Kevään 2011 ensivaikutelmia: Tiger & Bunny, Steins;Gate & Hanasaku Iroha

Tällä kertaa ensivaikutelmien kirjoittaminen olikin harvinaisen kivaa, kun kaikki kolme ensimmäistä vilkuilulistalleni päässeistä sarjoista vaikuttavat poikkeuksellisen lupaavilta tapauksilta. Kevät on päässyt näiden siivellä nousujohteiseen alkuun, eikä vielä olla edes päästy noitaminAan.

Tiger & Bunny

Tiikerillä ja Pupulla on yhteistyöongelmia

Tiikerin ja Pupun supersankariseikkailut ovat kahden ensimmäisen jakson perusteella osoittautumassa minulle kevään isoimmaksi sarjaksi. Tykkään lähtökohtaisesti supersankaritouhuilusta, vaikken kauheasti olekaan Marvel-maailman sarjakuvia seurannut. Konsepti on kuitenkin kiinnostava, sillä supersankari-setting on mitä oivallisin alusta lyödä läpi tarinaa, joka varsinkin draamallisesti ottaa itsensä tosissaan, mutta tunnistaa myös asetelmansa hoopouden. Toisaalta olen ihan sydäminä suuri taakka yksilön harteilla -asetelmaan ja sen kuvaamiseen, miten hahmot selviytyvät voimavaroja vievästä kaksoisidentiteetistään. Viime syksyn Heromanin jätin kesken juuri sen takia, että se sekä ottaa itsensä liian vakavasti että möhlää kaiken mahdollisen hahmofokuksen. T&B sen sijaan on vahvoilla juuri näillä alueilla. Tekijät ovat taatusti katsoneet Ihmeperheensä, joka ei voisi olla positiivisempi roolimalli.

T&B:n suurin hyve tällä hetkellä on sen kertakaikkinen sympaattisuus. Alkujaksoista on hankala löytää mitään vihattavaa, kun hahmot vaikuttavat rakastettavilta, Sunrise tuo peliin Code Geassissä ihastuttaneen supertietoisen tuoteasettelunsa (tällä kertaa ihan tarinaan liittyvän syyn kanssa) ja meininki on sujuvaa ja kepeääkin, muttei liian kanssa. Sarjan perussöpöyteen integroituu myös aimo annos syvälle purevaa ja asetelman kiinnostavuutta lisäävää kyynisyyttä, kun supersankarit ovat vihulaisten torjumisen ohella imagoaan luovia ja sponsorien armoilla riippuvia tosi-tv-tähtiä.

Vastahakoisen tiimin muodostavan pääkaksikon kautta tuodaan esiin perinteisellä tavalla mutta kätevästi pelastajatouhuilun kaupallistumisen vaikutuksia. Keski-ikää lähestyvä Kotetsu T. Kaburagi eli Wild Tiger on vanhan koulukunnan poikia, joka nostaa idealistisesti rauhan säilyttämisen ja hädänalaisten auttamisen suurimmaksi arvokseen eikä osaa supersankarina olemisen show-puolta kovin hyvin. Parikymppinen Barnaby Brooks Jr taas suunnittelee näyttävimmän hetken ilmaantua paikalle pelastamaan päivä ja toimii muutenkin oman esiintymisensä ja suosionsa maksimoimiseksi – vaikka sitten joutuisikin tinkimään pyyteettömän supersankarin arvoista. Naiivi Kotetsu ja kyyninen Barnaby muodostavat siitä hienon duon, että kerrankin se hommia pitkään tehnyt konkari ei ole kaikennähnyt kyynikko ja vastaavasti tuore tulokas ei kompastele omaan idealismiinsa ja innostukseensa. Erityiskiitos siitä, että kumpikin sankareista saa suurin piirtein yhtä paljon parrasvaloja, eikä Barnabya ole päästetty hallitsemaan sarjaa, vaikka hänet esitetäänkin parin selvästi tehokkaampana ja voimiltaankin ylivoimaisena puoliskona. Hitsi muuten tykkään näistä alkusointuisista supersankarihahmojen nimistä.

