Kevään 2015 ensivaikutelmia 1

Pitkästä aikaa pieniä alkutunnelmia uusista sarjoista! Kevätkausi on lähtenyt oikein hyvin käyntiin, ja kivoja sarjoja on löytynyt niin paljon, ettei kaikkia ehdi mitenkään edes katsoa.

Plastic Memories

Androiditehtaan lopetuspalvelun työntekijät hakevat androidit omistajiltaan niiden käyttöiän lähetessä loppuaan ja tyhjäävät niiden muistot.

Jaksoja katsottuna: 1/??
Innostustaso: 5/5

Yoshiyuki Fujiwaran edellinen ohjaustyö Engaged to the Unidentified jäi viime vuonna puoliväliin, mitä harmittelin talven 2014 summauspostauksessani. Sarja oli oikein miellyttävä ja kerrassaan kauniisti ohjattu, joskin sisällöltään vähän mitätön. Plastic Memories taas tuntuu sisällöllisesti paljon mielenkiintoisemmalta, ja lisäksi loistaa suurimmaksi osaksi samalla pätevällä ohjaustyylillä ja visuaalisella fiiliksellä kuin edeltäjänsä. Odotukseni ovat siis suunnilleen katossa.

Ensimmäiseksi jaksoksi alku tuntui poikkeuksellisen hyvin käsikirjoitetulta siinä mielessä, että se avaa maailmaa niin paljon, että hommaan pääsee sisään, mutta jättää pitkät ekspositiohöpöt pois. Jos sama linja jatkuu myöhemminkin, maailmaa tullaan todennäköisesti rakentamaan pikkuhiljaa jaksojen edetessä sopivasti suuhun kerralla mahtuvina paloina ja ilman suuria infodumppeja. Aloitus herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja lupailee myös vastaavansa niihin sarjan aikana. Sisältöä on juuri sopivasti yhden jakson tarpeiksi, ja rytmitys tuntuu maukkaalta.

Sarjan suurin haaste tulee todennäköisesti olemaan hitusen töksähtelevän huumorin sovittaminen selvästi surumieliseksi rakennettuun tarinaan. Toistaiseksi tämä tuntuu toimivan ainakin kohtuullisesti, mutta aloitusjakson loppuhöpöli rikkoi aikaisemmassa kohtauksessa hyvin rakennettua tunnelmaa liian rajusti.

Seraph of the End

Virus tappaa kaikki aikuiset ihmiset, ja valtaan astuvat vampyyrit ottavat taudille immuunit ihmislapset verikarjakseen. Pääpoika haluaa kapinoida.

Jaksoja katsottuna: 1/noin 24 (splitcour)
Innostustaso: 3/5

Seraph on kiinnostanut mangamuodossa jo hetken, joten tartuin animeen mielenkiinnolla. Ensimmäinen jakso tuntui hyvinkin toimivalta prologilta jännälle toimintasarjalle. Tyylillisesti arvostin erityisesti kauniita ja hieman epätarkkoja, uhkaavuutta luovia ja suureellisia taustoja. Myös väkivaltaisuuksien kuvaaminen tuntui tyydyttävältä. Kohtaukset on toteutettu niin, ettei tv-esitystä ole ollut tarvetta sensuroida, mutta toiminnan brutaalius käy silti ilmi selvästi.

Tarinallisesti ja hahmojen osalta prologimainen, selvästi muusta sarjasta erottuva aloitusjakso on sikäli haastava, että se jättää sarjan varsinaisen sisällön ja fokuksen vielä varsin auki. Hahmoja ja tarinaa päästään esittelemään kunnolla vasta varsinaisen pihvitarinan alkaessa. Toisaalta prologi ensimmäisenä jaksona toimii normaalia aloitusjaksoa selkeämpänä kokonaisuutena ja herättää mielenkiinnon pohjustamalla sarjan varsinaista alkuasetelmaa normaalia laajemmin.

Päähenkilö vaikuttaa Attack on Titanin Erenin kaltaiselta kuumakallepölkkypäältä, eikä ollut siksi mieleeni. Hahmopuoli ei siis vaikuta aivan lupaavalta. Saatan silti hyvinkin jatkaa sarjan parissa jossain muodossa, mutta sitä en vielä tiedä, käynkö käsiksi animeen vai mangaan.

Is It Wrong to Try to Pick Up Girls in a Dungeon? (Dungeon ni deai wo motomeru no wa machigatteiru darou ka)

Roolipeli-henkisen maailman seikkailijat muodostavat kiltoja, joita pyörittävät maan päälle laskeutuneet jumalat. Parempia voimatasoja havitteleva heikkolaispääpoika Bell on Hestia-jumalattaren familian ainoa jäsen.

Jaksoja katsottuna: 1/??
Innostustaso: 3/5

Lähdin katsomaan Danmachia kokeilumielessä ja pienin odotuksin, mutta itse asiassa tykkäsin enemmän kuin olisin aavistanut. Toteutus on kaikin puolin kelvollisella tasolla. Sarjan visuaalisuus toimii yllättävän hyvin, hahmot ovat yllättävän symppiksiä ja videopelimaailma, joka teeskentelee olevansa ihan oikea fantasiamaailma, ärsyttää yllättävän vähän. Heikkostatsinen pääpoitsu on mukavan kehittymiskykyisen oloinen yrittäessään oikein tosissaan parantaa voimapisteitään. Tässähän voisi olla ihan kelpo kasvutarina.

