Vuosikatsaukset tuntuvat jäävän joka vuosi myöhempään, mutta ollaanhan tässä vielä alkuvuoden puolella! En hienoista aikomuksistani huolimatta saanut viime vuonna aikaan osavuosikatsauksia, mutta yritetään tänä vuonna uudestaan. Haluan kuitenkin tehdä koonnin viimekätisistä reaktioistani vuoden sarjoihin, sillä on ikävää, jos pelkät alkufiilikset jäävät roikkumaan ilman lopullista tuomiota. Viime vuonna tosin ensivaikutelmienkin kirjoittelu tahtoi jäädä vähän laiskaksi, mutta yritän petrata siinäkin tänä vuonna (en muuten kirjoittanut ensivaikutelmia talven sarjoista, ”hups”).
Animevuodesta 2011 jäi päällimmäisenä mieleen vahvojen sarjojen runsaslukuisuus. En katsonut yhtä paljon animea kuin vuonna 2010, mutta katsomistani suurempaa osaa voisin kehua katselekokemuksellisesti selkeästi keskivertoa paremmaksi. Toisaalta niitä erittäin heikkojakin esityksiä vaikuttaisi olleen aika paljon, mutta sain melko hyvin väisteltyä pahimmat möhlät.
Talvikauden sarjat saivatkin jo vähän kattavammat loppupäätelmät, joten jatketaan suoraan keväästä. Syksyllä 2010 alkaneeseen Star Driveriin en mene tässä sen syvemmin kuin sanomalla, että nautin sarjan katsomisesta ja etenkin sen asenteesta suuresti, vaikkakin kokonaisuus jäikin lopulta alle alkuhypen nostattamien odotusten. Lisää settiä Star Driverista löytyy tästä postaussarjasta.
Kevät
Kevät oli kokonaisuutena katsoen itselleni vahvin kausi, sillä katsoin loppuun kaikki sarjat, joita päädyin seuraamaan, eikä yhdenkään viimeiseen jaksoon pääseminen ollut missään määrin työlästä tai edes puuduttavaa.
Tiger & Bunny oli suoranaista rakkautta ensi silmäyksellä. Katsottuamme silloisen kämppiksen kanssa ensimmäisen jakson istuimme hetken hiljaa ja varmistimme sitten toisiltamme epäuskoisina, vaikuttiko sarja todella niin hyvältä kuin siitä jäänyt fiilis antoi ymmärtää. Tapitimme sarjan läpi yhdessä aika hysteerisissä meiningeissä ja rakastimme sitä koko sydämestämme sen lukuisista heikkouksista ja puutteista huolimatta. T&B kömmähtelee ja kompastelee vähäsen joka kulmassa, ja myötähäpeätilanteiden määrä kertyi sarjan mittaan kunnioitettavan suureksi. Se saa kuitenkin anteeksi isommatkin fibansa ihan vain olemalla valtaisan rakastettava ja suurisydäminen. T&B tietää olevansa vähän hassu sarja, ja pystyy siksi moneen otteeseen yllättämään nokkeluudellaan.
Hyvin tykättävän päähenkilökaksikon kemiat toimivat hyvin loppuun asti, ja heidän suhteensa kehittymisen seuraaminen lämmitti mieltä. Parin vanhempi osapuoli Kotetsu varsinkin varmisti paikkansa sydämessäni lisäyksenä lukuisaan äijäihastushaaremiini. Suurin osa muista hahmoista jää valitettavasti häiritsevän stereotyyppisiksi ja pintapuolisesti käsitellyiksi. Varsinkin Fire Emblemin flaming gay -kaakatus olisi voitu toteuttaa miljoona kertaa tahdikkaammin ja uskottavammin. T&B on kuitenkin siitä harvinainen sarja, ettei sen hukkaama potentiaali kuitenkaan jää ihan kauheasti potuttamaan sarjan yleisen ihastuttavuuden, näppäryyden ja tuoreuden ansiosta.
T&B: Istuvimmat tuotesijoittelut, kaunein bromanssi, fetisseimmät nilkat.
