BL-bingo

BL-bingo: Wandering Border

Kirkuvanvihreä kansi, jossa päähenkilö Hiroharu makaa selällään ja nuoruuden heila Kazuaki hivuttautuu suutelemaan häntä, mutta hän työntää kätensä tämän suun eteen. Toisella kädellään Hiroharu pitää kiinni kuvan reunan takaa rinnalleen kurottavasta poikaystävä Natsuroon kädestä.

Hiroharu törmää lukioaikaiseen exäänsä Kazuakiin, joka on juuri muuttanut takaisin kotikaupunkiin asuttuaan pitkään Tokiossa. Hiroharu päätyy sänkyyn Kazuakin kanssa tämän aloitteesta, eikä saa tätä mielestään, vaikka he ovat kummatkin jo parisuhteessa muiden kanssa.

Alkuperäisnimi: Wonder Border
Tekijä: Aki Ueda
Julkaisu: Qpa (Takeshobo), englanniksi Renta! nimellä Wandering Border ja ranskaksi Boy’s Love IDP nimellä Wonder Border
Luettuna: 1/1

Bingokortti. Uusi kohta avattu jee! — *Wandering Borderin tykittämät lukuisat osumat merkitty kannen taustan kunniaksi vaaleanvihreillä kolmioilla.*

Uusi tekijä jolta haluan lukea lisää ja varma uusintaluku:

Ensimmäinen lukukokeilu Aki Uedalta oli ihan sokkovalinta huomiota herättävän vihreän kannen ja tosi kivan piirrostyylin perusteella, ja tarina tekikin sen verran ison vaikutuksen, että uskon palaavani tämän pariin – en ehkä ihan heti, mutta varmasti ennen pitkää. Tarinan pettämisaihe on hankala, mutta Ueda käsittelee sitä erittäin kiinnostavalla kypsyydellä.

En ajatellut heti tarinan luettuani sitä mitenkään ihan erityisen superhyvänä, mutta tämä olikin sellainen tarina, joka vain paranee, mitä enemmän ajattelen sitä. Ja nyt kun pääsin rakentamaan aiemmin kirjoittamani raakatekstin postaukseksi, tulikin mieleen kaikkea lisäasiaa, joka piti saada vielä sanottua, koska joka käsittelyllä tarinasta näyttää irtoavan lisää onnistuneen hienovaraista kerrontaa. Tämmöiset yllätykset ovat aina mieluisia, ja olen erittäin valmis lukemaan tältä uudelta BL-mangakatuttavuudelta lisää.

Kypsä tasapainottelu näkyy etenkin siinä, miten yllättävän sympaattinen päähenkilö Hiroharusta leivotaan ikävästä pettämiskuviosta huolimatta. Häntä käy sääliksi aika kovasti, kun hän riutuu kahden miehen loukussa, tietäen tekevänsä tosi väärin poikaystäväänsä Natsuroota kohtaan ja kokien siitä hirvittävän pahaa oloa. Tarinassa kuvataan hyvin se, miten hän järjellä ja moraalilla tietää, että hänen pitäisi tehdä päätös miesten välillä ja nimenomaisesti valita turvallinen ja luotettava Natsuroo, mutta hän ei vain saa pitkään aikaan aikaiseksi, koska hänen ristiriitaiset tunteensa repivät häntä molempiin suuntiin.

(Tämä olikin ensimmäinen osuma kohtaan ”uusi tekijä jolta haluan lukea lisää”, toivottavasti näitä tulee lisääkin! Ja samalla muodostuivat vuoden toinen ja kolmas bingorivikin. Ensimmäinen napsahti jo aikaa sitten heti toiseksi BL-bingoteokseksi päätyneen The Crumbling Balancen myötä. Yllättävän moni kohta bingosta antaa vielä odottaa itseään, mutta onhan tässä vielä vuotta jäljellä!)

Lapsuudenystävät:

Lapsuudenystävyys ei ole mikään suosikein suosikkitropeeni BL-genressä, mutta tykkään siitä eniten käytettynä kuten Wandering Borderissa, eli lapsuudenystävät, jotka syystä tai toisesta menettivät aikoinaan yhteyden, mutta törmäävät toisiinsa aikuisina uudestaan ja joutuvat miettimään miten he ihmisinä ovat muuttuneet sillä välin ja mikä heidän suhteensa nyt on, kun he olivat kerran läheisiä mutta eivät enää. Vastaavanlainen tapa käyttää lapsuudenystäviä muistuu mieleen esimerkiksi myöskin erinomaisen vahvasta Harun 4gatsu no Tokyo wa… -tarinasta, jonka epäsuorasta jatko-osasta kirjoitin aiemmin bingopostauksen.

Wandering Borderissa lukioaikainen seurustelusuhde katkesi aikoinaan tosi tylysti siihen, kun viimeisenä koulupäivänä Kazuaki vain ilmoitti, että muuttaisi seuraavana päivänä Tokioon, eli parempi lopettaa seurustelu ja heippa. Hiroharu oli ollut tilanteesta niin pöllämystynyt, ettei ollut saanut sanottua vastaan, vaikka Kazuaki oli hänelle todella tärkeä.

Myrkyllinen romanssi:

(Tämä kohta sisältää spoilereita tarinan päätöksestä.)

Pettämistarinat eivät ole yhtään juttuni, mutta tässä oli saatu siitä pettämiskulmasta varsin paljon hyvää pohdintaa irti, joten annan anteeksi ankean fokusaiheen.

Tarinassa oli tietysti aika ikävä meininki, kun kumpikaan vanhasta parista ei ollutkaan vapaana uudelleenlämmittelyn aikana. Hiroharu seurustelee herrasmiesmäisen huolehtivaisen, vanhemman Natsuroon kanssa, ja Kazuakillakin on tokiolainen tyttöystävä. Silti Kazuaki käyttää aika inhottavalla tavalla hyväkseen kaikki tilaisuudet saada ryöstettyä intiimejä hetkiä Hiroharulta, vaikka tämä kieltäytyy yksiselitteisesti ja käskee jättämään rauhaan. Kazuakista on tämän vuoksi aika hankala pitää suuren osan tarinaa.

Mielenkiintoinen näkökulma Kazuakiin on, että hän on hieman autismikoodattu hahmo siinä, miten hän hyvin suoraviivaisesti miettii seurustelukumppaneiden osalta, että parempi olla häiritsemättä heidän elämäänsä, kun itsellä on edessä muutto toiseen kaupunkiin. Tarina tekee selväksi, että Kazuaki toimii näin, koska ei halua olla vaivaksi muille, vaan haluaa vapauttaa seurustelukumppaninsa. Toisaalta hänen tylyn oloinen lähestymistapansa sai aikoinaan Hiroharun ajattelemaan, ettei heidän suhteensa merkinnytkään Kazuakille mitään. Mielenkiintoisesti Kazuaki oli takaisin kotikaupunkiinsa muuttaessaan yrittänyt samalla tavalla jättää myös tokiolaisen tyttöystävänsä, mutta he eivät olleet lopulta eronneet, koska toisin kuin Hiroharu, tyttöystävä oli ehdottanut, että entä jos ei erottaisikaan, vaan oltaisiin kaukosuhteessa.

Nykyajassa Kazuaki ajaa seksisuhdetta Hiroharun kanssa aivan säälimättömästi. Hiroharu sanoo jatkuvasti, ettei halua jatkaa suhdetta, mutta Kazuaki on hänen perässään tosi määrätietoisesti. Hiroharu päätyy yhä syvemmälle itseinhon kuiluun, kun ei lopulta koskaan pysty vastustamaan Kazuakin lähentelyä.

Pokkarin kansikuva ilmaisee sarjan ydinkonfliktin kauniisti – Kazuaki tunkee Hiroharun lähelle, Natsuroon käsi taas kurottaa häntä kohti kuvan ulkopuolelta. Hiroharu yrittää toisella kädellä pitää Kazuakin etäällä ja toisella kädellään pitää kiinni Natsuroosta, koska Natsuroo on ilmiselvä järkevä ja hyvä valinta, kun taas Kazuakista on vaikea saada selvää, ja sitä paitsi hänen tapansa painostaa Hiroharua seksiin on todella nihkeä.

Kazuakista tekee kuitenkin sympaattisemman hahmon se, että tarina tekee selväksi, että hän alkaa vasta hyvän ajan päästä oikeasti hahmottaa, että satuttaa käytöksellään Hiroharua. Ja kun hän ymmärtää tämän, hän alkaa myös miettiä, mitä voisi itse tehdä asialle. Selvästi muiden tunteiden ja sosiaalisten odotusten hahmottamisen on hänelle usein hankalaa. Hän ei luo tarinassa konflikteja ilkeyttään, vaan tuntuu monesti olevan aidosti aika ulalla siitä, miksi muut hahmot ovat tyytymättömiä häneen, koska tarvitsisi suorempaa palautetta ymmärtääkseen.

Yksi pokkarin mieleenpainuvimmista kohtauksista on hetki, kun Natsuroo on kaljoittelun jälkeen nukahtanut ja Hiroharu polttaa tupakkaa parvekkeella, ja naapurissa asuva Kazuaki tulee tapansa mukaan flirttailemaan. Hän huomauttaa, että Hiroharu näyttää alakuloiselta, ja Hiroharu väittää olevansa vain töistä väsynyt. Kazuaki kutsuu kasuaalisti Hiroharun kylään, mutta tämä kieltäytyy ärtyneenä. Sitten Natsuroo kutsuu Hiroharua sisältä ja Hiroharu vastaa tälle lempeän rakastavasti hymyillen. Kazuaki yllättyy nähdessään näin pehmeän ilmeen Hiroharun kasvoilla.

