Prinsessapäiväkirjat: Atlantiksen naiset

Edellisestä Prinsessapäiväkirjat-postauksesta ja ylipäänsä mistään postauksesta on aivan liian pitkä aika, joten tuntuupas mahtavalta päästä tässä projektissa taas askel eteenpäin! Tarkoitus ei ole lopettaa Disneyn sankarittarista kirjoittamista, mutta elämässä kävi niin, että Mangakartta-podcast on vienyt valtavan palan sisällöntuottoajastani ja -jaksamisestani, enkä siksi ole saanut sen aloittamisen jälkeen kauheasti aikaan kirjoitettua sisältöä. Podcast-projekti on kuitenkin ollut aivan huikean hauska, ja sen parissa puuhailu on tehnyt minut tosi onnelliseksi, joten en kadu mitään, mutta haluan kyllä pitää tämän ikioman ajatusten valtakuntanikin elossa vähän paremmin. Näiden alkukuulumisten jälkeen, käydäänpäs itse asiaan!

***

Elokuvasta Atlantis (2001)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Atlantis on juonivetoinen ensemble-elokuva, jossa fokus jakautuu Disneylle tyypillisen kolmen tai neljän tärkeän päähenkilön sijaan noin kymmenen hahmon kesken. Leffa on muutenkin mielenkiintoinen tapaus Disneyn animaatioklassikkojen joukossa, koska se havitteli ihan toisenlaista yleisöä kuin suurin osa klassikoista. Leffaan toi jännän uuden sävyn Indiana Jones -henkinen aarteenetsintäseikkailu tieteispiirteillä ja ilman musikaalikohtauksia.

Kun katsoin leffan pitkästä aikaa uusiksi, tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei se ole silmissäni enää niin jännittävä kuin muistin, ja valkoisen miehen taakkaa tihkuva tematiikkakin tuntuu joka katsomiskerralla nihkeämmältä. Leffalla on kuitenkin se ainutlaatuinen piirre, että sen laajaan keskeiseen hahmokaartiin kuuluu peräti neljä hyvin erilaista naishahmoa, jotka saavat osapuilleen yhtä paljon huomiota.

Prinsessa Kida

Atlantiksen prinsessa toivoo ulkomaailmasta saapuneen fiksun kielitieteilijä Milon voivan auttaa tuomaan hänen kansansa teknologisen kukoistuksen takaisin.

Kida toimittaa leffassa Disneyn perinteistä love interest -naispääosan virkaa. Hänellä on kuitenkin renessanssi-leffojen naispääosiin verrattuna melko pieni rooli leffassa, sillä hän tulee mukaan kuvioihin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ja loppurähinän ajaksi muuttuu jonkinlaiseksi taivaalliseksi, tiedottomaksi olevaisuudeksi. Hänen roolinsa tarinassa on lähinnä edustaa atlantislaisia, tutustua sankari Miloon ja näyttää tälle paikkoja (jotta Milo voi sitten pelastaa päivän).

Kida onkin Atlantiksen naishahmoista olemukseltaan, piirteiltään ja rooliltaan tyypillisin Disney-sankaritar ja valitettavasti mielestäni myös leffan tylsin naishahmo. Hän on kaikin puolin viehättävä hahmo, joka kantaa itsensä ihailtavan karismaattisesti ja jolla on ihastuttava pilke silmäkulmassa sekä avoin ja rohkea suhtautuminen maailmaan. Vähäiseksi jäävän hahmofokuksensa takia hän ei kuitenkaan jää mieleen erityisesti. Hahmo ei tunnu pinnalliselta tai karikatyyrimäiseltä, mutta hän jää niin sivuun elokuvan keskiosan ulkopuolella, ettei hän saa myöskään riittävästi syvennystä.

Prinsessa Ruususen Auroran tapaan hän on persoonallinen ja hauska hahmo, joka vaikuttaa siltä, että voisi olla paljon enemmän, jos olisi saanut elokuvassa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Kida tuntuu lähinnä täyttävän perinteisen sankarittaren tehtävää siinä missä muut naishahmot saavat osakseen paljon mielenkiintoisempia, erottuvampia ja epätyypillisempiä rooleja.

