Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.
Madoka Magica & Princess Tutu
Madoka ja Tutu todistavat, että lapsekaskin hahmosuunnittelu voi istua synkeään miljööseen.
Näitä kahta taikatyttösarjaa yhdistää niiden melko lapsekas hahmodesigntyyli. Madokan tyyli on selvästi moe-henkistä ja Princess Tutun tyyli sohjompaa. Kummassakin sarjassa hahmot ovat silti vartalosuhteiltaan venähtäneitä suurisilmäisiä leveänaamoja, jotka eivät itsessään periaatteessa miellytä omaa silmääni juurikaan. Sarjojen hahmosuunnittelussa onkin huomionarvoisinta se, millaiseen ympäristöön ne on sijoitettu.
Viime talven uutuutena kohuttanut Madoka Magica on varsin äärimmäinen esimerkki vahvan kontrastin hakemisesta hahmotyylin ja sarjan sisällön kanssa. Sarja hämää katsojiaan suorastaan provosoivasti feikkaamalla alkujaksonsa söpöhuttutaikatyttöjä taistelemassa viikon mörköä vastaan ja paljastamalla todellisen raakuutensa vasta tuuditettuaan yleisönsä turvallisuuden ja tuttuuden tunteisiin. Visuaalisesti taas häpeilemättömät leveänaamat erottuvat selkeästi muuten välillä hyvinkin synkkiin ja apokalyptisiin sfääreihin hyppivästä visuaalisesta ilmeestä, jossa hyödynnetään kekseliäästi mitä erilaisimpia tyylejä ja kikkoja ilmapiirin painavoittamiseksi.
Leveänaamat vastaan kova ja julma maailma.
Vanhemmassa mutta varsinkin elitistien suosikkina tunnetussa Princess Tutussa sama tehtiin jo lähes kymmenen vuotta sitten, joskaan ei yhtä räikeästi vaan päinvastoin jopa hienovaraisesti. Princess Tutu lupaa pehmeää viikon opetus -tyyppistä episodisarjaa. Ohutraajaiset sohjopallopäät toilailevat kepeästi sarjassa, joka muuten asettaa hahmojensa ylle painostavan tunnelman etenkin visuaalisesti ikiharmaalla miljööllään. Vaikka söpöt tytöt kuinka sohisivat hassuja ruudulla ja meininki heidän puoleltaan olisi kuinka kevyttä tahansa, säilyy sarjan värimaailma aina harmaaseen taitettuna ja huuhdottuna. Sisältönsä puolesta sarja lopettaa viimeistään puolivälissä prinsessasadun teeskentelyn ja ryhtyy toden teolla leikittelemään hahmojen rooleilla ja tarinankerronnallisella metalla paljon kunnianhimoisemmin kuin mitä yleisö pystyisi yksin hahmosuunnittelun perusteella ennalta arvaamaan.
Sankaritar Tutu hohtaa valoa värittömään satukaupunkiin.
Äärityylitellyt hahmot asetetaan siis kummassakin tapauksessa toimijoiksi synkkään tarinaan ja synkällä visuaalisella ilmeellä varustettuun synkkään maailmaan. Tietyt sarjojen todellista luonnetta indikoivat visuaaliset elementit näkyvät toki jo alusta asti. Useimmiten keveämpiä ja vähemmän kunnianhimoisia sarjoja leimaavat leveänaamahahmot hämäävät yleisöä kuitenkin odottamaan sarjalta söpötyttöhepsankeikkaa.
Tällaisessa hahmodesignauksessa ihastuttaa erityisesti se, että sarjat uskaltavat käyttää hahmosuunnitteluaan eri tavalla kuin muut saman genren edustajat. Söpöt pallopäät ja leveänaamat kuuluvat perinteisesti söpökomedioihin ja lastensarjoihin, eivät tarinallisesti tai tunnelmallisesti kunnianhimoisiin animeteoksiin. Synkät tarinat taas käyttävät yleensä realistisempia hahmomuotteja ollakseen vakavasti otettavia. Näissä kahdessa esimerkissä söpöstelydesign istutettuna julmaan ja synkeään maailmaan saa siis yllättävyydellään aikaan tehokkaan kontrastin, joka säilyy tunnelmanluonnin keinona koko ajan olemalla hyvin selvästi katsojien näkyvillä ja osana sarjojen visuaalista rakennetta.