänlaista hahmonkehitystä.
Monet ovat tykänneet poliisivoimien älykkäästä edustaja Shibasakista, joka ratkaisee terroristipoikien arvoitukset ja paljastaa pommien olinpaikat. Itse koin hänet vain täysin neutraalina hahmona, joka tuntui selvittävän arvoitukset sherlockholmesmaisella käsikirjoituksentietämistaialla eikä niinkään omalla päättelyllään. Shibasakin saama suitsutus hämmentää, koska mielestäni hän ei saanut sen kummempaa hahmofokusta kuin terroristipojatkaan.
Ansaittuja kunnianmainintoja:
Turhin tyttö: Poikien seuraan lyöttäytyvän koulukiusatun Lisan hahmosta ei ole mitään hyötyä, vaan pelkkää haittaa. Hän ei osaa mitään, on tyhmä kuin tohveli ja viettää koko sarjan ulisemalla siitä, miten tietoinen on omasta hyödyttömyydestään. Hän on niin huono kokki että laittaa mansikkapockyjä curryyn.
Harhaanjohtavin OP: Komea, erottuva ja tunnelmallinen alkuanimaatio huijaa hyvin vakuuttavasti, että Ysi ja Kaksitoista tulevat saamaan osakseen mielenkiintoista hahmokuvausta ja hahmonkehitystä. Kuten ylempänä sanottu, näin ei lopulta tapahdu.
Rasittavin ED: Animesarjat tykkäävät vanhastaan omistaa sarjan ending-videon keskeiselle tyttöhahmolle, mutta Terroristisarjan kohdalla tämä vain muistuttaa jakso jaksolta enemmän Lisan täydellisestä turhuudesta sarjassa. Luritus itsessään on miellyttävän mitäänsanomaton varsin hieno [editto 17.1.2015: olette oikeassa, ei ole mitäänsanomaton].
Huonoin loppuun katsottu sarja ja suurin pettymys (jaettu palkinto): Vuoden 2014 jännyys oli, että minulle todellisen huonot sarjat eli tämä ja Aldnoah ovat kummatkin korkeatasoisesti tuotettuja ja visuaalisesti ja animaation osalta hyvinkin toimivia sarjoja. Hyvä osoitus siitä, etteivät tuotantoarvot yksin kerro sarjan laadusta kovin paljoa.
Barakamon
Nuori kalligrafi Seishuu Handa joutuu väkivaltaisen purkauksen jälkeen jäähylle pienelle maatiaissaarelle, jossa paikallinen lapsi Naru lyöttäytyy hänen kaverikseen.
Mies ja lapsi -sarjat ovat aina herttaisia, jos eivät mitään muuta. Barakamon on onneksi muutenkin oivallisen pätevä draama. Sarjaa oli kaikin puolin suurenmoisen miellyttävä katsoa. Sen visuaalinen puoli on kaunista katsoa ja ääninäyttely erittäin tasokasta ja luonnollisen oloista. OP-pätkäkin on vuoden parhaimmistoa.
Tiukkapipoisen Handan ja kylän villien lasten välinen kanssakäyminen tarjoaa oivallisen alustan Handan kasvutarinalle. Sarjan tunnelma on hermostuneen kaupunkilaissuorittajan ja leppoisten maaseutulaisten välisine kulttuuritörmäyksineen hauska ja leppeä, mutta välillä myös sopivan kypsä ja kyyninen, jotta tarina pysyy pystyssä.
Mieleen ei muistu tässä vaiheessa enää juurikaan pahaa sanottavaa sarjasta. En tosin usko, että se tulee jäämään syvästi mieleen pitkällä tähtäimellä, mutta muistettavuuden puute ei ole pois siitä, että sarja on toteutettu moitteettomasti ja kävi jakso jaksolta mukavammaksi katsoa.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Maukkain fiilis: Sarja on fokukseltaan ja tapahtumiensa puolesta hyvin pieni, mutta sen suuri sydän kompensoi erityisyyden puutetta.
Mieleenpainuvin seiyuusuoritus: Viimeinen jakso airasi kuukausia sitten, mutta Daisuke Onon erinomainen äänisuoritus kireän töksähtelevästi ja auktoritatiivisen asiantuntevasti puhuvana Handana muistuu edelleen mieleen täysin kirkkaasti.
Paikka vuoden Top 5 -listalla: Jottei koko postaus olisi pelkkää vihaa. Tästä tykkäsin oikeasti.
3 vastausta aiheeseen “Animevuosi 2014: Kesä”
Musta Teropiirretyn ED on varsin hyvä. Ei sillä ole hirveästi väliä, että siinä on Lisa (en edes tullut ajatelleeksi koko asiaa), kun sen koko pätkän tehtävä on selvästi vangita sellanen painostava ja dramaattinen fiilis, mihin Koiken hieno animaatio ja dramaattisenkäheä laulu taipuu varsin kivasti. On siinä enemmän asennetta kumminkin kun suurimmassa osassa täysin epäinspiroituneita montaasi-endingejä slovaribiiseillä, joita on mahdoton erottaa toisistaan.
Samaa mieltä kuin Tounis. Dramaattinen laulu-ending on minustakin on kaukana tusina-endingistä.
Tusina-ED ei ole kyseessä minunkaan mielestäni, joten voisin avata vähän laajemmin sitä, miksi reagoin pätkään niin voimakkaan negatiivisesti. ED itsessään ei missään nimessä tosiaan ole huono, vaan siinä tosiaan on taiteellista näkemystä paljon enemmän kuin valtaosassa endingejä.
Se, että kyseessä on varsin vahva pätkä itsenäisenä teoksena ajateltuna, nimenomaan tekee siitä minulle kontekstissaan rasittavan kokemuksen. Täysin hyvä ED on tuhlattu sarjan tyhmimpään ja turhimpaan hahmoon. Ongelmani pätkän kanssa oli, että vaikka tunnelma olisi kuinka kohdallaan, visuaalit kuinka hienot ja laulu kuinka kiva tahansa, niin Lisa ei hahmona mielestäni mitenkään ansaitse niin hienoa pätkää, ja siksi sen kuvasto tuntuu väärin kohdennetulta. Ärsytysmittari olisi itse asiassa näyttänyt huomattavasti alhaisempaa lukemaa, jos kyseessä olisi ollut ihan vain tusina-ED, koska sellaisella ei olisi ollut niin suuresti väliä muutenkaan.
Lisa ärsytti katsoessa koko ajan enemmän, koska hänen hahmoarkkinsa koostuu siitä, että hän on täysi luuseri kaikin puolin eikä kehity yhtään, vaikka hahmossa olisi ollut paljon potentiaalia. Siksi rupesin kiristelemään hampaita aina, kun ED poksahti ruutuun ja yritti vakuuttaa kaikkea sarjan esittämää sisältöä vastaan, että Lisa olisi kovinkin vakavastiotettava ja syvällinen hahmo. Hahmoa kohtaan nousivat valtavan suuret antipatiat selittyvät paitsi Lisan itsensä takia, osaksi myös siksi, että kaikki sarjan naishahmot ovat hirveän negatiivissävytteisissä rooleissa. Sen takia koin sarjan esittämän naiskuvan ylipäänsä tosi epämiellyttäväksi, ja fiilis sitten korostui aina Lisa-ED:n takia.
Biisiä kommentoin mitäänsanomattomaksi, koska se konkreettisesti ei ollut jäänyt millään tavalla mieleeni. En pätkää ajatellessani saanut siitä päähäni muuta kuin että sitä oli ihan kiva kuunnella. Nyt kun viitsin kuunnella uudestaan, niin onhan se vahva ja tunnelmakas.