Visuaalisestikin sarja on voittoisa. Hahmosuunnittelu on erittäin silmää miellyttävää. Joidenkin supersankareiden univormuihin kuuluvat sardiinipurkkikypärät ovat aika rumia, mutta pääkaksikon virtaviivaiset haarniskat toimivat. Tietokonetta on käytetty reilulla kädellä, ja se näkyy, mutta kerrankin CG ei pistä ikävästi silmään, vaan jopa tukee sarjan teknologiaan luottavaa maailmaa. Auringonnousun studiolla on tietysti vielä monta jaksoa aikaa kääntää juna raiteiltaan ja iskeä se betoniseinään, mutta kun ensimmäiset jaksot ovat olleet näin viihdyttävää katsottavaa ja kokonaisuudessaan erittäin onnistuneita, uskallan jatkaa katsomista toiveikkain mielin.

Steins; Gate

Nyt on tosi kyseessä – heittäkää banaanit mikroon!

Kauden vinksahtanein alkuasetelma: tekstareita lähetetään menneisyyteen viritetyn mikron avulla. Aikamatkustelu on aina vähän huolestuttava aihe, koska se on niin äärettömän helppo tehdä väärin. Tässä tapauksessa vaikuttaisi kuitenkin olevan ensimmäisten jaksojen jälkeen kovasti potentiaalia. Itse aikajatkumoilemisesta on tässä vaiheessa hankala sanoa mitään, sillä sitä on keretty lähinnä pohjustaa, mutta alkujaksojen toteutus on onnistunut herättämään kiinnostuksen suorastaan harvinaisen kivuttomasti. Usein mysteerisarjat tykkäävät panostaa alun wtf-fiiliksiin täysillä katsojien kaappaamiseksi ja vetävät sitten iloisesti överiksi. Steins;Gate sen sijaan ei yritä liikaa, vaan käyttää tarkasti rajattuja omituisuuksia herättämään niin päähenkilössä kuin katsojassakin paranoiaa, mutta ei jää märehtimään järjettömiltä vaikuttavia sattumuksia. Katsojalle ei ruveta paukuttamaan aivoon, että nyt tapahtui jotain outoa kai huomasit, vaan yleisön annetaan tajuta jonkin olevan hassusti yhdessä päähenkilön kanssa.

Ensimmäinen jakso rakentuu hullua tiedemiestä miimikoivan genre-savvyn sänkileuan ympärille (kiva kuulla Mamoru Miyanoa vaihteeksi roolissa jossa hän saa käyttää useampaa kuin yhtä äänensävyä). Tämä lähestymistapa toimii, sillä hahmo toimii. Miehessä on hillittyä draamakuningattaren vikaa, mutta sen lisäksi että hän leikkii älykästä hän vaikuttaa ihan oikeasti olevan älykäs, oppinut ja omistautunut sille mitä tekee. Hänen äimistyneet reaktionsa kummallisiin tapahtumiin pitävät jännitettä yllä, mutta hän kykenee sopeutumaan eteen tuleviin tilanteisiin varsin hyvin. Pää pysyy järkytyksestä huolimatta kohtuullisen kylmänä, vaikka sitten eräs tunnettu lähihistorian henkilö tuntuukin kadonneen niin arkistoista kuin toisten ihmisten muistoista tai hänen hiljattain todistamansa kuolemantapauksen uhri äkkiä sattuukin paikalle täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Paikallinen söpötyttösidekick taas vaikuttaa aivotoimintojensa puolesta olevan vähän kuutamolla, mutta se tekeekin hänestä aika herttaisen otuksen. Päädydeen ihastunut tyttöpoika ansaitsee myös söpöysmaininnan, mutta tarvitsee lisää ruutuaikaa ennen kuin tämän onnistuneisuudesta hahmona voi sanoa mitään varmaa, koska sukupuoleltaan häilyvät hahmot eivät perinteisesti ole olleet animetuotantojen suuria vahvuuksia. Vielä ei kuitenkaan olla aivan metsässä, ja Steins:Gate on tähän mennessä suoriutunut hahmojensa kanssa varsin hyvin, joten toivoa on.

