Mangapäivästä

Viime viikonlopun Helsingin sarjisfestareiden oheistapahtuma Mangapäivän ohjelma jätti yllättäen pienehköstä imagostaan huolimatta käteen itse asiassa enemmän kuin mikään läsnäolollani kunnioittamani tapahtuma sitten Animecon III:n (joka oli ensimmäinen animangatapahtuma, jonne onnistuin aikoinaan venturoimaan). Ohjelma oli jopa järjestetty niin, että pääsin yleisöimään kaikkiin numeroihin, jotka halusin nähdä.

Ensin Janne Kemppi puhui mangan kielestä ja ilmaisusta. Kivoja vinkkejä taas siitä, mihin kannattaa kohdistaa huomiota mangaa lukiessa. En vain enää kahden muun kemppiluennon jälkeen oikein muista, mitä erityistä tällä ensimmäisellä tuli mieleen.

Seuraavaksi Kemppi vinoili yaoille. Varmasti hänen luentonsa kohokohta oli se asiaton puoli – protoyaoi. Itse en ehkä pitänyt sitä niin hauskana kuin mihin olisi ollut aihetta, lähinnä siksi, että olen facepalmannut tosi eeppisesti ja useampaan kertaan joka ikiselle kyseisen simulaation sisältämälle käänteelle yaoia lukiessani, ja simu toi mieleen liikaa kireitä muistoja huonolle fiktiolle vuodattamistani verikyynelistä sekä kaupan päälle vielä kauhean määrän luvattoman kömpelöitä tai hävyttömän rumia piirustustyylejä, jotka olin luullut jättäneeni taakseni jo kauan sitten.

Tässä vaiheessa on lisäksi heitettävä ränttiä siitä, että kaikissa poikarakkausohjelmissa puhutaan ihan samoista asioista. Monesti kerrotaan asiallista genren historiikkia, kuten Kemppikin teki, se on ihan jees, mutta ei sitäkään kyllä jaksa enää kauaa joka toisessa yaoiohjelmassa kuulla. Rasittavaksi alkaa käydä kuitenkin se, että yaoiohjelmassa on aivan pakko pohtia sitä, miksi poikarakkaus innostaa niin. Me puimme sitä Desuconin paneelissa elitistisen, asiaan melko laajasti perehtyneen tyttököörin voimin, tämän vuoden Animeconin paneelissa aikuiset sedät ja tädit selittelivät vähän ulkopuolisemmasta näkökulmastaan ilmiötä ja nyt Kemppikin sivusi aihetta.

Yaoin suosion syistä puhutaan yaoin yhteydessä, koska se kiinnostaa suurinta osaa meistä, ei todellakaan vähiten minua. Ongelmana vain on, että näissä mietinnöissä tullaan aina suunnilleen samaan lopputulokseen, kaikki argumentit ja ehdotukset on jo kulutettu loppuun ja aina päädytään huolehtivaiseen muistutteluun siitä, kuinka kaikilla on fantasiansa ja fantasiat ja todellisuus on kuitenkin muistettava pitää erillään. Genren pöhköyksien pilkkaaminenkin toistuu takuuvarmasti.

Yaoi on epäkiitollinen aihe puheohjelmalle yksinkertaisesti siitä syystä, että se on niin suosittua, joten siitä pitää myös tehdä ohjelmaa jokaiseen tapahtumaan. Tästä toki seuraa, että suuri osa ohjelman asiasisällöstä ei kestä jatkuvaa kierrätystä, vaikka eri esiintyjien lähtökohdat olisivat kuinka erilaiset. Mielestäni Desussa oli varsin kivaa keskustelua aiheesta, samoin Animeconin paneeli toi kiinnostavan erilaisen näkökulman ja Kempinkin luento oli äärimmäisen viihdyttävä. Mutta nyt olisi aika alkaa miettiä uusia tuulia ja näkökulmia. Yaoiohjelmassakaan ei ole pakko kiertää sitä samaa haaskaa aina ja ikuisesti. Mehukasta tavaraa itsessään, mutta ihan loppuunkalutusta ruhosta on ne maistuvat palat jo syöty. Tähän saakka puhujakokoonpanojen reippaasti toisistaan eroavat näkökulmat ovat pitäneet homman kasassa, – en siis mitään yksittäistä ohjelmaa osoittele – mutta onko poikarakastelu muka tosiaan niin rajoittunut genre, ettei siitä saa irti mitään muuta?

Sitten yleisestä yaoiohjelmaitkusta päivän kolmanteen kemppiluentoon. Hahmosuunnittelusta mukavan tasapuolisesti juttua länsimaisesta ja japanilaisesta perinteestä. Tykkäsin jälleen ja käteen jäi uutta tietoa ja näkökulmaa taas aika kivasti. Mutta kuten kertomuksen tuottamisen lähtökohdista ammentavilla kerronnan aspekteja puivilla esityksillä on tapana, sisältö herätti sulaa ärsytystä sisimmässäni. Tällaiset esitykset nimittäin keskittyvät korostuneesti sen selkiyttämiseen kertomusten luojille, millä metodeilla heidän tulisi kertomustaan rakentaa.