Kidan hahmodesign on mielestäni hauska ja myös hahmon mieleenpainuvin piirre. Altantislaisten tumma iho ja valkoiset hiukset ovat tietysti paras reunailevan nörtin fantasia-look, ja kampauksessa vuorottelevat terävät ja aggressiivisen tasaiseksi leikatut suortuvat tuovat tosi hauskan kehyksen Kidan kasvoille. Tummat kulmakarvat hyvin vaaleahiuksisilla hahmoilla ovat usein vähän vaikea elementti, mutta Kidan kohdalla ne luovat mielestäni aika jännän ja vieraan kontrastin. Muiden naishahmojen tavoin Kidan kasvot ja etenkin täyteläiset huulet ovat hyvin ilmaisuvoimaisia.

Audrey Ramirez

Mekaanikkotyttö on ärhäkän ulkokuorensa alla Atlantista etsivän retkikunnan lämmin sydän.

Audreyn sarkastinen no-nonsense-asenne eroaa avoimesta ja diplomaattisesta Kidasta hyvin paljon. Audreylla tuntuu leffan alkupuolella olevan erityisen vähän kärsivällisyyttä Milon hajamieliseen höpöttelyyn, ja hän käyttäytyy avoimen vihamielisesti päähenkilöä kohtaan. Muiden Atlantis-retkikunnan ydintiimiläisten kanssa hän taas tuntuu hyvin läheiseltä. Esimerkiksi kun iso osa retkikunnasta on kuollut Leviathan-robottihirviön hyökkäyksessä, retkikunnan lääkäri Sweet pitää kättään Audreyn olkapäällä muistopuheen aikana, ja fyysinen kontakti luo kaksikon välille nätin yhteyden tunnun. Alussa Milon selittäessä Atlantiksesta retkikunnalle Audrey ja pommiekspertti Vinny taas vaihtavat tietävän vinot hymyt Vinnyn piikiteltyä Miloa.

Käännekohta Audreyn ja Milon suhteessa tapahtuu, kun museon lämmityskoneiden kanssa työskennellyt Milo saa kiukuttelevan retkirekan moottorin käynnistymään, vaikka Audreylla on sen kanssa ongelmia. Itse tilanteessa Audrey suhtautuu Milon saavutukseen ja itsetyytyväisyyteen ärsyyntyneesti, mutta pian tämän jälkeen hän myös tunnustaa Milon olevan muutakin kuin hömelö riippakivi.

Audrey tuntuu siltä retkikunnan jäseneltä, jonka kanssa Milolle syntyykin jään sulamisen jälkeen läheisin suhde – mikä on hyvin luontevaa, sillä Audrey tuntuu yllä kuvatulla tavalla luovan helposti läheiset suhteet muiden retkikunnan avainhenkilöiden kanssa. Tunne Audreyn ja Milon suhteen läheisyydestä nousee ensinnäkin siitä, että Audrey suhtautuu Miloon alussa kaikista avoimesti negatiivisimmin, siinä missä muut enemmän vähättelevät häntä ja tekevät ikävää kiusaa pilke silmäkulmassa.

Audreyn ja Milon välille syntyy hellyyttävä pieni ystävyyden ele, joka tuo suhteeseen myös hurjan paljon syvyyttä ottaen huomioon, etteivät he saa kovin paljon yhteistä aikaa leffassa. Kun Milo on saanut kiukuttelevan auton liikkeelle, Audrey tuplamottaa häntä kevyen ärtyneesti ylävartaloon ja murahtaa: ”Two for flinching.” Leffan lopussa kaksikon hyvästellessä toisensa Audrey toistaa saman eleen ja repliikin huomattavan lempeästi, ja molemmat hymyilevät toisilleen.

On hienoa, miten näin pienillä asioilla on saatu luotua kahden hahmon välille hyvin aidon tuntuinen ystävyysside, etenkin kun Disneyn leffoissa ei ennen tätä ole oikein nähty aikuisen naisen ja miehen välistä ei-romanttista ystävyyttä. Kun retkikunnan johtaja Rourke päättää ryöstää Atlantiksen aarteet siitä huolimatta, ettei kyseessä ollutkaan autio rauniokaupunki vaan paikka täynnä ihmisiä ja elämää, Milo kieltäytyy osallistumasta ryöstelyyn ja paikallisten alistamiseen. Audrey on luontevasti ensimmäinen retkikunnan nimetyistä hahmoista, joka osoittaa lojaalisuutensa Milolle kääntämällä selkänsä retkikunnalle.