Paljon plussapointseja rapsahtaa banaanitertusta. Ensimmäisestä jaksosta jäi vaivaamaan se, miksi hitossa ne laittoivat koko banaanitertun mikroon kokeilujaan varten? Fiksua tuhlata neljä banaania, kun yhden uhraaminen olisi ajanut ihan saman asian. Sitten kakkosjaksossa hahmot huomaavat itsekin saman ja käyttävät vain yhtä banaania mikrokokeisiinsa. Tämä loogisuuden riemuvoittohetki helpotti oloani suuresti.

Hanasaku Iroha

Ohana näyttää äidille parsakaalit.

Tässäkin esityksessä sympaattisuus on tyksittävyyden kannalta suuressa osassa. Sarja on söpö, nätti, jopa nätisti animoitu ja saa kivasti draivia arkidraamaan. Ei mättöä ja supersankareita ja aikamatkustusskifeilyä vaan ihan rehti tarina nuoresta naisesta, jonka äiti feidaa miesystävänsä kanssa velkojia pakoon ja jättää lukioikäisen Ohanan isoäidin huostaan. Tiukka mummo ei ole hyvissä väleissä Ohanan äidin kanssa, eikä lapsenlapsikaan saa armoa, vaan mummun majatalossa tehdään töitä leivän eteen.

Tarina vaikuttaa melko perinteiseltä väsäykseltä hahmoarkkityyppeineen ja vihamielisine ympäristöineen, jossa päähenkilön on raivattava oma paikkansa kovalla työllä ja todistettava kykynsä ja voitettava muut puolelleen. Toteutuksessa on kuitenkin sellaista asennetta ja huolellisuutta, jota näkisin mielelläni useamminkin tällaisissa kasvukertomuksissa. HanaIro tekee kaiken vähän odotettua fiksummin ja vähän omalla tavallaan, ja tuloksena onkin viehättävä sarja.

Hyvänä esimerkkinä toimii kommunikointi ruokailun kautta. Takaumassa vastuuton äiti tuottaa pienelle Ohanalle pettymyksen jättämällä lupauksensa vastaisesti ilmaantumatta vanhempainiltaan/koulun avoimin ovien päivään. Kostoksi tyttö valmistaa äidille päivälliseksi tämän inhokkiruokaa. Pidän siitä, miten äiti tunnustaa tehneensä huonosti syömällä päättäväisesti koko annoksen ilman valituksen sanaa. Samaa epäsuoran kommunikaation keinoa käytetään uudemman kerran, kun Ohana täysin oikeutetusti ilmoittaa olevansa vihainen kahdelle muulle majatalon aputytölle ja vaatii saada tietää, mitä ruokaa nämä inhoavat, jotta voi tehdä sitä henkilökunnan aamiaiseksi seuraavana päivänä. Näin hän viestittää, että vaikka onkin käärmeissään toisille, hän ei silti inhoa heitä vaan vaatii vain että nämä älyävät itsekin olleensa epäreiluja häntä kohtaan. Sen sijaan Ohanan muihin kohdistuva luottamuspula ei aivan vakuuta alkuasetelman keskeisenä ongelmana.

HanaIron menestyminen tulee riippumaan pitkälti siitä, saako se syvennettyä hahmojaan tarpeeksi ja esittämään heidät riittävän monipuolisesti joko arkkityyppiensä sisällä tai vielä mieluummin tuomalla heidät ulos hahmotyyppien normirajojen puitteista kokonaan. Sarja ei vaikuta erityisen uskaliaalta, joten jälkimmäinen vaihtoehto tuskin tulee toteutumaan ainakaan kauhean laajassa mittakaavassa. Toisaalta jo keskittyminen tekemään sen normaalin tarinan ja ne normaalit hahmot poikkeuksellisen hyvin saa varmasti sarjasta mukavaa ja laadukastakin katsottavaa.