Noniin, tämän myötä vuoden 2025 BL-mangat on vihdoin bingotettu!
Reippaan rempseä Majima ja hiljaisen vakava Sonoki ovat toistensa vastakohdat, mutta ystävystyvät silti.
Alkuperäisnimi: Achira kochira bokura, jatkosarja Achira kochira bokura (no, are kara to kore kara) Tekijä: Thanat Julkaisu: Hibana (Shogakukan), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun 2026 loppuun) Julkaisuaika: 2015–2018 Luettuna: 2/2 pokkaria
Jatkosarja Here and There and Us (and Then and After)
Alkuperäisnimi: Achira kochira bokura (no, are kara to kore kara) Tekijä: Thanat Julkaisu: .Bloom (Home-sha), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun 2026 loppuun) Julkaisuaika: 2019– Luettuna: 1/3+ pokkaria
Uusi osuma kirkkaankeltaisella tähdellä Majiman blondattujen hiusten kunniaksi.
Jännä piirrostyyli:
Thanatin piirrostyyli ei ole mielestäni kauhean kutsuvaa, mutta se toisaalta erottuu BL-sarjoista reippaasti. Tekijän hahmosuunnittelu ei käytä BL-tyylitropeita ainakaan kovin näkyvästi, eikä siksi päältä päin näytä BL-sarjalta. Tämä sinällään sopii tarinaan, joka on erittäin määrätietoisella tavalla hidas slowburn-tarina ystävystymisestä ja siitä, miten hankalaa kahden pojan on löytää toisensa, kun kumpikaan ei osaa olettaa, että toisella voisi olla romanttisia tunteita, joihin voisi vastata.
Muita huomioita:
Yllättäen viimeisenä BL-bingosarjana Here and There and Us onnistui saamaan ainoastaan yhden osuman. Vaikka sinällään tykkäsin tarinasta, ei se osunut ihan mihinkään bingoruutuun, eikä jäänyt ehkä kovin vahvasti mieleenkään. Toisaalta tarinan rakentaminen kahden hyvin erilaisen pojan ystävyydestä, johon romanttiset tunteet alkavat varkain sekoittua, on kerrottu tosi hyvin ja kiinnostavasti – se vain on hyvin pieni tarina, joka keskittyy ihan muihin asioihin kuin mihin BL yleensä keskittyy. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, ja etenkin alkuperäinen sarja erottuukin siksi genrestään ihan hauskasti paitsi piirrostyylin, myös fokuksensa ansiosta.
Luin myös jatkosarjaa Here and There and Us (and Then and After), mutta sen osalta lukeminen jäi innostuksen puutteen takia puoliväliin, ja tuskin tulee jatkettua ottaen huomioon, että olen lukenut Manga Planetista, joka suljetaan nyt maaliskuun päättyessä. Vaikka alkuperäisen tarinan kerronta hurmasi omalla arkisella tavallaan, ei sama hidastempoinen tyyli oikein enää napannut mukaansa jatkosarjassa – tai ainakin lukemistahtia olisi pitänyt hidastaa aika paljon, jotta makusteluun olisi päässyt mukaan kunnolla.
Tykkäsin lopulta lukukokemuksesta, mutta en jäänyt kaipaamaan lisää.
Salaryman Shirotani on germafoobikko, joka pelkää saastumista, tartuntoja ja vieraiden asioiden koskemista. Hän tutustuu terapeutti Kuroseen, joka alkaa ihan muuten vaan ja työkontekstin ulkopuolella avustaa häntä pöpöfobian kanssa ja pyytää häntä laatimaan kymmenkohtaisen listan pelottavista toimista, jotka hänen täytyy siedätyshoidon nimissä suorittaa parantuakseen.
Ten Countin osumat merkitty vaaleansinisillä kolmioilla Kurose-kansien epämääräisen mönjän kunniaksi.
Aika mid ja myrkyllinen romanssi:
Huomasin aika nopeasti, että tämä sarja ei iskenyt minuun yhtään. Syy on ehdottomasti pääparin dynamiikassa. Nyyhkien tärisevät ja riepoteltavan tuntuiset uket, jotka eivät koskaan ennen ole ajatelleen seksuaalisia ajatuksia ja ovat nyt ekaa kertaa ihastumassa, eivätkä oikein tiedä, miten ihmiskeho toimii, eivät vaan ole ollenkaan juttuni. Shirotani tuntuu makuuni ihan liian lapsenomaisen viattomalta hahmolta tällaiseen aikuisista kertovaan tarinaan.