Steins;Gate herätti kiinnostukseni välittömästi, mutta ei aivan onnistunut pitämään sitä alkupuoliskollaan, sillä sarja vähän unohtuikin jossain vaiheessa. Puolivälin hujakoilla meno kuitenkin muuttuu niin hurjaksi, että tapahtumat vain imaisivat sisäänsä. Technobabble lentää kuin viimeistä päivää ja panokset kasvavat päähenkilön kannalta jakso jaksolta nostattaen jännistystä niin sietämättömäksi, että olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisi pitänyt seurata viikkotahtiin. Kaiken keskuksena toimiva, hullun tiedemiehen imagoaan vaaliva omalaatuinen Okarin kantaa sarjaa esiin puskevalla, voimakkaalla persoonallaan hyvin pitkälle, ja hahmopuoli toimii muutenkin yllättävän syvällä tasolla. Päähenkilöiden muodostama omituisten otusten tiedekerho erottuu animehenkisen ylilyödysti sarjan painostavan harmaassa maailmassa, mutta kunkin hahmon erikoisuuksia on pehmennetty ja tasoitettu normaalista pirtsakanvärikkäästä animehahmoille ominaisesta liioitellusta omituisuudesta enemmän tosimaailmaan sopivaksi itsetietoiseksi outoudeksi. Steins;Gate on ehdottomasti vuoden 2011 vetävin ja intensiivisin sarja, joka suorittaa täydellisesti kaiken, mitä yrittääkin saavuttaa.
Steins;Gate: Painostavin psykologia, kiperimmät kohokohdat, valovoimaisin MADDO SAIENTISTO.
Hanasaku Iroha taas edustaa selvästi kevyempää tyyliä, mutta on äärettömän miellyttävää katsottavaa. Monet ihastuivat sarjan hahmoihin, mutta itse pidin enemmän tunnelmasta ja näppärästä toteutuksesta. Hahmot jäivät minulle lopulta aika yhdentekeviksi, mutta toimivat silti tarpeeksi hyvin, että viimeistään joka toinen viikko teki mieli katsella vähän kevyttä kovan animaatiobudjetin draamaa. HanaIro ei jäänyt mieleen erityisen muistettavana sarjana, mutta airatessaan se ajoi asiansa erittäin hyvin. Muotoilinkin sarjan vetovoimaisuuden salaisuuden aika tyhjentävästi jo ensivaikutelmissa: ”HanaIro tekee kaiken vähän odotettua fiksummin ja vähän omalla tavallaan, ja tuloksena onkin viehättävä sarja.”
Ano Hi Mita Hana no Namae o Bokutachi wa Mada Shiranai -nimihirviötä eli Ano Hanaa rupesin seuraamaan vähän myöhemmin, joten siitä en koskaan kirjoittanut ensivaikutelmia, mutta varsinkin alkuun olin todella vaikuttunut sarjan lähtöasetelmasta, jossa lapsuuden ystäväpiiri on hajaantunut yhden heistä hukuttua jokeen. Sarja luo lämpöä tasapainottamaan taustansa karuutta kuolleen Menma-tytön haamun tuodessa vuosia myöhemmin tapahtumien painon alla yhä elävät nuoret taas yhteen.
Olisin pitänyt kuitenkin onnistuneempana ja vähemmän siirappisena käsittelytapana sitä, ettei Menmasta olisi vahvistettu aitoa ja fyysisesti läsnä olevaa kummitusta. Sarjan alkupuolen viehätystä nostattaa mielestäni juuri se, että Menma voisi periaatteessa olla ihan aito kummitus, mutta hänet on alkuun mahdollista tulkita myös sarjan hikikomeroituneen miespääosan mielen tuotteeksi. Sarjan loppupuolisko lätsähtää muutenkin tarpeettoman paljon, kun kaikki itkevät koko ajan, jolloin yksittäiset itkemishetket eivät enää erotu erityisen emotionaalisina kohtina, vaan hukkuvan kyynelinflaatioon, joka kirjaimellisesti vesittää muuten hienon ja voimakkaan tunnepohjaisen draaman.
Ano hana: Pöhöimmät parkumiset, eskaloituvin dorama, herttaisin dorama.
Loppukesästä maratoonasin myös kynsien pureskelua edistäneen uhkapelijännäri Kaijin ja sen keväällä airanneen jatko-osan, Kaiji 2:n, jossa nimihahmon velkakierre syvenee entisestään. Kakkoskausi alkaa lupaavasti, joskaan ei koskaan pääse samalle intensiteettitasolle kuin ensimmäinen kausi. Suurin osa kaudesta on sitä legendaarista, mutta valitettavan puuduttavaa pajatsoitkua, jossa pelikuulat kiemurtavat hirviöpachinkossa jaksosta toiseen Fumihiko Tachikin eeppisen narraation pauhatessa taustalla yrittämässä epätoivoisesti herättää yleisön jo ainakin kolme jaksoa sitten hiipuneen innostuksen uudelleen. Kaiji 2:n ongelma on paitsi tuskastuttavassa venytyksessä, myös siinä, ettei viritetyn kuulapelin päihittäminen synnytä kunnollista kiinnostavaa älyllistä tai toiminnallista haastetta Kaijille. Peli muuttuu vähemmän jännäksi, kun strategiat menevät liian korkealentoisiksi. Onneksi Kaiji on yhä kiehtova ja äärimmäisen moe päähenkilö, joka jaksaa kannatella tarinaa.