Tässä kohtauksessa myös illan pimeys ja sisältä parvekkeelle kantautuva varjo rakentavat tunnelmaa tosi hienosti. — *Hahmojen ilmeet etenkin vasemmanpuoleisella sivulla ovat tosi mestarillisen paljonpuhuvia.*

Kohtaus tuntuu avainhetkeltä tarinassa parillakin tavalla. Yhtäältä Kazuaki tajuaa, etteivät Hiroharun tunteet Natsuroota kohtaan ole yhtä kepeät kuin hänen omat tunteensa tyttöystäväänsä kohtaan näyttävät olevan – koska Kazuaki on jo tehnyt oman valintansa, joka kohdistuu Hiroharuun, vaikka hän vähän inhasti tuntuukin pitävän tyttöystäväänsä varalla. Toisaalta kohtaus tekee selväksi, ettei Hiroharun ja Natsuroon ongelma ole, että Hiroharu ei rakastaisi Natsuroota, vaan että hänen vanha kaipauksensa Kazuakia kohtaan vain on hänen suureksi harmikseen suurempi.

Koska Kazuaki on päässyt kanteen asti, kun taas Natsuroosta nähdään kansikuvassa vain käsi, on melko selvää alusta asti, että Hiroharu valitsee lopussa Kazuakin. Itse olisin kannattanut ehdottomasti ihanan pehmeää Natsuroota, mutta pidin lopulta tosi paljon siitä, miten sekä Hiroharu että Kazuaki toisistaan tietämättä päättävät nykyiset parisuhteensa – eivät niinkään välttämättä ollakseen yhdessä keskenään, koska kumpikaan ei erotessaan seurustelukumppanistaan tiedä, onko heillä kahdella mitään yhteistä tulevaisuutta. Sen sijaan Hiroharu ei halua valehdella Natsuroolle tekemisistään tai siitä, että hänen tunteensa viettävät muualle, ja Kazuaki taas tajuaa, ettei hänen kiinnostuksensa Hiroharuun tunnu tästä vilpittömältä, kun hän pitää samalla tyttöystävää kaukosuhteessa, vaikka Hiroharusta onkin tullut hänen ykkösvalintansa.

Ueda saa kaikkiin hahmoihin tosi paljon eloa – jopa Kazuakin tyttöystävään, jota nähdään sarjassa vain hyvin lyhyesti.

Setämies ja mieleenpainuva hahmo:

(Myös tämä kohta sisältää spoilereita tarinan päätöksestä.)

Epäröin vähän, että kuuluuko Natsuroolle setämies-osumaa. Hänen tarkkaa ikäänsä ei taideta tarinassa mainita, sanotaan vain, että on vanhempi kuin Hiroharu, ja vähän näkyy ikäuurretta väsähtäneenlempeiden silmien alla (oikein hyvät väsyneet silmät!). Teknisesti ottaen hän on ehkä vasta setämiesiän rajalla, varmasti yli kolmekymppinen mutta tuskin vielä ollenkaan neljäkymppinen. Mutta olen aina ollut sitä mieltä, että setämiehisyys on enemmän energia kuin numero. Myös puolisoni peukutti setämies-osuman puolesta, joten päädyin sen hänelle antamaan.

Ja Natsuroolla onkin parhaimman mallinen setämiesenergia menossa. Hän on olemukseltaan aivan ihastuttavan seesteisen lempeä ja täynnä introspektiivistä ajattelua. Suuri osa pokkarin hurmaavuudesta kiteytyy hänen kypsyyteensä, ja tarina tuntui lopulta siltä, että se käsitteli kaikkien hahmojen tunteet loppuun asti, ja erityisesti Hiroharun ja Natsuroon välillä.

Etenkin mieleen jäi kohtaus, jossa Hiroharu lopulta kertoo Natsuroolle haluavansa erota ja tunnustaa pettäneensä tätä. Natsuroon surullisenlempeä hymy on aika raastava, kun miesraukka soimaa itseään siitä, että hänen olisi pitänyt olla määrätietoisempi eikä vain pelkurimaisesti antaa suhteen ajautua virran mukana. Hänen sydämensä on selvästi särkynyt, mutta hän jaksaa silti löytää voimaa miettiä, missä on itse epäonnistunut.

Yhyy Natsuroo lennä vapauteen, ansaitset jonkun joka rakastaa sinua täydestä sydämestään ja epäröimättä! — Kohtauksessa Hiroharu on kutsunut Natsuroon puistoon, jossa he tapasivat ensimmäistä kertaa, aikoen erota tästä. Kun hän ei meinaa saada sanaa suustaan, Natsuroo auttaa häntä toteamalla, ettei ole hänen tehtävänsä pyytää eroa, vaan Hiroharun on sanottava asiansa itse. Ja niin hän sitten tekee, vaikka tuntuukin kauhean pahalta.

On tosi harvinaista, että BL-tarinassa muu hahmo kuin toinen pääparista nousee muistettavimmaksi hahmoksi, mutta tässä niin kävi. Onneksi pokkarin irtokansien alta löytyy pieni sarjakuva, jossa implikoidaan, että Natsurookin löytänee vielä uuden rakkauden.

(Piti tietysti heti mennä katsomaan, että löytyykö Natsuroon tarinalle jatkoa, ja löytyyhän sitä! Kunhan seuraavan kerran laitan mangatilausta Ranskaan, niin täytyy napata After the Rain koriin.)

Tuhannen kännissä:

Natsuroo oli poikkeuksellisen söpö tuhannenkänniläinen nukkuhassu. Ja vaikka hän lähinnä nukahtaa söpösti, tämäkin holitteluhetki suorittaa perinteisen BL-tehtävänsä eli johtaa seksiin, kun Hiroharu päättää yrittää kääntää pettämiskelkkaansa, kun Natsuroo on järjestänyt kotikaljoitteluhetken häntä piristääkseen ja on niin kovin suloinen tyyppi.

Yabai!

Oikein hyviä kuumotuksia. Pokkarissa oli hienosti sidottu myös eroottisiin kohtauksiin se pettämiskuviosta ja Kazuakin epämääräisyydestä syntyvä inha fiilis, joka varjostaa koko tarinaa.

Lisäksi Hiroharun pisamat ja resting bitch face ovat tosi hyvä yhdistelmä, toimii myös kuumissa kohtauksissa erinomaisesti!

Bi-hahmo:

Kazuakilla ei näytä olevan suurta väliä, seurusteleeko tyttöjen vai poikien kanssa.

Muita huomioita:

Vähän kummastelin, kun tarinan alkuperäinen (ja ranskalaisen kustantajan, jonka julkaisun itse luin, käyttämä) nimi Wonder Border ei tuntunut mitenkään liittyvän sisältöön. Mutta tässä taitaa olla kyseessä sellainen tapaus, että japanilainen tekijä on ottanut teokselleen siistin kuuloisen englanninkielisen nimen, mutta ei ole ollut ihan perillä oikeasta kirjoitusasusta. Ja ranskalainen Boy’s Love IDP on vain toistanut nimen sellaisenaan. Kenties toimituksella ei sielläkään ole ollut kieli niin vahvasti hallussa, tai sitten siellä on muuten vain haluttu pysyä uskollisena alkuperäisnimelle. Näin on käynyt ennenkin, ja siksi Boy’s Love IDP on julkaissut ranskaksi muun muassa tarinat Old Fashion Cupcake (SuBLime julkaissut englanniksi korjatulla nimellä Old-Fashioned Cupcake) ja Drag-less Sex (Renta julkaissut englanniksi korjatulla ja vähän siistityllä nimellä Drugless Intercourse).

Tässäkin tapauksessa englanninkielinen kustantaja Renta on korjannut nimen muotoon Wandering Border, joka käy heti paremmin järkeen, koska tarina nimenomaan kertoo siitä, miten Hiroharu harhailee asiallisen käytöksen reunalla eikä meinaa osata valita, kumman miehen puolelle aitaa hyppäisi.

Kuvat © Aki Ueda, Takeshobo

BL-bingo: Unexpectedly Naughty Fukami

BL-animea tulee harvemmin katsottua, mutta nyt mahtui sellainenkin mukaan, ja vieläpä yllärihauska!

Sarjan promokuvassa Fukami vetää Kajia kohti itseään solmiosta ja hymyilee ovelasti kameralle silmälasiensa sankaa vihjailevasti purren. Kaji tarraa hämmentyneenä Fukamin hartiaan.

Komistusseme Kaji, joka on varma oman haluttavuusprosenttinsa olevan täysi sata, saa kokea tuskastuttavan yllätyksen, kun nörttimäinen nollan prosentin rillipäätyökaveri Fukami onkin ihan sairaan seksikäs, kun vaatteet otetaan pois – mutta Fukamipa kehtaa olla olematta yhtään lääpällään Kajiin!

Alkuperäinen nimi: Yatara yarashii Fukami-kun
Alkuteos: Animesovitus Ayaka Matsumoton samannimisestä mangasta
Katsottuna: 8/8 kymmenminuuttista jaksoa

Bingokortti. Yabai jatkaa etumatkaansa seitsemännellä osumalla. — *Fukamin osumat merkitty nimihahmon ruutupuseron kunniaksi tummansinisellä.*

Mieleenpainuva hahmo:

Kun puoliso löysi uuden, eroottiseen sisältöön keskittyvän animesuoratoistopalvelu OceanVeilin, vilkaisimme ensimmäisen jakson Unexpectedly Naughty Fukamista ilman mitään odotuksia – olihan jakso vain kymmenen minuutin pituinen, niin mikäs siinä. Sarjan itseään täynnä oleva semehahmo Kaji kuitenkin nappasi meiltä välittömästi monet ääneennaurut, ja hänen vetämänään katsastimme saman tien kaikki siinä kohtaa OceanVeiliin siunaantuneet neljä jaksoa, minkä jälkeen palasimme innoissamme viikoittain katsomaan loputkin jaksot.

