Mitä tulee, kun lumi sulaa?

Kevät tietenkin!

Natsuki Takayan modernin shoujon klassikko Fruits Basket on varmaan monelle harrastajalle nostalginen sarja, olihan se ensimmäisten länsimaissa suurta mainetta saaneiden tyttömanganimikkeiden joukossa. Itse muistelen sarjaa lämmöllä aina, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia pois. Kun menneellä viikolla takatalvipyrytys musersi aurinkoisen viikon jälkeen pääkaupunkilaisten lämpöä odottavat sielut, kevään kaipuu ponnahti rintaani erityisen voimakkaasti.

Nyt kun sateet ovat taas tehneet lumista suurimmaksi osaksi selvää jälkeä, voin kevään kunniaksi naputtaa vähän juttua iki-ihanasta Furubasta. Pistän sarjan keskiössä pyörivän kiinalaisen horoskoopin eläinten hengillä kirotun Souma-suvun jäsenet järjestykseen inhokeista suosikkeihin.

Sarjaa leimaa hahmojen kannalta tietty kaksijakoisuus, jonka puitteissa Takayan kehittyminen tarinankertojana näkyy kovin selvästi varsinkin hahmojen käsittelemisessä. Furuban alkupuolella kaikki hahmot aloittavat niin syvältä omasta stereotyypistään, että on hankala uskoa, että siellä mitään oikeaa hahmoa onkaan. Kutakin hahmoista dominoi jokin oikku, joka tekee tästä söpön ja hassun. Sarjan puolivälin jälkeen Takaya ryhtyy kuitenkin tasoittamaan näitä rankkoja hömpsöilypiirteitä ja tuomaan esille enemmän hahmojen elämässään kohtaamia vaikeuksia. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat uudet hahmot ovat alusta asti vähemmän liioiteltuja ja syvemmällä otteella kirjoitettuja. Siksi he saavat osakseen myös vähemmän kehitystä.

Onkin todella sääli, että animeversiointi sarjasta loppuu juuri siihen pisteeseen, jossa homma alkaa muuttua. Sarja muuttuu söpöstä mutta överiydessään vähän rasittavasta höttösohjosta aidosti kiintoisaksi psykologiseksi tarinaksi, ja rupeaa todella käsittelemään hahmoja ja näiden ongelmia.

Aloitin Furuban lukemisen joskus vuonna nappi ja haarukka, ja sain sen päätökseen kuutisen vuotta sitten, joten aivan tuoreimmassa muistissa homma ei ole. Tästä postauksesta olen naputtanut tosin suuren osan jo kolme vuotta sitten, ja teksti on jäänyt luonnoslimboon vuosiksi, joten nyt voin hyvin mielin vihdoin päästää pätkän lentämään vapaana internettiin. Tuleepahan joka tapauksessa sekin testattua, kuinka ikimuistoisia hahmot lopulta ovat.

13.-12. Kisa ja Hiro (tiikeri ja lammas)

Kisa on niin ellottavan stereotyyppisen kyseenalaistamattomalla tavalla ihannoitu kiltti ja sielultaan puhdas tyttönen, että pahaa tekee. Osoittelevamman tyttöä hahmoa saa hakea, ja esiteiniromanssi Hiron kanssa jää kaukaiseksi.

Tiikeri ja lammas jäävät sarjassa melko vähälle huomiolle, ja spottivaloon päästessäänkin pari lähinnä velloo Kisan ympärilleen erittämässä vastenmielisessä sokerisiirapissa. Sarjan loppua kohti on kuitenkin ihan positiivista nähdä kummankin kasvavan jonkin verran. Etäiseksi tämä lapsipariskunta joka tapauksessa jää. Ainoa näiden kahden puolesta puhuva seikka on varmaan juuri koko suhteen ja hahmojen söpöys, joka sekin tosiaan sulattaa hampaat suustani ja saa vatsan vääntelemään.