Kaiji: Päättymättömin pajatso, moein kaiji, kaijein moe.
Kesä
Animekesä ei jaksanut innostaa yhtä paljon kuin erittäin onnistunut kevätkausi, ehkäpä siksi, että Kunihiko Ikuharan odotettu uusi sarja Mawaru Penguindrum repäisi sen verran tehokkaasti, etteivät muut sarjat enää meinanneet tuntua oikein miltään. Penguindrumiinkaan en mene täällä, sillä sitä tulen puimaan ihan tarpeeksi ylle Star Driverin yhteydessä linkatussa vertailusarjassa.
Mawaru Penguindrum: Rölleimmät pingviinit, jännimmät juonenkäänteet, fabuin tyyli.
Kesäsarjoista pudotin suosiolla täysin mitättömän Sacred Sevenin ensimmäisen jakson jälkeen. Kamisama Dolls jäi vähän harmillisesti katselutta parin jakson jälkeen, mutta siihen saatan ehkä olla halukas palaamaan jossain vaiheessa. Kokonaan samplaamatta jäivät sinänsä kiinnostavat Blood-C ja Bunny Drop, joista ainakin jälkimmäinen olisi varmasti sen ansainnutkin. Jos joskus tulee sellainen draamafiilis, että halua Pupupisaraan tutustua, katsastan sarjan aika varmasti mieluummin mangamuodossa. Luottamus liian lyhyisiin noitaminA-adaptaatioihin kun on vähän karissut viime vuosien kesken loppuvien ja järjettömäksi tiivistettyjen sarjojen ansiosta.
Järjettömäksi tiivistetystä noitaminA-sarjasta käykin hyvänä esimerkkinä dystooppiseen maailmaan sijoittuva No. 6, jossa yläluokkainen poika ja vankikarkuripoika ystävystyvät ja isoveli valvoo -henkinen kaupunkivaltio romahtaa ja yhtäkkiä mehiläisiä ja uusi maailmanjärjestys ja muurit sortuvat ja tappava sairaus ja mitä hittoa. No. 6 olisi varmaan voinut olla hyvä sarja, jos se olisi saanut tuplamäärän jaksoja. Nykyisellään ainoa asia, joka toimii, on päähenkilöiden romantiikan rajoilla nuoratanssiva suhde, jota ylistin jo ensivaikutelmissani. Sekin on parhaillaan juuri ensimmäisessä jaksossa, joten kokonaisuutena sarja feilasi jokseenkin ankaarasti silmissäni. Liikaa tavaraa liian pienessä tilassa.
No. 6: Onnistunein romanssi, tyhmimmät mehiläiset, möllöin laastarin näköinen arpi.
Syksy
Syksyltä en koskaan jaksanut kirjoittaa ensivaikutelmia Persona 4:sta, Un-Gosta ja Guilty Crownista, sillä en jatkanut niitä yhtä tai kahta jaksoa pitemmälle kiinnostuksen ja ajan puutteessa. Kelvottoman Phi-Brainin jätin myös ensimmäiseen jaksoon.
Chihayafuru ei jaksanut aivan innostaa alkutakaumillaan, enkä ole sitäkään jatkanut enää ensivaikutelmien jälkeen. Olen kuitenkin kuullut siitä niin paljon hyvää, että saatan antaa sille vielä mahdollisuuden voittaa minut puolelleen.
Future Diarya taas lähdin seuraamaan innokkaasti, vaikka osasinkin epäillä tulevaisuuteen näkevien päiväkirjojen avulla käytävän tappopelin päättyvän junaonnettomuuteen. Sarja muljahtaakin lupaavan alkunsa jälkeen aika nopeasti jonnekin naurettavuuden ja tylsyyden rajamaille. Mikään siinä ei lopulta onnistunut pitämään otteessaan, ja lopulta en yrityksistä huolimatta pystynyt enää puolivälin kieppeillä jatkamaan, kun pliisuus rupesi ahdistamaan liikaa. Tulevaisuuspäiväkirja on vahvan premissin ympärille rakennettu äärimmäisen heikko sarja, joka hukkaa kaiken potentiaalinsa joutavuuksiin. Psykostalkkeritytön ja normipoitsun suhde olisi varsinkin voinut olla oikeasti väkevää seurattavaa, mutta käsikirjoitus lerpattaa niin huokoisena, etten tahtonut saada edes sarjan monista aidosti hienoista ideoista mitään irti.