BL:ssä on edelleen aika tyypillistä, että semehahmo on se vähän mystinen ja cool tyyppi, mutta sarjan näkökulmahahmona Kaji ilahdutti suuresti olemalla täysi katastrofimies viileä-asenteisen Fukamin rinnalla. Kun pitää keksiä jotain sanottavaa randomin yhden yön jutun jälkeen, että saisi puheyhteyden Fukamiin, lörpsäyttää hän hätäisenä iskurepliikkinä, että ”saat ruveta seksikaverikseni, jos oikein kovasti tahdot!” Fukami vastaa, että ”no kyllähän se eka kerta oli ihan kiva niin käyhän se, kunhan vain et rakastu minuun.” Kaji vakuuttaa runsaasti hikoillen sekä Fukamille että itselleen, että siitä ei ole pelkoa.

Sarjan edetessä Kaji tuskailee aivan hersyvän hauskasti, miten Fukami oli taas niin seksikäs sängyssä, mutta ei se oikeasti voi olla niin ihana. Ja asiahan pitää todistaa esimerkiksi menemällä yhdessä baariin, ja varmasti ei sydän yhtään sitten sykähtele! Ja sitten taas hikoiluttaa, kun ennen pitkää vähän sykähtelee kuitenkin.

Sarjaa voisi hyvin jatkaa manganakin, mutta iso osa Kajin hauskuudesta hahmona tuli kyllä ääninäyttelijä Chasuken huikean heittäytyvästä roolisuorituksesta (josta saa makustelun vaikkapa sarjan promovideosta). K18-tuotannoissa käytetyn Chasuke-salanimen takaa taitaa pienen selvitystyön perusteella löytyä ääninäyttelijä Masayuki Katou.

Vilkaisimme piruuttamme sarjan ykkösjakson myös OceanVeilistä löytyvästä dubbiversiosta, ja yllätykseksemme myös Kajin jenkkiäänenä kiekuva Marquiz Moore otti roolista kaiken irti ja oli tosi hauska (promovideo ei ehkä anna parhainta kuvaa, mutta linkataan se nyt kuitenkin).

Suudelma työpaikalla:

Työpaikkaromanssin ollessa kyseessä yksi suudelma työpaikalla lienee vähimmäisvaatimus, vaikka aika unohdettava osa sarjaa olikin.

Tuhannen kännissä:

Tässä sarjassa tuhannen kännissä -hetki ei niinkään toiminut katalyyttinä ekalle kerralle, vaan kyse oli enemmän siitä, että hahmot oppivat tuntemaan toisensa paremmin ihmisinä. Ja toki myös siitä, että Fukami voi olla Kajin mielestä törkeän seksikäs myös kännissä.

Herkullinen voimasuhde:

Suuri osa sarjan hauskuutta syntyy siitä, miten Kaji ajattelee olevansa isokin kiho, ja normaalisti onkin suhteissaan sitä ollut, mutta sitten hän vaan valuu ihan höpöksi, kun Fukami alkaa dominoida hänen olemassaoloaan.

Seksikohtauksetkin ovat siitä jänniä, että vaikka päällisin puolin niiden voimadynamiikka on aika perinteisen oloinen (määrätietoisia sanoja semeltä ja voihkintaa ukelta), niin Kaji joutuu aina miettimään, että hitsi kun ei saa oikein kuvioitaan kasaan, kun aina tuntuu jotenkin kuitenkin siltä, että Fukami on se, joka määrää tahdin.

Vaikka animesarjan loppuhuipennus on suorastaan tylsän perus, se kuitenkin jättää pääparin varsin mielenkiintoiseen paikkaan tarinan jatkoa ajatellen. Kaikki kannustukseni on höpsön Kajin puolella, etenkin jos hän oppii olemaan ajattelematta miehiä prosenttilukuina.

Tuhma kansikuva:

Postauskuvaksi kelpasi vähemmän tuhma versio, mutta kyllä tämä tuhmempi versio on paljon hauskempi – Kaji on niin söötin eksyneen näköinen, kun kaikesta huolimatta Fukami vain vie häntä kuin pässiä narussa.

Pisteet Fukamille railakkaan sähköisenpinkeistä boksereista!

Tuhmempi versio sarjan promokuvasta. Fukami vetää yhdellä kädellään Kajia solmiosta kohti kielaria ja toisella Kajin kättä lantiolleen.

Yabai!

Tulin tämän animen myötä siihen tulokseen, että kenties BL-erotiikkakohtaukset eivät ole animemuodossa ihan minua varten. Etenkin lortsis-lurpsista täynnä oleva äänimaailma tuntui aika kiusaannuttavalta mangaan tottuneelle poikarakkauden kuluttajalle.

Sarjasta olisi ollut tarjolla myös pari minuuttia lyhyempi safe for work -versio, josta seksikohtaukset on tiputettu pois, mutta olisihan se ollut ihan kummallinen tapa katsoa sarjaa, jossa seksi on kuitenkin keskiössä. Ja sitä paitsi pisteet Fukamille heittäytyvänä power-bottomina.

BL-bingo ja mangasuosikki 2017: Inside Full Bloom

Vaikka juuri vasta pääsin postaamasta vuoden 2022 mangasuosikista, oli pakko Inside Full Bloomin myötä vähän hypätä vuosissa taaksepäin, koska kyllä tämä tarina täytyy nostaa vuoden 2017 suureksi suosikiksi. Joten olkoon tämä postaus yhdistettu BL-bingotus ja vuosimangasuosikkipostaus.

Pokkarin kannessa Keigo ja Kana loikoilevat sylikkäin eivätkä oikein näytä hahmottavan itsekään, miksi niin tekevät. Ympärillä näkyy valkoisia ja punaisia tulppaaninkukkia sekä niistä irronneita terälehtiä.

Yliopisto-opiskelijat Kana ja Keigo eivät voi sietää toisiaan mutta päätyvät siitä huolimatta epämääräiseen vihaseksisuhteeseen.

Tekijä: Wakame Kuki
Julkaisu: Qpa (Takeshobo), ranskaksi Boys Love IDP
Luettuna: 1/1

Bingokortti. Mikään muu osuma ei toistaiseksi pysty haastamaan Yabaita, jolla on jo 6 osumaa, mutta Wholesome ja Non-con tulevat perässä kumpikin neljällä osumalla. Onko Maaretin lukemisto enemmän wholesome vai enemmän non-con? Se selvinnee ennen pitkää! — *Inside Full Bloomin osumat merkitty bingokorttiin valkoisilla tähdillä kannen valkoisten tulppaanien kunniaksi.*

Varma uusintaluku:

Halusin vain vähän kurkata uudestaan epäsuoran jatko-osa No Doubt Lilacin jälkeen, että mihinkäs kohtaan siinä sivuroolissa esiintyvät Kana ja Keigo olivat oman tarinansa lopussa päätyneet, mutta luinkin tarinan sitten puolivahingossa kokonaan. Ja näin yhteensä kolmen läpilukemisen jälkeen uskallan tosiaan sanoa, että tämä on yksi BL-tarinasuosikeistani, ja voi hyvin olla, ettei vuonna 2017 alkaneista sarjoista löydy itselleni tärkeämpää mangaa. Eli eiköhän tämä tule luettua ennen pitkää taas uusiksi!

Myrkyllinen romanssi:

Kanan ja Keigon konflikti lähtee siitä, että Keigo esittäytyy illanistujaisissa avoimesti homona, mikä sätkäyttää Kanan, joka on visusti kaapissa. Kanaa ärsyttää se, että Keigo voi vain marssia sisään ja olla oma itsensä, ja lisäksi täysi kusipää häntä kohtaan. Keigoa taas ärsyttää se, että Kana piilottelee omilta ystäviltäänkin.

Molemmat heijastavat menneitä ikäviä kokemuksiaan toisiinsa. Kana kamppailee sisäistetyn homofobian kanssa, Keigo taas viiltävän itseinhon. Heidän yhteisiä kohtauksiaan ei ole kiva katsoa valtaosassa tarinaa. Keigo on verhotun vihamielinen Kanaa kohtaan, ja haluaa selvästi kanssakäymisellään vain satuttaa tätä (henkisesti, ei fyysisesti). Kana taas on avoimen vihamielinen Keigoa kohtaan, mutta on liian kiinnostunut siitä, mitä Keigolla on häntä vastaan, ettei pysty pysymään poissa.

Tarina on tosi mielenkiintoinen, koska se ymmärtää täysin keskussuhteen myrkyllisyyden ja oikein mehustelee sillä. En voi yleensä sietää myrkyllistä käyttäytymistä fiktiossa, jos tarinan kerronta ei itse hahmota sitä myrkylliseksi ja esitä sitä sellaisena. Mutta voi pojat, ihan kermaa minulle, jos sarja tunnistaa myrkyllisen käytöksen ja käsittelee sitä mielenkiintoisilla tavoilla – kuten tämä tekee!

Tuhannen kännissä ja non-con:

Jälleen alkoholin ylikäyttö katalysoi pääparin lihalliseen suhteeseen, mutta tällä kertaa hirveän ankealla tavalla. Tarinan ensimmäinen seksikohtaus, jossa Kana alkaa toeta kaatokännistään kesken panopuuhien, on tarkoituksellisen mega-ahdistava ja luo tosi onnistuneen sekavan ja intensiivisen tunnelman. Keigo ei saanut pisteitä tästä kohtauksesta, mutta sen pelastaa se, ettei Kana koskaan, myöskään tässä kohtauksessa, ihan osaa päättää, onko seksi Keigon kanssa tosi kamalaa vai tosi hyvää.

Kohtauksesta tekee tosi epämiellyttävän ja hyytävän se, että mieleni alkaa kyllä välittömästi vilkkua punavalona, että jospa olisi kannattanut selkeämpänä olevan herran olla työntämättä ruumiinosiaan toiseen, joka on hädin tuskin tajuissaan (vaikka se kaatokänniläinen olisi kuinka ollut aloitteentekijä). Koska apua. Keigo on tarinan antagonisti ja suuren osan tarinaa aivan häikäilemättömän myrkyllinen tyyppi, joka yrittää purkaa omaa pahaa oloaan Kanaa satuttamalla – ja alun välinpitämättömyys on tietysti luonteva ja myös hurjan inhottava osa tätä.