11. Ritsu (apina)

Ritsu on puhtaasta ärsyttävyydestä kilpailtaessa voittaja Kisaan ja Hiroonkin nähden, sillä jatkuva psykoottinen anteeksipyytely käy hermoille pahemmin kuin vieruskaverin harrastama kuulakärkikynän napsuttelumaratoni. Päällimmäinen muistikuvani Ritsusta on juuri tämä sekoilu, jonka alta on hankala muistaa hahmon rauhallisempia hetkiä.

Kun vähän muistia kaivelee, niin Ritsu on oikeastaan aika miellyttävä, joskin vähän yhdentekevä hahmo – aina silloin kun ei pimahda jokaisesta sanasta, jonka voisi liukkaalla mielikuvituksella ja monen mutkan kautta tulkita kritiikiksi häntä kohtaan. Hienoa hermoheikossa pojassa taas on crossdressaaminen ja hänen virkistävän epäseksuaaliset syynsä siihen, sekä niiden varsin kypsä käsittely sarjassa.

10. Rin (hevonen)

Rin vaikutti kuvioihin ensimmäistä kertaa eksyessään loistavalta ja vahvalta naishahmolta. Loppua kohti käy kuitenkin yhä selvemmäksi, miten riippuvainen hän on tukenaan olevasta Hatsuharusta. Hahmo tavallaan loppuu siihen, että tarvitsee Harua vierelleen ja on aina tarvinnut.

Tämä on tietenkin kohtuullisen ymmärrettävää tytöltä, jonka elämää rajoittaa huomattavasti myös heikko terveys Souman kotipiirin tiukan kontrollin lisäksi. Rinin ja Hatsuharun äärimmäisen sukupuoliroolitettu suhde kuitenkin syö hahmoa ja tuntuu turhalta toisinnolta Kisan ja Hiron suhteesta.

9. Kagura (sika)

Animeversio ei valitettavasti koskaan pääse siihen asti, kun Kaguran komedisena tyttö-hakkaa-poikaa-pelleilynä alkanut sairaalloinen ja yksipuolinen fiksaatio Kyouhon selvitetään. Sen jälkeen hahmolla ei olekaan sarjassa juuri tekemistä, mutta ainakin hän lakkaa olemasta ärsyttävä ja tuskaisen stereotyyppinen aina esiintyessään.

Yksipuolisen rakkauden konfliktin kypsä ratkaisu Kyoun ja Kaguran välillä jätti kuitenkin suuhuni hyvän maun Kaguran hahmosta. Olkoonkin, että sarjan alkupuolella en tykännyt Kagurasta jatkuvien, överikkään väkivaltaisiksi menevien rakkaudenjulistusten takia.

8. Yuki (rotta)

Yuki kuuluu niihin harvojen ja valittujen teoksissaan keskeisten fiktiohahmojen joukkoon, joita olen ihan rehellisesti sanottuna inhonnut sydämeni pohjasta. Täydellinen ja hyväluonteinen, mutta itsensä toisista etäännyttävä prinssihahmo sai minut aikoinaan suorastaan raivon partaalle. Suureksi osaksi tämä johtui siitä, että pidin paljon enemmän kolikon kääntöpuolena toimivasta Kyousta, jota shippasin (ja shippaan edelleen) päätyttö Tourun kanssa. Tässä yhtälössä Yuki oli vain tiellä.

Myöhemmin mangan aikana Yukikin pääsee onneksi eteenpäin hahmona ihan reippain harppauksin. Hänestä tulee heti paljon siedettävämpi ja jopa ihan seuraamisen arvoinen hahmo sen jälkeen, kun hänet valitaan oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajaksi. Muiden hallituksen jäsenten kanssa pyöriminen antaa Yukille heti uuden suunnan, kun erikoiset hallitustoverit alkavat pakottaa häntä ulos etäisestä prinssikuorestaan.

7. Hatsuharu (härkä)

Harun suurin valtti on hänen cooliutensa. Hän tuntuu Shiguren, Ayamen ja Hatorin jengin rinnalla sarjan ainoalta hahmolta, joka tietää täsmälleen, missä seisoo juuri tällä hetkellä elämässään. Hänen stoalaista asennettaan ja käytöstään on aina kiva seurata. Hän on myös ilmeettömyydessään ja latteissa, elämää nähneissä reaktioissaan kivan erilainen Rin-neitoaan pelastava prinssihahmo.