Future Diary: Raivostuttavimmat mokat, suurin hukattu potentiaali, löllöin öllö.
Hunter x Hunter oli siinä mielessä vuoden yllätys minulle, että olin alusta asti varma, etten jaksaisi väsähtänyttä ysärishounenseikkailua kymmentäkään jaksoa, mutta juuri muutama päivä takaperin katsoin jakson 20. HxH on hahmojensa puolesta heikko sarja, sillä yksi kiinnostava sivuhahmo ei jaksa kannatella sarjaa suorastaan tunnottoman tylsien sankareiden masentavuuden painon alla. Silti HxH:ssa on turhia pitkittelemättömän ja muutenkin laadukkaan adaptointitoteutuksen ja ihan kiinnostavien, muuhunkin kuin tappeluun nojaavien shounen-koitosten ansiosta jotain tyhjänpäiväisen viehättävää. Sen pariin on ihan miellyttävä palata, vähän niin kuin Hanasaku Irohankin kanssa kävi. Ennustan tosin edelleen, että ennen pitkää tämä sarja unohtuu.
Syksyn itseoikeutettu huomionkaappajasarja Fate/Zero ilahdutti suurella budjetillaan ja vakavalla hengellään, ja hieno sarja onkin tähän mennessä. Ensimmäisen puoliskon suurin vahvuus on ehdottomasti se, että se asettaa suuren määrän hahmoja toisiaan vastaan ja kuvaa näiden välisiä juonitteluja erittäin kiinnostavasti melko puolueettomasta vinkkelistä, jossa protagonistien ja antagonistien väliset rajat häilyvät. Pakkaa sekoittaa entisestään se, että samankin tiimin velhoisännällä ja tämän kutsumalla maagisella servantilla on yleensä täysin erilaiset arvot ja tavoitteet. Hahmojen toisiaan vastaan pelaaminen on kiehtovaa seurattavaa, eikä synkässä tunnelmassa ole säästelty, mutta silti jotain tuntuu vielä puuttuvan. Sarjan alkupuoliskoa nimittäin heikentää olennaisesti se, että isoimmat, traagisimmat ja riipivimmät paukut on ilmiselvästi säästetty keväällä alkavalle loppupuoliskolle, eikä syksyn jaksoissa siksi jaksa vielä tapahtua kauheasti. Ihan kuin sarja väkisin toppuuttelisi itseään turhankin kovien vaimentimien kanssa, sillä kyllä puolessa välissä pitäisi ruveta antamaan jo muutakin kuin vihjeitä siitä, mihin sarja pystyy.
Fate/Zero: Panttaavin cock-block, suurimmat lupaukset.
9 vastausta aiheeseen “Animevuoden 2011 vaarallinen matka”
Bunny Droppia sen verran haluan kommentoida että se animeformaatti itseasiassa on paljon mangaa parempi. Sen jälkeen mihin anime loppuu on mangassa time skip, jonka jälkeen juoni menee paikkoihin joihin sen ei olisi missään nimessä halunnut nähdä menevän. Mangassa sitä koko jälkimmäistä osaa on hankalampi jättää huomioimatta, kun taas animen kanssa voi vaan katsoa animen eikä tarvitse edes tietää että tarina (tavallaan) vielä sen jälkeen jatkuu. Plus animessa Rinillä nyt vaan on paremmat naamanilmeet.
Mukava kyllä nähdä että joku muukin vaivautui katsomaan Tiger&Bunnyn. Oikein mainio sarja oli kyseessä. T&B:n tyylisen sarjan olisi pitänyt epäonnistua surkeasti, mutta jostain syystä siitä tulikin Japanissa hitti. Toivottavasti T&B:n innoittamana samantyyppisiä, länsimaisempaan ja/tai mainstreamimpaan makuun iskeviä sarjoja aletaan taas tehdä enemmänkin.
Missä Level E? Se oli minusta aika pitkälti viime vuoden paras sarja. :D
Ai katsos, kannattaisi lukea ennen kuin kommentoi, se oli tuolla jossain muualla. Sinulla on siitä muuten Erittäin Väärä Mielipide.