Herkullinen voimasuhde:

Aika pitkälle tarina näyttää siltä, että Keigolla olisi kaikki kortit kädessään ja että hän on tosi ankea tyyppi, joka luikeroi Kanan elämään ongelmaksi. Hänestäkin alkaa tosin kuoriutua sympaattisempi tyyppi tarinan edetessä, kun hänen taustojaan raotetaan.

Tarinan kliimaksikohtaus kuitenkin kääntää kaksikon voimasuhteet päälaelleen tosi muikeasti, kun Kana tulee Keigon luokse selvittämään heidän välinsä kunnolla, ja tämän piikittelyistä huolimatta ottaa tilanteen täysin hallintaansa ihastuttavan kypsästi. Kohtaus on tosi pitkä ja aivan huikea tunnevuoristorata, ja nyt kun kirjoitan siitä niin tekisi mieli lukea se uusiksi taas, kun oli niin hyvä!

Mieleenpainuva hahmo:

Miten voisin vastustaa tunnelukkojensa kanssa kamppailevaa teräväsilmäistä murjottavaa äksypoikaa! Kana on tosi vangitseva hahmo ja ihan just tyyppiäni. Se, miten hän mittailee tilannettaan Keigon kanssa ja yrittää saada tästä selvä, on kuvattu mielestäni tosi taidokkaasti.

Yabai!

Kaikki pokkarin kolme seksi-iltaa ovat ihan hälyttävän kuumia (joskin myönnettäköön, että myös makuni on toisinaan vähän yabai). Kohtaukset on myös integroitu osaksi tarinaa tosi hienosti, kun jokainen niistä merkitsee selkeää käännekohtaa pääparin tarinassa. BL on yleisesti ottaen parhaimmillaan, kun seksikohtaukset eivät ole vain itseisarvoisia, vaan kuljettavat samalla tarinaa eteenpäin, ja tässä ne toimivat erinomaisen kauniina rakenteellisina tukipilareina koko tarinalle sen alkuna, keskikohtana ja loppuna.

Inha toksisuus myös tekee seksikohtauksista myös tunnelmaltaan jänniä, kun kyseessä ei missään vaiheessa ole mikään rakkauden ja romantiikan huipentuma, vaan enemmänkin osa hahmojen keskinäistä koko pokkarin pituista kissatappelua. Superjännitteiset, negatiivissävytteiset tai muuten ristiriitaisia fiiliksiä tarkoituksellisesti herättävät eroottiset kohtaukset ovat vähän heikko kohtani. Yabai parhaalla huonolla tavalla!

Muita huomioita:

Mielestäni on aika hauskaa, että Inside Full Bloom ja sen sivuhahmoista kertova paljon valoisampi No Doubt Lilac (jonka osumat näkyvät bingokortissa violeteilla tähdillä) eivät osuneet bingossa yhteenkään samaan ruutuun. Tämä kertoo aika konkreettisesti siitä, miten täysin eri maailmoista niiden tarinat ja dramaattiset tyylit ovat yhtenäisestä maailmasta ja hahmokaartista huolimatta.

Inside Full Bloom on kaksikosta ehdottomasti se minulle mielenkiintoisempi tarina, mutta molemmista näkyy tekijän vankka tarinankerronnallinen osaaminen. Ihan hykerryttää, että hyllyssä on jemmassa sopivaa mielentilaa odottamassa vielä yksi Kukin tarina, koska näiden kahden edellisen myötä odotukset ovat tosi korkealla!

Kuva © Wakame Kuki, Takeshobo

BL-bingo: No Doubt Lilac

Sarjan edellisessä tarinassa oli kannessa tulppaaneja, tässä taas nimen mukaisesti syreenejä.

Vakava poika Kyousuke on rakastunut lapsuudenystäväänsä, hönttiin ja äänekkääseen Ataruun.

Tekijä: Wakame Kuki
Julkaisu: Qpa (Takeshobo), ranskaksi Boys Love IDP, jatkoa tarinalle Inside Full Bloom
Luettuna: 1/1

Bingokortti. — *No Doubt Lilacin uudet osumat merkitty bingokorttiin syreeniteemaisen kannen kunniaksi violeteilla tähdillä.*

Lapsuudenystävät:

Olin vaikuttunut Wakame Kukin edellisestä tarinasta, Inside Full Bloomista, joten halusin lukea tämänkin. Aikaisemmassa postauksessa käsitellyn Tokyo – Quatre saisonsin (Tokyo – Shiki) tavoin tämäkin tarina on epäsuoraa jatkoa edeltäjälleen, jonka pääpariskuntaa nähdään tällä kertaa sivuhahmoina ja kaveriporukan kaksi muuta poikaa ovat tällä kertaa päässeet keskiöön.

Tämä on aika suoraviivainen tarina lapsuudenystävistä, joista toinen on ollut jo kauan salaa rakastunut toiseen, eikä tiedä, mitä tehdä yksipuolisille tunteilleen. Kyousuken ja Atarun vastakohdat viehättävät -tyylinen dynamiikka ei ollut oikein juttuni, vaikka ihan söpöjä olivatkin. Vaikka syvempiä tunteita tarina ei sydämeeni puskenut, niin Kyousuke jopa vähän sykähdytti hahmona, ja kyllä Atarustakin saatiin pellepojaksi aika kivasti irti.

Teos ei ehkä tuo mitään kauhean uutta pöytään, mutta tekee sen simppelin tarinansa kyllä oikein hyvin. Wakame Kukilla on selkeästi erittäin hyvin hallussa ihmissuhdedraama, ja hänen hahmojensa reaktiot ovat tosi sielukkaita ja saavat hahmot tuntumaan kokonaisilta.

Hempeä kansikuva:

Hitsiliini miten supersöpö kansikuva! Tässä on hahmojen läheisyys saatu konkretisoitua tosi nätiksi asetteluksi. Vaikka Kyousuke vähän myrtsisteleekin kuvassa, se on tosi toiveikas ja suloinen, kun Atarulla on niin hyvä meno ja söötti hymy päällä. Kannen violetti värimaailma on myös tosi kaunis ja harmoninen.

Wholesome:

Saatuaan vihdoin kuulla Kyousuken piilotetuista tunteista Ataru kyllä alkuun hyppää aika harkitsemattomiin ja äärimmäisiin tekoihin. Ei yleisesti ottaen ole kovin rakentava tai asiallinen tapa kummankaan hahmon näkökulmasta selvittää omia tunteita vaatimalla seksin kokeilua häneen yksipuolisesti ihastuneelta jäbäraukalta.

Mutta sen sijaan on aika kiva, että Ataru oikeasti sitten (onneksi pieleen menneiden) alkupöllöilyjensä jälkeen laittaa aikaa ja energiaa omien tunteidensa setvimiseen, eikä anna Kyousuken pakoilukäyttäytymisen lannistaa itseään, vaan haluaa kohdata tämän suoraselkäisesti.

Oli myös kiva nähdä, miten Inside Full Bloomin pariskunta oli päässyt eteenpäin ja rakentamaan eheämpää ja terveempää suhdetta oman enemmän pahan mielen tarinansa jälkeen.

Kuva © Wakame Kuki, Takeshobo

BL-bingo: Badass

Kannessa hieman epävarman näköinen lohikäärmemies ja itsevarman oloisena hurmaantunut ruskettunut, neliösilmälaseja käyttävä jäbämies läheisinä. Söpöt teknofamiliaarit pyörivät ympärillä.

Vakavanlempeä lohikäärmemies Alphonse saa siirron yhtiön hirviöidentorjuntayksikköön, jossa hän saa työparikseen vapaamielisen yksikönjohtaja Danten.

Tekijä: Haji
Julkaisu: Canna (Printemps Shuppan), ranskaksi Boys Love IDP
Luettuna: 1/1

*Uudet osumat merkitty pokkarin kansilogon kunniaksi turkoosilla yläkulmatähdellä.*

Fantasiamaailma:

Hajin vahvuus tarinankertojana on selvästi enemmän maailmanrakennuksessa kuin juonenkuljetuksessa. Slowburn-romanssiin pohjaava tarina oli ehkä makuuni vähän jopa tylsänpuoleinen, eikä oikein pitänyt otteessaan tai imaissut mukaansa, minkä takia ekstrapaksun pokkarin lukemiseen tuntui menevän tuhottomasti aikaa.

Sen sijaan tykkäsin Badassin maailmasta runsaine yksityiskohtineen tosi paljon, ja olen aiemminkin oppinut odottamaan tällä rintamalla hyvää Hajin teoksissa. Maailmassa turrit ja ihmiset ovat hiljattain oppineet elämään yhteisessä yhteiskunnassa, mutta turrit kohtaavat edelleen säännönmukaisesti rasismia. Kännyköiden sijaan kaikilla on omat kustomoidut AI-ötöt, joita käytetään kommunikaation ja tiedonvaihdon välineinä sekä datapankkeina, mutta jotka ovat muuten vähän kuin lemmikkejä (näkyvät kannessakin).

Päähenkilöt lahtaavat asutuksen lähelle eksyviä jättiläismonsuja työkseen, ja oikeudentuntoinen ja tunnollinen Alphonse on saanut korruptionkatkuisen siirron pahnanpohjimmaiselle osastolle, koska meni taltuttamaan pankkiryöstöjengiä, johon kuului jonkun tärkeän pampun sukulainen. Hänen haluttomuutensa julistaa lohikäärmeiden ylemmyyttä ihmisiin on myös saanut hänen perheensä hylkäämään hänet. Dantella taas on luurankoja kaapissa turrirasistiyhteisösiteidensä takia.

Alphonsen ja etenkin Danten taustat sekä ovat juonellisesti tärkeä osa tarinaa että tukevat maailmanrakennusta tuomalla siihen ajallista syvyyttä. Tarina ei vain tapahdu jossain fantasiamaailmassa, vaan miljöö nousee isosti tarinan pointiksi.

Yabai!