Mutta hetkonen, jokin tässä hahmossa mättää pahasti! Minne se Black Haru -juttu hävisi? Alkuun Haru shiftaa rähinöivän mustan persoonallisuutensa ja tyynen valkoisen persoonallisuutensa välillä vaikka kuinka naurujen toivossa. En kuitenkaan muista loppupuoliskon edes tiedostaneen, että mitään Black Harua on koskaan ollut olemassakaan (korjatkaa, jos olen väärässä). Muut hahmot saavat syvyyttä juuri ”hassujen” neuroosien yli pääsemisen kautta, mutta Harun kohdalla alun hassu outopiirre tuntui vain unohtuvan.

6. Hatori (lohikäärme)

Hatori on kuin kyynistynyt aikuinen versio Hatsuharusta. En koskaan päässyt kovin lähelle häntä hahmona, mutta pidin erityisesti hänen tuomastaan lisästä itsensä, Shiguren ja Ayamen muodostaman aikuisemman kolmikon dynamiikkaan. Hatori luo porukan vakavana auktoriteettihahmona näppärän kääntöpuolen Shiguren ja Ayamen lapsenmieliselle hösöilylle.

5. Kureno (kukko)

Kureno tulee mukaan kuvioihin melko myöhään. Hänen kohtalonsa oikukkaan ja omistushaluisen perheenpää Akiton erityisenä lemmikkinä rajoittaa hänen vapauttaan monia muita horoskooppieläimiä enemmän. Hänen roolinsa Akiton tukahduttamana häkkilintuna saa valtavasti syvyyttä siitä, että hän todella välittää Akitosta, toisin kuin nuoremman polven eläin-Soumat, jotka lähinnä pelkäävät ja inhoavat oikukasta ja pahaluonteista perheenpäätä.

4. Momiji (jänis)

Momiji aloittaa Furuba-uransa rasittavana piipittäjänä, jonka pitää joka raossa olla korostamassa pikkuisuuttaan ja söpöyttään. En koskaan pitänyt hahmon tästä puolesta, ja sarjan alkupuolella pojulle tulikin irvisteltyä kovasti. Aloin lämmetä hänelle vasta siinä vaiheessa, kun hän vihdoin vaihtaa tyttömäiset ja lapsekkaat peruskoulutamineensa lukionsa koulupuvuksi kasvettuaan sarjan aikana vaivihkaa pituutta pikkuisesta shotapallerosta ihan normaaleihin lukiolaispojan mittoihin.

Tässä vaiheessa hahmon ällösöpöys viilautuu suurimmaksi osaksi pois, ja sille nyrpisteleväkin kuluttaja saattaa jo ottaa hänet ihan tosissaan. Kasvupyrähdyksen myötä hänestä kuoriutuukin ehkä koko sarjan kypsin hahmo. Hänen viimeinen yhteenottonsa äitinsä ja Akiton kanssa jäi erääksi suosikkihetkistäni sarjassa. Kohtaus on todella nätisti rakennettu limittämällä kaksi keskustelua toisiinsa. Se myös kertoo selvästi, kuinka pitkälle Momiji on tullut sarjan aikana. Muutos on kuitenkin hyvin vaivihkainen ja sopii hahmon luonteeseen hyvin.

Momiji säilyy radikaalista hahmonkehityksestään huolimatta ihailtavan selvästi samana hahmona jona aloittikin. Kun hän jättää taakseen ison osan ylilyödyn lapsekkaista piirteistään, hänen henkinen kypsyytensä vain saa lisää näkyvyyttä.