Yhdyn Puuhakan mielipiteeseen Usagi Dropin animeversion paremmuudesta mangaan nähden, vaikka omaan kompleksisia ihmissuhteita fiktiossa rakastavaan makuuni manga ei lähtenytkään mitenkään väärään suuntaan (tiedän tosin olevani varsin yksin tämän mielipiteen kanssa).
Eli siis joo, kannattaa ehdottomasti katsoa Usagi Drop animena, jos ei halua nähdä Riniä teinityttönä ja vastata seurauksista. Sarja on joka tapauksessa aika tosi hyvä, itse yllätyin silmittömästi siitä, että ylipäänsä nautin sen katsomisesta – pikkulapsen ja aikuisen väliset bondaukset ei koskaan oo ollu mun juttu. Yhtään. Yäk.
Puuhakka & Wolf: Hmm, sittenhän voisikin lähestyä sitä animeversiota sitten kun pääsen pupupisaroihin tutustumaan. Mutta sinänsä kyllä tuo time skip -meininkikin kiehtoo ainakin ajatuksena, aikahyppäykset kun ovat aika haastava tarinankerrontajippo, josta on aina hauska todistaa lisäesimerkkejä.
Edit: Niin ja T&B on kyllä ihan nerokkaan raikas tuulahdus. Tosi hienoa että muukin kuin otakupanderointi voi kirmata yllätyshitiksi.
Hui: Halusin ihan hirveästi tykätä Level E:stä mut en vaan pystynyt erityisen paljoa, koska se sarjan asenteeseen ja rakenteeseen sisäänrakennettu jatkuva rölläysmeininki häiritsi. :/
Hitsi, en ihan kokonaan voinut lukea tätä juttua, Steins;Gatesta kun vielä 8 jaksoa näkemättä…
Tiger & Bunny :DDDDD Vaan voisitkos antaa esimerkkejä myötähäpeää aiheuttaneista kömmähtelyistä? Ehkä olen itse vain unohtanut kaikki tuskastumiset, koska meiningit niin ebin.
Olen myös sitä mieltä, että Usagi Dropin animeversio on niitä onnistuneita tapauksia. Mangan jälkipuoliskossakin on omat etunsa, joten jos erityisesti haluaa nähdä, miten sarja toteuttaa aikahyppäyksen, mikäs siinä. Vaan kun kerrankin on hyvin sovitettu anime x3
Ja Mirai nikki… Toisaalta olen viihtynyt tahattoman komedian parissa, toisaalta viime jaksot ovat olleet tylsiä ja juonenkäänteet on arvattu jo ajat sitten (hahmojen tyhmiä suunnitelmia lukuun ottamatta – kai sitä pitäisi jo oppia, ettei sarjasta ketään turhan fiksua löydy). Yritän saada ajatukseni puettua sanoiksi siihen mennessä, kun Animeen pitäisi loppuvaikutelmat kirjoittaa.
Eipä tuo Steins;Gate-pätkä mitään spoilaa, että sikäli ihan turvallista luettavaa, mutta tykkään kyllä itsekin lukea muiden fiiliksiä sarjasta vasta kun olen saanut sen itse katsottua.
Olen kyllä positiivisesti yllättynyt siitä, että Pupupisara on niin monen mielestä onnistunut animena niin hyvin. Varmaan yrittelen tosiaan sitä jossain vaiheessa vilkuilla, mutta en valitettavasti ole lähtökohtaisesti hirveän innostunut, joten sen katseluun pääsemiseen voi kulua hetki.
Ja niin MIrai Nikki. Olisi voinut olla ihan järkyttävän hyvä sarja, mutta päätti sitten olla olematta. :/ Odotan kyllä loppufiiliksiäsi aika kovasti, koska argh niin huono sarja, mutta silti jotain vahvuuksiakin.
Tiikeripupun osalta myötähäpeätilanteet eivät ehkä olleet niinkään tekijöiden kämmäyksiä, vaan enemmän esimerkiksi Kotetsun yleistä noloutta. Ihana ja lutunen mies, ja tykkään ihan hirveästi siitä, miten hän osoittaa toisinaan, miten luotettava, pätevä ja fiksukin on, esimerkiksi myrskyssä loukkuun jääneen Kaeden pelastaessaan ja bluffatessaan Jaken ”superkuulon”. Kotetsu ansaitsee arvostusta myös sillä, että vaikka hän ei itse suoriudu sankarihommista enää ihan huippupistein, hän on aina empaattisena tukipilarina muille sankareille näiden tarvitessa ymmärrystä.