Tämä johtaa hyvin herkästi siihen, että asioita yksinkertaistetaan kertomuksen kokoamisen peruspalikoiksi. ”Tällaisista osasista kootaan hyvä tarina.” Minun kertomusten tulkinnasta (usein psykologian kautta) lähtevä näkökulmani taas käsittää tämän asenteen aivan liian ahtaaksi tehdäkseen oikeutta fiktiolle ja sen mahdollisuuksille.

Kemppi painotti luennossaan sitä, kuinka sivuhenkilöiden on aina tuotava esiin jokin piirre tai särmä päähenkilössä. Parempi vielä, jos yksi särmä esiintyy aina yhden sivuhenkilön kautta peilattuna. Koko olemukseni huutaa raivoissaan tällaiselle järkeilylle siitä huolimatta, että fiktion luomisen näkökulmasta lähestymistapa on monesti aivan oikea. Esitelty hahmotyyppien peruskaavio enneagrammi (josta en ole ennen edes kuullut, ja joka tullee tästä lähtien vainoamaan mielenrauhaani hamaan ikuisuuteen saakka) kiteyttää täydellisesti sen, miten suhtaudun tällaisiin esityksiin: en halua ajatella fiktiota tai edes sen luontia näin hengettömän teknisenä prosessina.

Sama seikka on häirinnyt valtavasti, kun olen lukenut fiktion luomiseen ohjeistavia ”oppikirjoja”, hyvänä esimerkkinä Christopher Hartin How to Draw Manga -teokset, joissa kerrotaan yksinkertaistetusti ja tarkasti määritellysti, millainen taikatytön isä tai love interest on – ei siis mietitä, minkälaisia nämä tyypit yleensä ovat tai voisivat olla, vaan millaiseksi alkavan mangataiteilijan pitää nämä hahmot tehdä. Valmis, stereotyyppinen muotti, josta tulee kliininen ja mielikuvitukseton sydänpipari. Kemppi tekee aina tismalleen samaa puhuessaan ihan mistä tahansa kertomuksen osatekijästä, mutta erona miesten välillä on se, että Hartin näkemyksestä puuttuu se kieli poskella -asenne ja oivaltavuus, jotka tekevät Kempin luennoinnista niin antoisaa ja viihdyttävää kuultavaa.

Kerkesinpä viimoisen kemppiluennon jälkeen vielä kuulemaan suurimman osan Huilaileen (ellen nyt ole mennyt täysin sekaisin ihmisistä) pitämästä USAn, Japanin ja Suomen cosplay-skeneä vertailevasta luennosta. Uutta ja varsinkin vertailevaa infoa pukuilusta on aina kiva saada, ja tapahtumat ovatkin todella hyödyllinen asia olla olemassa tällaiselle laiskiaiselle, joka ei itse saa aikaiseksi hankkia tietoa. Kärkevä asenne teki numerosta lisäksi varsin viihdyttävän, ja lisäksi yhtä aikaa myönteinen ja kriittinen asenne \cgl\-lautaa kohtaan sai erityissuosiota tältä kuulijalta. 4chanista kun harvoin kuulee mitään lolol-reaktiota fiksumpaa ja kylmäpäisempää kommenttia (ei niin, että se välttämättä hirveästi sellaista ansaitsisi, mutta kuitenkin…).

Seuraavaksi seurailin Anna Rantasilan shounen- ja seinen-sarjojen maskuliinisten maailmojen naishahmojen päivittynyttä tyypittelyä. Luento oli kehittynyt todella paljon Desuconista (vaikken sitäkään aivan kokonaan nähnyt). Vakaampi puhe ja tiiviimpi sisältö tekivät esityksestä vakuuttavamman, ja yleisökeskustelukin toimi huomattavasti paremmin kuin Desussa. Ikävä jäi tosin esimerkkejä pikkusisko-palvelijatar-petonainen-luokitteluun sopimattomia esimerkkejä, poikkeushan tunnetusti vahvistaa säännön.

Päivän päätteeksi jäin kuulemaan vielä Bubun Tanemura vs. Fukushima -luentoa, vaikka kokemus jälkimmäisestä sohjokasta onkin rajoittunut kansikuviin ja Tanemurakin on jäänyt kohtuuvähälle lukemiselle. Olin todella iloinen siitä, että tällaistakin kapean aihealueen ohjelmaa jaksetaan pitää, tuo mukavaa vaihtelua niihin yleisluontoisempiin ohjelmanumeroihin, joita conit ovat yleensä pullollaan. Vertailevaa pohdintaa ja arviointia on aina kiva kuulla, tosin tässä olisi voinut olla sitä puolta vähän enemmän ja taiteilijoiden läpikäymistä yksittäin vähän vähemmän. Muuten en valita, koska mielipidepohjainen puheohjelma on myöskin kivaa vaihtelua asiapohjaiseen serkkuunsa.

Siispä kiitoksia kaikille esiintyjille, olitte hyviä. <3