3. Shigure (koira)

Kun sain Furuban luettua loppuun, Shigure oli suosikkihahmoni. Ei välttämättä siksi, että olisin erityisesti pitänyt hänestä, vaan enemmän siksi, että hän on koko joukon karismaattisin heppu. Shigure aloittaa sarjan rentona isovelihahmona, mutta alkaa tarinan edetessä saada yhä pahaenteisempiä sävyjä. Hahmo on niitä harvoja sarjan hahmoja, jotka pysyvät alusta loppuun asti mielenkiintoisina, nimenomaan siksi, että alun rakastettavan leikkisyyden alta alkaa paljastua hyytäviäkin piirteitä.

Hahmon kylmyys ja laskelmoivuus tekevät hänestä melko epäempaattisen, mutta samat ominaisuudet pitivät minut koko ajan varpaillani lisäämällä sarjan yleisjännitettä. Toisaalta hän ei ole missään vaiheessa myöskään yksiselitteisen kamala tyyppi, vaan kykenee tasapainottelemaan ikävämpien piirteidensä kanssa menettämättä tykättävyyttään hahmona. Hän ei ole niinkään ihana hahmo, mutta ehdottomasti sarjan mielenkiintoisimpia toimijoita.

2. Ayame (käärme)

Monen muun hahmon tavoin Ayame tuntui alkuun rasittavalta hahmotyyppikärjistykseltä. Kaikkeen rasittavasti ylireagoiva mutta absoluuttisesti hyvää tarkoittava draamakuningas kuitenkin voitti minut puolelleen välittömästi, kun alkoi näyttää huikentelevaisen show-miehen elkeidensä ohella vakavampiakin puoliaan.

Ayamen mielenkiintoisuus hahmona kumpuaa pitkälti siitä valtavasta muutoksesta, jonka hahmo on kokenut takaumissa avattujen lukiovuosiensa jälkeen. Ayame katuu nuoruutensa virheitä ja yrittää siksi nykyisyydessä olla paras mahdollinen itsensä, sillä hänen aikaisempi empatiakyvyttömyytensä ja itsekkyytensä satuttivat monia ihmisiä. Varsinkin Ayamen suhtautuminen pikkuveljeensä Yukiin kosketti syvältä, kun käy selväksi, miten kovasti hän yrittää korjata heidän välistään suhdetta, jonka on omalla piittaamattomuudellaan nuorempana rikkonut. Myös pitkälti esiripun takana esitetty lämpimän romanttinen suhde kolleganeitoon sulattaa sydämeni, vaikka onkin vain ihan pikkuriikkinen osa sarjan kokonaisuutta.

1. Kyou (kissa)

Jo Kyoun rooli ulkopuolisena, ylimääräisenä elukkana varmistaa hänen paikkansa suosikeissani tällä listalla. Koin alusta asti Kyoun tarinan henkilökohtaisimpana ja vaikuttavimpana sarjan lukuisista traagisista menneisyyksistä.

Kyoun kohdalla lapsuuden traumojen kerronnaisvaikutukset hänen myöhempiin vaiheisiinsa tulevat hyvin tehokkaasti esille. Pidin erityisen mielenkiintoisena sitä, miten Takaya painottaa koko sarjan ajan sitä, kuinka Kyou kokee tulleensa ylimääräisenä, horoskooppiin kuulumattomana eläimenä suljetuksi paitsi normaalista yhteiskunnasta myös eläinkalenterin sisäpiiristä. Tämän väliinputoaja-kokemuksen vuoksi Kyou erottuu varsinaisten horoskooppien riivaamista kollegoistaan erityisen karusti.

Sähisevän punapään asiaa auttaa toki myös hänen lutuisuutensa, joka syntyy sivutuotteena epävarmuudesta kumpuavan pinnallisen äkäisyyden verhoamasta ehdottomasta kiltteydestä. Näiden ominaisuuksien kuvaamisessa tärkeimmäksi tekijäksi nousee hänen ihanan avoin ja tasavertainen suhteensa Touruun. Kaikista horoskooppieläinten kiroamista nuorista muistan Kyouta edelleen lämpimimmin.

—————————-

Sellainen järjestys. Sarjasta löytyy monia muitakin kivoja hahmoja, mutta tällä kertaa halusin miettiä nimenomaan eläinkirouksen uhreja. Hyvää kevättä ja hyvää pääsiäistä kaikille!