Alphonsen hahmodesign sarvikypärineen, kaksihaaraisine kielineen, ihopanssareineen ja monikäyttöisine piikkihäntineen on normimuodossaankin aika yabai, mutta ihan erityisen huhhuh Devilman-henkisessä berserkkimuodossaan. BL-mangassa harvemmin näkee näin jännää hahmosuunnittelua, ja Alphonsen turritaso on arvostettavan korkealla.

Suudelma työpaikalla ja non-con:

Alphonsen berserkkireaktio ensimmäisen hirviömätön jälkeen työpaikan suihkutiloissa oli pokkarin paras ja jännitteisin kohtaus, ja se ansaitsi osumat sekä työpaikkasuudelmasta että non-conista.

Non-con-osumaa piti vähän miettiä, kun Danten reaktio siihen, että massiivinen lohikäärmemies käy päälle kiimaisena, on niin käytännönläheisen mutkaton ”ei kait tässä nyt sitten muuta voi, ja onhan tämä nyt joka tapauksessa aika kiinnostava tyyppi, joten miksipäs ei”. Onneksi Alphonse lopulta myös saa itsensä tyrmättyä ennen kuin kellekään käy pahemmin. Mutta toisaalta itse tilanne on tosi kuumottava, eikä Dante tiedä, mitä Alphonselle tapahtuu, ja hän joutuu pelkäämään sekä Alphonsen hyvinvoinnin että oman fyysisen turvallisuutensa puolesta, kun tilanteessa on läsnä selkeä palasiksi repimisen uhka. Joten eiköhän osuma ole kuitenkin ihan ansaittu.

Non-con on tuottanut päänvaivaa jo useammassan teoksen kanssa, kun näitä aika epämääräisiä tilanteita tuntuu tulevan vastaan jatkuvasti. Ehkäpä vaan teen rauhan itseni kanssa ja sovin, että riittävän dubiöösi dub-con lasketaan osumaksi, kun muuten non-con-osuman antamatta jättäminen tuntuisi monessa kohtaa vähän turhan väkivalta-apologistiselta.

Pisteet Badassille kuitenkin kotiin siitä, että olipas harvinaisen mielenkiintoinen ja omanlaisensa non-con-kohtaus BL-pääparin välillä – sekä berserkkilohikäärmemiehen että uhrin täähän-on-tavallaan-aika-mielenkiintoista -asenteen takia.

Wholesome:

Vaikka Alphonsen ja Danten suhde lähtee aika hurjasta paikasta, se kehittyy sarjan myötä tosi söpöksi ja mukavaksi romanssiksi, joka perustuu vankkaan keskinäiseen luottamukseen ja yhteistyöhön.

Hahmonrakennus jää omaan mieleeni vähän latteaksi, mutta toisaalta siinä on myös selkeitä vahvuuksia. Etenkin sellainen on pääparin välinen kontrasti siinä, miten Alphonsen epävarmuudet näkyvät kilometrin päähän, mutta hän on lopulta tosi kypsän varma ja vakaa omista tunteistaan ja Dantesta tyyppinä, kun taas päällisin puolin kaikennähneen itsevarma Dante salailee asioita ja häpeää salailuaan. Kaikkiaan parilla on tosi wholesome ja pehmeä dynamiikka.

Aika mid:

Tarinassa oli monia vahvoja elementtejä, mutta niistä huolimatta se ei oikein onnistunut sykähdyttämään. Vaikka hahmot olivat söpöjä ja näistä olisi ollut potentiaalia olla tosi rakastettaviakin, ei pariskunnan buddy cop -seikkailu lopulta tuntunut saavan draamastaan kauheasti irti, eivätkä tuota yllä mainittua suihkukohtausta lukuun ottamatta tärkeimmät tunnekohtaukset tuntuneet riittävän kirkkaalla visiolla toteutetuilta.

Maailmanrakennuksessa ja hahmojen historiassa on niin paljon siistejä juttuja, että olisin halunnut tykätä tästä paljon enemmän, mutta jotenkin tarina ei silti onnistunut kokonaisuutena oikein säväyttämään, joten olkoon tämä vuoden ensimmäinen ”aika mid”.

Kuvat © Haji / Printemps Shuppan

BL-bingo: Disparais de ma vue! 1 (Nandemo ii kara kietekure)

Limaisen oloinen poika kuiskii vittuuntuneen oloisen pojan korvaan ja hiplaa tämän leukaa toinen käsi tämän hartialla.

Yksin viihtyvä Riku Yatsudo rakastui yläasteella vuotta vanhempaan sosiaaliseen Yooji Shigiharaan ja kuvittelee heidän seurustelevan tosissaan, kunnes selviää, että Yooji paneskelee myös erinäisten tyttöjen kanssa. Vaikka Riku katkaisee välit, pojat tapaavat uudelleen lukiossa, jossa Yooji alkaa taas piirittää häntä.

Alkuperäinen nimi: Nandemo ii kara kietekure
Tekijä: Hinako
Lehti: i Hertz (Taiyo Tosho), ranskaksi Boys Love IDP nimellä Disparais de ma vue!
Luettuna: 1/3+

Myrkyllinen romanssi:

Tämä sarjan ensimmäinen osa ei tehnyt montaa osumaa bingoon, mutta myrkyllinen romanssi olikin sitten aivan pokkarin keskiössä. Riku menee samaan lukioon Yoojin kanssa todistaakseen heille kummallekin, että ei varmana välitä Yoojista enää yhtään. Yooji taas ottaa tämän signaalina siitä, ettei Riku halua kadottaa häntä elämästään.

Vähän jännittää, miten sarja tulee kehittymään, koska harvemmin tällaiset pahan mielen BL-tarinat ovat kovin pitkiä, ja tämä sarja on rakentamassa jo neljättä pokkaria. Tulen kyllä varmasti jossain vaiheessa hankkimaan käsiini jatkoa, koska kyllä välillä on vaan kutkuttavaa lukea tällaista inhaa mustaa romanssisarjaa, joka ei ole yhtään romanttinen, vaan lähinnä ankea.

Yooji on tässä kohtaa sarjan isoin kiinnostuspointti, koska hänen kuvauksensa viittoo vahvasti jonkinlaisen epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön suuntaan. Hän ripustautuu Rikuun, ja selvästi Riku on hänelle erityinen, mutta hän tuntuu osaavan osoittaa kiintymystään lähinnä manipuloimalla ja halulla omistaa ja hallita. Hän ei edes ollenkaan tajua, miksi Riku vihoittelee siitä, että hän harrastaa seksiä kaiken kanssa, mikä liikkuu, eikä häntä kiinnosta myöskään ottaa asiasta selvää.

Riku toisaalta hautoo massiivista katkeruutta ja on tyly Yoojille, koska tietää, ettei tämä lähestymisyrityksistään huolimatta rakasta häntä ainakaan sillä tavalla kuin hän haluaisi, mutta silti hän ei voi olla vähän uppoamatta Yoojin hänelle osoittaman huomion suohon. Eikä Rikuakaan toisaalta kiinnosta yrittää kommunikoida ongelmiaan Yoojille, vaan hän yrittää vuorostaan hallita Yoojia näyttämällä, miten vähän tämä hänelle enää merkitsee. Yooji saa kuitenkin häneltä aina tarpeeksi vastakaikua, että on motivoitunut jatkamaan vänkäämistä.

Yabai!

Tässä sarjassa yabai-fiilis tulee erotiikkaa enemmän siitä epämiellyttävästä tunnusta, että hahmot ovat jumittumassa täysin toksiseen suhteeseen. Ykköspokkari ei vielä lupaa, että tilanteesta olisi mitään sotkutonta ulospääsyä, mutta kiinnostaa nähdä, kallistuuko sarja edetessään yhä vain ankeammaksi kurimukseksi, vaiko enemmän siihen suuntaan, että Yooji alkaisi hahmottaa rakentavampia tapoja ajatella suhdettaan Rikuun kuin manipulointi. Toistaiseksi olen varovaisen varpaillani.

Bi-hahmo:

Kaipa Yooji saa tämän osuman aikaiseksi, kun vähän kuka vaan vaikuttaa sängyssä maistuvan. Toisaalta hän on myös tosi ankea hahmo, joka ei todellakaan uhraa ajatustakaan identiteettijuttujen miettimiselle, ja vaikuttaa juuri siltä mahdollisimman toksiselta panojäbältä, jolla on päivällä naisia kainalossa mutta joka yön pimeydessä himoitsee miehiäkin (tai ainakin sitä yhtä), vaikka tuskin sanoisi tätä ääneen.

Kuvat © Hinako / Tayo Tosho

BL-bingo: Tokyo – Quatre saisons (Tokyo – Shiki)

Sarjan kahden pokkarin kannessa on aika eri meno mutta silti mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä. — Jatko-osa laajentaa kahden alkuperäisessä tarinassa sivuroolissa olleen hahmon tarinoita. Yliopiston pääsykokeet feilannut Kyouhei Saotome alkaa sisään päässeen entisen lukiotoveri Yuito Jinguujin tutoroitavaksi, ja tämä haluaa maksuksi seksiä. Ryuunosuke Yagami taas tapaa uuden viikottaisen panojäbä Hanamichin, mutta ei ole yhtään kiinnostunut tutustumaan tähän ruumiillisia iloja enempää. Lisäksi edellisen sarjan sankarit Kazuma ja Ren tekevät pienen comebackin ja miettivät sitoutumisjuttuja.

Alkuperäinen nimi: Tokyo – Shiki
Tekijä: Haru
Julkaisu: ihr HertZ (Taiyo Tosho), ranskaksi Boys Love IDP nimellä Tokyo – quatre saisons, jatkoa kaksipokkariselle tarinalle 4gatsu no Tokyo wa… (ranskaksi Tokyo en avril…)
Luettuna: 2/2

Myrkyllinen romanssi, non-con ja wholesome:

(Tämä osio sisältää yleisen tason huomioita siitä, millaisiin tunnelmiin kukin tarinoista päättyy, mutta ei yksityiskohtia juonenkuluista.)