Audrey on myös viehättävän näköinen hyvin epädisneymäisellä tavalla – alaspäin painottuvat haalarit ja kevyempi ylävartalo sekä ylisuuren näköiset työhanskat luovat hänelle vetävän omannäköisensä siluetin, ja ärhäkkä puhetapa sopii kokonaisuuteen ihanasti. Tarzanin Janen tavoin Audreylläkin on hauskan suuret etuhampaat. Hauskana yksityiskohtana hahmolla näyttää myös olevan tapana toisinaan vetäistä hetkeksi huulet suun sisäpuolelle, sillä ele toistuu muutamaan kertaan leffan aikana.

Rouva Packard

Kyyninen mummeli huolehtii kommunikaatiojärjestelmistä ja leffan parhaasta huumorista.

Rouva Packard on se Atlantiksen hahmoista, joka viimeisimmällä katsomiskerralla teki minuun suurimman vaikutuksen. Packard tuntuu melkein kuin luonnonvoimalta, joka ei pelkää mitään eikä järkyty mistään. Hän on paljon enemmän vitsihahmo kuin muut leffan naiset, mutta edustaa hyvin erilaista ja itselleni paljon mieluisampaa huumoria kuin höseltävät kokki Cookie ja maaperätuntija Myyrä. Packardin huumori perustuu absurdiuteen ja kenties melko brittiläisen kuivakkaan huumoriperinteeseen.

Kyynistä tätiä ei tunnu hetkauttavan mikään, ja kun muut meinaavat panikoida, Packardilla säilyy nyrpeän kiireetön ja ihmetyksetön ilme naamalla. Packardin jatkuva (ja erittäin hauska) vitsi leffan alkupuolella on se, miten hän juttelee ystävänsä Margen kanssa puhelimessa jatkuvasti (sukellusveneestä käsin) ja hätätilanteen sattuessa ehtii aina sanoa rauhassa, että nyt pitää lopettaa ja soitan uudestaan sekä muut lopetustervehdykset. Niin mukavaa, että joku pitää pään kylmänä kriisin keskelläkin ja muistaa tilanteessa kuin tilanteessa olla ystävällinen läheisilleen.

Naishahmot eivät ole koskaan saaneet kovin paljon huumorivalokeilaa Disneyn leffoissa, ja siksi myös rouva Packardin kuivakka huumorityyli on itselleni äärimmäisen tervetullut uusi vire. On myös hauska nähdä vanhempaa rouvaa tällaisessa toiminnallisessa retkikunnassa – tämä kontrasti itsessään toimii hyvänä hahmonrakennusvitsinä. Atlantiksen maailmassa ylipäänsä on ilahduttava fantasiaelementti, miten kukaan ei koskaan kyseenalaista retkikunnan naishahmoja millään tavalla, vaan heidän osaamisensa tuntuu puhuvan puolestaan, eikä sukupuolella tunnu olevan mitään väliä, vaikka leffa sijoittuu vuoteen 1914.

Helga Sinclair

Retkikunnan särmikkään määrätietoinen ja kunnianhimoinen kakkospomo jää pahispuolelle inhimillisyydestään huolimatta.

Muikean herkullisena femme fatale -arkkityyppinä Helga on osuva valinta antagonisti Rourken ykköskätyriksi. Hänen jokainen eleensä on tarkasti laskelmoidun oloinen ja jokainen venyttelevän hallittu liikkeensä ja asentonsa määrätietoisen itsevarma. Seksiä uhkuvat mutruhuulet ja kaikin puolin terävät piirteet sekä piikikkään sarkastinen asenne saavat hänet tuntumaan luontevalta sekä iltamekossa että maastovermeissä.