Mutta sitten on paljon niitä hetkiä, kun hänen sinänsä suloinen tohelointinsa ja epäpätevä häsellyksensä menee omaan makuuni aika paljonkin turhan ja välillä suorastaan tuskaisen överiksi. Lahjan ostaminen Kaedelle esimerkiksi sai katsomon täällä päässä ähkimään äänekkäästi vastalauseita ja osa kahden hengen yleisöstämme hautasi kasvot käsiinsä ”En voi katsoa liian noloa” -valitusten kera.
Varsinainen kömöttelyhäpeä liittyy sitten ehkä enemmän joidenkin muiden hahmojen toteutukseen, Fire Emblem kärkipäässä. Hän olisi voinut olla hieno ja voimakas hahmo, sillä hänessä on presenssiä ja voimaa, mutta sen sijaan hänestä on pöhötty vain limainen, kaikkia eteen tulevia miehiä ahdisteleva nasaaliokama. Lisäksi vaikka sarjan viihdyttävyystaso säilyy aina korkeana, mutta sen intensiteetti poukkoilee vähän turhan paljon. Välillä meno tuntuu liian junnaavalta ja hölmöltä, ei onneksi kuitenkaan hirveän häiritsevästi.
Onneksi osa hahmokirjoituksesta toimii vastapainoksi hirveän hyvin, kuten Kotetsun ja hänen vanhan pomonsa suhde ja Lunaticin ja Legendin ympärillä pyörivät tarinat. Hero TV:n meiningeistä tykkäsin myös hirveästi.
T&B:n isoin ongelma on lopulta minulle ehkä se, että se vetää monet jutut pikkuisen liian yli ja jää joistain kulmista hitusen liian heikoksi. En tähän hätään pysty hirveän paljon tarkemmin sanomaan näin suoralta kädeltä ja ilman uusintakatselua, mutta kokonaisuudessaan siis koin sarjan heikot puolet aika pieneksi jutuksi sen vahvuuksien rinnalla ja nautin sen katselusta hyvin suuresti.
No nyt on Steins;Gate katsottu! Myös minusta Okabe oli todella vahva päähenkilö ja hahmot muutenkin kovin tykättäviä. Ja kerrankin paritin heteropääparia oikein kunnolla! Sarjan alussa oletin, että Kurisu loppujen lopuksi kuolisi niin kuin ykkösjaksossa nähtiin, mutta mitä pitemmälle sarja eteni, sitä enemmän ajatus alkoi ahdistaa ja halusin vain, että Kurisu selviäisi ja hän ja Okabe olisivat yhdessä ja happy. ;_; Onneksi tuli pelin kanoninen hyvä loppu. Vaikka tiesinkin Steins;Gaten perustuvan peliin, en tiennyt sen olevan alun perin visual novel, ja se yllätti – juoni on sovitettu niin taitavasti, että mitään saumakohtia ei huomaa. Eipä muuta voi sanoa kuin hyvää settiä.
T&B: No riittäähän Kotetsulla noloja hetkiä, mutta eivät ne minua tainneet tyrmätä myötähäpeällä. Eniten ehkä hävetti, kun Kotetsu löysi Bunnylle antamansa pinssin ja mietin, että onkohan tämä nyt semmoinen Jake-tapaus, jossa hän oikeasti tajuaa mutta teeskentelee tyhmää, vai onko hän vain pihalla – KOTETSUUUU. xD On kyllä ehdottomasti sarja, jonka vahvuudet peittävät jyräten alleen heikkoudet. Ja Kotetsu on ihanin poika <3
Okabe oli varmasti kaikkien sarjan katsoneiden suosikkihahmoja viime vuodelta.
Mietin ihan samaa tuosta Kotetsun pinssi-jutusta! Olin ihan pettymys, kun se ei ollutkaan bluffia, koska tilanne oli niin samantyyppinen kuin Jaken superkuulon kanssa, ja olisi ollut käsikirjoituksellisesti tosi hienoa, jos hän olisi tehnyt samanlaisen tempun. Mutta tuo ei itselleni tuonut kyllä mitään myötähäpeän fiiliksiä, koska se ei ollut mitenkään nolon tyhmää, vaan ihan luonnollinen reaktio lopulta luulla sitä omaksi pinssiksi. Mutta ihana Kotetsu kaiken kaikkiaan ehdottomasti. <3