Koska sarjassa nähdään kolme toisistaan erillistä tarinaa, mahtuu mukaan vähän kaikenlaista, ja itse asiassa oli hauskaa, miten paljon tarinat erosivat toisistaan. Viimeisenä tuleva pieni lisätarina alkuperäisestä 4gatsu no Tokyo wa… -tarinan pääparista Kazumasta ja Renistä oli aivan valloittavan kiva jatko siitä, miten he ovat päässeet eteenpäin elämässään ja miettivät nyt yhteistä tulevaisuuttaan.

Kyouhein ja Yuiton tarina taas oli täyttä pahan mielen toksiinia alusta loppuun, ja jäi ihan tosi kutkuttavasti vielä kesken sellaiseen pisteeseen, jossa pariskunta ei ole päässyt ikävästä menostaan eteenpäin. Oli vähän vaikea päättää, pitäisikö suhteelle antaa non-con-osuma tiettyjen elementtien takia, vaikka enimmäkseen suostumuksellista touhu olikin (joskin tosi nihkeällä tavalla transaktionaalista ja hyväksikäyttöhenkistä). Päädyin kuitenkin siihen, että kyllä siellä kesken petipuuhien ylitettiin suostumuksen rajoja sellaisilla tavoilla, jotka osuman ansaitsevat.

Kyouhein ja Yuiton tarina jatkuu onneksi sarjakokonaisuuden seuraavassa osassa Tokyo – Rinkaiten, eli toivon mukaan pääsen lukemaan jatkonkin joskus, ja jospa pojat pääsisivät sitten vähän harkitsemaan meininkejään ja siirtymään kohti kivempaa dynamiikkaa. Tykkään nähdä fiktiossa, miten toksinen suhde kehittyy terveempään suuntaan, joten odotukseni ovat korkealla.

Ryuunosuken ja Hanamichin tarina taas on jotain edellisten välimaastosta. Se alkaa aika nihkeistä lähtökohdista, kun parin seksisessiot ovat nimenomaisen epähenkilökohtaisia, heidän juttunsa lähtee aika epärehelliseltä pinnalta liikkeelle, ja yleistunnelma on muutenkin onnistuneen puristava Ryuunosuken polttavien hellemigreenien keskellä. Tämä pari kuitenkin onneksi löytää yhteisen sävelen tarinan aikana ja pääsee parempaan meininkiin, ja intensiivinen viimeinen kohtaus laittaa hahmot käsittelemään ristiriitaisia tunteitaan tosi hienosti.

Vaikka näiden pokkareiden kaksi päätarinaa (eli Kyouhein ja Yuiton tarina sekä Ryuunosuken ja Hanamichin tarina) ovat aika erilaisia, ne tuntuvat kuitenkin kauniisti kuuluvan samaan kokonaisuuteen, koska tarinoiden on selkeästi tarkoitus peilata toisiaan. Kummassakin parissa toinen hahmoista on jo tarinan alussa saanut päähänpinttymän toisesta, vaikka ei kunnolla edes tunne tätä, ja pyrkii luomaan yhteyden ihastuksensa kohteeseen epärehellisellä ja epäterveellä tavalla.

Tuhma kansikuva ja hempeä kansikuva:

Ensin ajattelin, että kylläpäs näissä kahdessa pokkarissa on tosi erilaiset kannet. Mutta sitten tajusin, että kannethan jatkavat todella fiksusti samanlaista toisiinsa peilautuvaa dynamiikkaa kuin tarinatkin.

Kumpikin kansi rakentuu sille, että kannessa näkyy yksi pariskunta sängyllä vuorovaikutuksessa keskenään, ja niitä sitoo yhteen visuaalisesti myös kuvan ympärillä kulkeva reunus, joka on ensimmäisessä pokkarissa musta ja toisessa valkoinen. Sen sijaan hahmojen vuorovaikutus on kansissa täysin erilaista. Eroista ja yhtäläisyyksistä syntyy mainio kontrasti.

Kyouhei ja Yuito ovat keskellä ankean pingottavan näköistä sitomissessiota, eikä kummallakaan näytä olevan erityisen hauskaa. Heidän välinen dynamiikkansa perustuu vallankäytölle ja jyrkälle voimaepätasapainolle. Taustalla näkyy tympeän harmaa seinä ja sänkyä kehystävät lattialla lojuvat kirjakasat.

Ryuunosuke ja Hanamichi taas istuvat tasaveroisina, lempeästi toisilleen hymyillen ja toisiaan paijaillen, ja he ovat selvästi tosi tyytyväisiä siitä, että ovat löytäneet toisensa. Taustalla näkyy lämpöisenvärikäs auringonlasku, ja sänkyä kehystävät huonekasvit. Ihan tällaiseen kivaan fiilikseen itse tarinassa ei päästä, mutta kansi jättää mukavan lupauksen siitä, että eiköhän heillä ole edessään paljon mukavia hetkiä.

Lapsuudenystävät:

4gatsu-tarinan pääpari Kazuma ja Ren, joiden tosi traaginen lapsuudenystävyystarina oli tärkeässä osassa edellisessä sarjassa, saavat tässä jatkosarjassa pienen lisäyksen omalle tarinalleen. Välitin heidän päätarinastaan tosi paljon, ja vanhoja tuttuja on aina kiva nähdä uudelleen mukavissa merkeissä, joten olin oikein tyytyväinen heidän cameo-tarinaansa.

Yabai!

Harun piirrostyyli ei näytä siltä, että sisältö olisi erityisen raflaavaa, mutta vähän ehkä posket punehtuivat useammassakin kohtaa, koska eroottisissa kohtauksissa ei ollut säästelty graafisuuden osalta. Tämä käy toki järkeen, koska molemmat päätarinat keskittyivät vahvasti pääparinsa seksisuhteen ympärille, eivätkä niinkään romanssin kehittymisen (toisin kuin huomattavasti kiltimpi 4gatsu-tarina).

Lisäksi tulipa huomattua, että ilmeisesti ihr HertZ -lehdessä ei koeta erityistä viranomaisenpelkoa, kun kaikissa lehden sarjoissa näyttäisi olevan aivan surullisen mikroskooppiset pikkupikku sensuuripalkit. Ihan tuli nostalginen olo, kun nolkytluvun alussa käytettiin paljon yhtä pikkuruisia mustia palloja ja sydämiä, ja sittemmin olen tottunut näkemään vähän kattavampia sensuureja.

Muita huomioita:

Harun taidetyyli on aika aggressiivisen geneerisen BL-tyylin näköinen, eikä siitä jää mieleen erityisiä vahvuuksia esimerkiksi ilmeiden kuvaamisen tai hahmosuunnittelun osalta. En esimerkiksi ensin tajunnut, että kansien pariskunnat ovat ihan eri tyyppejä! Tärkein syy sille, miksi ihastuin tekijään edellisen sarjan kohdalla, oli kuitenkin hänen tapansa käsikirjoittaa hahmoja ja näiden välisiä suhteita.

Pidän Harun dramaattisesta rekisteristä. Yhtäältä tarinoissa tapahtuu varsin isoja ja dramaattisia asioita, mutta hahmot kuitenkin reagoivat niihin ja tuntevat hyvin samaistuttavan arkisilla tavoilla. Tästä tarinasta jäi tosiaan mieleen erityisesti Ryuunosuken elämän kesällä tuskaiseksi tekevä voimakas migreeni, joka tuntui tosi raskaan realistiselta piirteeltä, jota käytetään onnistuneesti luomaan painostavuutta kesään sijoittuvaan tarinaan ja hahmottamaan hahmon ajattelua ja tuntemuksia.

Kun tämä oli vasta toinen lukemani lyhyt teos Harulta, niin en ehkä ihan tohdi antaa ”uusi tarina suosikkitekijältä” -osumaa tälle, mutta kenties tämän lukemisen jälkeen voin todeta, että nostettakoon Haru nyt suosikkitekijöihini, kun neljä pokkaria tarinaa häneltä on osunut oikein muikeasti napakymppiin. Mielelläni luen häneltä tulevaisuudessakin kaiken mitä irti lähtee, ja etenkin sitä mainittua myrkkysuhdetta jatkavaa Tokyo – Rinkaitenia odotan innolla!

BL-bingo: Barbarities 4

Jäbät vihdoin samalla aaltopituudella hymyilemässä toisilleen, mutta silti tämä on vähiten suosikkini sarjan kansista.

Huikentelevainen hurmuri Adam Canning saa tehtäväkseen toimia oikeusministerin henkivartijana ja saa selville, että oikeusministerin ärtyisä sukulaispoika Joel onkin ministeri itse, joka vain naamioituu virkaa toimittaessaan. Joel ja Adam kietoutuvat erinäisiin poliittisiin vallankaappauskonflikteihin, ja Adam rakastuu palavasti Joeliin.

Tekijä: Tsuta Suzuki
Julkaisu: Magazine Be x Boy (Libre Shuppan), englanniksi Seven Seas
Luettuna: 4/4

Barbaritiesin keräämät osumat merkitty vaaleansinisillä tähdillä Adamin vaaleansinisen teemavärin kunniaksi.

Fantasiamaailma:

Tällaista matalan fantasian maailmaa, jonka maantieteelliset ja poliittiset voimasuhteet on mietitty tarkkaan ja tarina rakennettu niiden ympärille, on aika ilo lukea. Miljöön rakennus onkin tosi kunnianhimoista. Maailma tuntuu kiinnostavalta ja mielekkäältä, ja sen kantimiin on rakennettu myös varsin siisti poliittisen juonittelun ja vallankaappausyritysten ympärillä pyörivä juoni, jota oli tosi mielenkiintoista seurata.