Helgan suunnattoman varma tapansa kantaa itseään saa hänet näyttämään pätevältä ja elementissään olevalta missä tahansa olosuhteissa. Hänellä tuntuu olevan myös hyvin kapeat hartiat, sillä hänen ulkonäössään näkyy pienenä toistuvana elementtinä se, että sekä hänen esittelykohtauksensa uhkeassa iltaleningissä että toiminnallisemmassa retkeilytopissa toinen olkain valahtaa olkavarrelle häijyn seksikkäästi.

Vaikka Helga on pääjoukkiosta selvimmin Rourken kanssa samassa veneessä ja opportunistinen aarteenmetsästäjä, häneen tuodaan kuitenkin leffassa erittäin tervetullutta syvyyttä muutamalla oikein hyvin ajoitetulla pienellä reaktiolla. Kun retkikunta saapuu Atlantiksen kaupunkiin, Helga epäröi – retkikunnan todellinen tarkoitus (josta Milo ei ole tietoinen) on ryöstää kaikki Atlantiksen aarteet, mutta Helgan mielestä se, että Atlantiksessa on ihmisiä, muuttaa tilannetta. Hän on röyhkeä ja vähät välittää löydösten kulttuuri- tai tiedearvosta, mutta hänellä on selkeitä varaumia ihmisten satuttamiseen. Hän päätyy seuraamaan Rourkea, mutta tämän pettäessä hänet hän vaikuttaa aidosti satutetulta ärähtäessään, että heidän piti olla kumppanit.

Nämä pienet hetket tekevät Helgasta hyvin inhimillisen hahmon, joka päätyy tekemään väärin, mutta ei tee sitä välttämättä mielellään – ja sellaisena hän on yllättäen yksi Disneyn moniulotteisimmista pahishahmoista. Rourke sitä vastoin on leffan pääantagonistina erittäin yksipiirteinen hahmo, jota ei motivoi mikään muu kuin oma etu ja rahanahneus. Toisin kuin Rourke, Helga reagoi asioihin. Hautajaiskohtauksessa hän näyttää aidosti surevan retkikunnan jäsenien kuolemia, Atlantiksen sydäntä katsoessaan hänen ilmeensä taas on aidosti täynnä ihmetystä.

Ylhäällä Helga miettii ristiriitaisin tuntein Atlantiksen ryöstöä, alhaalla suree menehtyneitä matkakumppaneita. Aidot reaktiot tekevät Helgasta yhden Disneyn emotionaalisesti monipuolisimmista pahiksista.

Tykkään myös Helgan ja Milon välisestä suhteesta leffassa. Helga suhtautuu Miloon alentuvasti, mutta ei missään vaiheessa vihamielisesti, sillä hän ymmärtää tämän arvon retkikunnan tavoitteiden kannalta, ja tuntuu jopa pitävän Milon arkeologiaintoilua aika söpönä (tämä alentuvan viihdyttynyt kulmienkohotushymy kertoo Helgan suhtautumisesta Miloon erittäin kuvaavasti). Aivan leffan alussa on mielestäni myös aika veikeää, miten Helga valmistelee Miloa kohtaamaan retkikunnan rahoittajana toimivan herra Whitmoren kertomalla, että Milon tulee seistä suorassa, ei saa puhua ellei ole kysytty mitään, ja rauhoittelee, ettei Whitmore pure… ainakaan paljon. Kaikki tämä saa sekä Milon että yleisön odottamaan, että Whitmore on vaativa ja ankara mies. Sitten käykin ilmi, Whitmore on todellisuudessa mahdottoman rento tyyppi ja Helga itse asiassa vain tahallaan pelottelurölläsi Miloa, kun huomasi hänen olevan hermostunut.

***

Vaikka leffa ei kokonaisuutena aivan kanna itseään, on sitä ilahduttavaa katsoa jo ihan vain naishahmojen monimuotoisuuden takia. Kaikki neljä naishahmoa ovat hyvin erilaisissa rooleissa, heidän tehtävänsä tarinassa ovat erilaiset, he ovat eri muotoisia ja eri tavoilla erittäin viehättäviä hahmoja. He saavat myös kapoiseen tarina-aikaansa nähden erittäin huolellista hahmonrakennusta pienillä mutta merkityksellisen tuntuisilla yksityiskohdilla, ja naishahmot ovatkin jääneet minulla leffasta mieleen sen parhaimpana elementtinä.

Kuva © Disney