Ihmetyksekseni tätä tekisi melkein mieli jatkaa, mutta katseluaikataulussa ei taida olla tarpeeksi tilaa. Mitenkään kovin ihmeellisenä en sarjaa pitänyt, mutta siinä ei oikeastaan ole mitään kovasti pielessäkään.

The Disappearance of Nagato Yuki-chan

Haruhi Suzumiya -spinoffissa Yuki Nagato on ihan tavallinen tyttö.

Jaksoja katsottuna: 1/16
Innostustaso: 1/5

Tätä en olisi edes katsonut omasta aloitteestani, mutta kyllä vaihtoehtois-Nagaton seikkailuja sai yhden jakson alas ilman ongelmia. Aloitusjakso vain oli harvinaisen epäinnostava. Nimitytyn sähellykset täydellisen joulujuhlan järjestämiseksi kolmijäseniselle kirjallisuuskerholleen tuntuivat tylsämielisen touhulta. Niin pienelle porukalle järjestää söpön ja hienon juhlan vähälläkin vaivalla, ei siitä tarvitse touhottaa kuin tyhmeli. Normaali koulutyttöversio Nagatosta on samantyylinen kehitysongelmainen söpöpöppö höpsykkäinen kuin Chuunikoin Rikka. Hahmo ei tunnu missään määrin uskottavalta lukioikäiseltä, ja ala-astelaisen käytös lukiolaisen ruumiissa tuntuu enemmän vaivauttavan tökeröltä kuin söpöltä.

En ylipäänsä ole kovin perillä Haruhi Suzumiya -tuoteperheen meiningeistä animen legendaarisen ensimmäisen tuotantokauden jälkeen, joten olo tämän spinoff-sarjan parissa ei tunnu yhtään kotoisalta. Jos alkuperäinen Nagato olikin ihan kiva hahmo, niin tämä AU-versio ei herätä mitään fiiliksiä, kun hahmo ei ole vähimmässäkään määrin sama tyyppi kuin viimeksi katsoessani. En ole edes nähnyt The Disappearance of Haruhi Suzumiya -leffaa, jossa tavallisen koulutyttö-Nagaton konsepti käsittääkseni esitellään ja jonka kautta siihen voisi saada jotain kosketuspintaa. Eipä siis ole tarvetta jatkaa tämän parissa.

My Love Story!!

Takeo on iso ja miehinen mies, josta tytöt eivät yleensä tykkää, mutta kaikki muuttuu, kun hän tapaa ihanan Yamaton.

Jaksoja katsottuna: 1/24
Innostustaso: 4/5

Olin etukäteen miettinyt, että tässä tapauksessa animeversio tuskin toisi juurikaan lisäarvoa mangaan nähden. Mangaa olen lukenut pari pokkaria, ja tarkoitus olisi jatkaa. Animen toteutus on kuitenkin niin pinkkiä sakuranlehtikultaa, että nyt taitaa käydä niin, että loikkaankin animen kyytiin ja palaan mangan pariin siitä kohtaa, mihin anime päättyy.

My Love Story!! huokuu ihanuutta, ja ensimmäistä jaksoa katsoessa tuli sellainen olo, että tällaisen ihanuusannoksen voisi hyvin nauttia viikoittain. Rauhaisan rakastettava tunnelma ja hupsun höpsäkät hahmot tuntuvat hyvältä sydämessä. Keskuskolmikon keskinäiset suhteet on kuvattu mukavan positiivisesti, ja pystyn samaistumaan Takeon herkutteluintoon.

Kääntöpuolena on, etten oikeastaan ole kovin varma siitä, kuinka pitkään sarja pystyy pitämään yllä puhtaan söpöstelyn varaan rakentuvaa konseptiaan. Tarina toistensa tukena olevista tosikaveruksista ja tarina seurustelevasta lukiolaisparista söötteilemässä tuntuvat siltä, ettei asetelma välttämättä säily tuoreena kovin pitkään. Meininki on vähän liiankin positiivista ja ihanaa, eikä siksi tule todennäköisesti nousemaan kovin voimakkaaksi kokemukseksi. Tällä hetkellä homma näyttää kuitenkin mitä mainioimmalta pikku nsöpöstelyltä.

I Can’t Understand What My Husband Is Saying 2nd Thread (Danna ga nani wo itteiru ka wakaranai ken 2 sure-me)

Kaoru ei edelleenkään ymmärrä ihan kaikkea, mitä otaku-aviomies Hajime sanoo.

Jaksoja katsottuna: 2/13
Innostustaso: 5/5

Dannaken ei edes yritä olla kauhean erityinen sarja, ja toisinaan nopea tahti pyyhkii ohi niin vikkelästi, etten edes kerkeä huomaamaan kaikkia vitsejä. En kuitenkaan katso tätä lyhärihörpäkettä huumorin vaan kahden nuoren aikuisen välisen lämpimän parisuhdekuvauksen vuoksi. Animesta löytyy tällaisia pariskuntia ihan liian vähän. Kakkoskausi tuntuu jatkavan samoilla fiiliksillä kuin mihin ykköskausi jäi, joten nautin tästä varmaan taas iha yhtä paljon.