Vähän sääli, ettei sarjan yleinen tunnelma onnistunut hurmaamaan yhtä kovasti. Suzuki kastaa välillä varpaita dramaattisemman puolelle, mutta aina palataan tosi nopeasti jotenkin vähän löysän tuntuiseen kevyeen sävyyn, ja sarjassa pyörivien kahden pikkuprinssin välisen lapsekkaan ihastuksen kuvaaminen oli suorastaan etovan söpöilevää. Tunnelman sävy on selkeä tyylivalinta, mutta itse olisin nauttinut vähemmän höyhenenkepeästä menosta.

Mieleenpainuva hahmo:

Joel on ykköspokkarista lähtien hurmannut minut täysin hahmona. Hän on ärtyisä, tunnollinen ja huikean älykäs järjestelmäuudistaja, joka tekee uupumuksen partaalle asti töitä saavuttaakseen idealistiset tavoitteensa realistisiin suunnitelmiin nojautuen. Hän on kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista yleisesti, mutta ei ole oikein hyvä toimimaan ihmisten kanssa.

Hahmo nousee tosi erottuvaiseksi ja mieleenpainuvaksi yhdistelmäksi naiivia tunnehaavoittuvuutta ja piinkovaa strategikkoa. Lisäksi en voi vastustaa miestä, jolla on näin ihanan väsyneet silmät! Liian nuori seksikkääksi setämieheksi valitettavasti, mutta energia on paikallaan!

Bi-hahmo:

Semehahmo Adam taas ei ollenkaan maistunut. Harvemmin käy niin, että toinen puolisko BL-pariskunnasta ihastuttaa valtavasti ja toinen enemmän vihastuttaa, mutta tässä näin valitettavasti kävi. Adam tuntuu lähes koko ajan huumorihahmolta, jota on vaikea ottaa vakavasti ja jonka tefloninen asenne lähinnä ärsytti lukiessa. En oikein välitä hahmoista, joihin mikään ei tunnu tekevän lommoa.

Adamkin sai kuitenkin viimeisessä pokkarissa aika hyviä dramaattisia kohtauksia, jotka vähän pelastivat hahmoa minulle. Ja hän ei kummemmin tunnu erottelevan rakastajia sukupuolen perusteella, joten saakoon bi-osuman.

Herkullinen voimasuhde:

Kummankin päähenkilön hahmonkehitys keskittyi vahvasti heidän välilleen muodostuvan riiailusuhteen ympärille. Joelin vähäinen kiinnostus ihmisiin henkilöinä ja romanssiin konseptina alkaa sarjan myötä lisääntyä Adamin vaikutuksesta, ja hänen henkilökohtainen elämänsä alkaa saada muutakin sisältöä työn lisäksi. Adamin huikentelevainen naistennaurattaja-asenne taas alkaa siirtyä kohti aitoa välittämistä ja sitoutumista.

Nalkuttavana tosikkona Joel vaikuttaa aina olevan aivan kohtsillään häviämässä Adamin tilaavaltaavalle vaikutukselle ja loputtomalle itsevarmuudelle, mutta tykkäsin hahmojen suhteessa siitä, että Joel ei ole intiimeissäkään kohtauksissa vain vietävänä, vaan laittaa välillä Adamille jauhot suuhun ja pitää itsensä väkisin tämän kanssa samalla viivalla puutteellisesta ihmissuhdekokemuksestaan huolimatta. Hän pääsee etenkin viimeisessä pokkarissa yllättämään kypsällä aktiivisuudellaan.

Jos olisin oppinut tykkäämään Adamista niin tämä olisi voinut olla tosi innostava suhde.

Hempeä kansikuva:

Tänä vuonna lukemani viimeisen pokkarin kannessa Joel hymyilee ensimmäistä kertaa lempeästi Adamin suuntaan. Aiemmissa kansissa Joel on pälyillyt epäileväisenä itsevarmasti hymyilevää Adamia kurtistettujen kulmiensa alta, joten sinällään viimeiseen pokkariin sopii lempeämpi meininki.

En vain kauheasti tykkää siitä, miten Joel on viimeisessä kannessa piirretty. Jotenkin hän ei näin valoisasti hymyillen näytä oikein itseltään (missä mun väsyneet silmät ;__;).

Kukin kansi noudattelee samaa kaavaa, jossa hahmot seisovat rinnakkain ja reagoivat toisiinsa.

Sarjassa on ylipäänsä tosi hauska kansidesign-tyyli, ja sinällään menee ihan oikein, että viimeisessä on vähän erilainen tunnelma – mutta se ei ole mielestäni kuvana yhtä onnistunut kuin nämä aiemmat.

Muita huomioita:

Melkein annoin tälle jännän piirrostyylin osuman, mutta ehkä hain ”jännällä” enemmän epätyypillisen näköistä. Barbarities on kuitenkin huikean kaunis sarja. Taustat ovat aika olemattomia, mutta hahmopiirrosten viivatyöskentely ihan salpaa hengityksen, ja etenkin hahmojen ilmeet ovat vaikuttavan näköisiä. Tyyli ei sinällään ole ehkä varsinaisesti ”jännä”, joten jätin osuman antamatta, mutta hitsi kun elegantti viivankäyttö pääsee tässä oikeuksiinsa.

En muista kiinnittäneeni aiemmin Suzukin töissä huomiota viivan ja hahmopiirrosten kauneuteen, joten vaikea sanoa, onko hän vain panostanut tässä sarjassa visuaaliseen puoleen erityisesti, vai korostaako fantasiamiljöö vain hänen normaalistikin huikeaa taidettaan uudelle tasolle.

Tämä sarja oli siitä jännä lukukokemus, että siinä oli monia piirteitä, joista pidin erittäin paljon, mutta toisaalta monia, jotka eivät osuneet yhtään maaliin. Ei tuntunut oikealta antaa sarjalle aika mid -osumaa bingosta, vaikka se ehkä keskiarvoisesti siihen suuntaan jäikin, koska reagoin aika vahvasti sekä negatiivisiin että positiivisiin puoliin.

Sivuhuomiona on myös mainittava, että Seven Seas -kustantajan Barbarities-printtipokkarit ovat tosi miellyttäviä ja kauniita esineitä. Oikein poikkeuksellisen ihana mattapintainen kansimateriaali ja miellyttävän jämäkkä kokonaisuus!

BL-bingo: The Crumbling Balance

Tuhma kansikuva, jonka keskiössä on tarinan päähenkilö valkoisessa pakkopaidassa (joka on vain puoliksi päällä), ja jolta kannen ulkopuolelle rajautuva mies on ottamassa kuonokoppaa pois.

Eulis herää keskeltä jonkun kahjon labratakkisieppaajan sidontaseksileikkejä ja päättää paeta.

Alkuperäinen nimi: Kuzureru tenbin
Tekijä: Kaya Azuma
Julkaisu: Daisy Comics (Sankousha), englanniksi Manga Planet / Futekiya
Luettuna: 1/1 (oneshot)

Mustat osumat kannen vahvan mustan ja valkoisen kunniaksi!

Bingo-osumat merkitty pienillä mustilla tähdillä (koska kyseessä on ihan pikkuinen teos).

Uusi tarina suosikkitekijältä:

Olin suorastaan säästellyt Kaya Azuman Dear Geneä pitkään, mutta kun sitten vihdoin luin hyllystä löytyvän ykkösosan ranskaksi, niin tajusin kauhukseni, että tarina jäi ihan hirveän kutkuttavasti kesken. Ryntäsin heti tilaamaan ranskalaisesta nettikirjakaupasta kakkososan (ja parikymmentä muuta BL-pokkaria), mutta toimitusta odottaessani kävin penkomassa Manga Planetin syövereistä palvelun tällä hetkellä ainoan Azuman teoksen, eli yksilukuisen lyhärin The Crumbling Balance.

Tuhma kansikuva:

Lyhärin kansikuva ei ihan valloittanut, mutta tuhma se on. Suorastaan törkyisen pornoisa. Törröttävät nännit ja pakarat ja kaikkialla liplattavat eritepisarat ja pakkopaita-kuonokoppa-estetiikka tekevät tästä yhden tuhmimmista näkemistäni.

Kansikuva ei suoraan sanottuna saa lyhäriä näyttämään yhtään sellaiselta tarinalta, johon yleensä tarttuisin. Nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, koska oli pakko saada lisää Azumaa lukuun nopeasti.

Myrkyllinen romanssi:

Sieppausdynamiikka ei ehkä ole se omin juttuni, niin en odottanut tarinalta kauheasti. Ja ihan pikkuinen tarinahan tämä oli, mutta tykkäsin siitä, ettei tilanne ollut ihan sellainen kuin miltä se alkuun näytti. Azumaan voi tekijänä luottaa sikäli kivasti, että jopa tällaiseen pornoisaan pikkutarinaan oli saatu mahdutettua aika hauskan jännä juonenkäänne.

Non-con:

Juuh elikkäs.

Yabai!

Joo oli aika yabai, mutta toki eniten shokkiarvoisan lähtöpisteen takia. Mutta loppui senkin osalta vähän yllättävään paikkaan!

BL-bingo: Dear Gene

Viimeksi kirjoitin BL-bingoprojektini taustoista, ja nyt on aika siirtyä itse luettujen BL-teosten pariin! Vuoden ensimmäinen BL-sarja Dear Gene iskikin ihan superkovaa ja keräsi myös monta bingo-osumaa!

***

Pokkarien kansikuvat. Gene ja Trevor istumassa kasvien ympäröiminä, hymyillen.

Juristisetänsä Trevorin luokse New Yorkiin kesäksi tuleva teini löytää sedän päiväkirjan, jonne tämä on kirjannut lähes kaksi vuosikymmentä sitten kokemansa romanssin yhteisönsä jättäneen nuoren amissipoika Genen kanssa.

Alkuperäinen nimi: Shinai naru Gene e
Tekijä: Kaya Azuma
Julkaisu: fRag (Shinkousha), ranskaksi Boys Love IDP
Pokkareita luettuna: 2/2

Pinkit osumat Genen ykköspokkarin paidan kunniaksi!

Bingo-osumat merkitty vaaleanpunaisilla tähdillä.