Kurose taas on salaperäinen jätkä, jonka ammattietiikka joustaa epämiellyttävän paljon. Hän itse perustelee Shirotanin saattamista ahdistavan eritteentäytteisiin seksuaalisiin tilanteisiin ammatillisella osaamisellaan, mistä syntyy aika synkeä kuva terveyden ammattilaisesta, joka käyttää seksuaalisesti hyväkseen häneen luottavaa asiakasta. Olen nähnyt Kurosen toimintaa puolusteltavan siitä näkökulmasta, että parin suhde ei ole ammatillinen, mutta mielestäni tämä on aika heikkoa puolustelua, sillä Kurose myy suhteen Shirotanille kuitenkin ammatillisesta näkökulmasta ja saa tämän luottamaan itseensä mielenterveyden ammattilaisena. Sillä, ettei Kurose ota maksua Shirotanilta, ei ammattieettisyyden kannalta ole tässä mielestäni olennaista merkitystä.
En edes oikein tiedä, kuuluuko tälle sarjalle antaa non-con-osumaa bingoon, kun tavallaan kaikki tilanteet lähtevät suostumuksellisista (joskin manipulatiivisista) kuopista ja sitten eskaloituvat epävarmemmalle alueelle. Ehkä ei osumaa? Ehkä joo osuma? En tiedä…
Vaikka sinänsä tykkään myrkyllisistä suhteista konseptina tosi paljon, tästä parista syntyvä dynamiikka tuo kurkkuuni lähinnä tympeän tunteen. Tämä johtuu siitä, että mielestäni tekijä ei ole itse aivan tilanteen tasalla eikä kerro tarinaa riittävästi se tiedostaen, että Kurosen toiminta on ongelmallista. Tai siis tiedostaahan sarja ongelmallisuuden sinällään, mutta Kurosen yksipuolisehkossa rakkaudessa riutuminen ja sen ajamana jatkuva tilaisuuksien etsiminen Shirotanin saamiseksi seksuaalisiin tilanteisiin näyttää omiin silmiini enemmän romantisoidulta kuin karmivalta. Toisaalta sarja on sävyltään niin vakava, ettei se oikein osaa kärjistää tilannetta huvittavan kreisisti. Kun tähän ynnää sen, että Shirotani edustaa minulle aika luotaantyöntävää hahmotyyppiä, lopputuloksena oikein mikään hahmoissa ei toimi minulle yksittäin eikä yhdessä.
Sarjaa on enää kaksi pokkaria lukematta, joten ehkä se pitää jossain kohtaa kahlata loppuun, mutta tämä oli valitettavasti ainoa viime vuonna lukemani BL-sarja, josta ihan aktiivisesti en pitänyt. Minulla on melko vahva ajatus siitä, miksi Kurosella on päähänpinttymä Shirotanista, joten tähän liittyvä paljastus tuskin tulee yllätyksenä sitten kun on tullakseen, mutta jotenkin tuntuisi tylsältä jättää viimeinen kolmannes sarjasta lukematta, kun olen näin pitkälle päässyt (eikä BL-mangaa nyt käänteiden ja paljastusten takia muutenkaan lueta).
Suudelma työpaikalla:
Semmoinenkin oli Kurosen klinikalla.
Tuhma kansikuva:
Ten Count oli aikoinaan vuosikymmen sitten hyvinkin puhuttu sarja, jonka kaikki genreä seuraavat tiesivät vähintään nimeltä. Varmasti reunaisan mehukkaalla tavalla kielletty terapeutti-asiakas-suhde vaikutti tähän. Samaten osansa oli todennäköisesti sillä, että tekijä Rihito Takarai oli vähän tätä ennen lännessäkin noussut tunnetuksi Venio Tachibanan käsikirjoittaman Seven Days -tarinan piirtäjänä, ja siksi molempien uraa seurattiin harrastajapiireissä mielenkiinnolla. (Näin jälkikäteen mietittynä kumpikaan tekijöistä ei ole kuitenkaan tainnut saavuttaa mitään Seven Daysin vertaista sen jälkeen.)
Yksi tärkeä tekijä suosiolle saattoi olla myös ykköspokkarin kansi, joka on todella voimakas kokonaisuus. Ylivalottunut tausta kehystää ahdistavalla tavalla kirurgimaskin takaa luimuilevan Shirotanin, joka on ällöttävän epämääräisten lohenpunaisten roiskeiden peitossa paita auki ja hanskat käsissä. Sarjan nimi kelluu etualalla pahaenteisesti. Roiskeet ja maski yhdistelmänä luovat vahvan mielikuvayhteyden tarinan keskiössä olevaan likaisuuden pelkoon.
Tämä sarja ei ole mielestäni ollut kovin seksikäs, ja koska hahmokemioiden yhteensopimattomuus omien preferenssieni kanssa vesittivät dynamiikan minulle vahvasti aika mid -akselille, en anna tälle yabai-osumaa. Huononkin sävyisen yabain pitäisi olla jollain tavalla kihelmöivän innostava, mitä tämä ei oikein minulle ollut.