Uusi tarina suosikkitekijältä:

Kaya Azuma on yksi tuoreimmista BL-tekijäihastuksistani. Mikään tarina häneltä ei ole mennyt kohdallani pieleen. Rakastin ihanan romanttista The Scene of My Rumspringaa ja ilahduin suuresti Training Mister Sakuradan dynamiikkaleikittelyistä. Myös Dear Gene iski odotetusti tosi kovaa.

Tarinan nostalgisen suruisansuloinen tunnelma kumpuaa erityisesti sen tosi onnistuneesta rakenteesta. Tarina kerrotaan kehyskertomuksen kautta. Kehyskertomus tapahtuu 90-luvulla, jolloin rakas Gene, josta Trevorin 70-luvulla kirjoittama päiväkirja kertoo, ei näytä enää olevan mukana kuvioissa. Ensimmäinen pokkari päättyy siihen, että Trevor ja Gene päätyvät ensimmäistä kertaa romanttiseen tilanteeseen. Alkupuolisko jättää siksi ilmaan tosi koukuttavan kysymyksen siitä, mitä Genelle tapahtui ja miksi hän ei ole enää Trevorin elämässä. Tämä oli tosi tehokas koukku, koska olihan sitä pakko ampaista nettikirjakauppaan saman tien pokkarin päätyttyä, jotta saisin tietää, miten tarina jatkuu (ja samalla ostoskoriin tipahti vahingossa vähän muutakin)!

Innostuin kirjoittamaan sarjasta aika paljon, joten loppupostaus sisältää muutamia yksityiskohtia juonesta.

Setämies:

90-luvun nykyajan Trevor on aika jepa setämies. Azuma tekee tosi hyvää työtä hahmon visuaalisen vanhentamisen kanssa, sillä hahmo on helppo tunnistaa vanhemmaksi versioksi itsestään. Jännästi kehyskertomusrakenne synnyttää fiiliksen siitä, että nykyajan versio on vähän niin kuin sivuhahmo tarinassa, siinä missä 70-luvun versio on se varsinainen päähenkilö.

Mies joka ei vaihda silmälasikehyksiä koskaan.

Ylhäällä 70-luvun kolmekymppinen Trevor, alhaalla 90-luvun viisikymppinen Trevor.

Mieleenpainuva hahmo:

Trevor nousi minulle tosi koskettavaksi hahmoksi, ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Hänen määräävä hahmopiirteensä on syrjäänvetäytyvä lempeys, jonka takia hänen on vaikeaa hyväksyä muilta uhrauksia itsensä takia, vaikka hän itse laittaa aina muut itsensä edelle.

Hän ei tunnu kokevan kuuluvansa muiden ihmisten ihmissuhteisiin mukaan, minkä takia hänelle on vaikeaa rakentaa ja pitää yllä merkityksellisiä ihmissuhteita. Traagisesti joukkoonkuulumattomuuden tunne tuntuu olleen aina läsnä hänen elämässään, lähtien rakastavasta mustaihoisesta adoptioperheestä, jossa hän itse rakensi päähänsä narratiivin siitä, että hän on perheessä ainoana vaaleaihoisena ylimääräinen, vaikka tarinassa tehdään selväksi, että perhe ei koskaan ajatellut näin. Lisäksi tarinassa vihjaillaan rivien välissä, vaikkei asiaa koskaan suoraan sanotakaan, että homoseksuaalisuus, vielä 70-luvulla suurena tabuna, on vaikuttanut Trevorin ulkopuolisuuden tunteeseen.

Trevorin epäitsekkyys on paitsi toki kaunista katsottavaa, myös tosi surullista. Toivoin monta kertaa matkalla, että hän osaisi asettaa itsensä hänelle läheisten ihmisten rinnalle, eikä aina pitäisi itseään muita vähäpätöisempänä ja kokisi olevansa muiden tiellä.

Sydämeni särkyi aivan totaalisesti kohtauksessa, jossa hän valmistautuu Genen Kanadaan opiskelemaan lähtöön pohtimalla ääneen melkein maanisesti, mitä kaikkea hänen pitäisi vielä ostaa nuorukaiselle mukaan, että tämä varmasti sitten pärjää, ja lopulta hajoaa aivan vahingossa kyyneliin, kun rakkaan uhkaava menettäminen tuntuu jo niin konkreettiselta. Vaikka hän haluaisi niin kovasti tukea Geneä ja tämän unelmia ja siksi piilottaa omat tunteensa.

Dialogissa Trevor kysyy Geneltä, mitä muuta tämä tarvitsee ja vakuuttaa antavansa tälle kaiken, mitä tämä haluaa.

Herkullinen voimasuhde:

Tarina kiertyy kuvion ympärille, jossa kolmekymppinen hyvin toimeentuleva juristi poimii kadulta nuoren parikymppisen amissipojan ja antaa tämän jäädä asumaan luokseen kodinhoitajan roolissa. Rumspringansa jälkeen amissiyhteisöstään lähteneellä Genellä ei ole tarinan alussa mitään, ei kotia, rahaa, ystäviä, perhettä tai edes kunnollista ymmärrystä modernista elämästä.

Asetelmassa olisi kaikki mahdollisuudet auki todella rankalle voimaepätasapainolle hahmojen välillä, etenkin kun Trevor on tietysti myös tarinan seme. Mutta Azumalla on suorastaan timanttinen taito käännellä BL-tropeita ensisilmäyksellä odotettavaa jännempään ja kiinnostavampaan muotoon.

Trevorin pohjaton kiltteys ja väistyvä persoonallisuus ja toisaalta Genen maailman mahdollisuuksia syleilevä vilpitön innostus ja kunnianhimo kääntävätkin hahmojen välisen voimasuhteen niin, että vaikka Trevorilla on periaatteessa käsissään kaikki pelinappulat, on Gene kaksikosta se, joka alusta asti määrää parin romanssin tahdin.

Wholesome:

Arvostin tarinassa myös vahvaa unelmien seuraamisen ja irti päästämisen tematiikkaa, jota jäätiin pureskelemaan monessa kohtaa ilman, että mitään tarvitsi aivan suoraan sanoittaa auki lukijalle. Vaikka helppoa ratkaisua ei ollut tarjolla ja pääparille kasvoi tarinan myötä ristiriitaisia tavoitteita, kumpikin käsitteli tunteensa ja ratkaisunsa sekä omalta että toisen puolelta kauniin kypsästi.

Bi-hahmo:

Kakkospokkarissa päästään tutustumaan myös hieman enemmän Trevorin veljen teini-ikäiseen lapseen, joka myös on nimeltään Gene (eikä aivan sattumalta). Hän kiinnostuu Trevorin päiväkirjasta ensisijaisesti sen takia, että hän ei itse oikein ole saanut kiinni siitä, kokeeko itsensä heteroksi vai joksikin muuksi, tai edes mieheksi vai joksikin muuksi, ja sedän kokemukset auttavat häntä sanoittamaan omaan identiteettiinsä liittyviä tunteita.

Tuhannen kännissä:

Sänkyyn päättyvä kaatokännikohtaus on BL-genrelle hyvin ominainen tropee. Toisen tai molempien hahmojen humalassa oleminen on usein kätevä tapa saada hahmot purkamaan suojamuurejaan, ja sitä kautta suhde saa monesti lentävän lähdön suoraan syvään päähän, jonka jälkeen voidaankin jäädä miettimään, että mitähän se yö kummallekin hahmolle merkitsi ja miten tästä eteenpäin jatketaan.

Dear Genessä Trevorin kännikohtausta käytetään periaatteessa juuri tällä perinteisellä tavalla. Kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä, ja Azuma käyttää sitä hirmuisen hyvin avaamaan Trevorin suhdetta perheeseensä ja itseensä. Se myös asettaa hänet hyvin haavoittuvaiseen asemaan Geneen nähden.

Mieleen jäi erityisen hyvin kohtaus, jossa Gene on vihdoin saanut Trevorin kotiin ja sänkyyn ja päättää itse hypätä perään. Trevor säikähtää antaumuksella, mutta antautuu lopulta tilannetta hallitsevan Genen lähentelyille. Parin kamppailu sängyssä on kuvattu huikean hauskasti!

Olisitpa nähnyt mut rumspringani aikaan!

Dialogissa riidellään siitä, onko Genekin humalassa, koska Trevor ei usko, että tämä lähentelisi selvin päin.

Romanttinen ensisuudelma:

Azuma osaa romantiikan ihan hitsin hyvin. Kännikohtaus etenee tosi kauniisti monen tunteen kautta lähtien siitä, miten Trevor avaa sydäntään Genelle perhetaustastaan, edeten Genen käynnistämään määrätietoiseen päällekarkaukseen ja sen jälkeen siihen, että hän kertoo Trevorille, että on kyllä huomannut tämän piilotetut tunteet ja että Trevor merkitsee hänelle aivan yhtä paljon. Sitten molempien silmät loistavat tähtösiä kun he kurottuvat älyttömän romanttiseen ensisuudelmaansa.

Ahdistaa kun BL:ssä ei koskaan oteta silmälaseja pois kriittisellä hetkellä, vaikka realistisesti niiden täytyy mennä ihan tuhruun halipuseista!

Dialogissa Gene kertoo Trevorille tämän olevan hänelle kuin jumala.

Yabai!

Azuman seksikohtaukset ovat tosi kuumottavia, kun miesten elokkaan lihaisat vartalot punastelevat vähän joka puolelta ja painautuvat yhteen uskomattoman läheisen näköisesti. Kokovartalopunastelu tuo kohtauksiin aivan erityisen intiimin tunnun, vaikka kohtausta ei olisi muuten kuvattu ylitsevuotavan graafisesti.

Etenkin parin ensimmäinen kerta on myös kuvattu tosi mielenkiintoisesti, kun Gene on omasta aloitteestaan huolimatta ensin vähän peloissaan, mutta pääsee sitten rytmiin mukaan. Kohtauksessa oli jotenkin tosi uniikki fiilis.

Varma uusintaluku:

Varmana!