Mangasuosikit 2023: Firefly Wedding

Joitakin vuosia sitten törmäsin somessa oikein erityisen kutkuttavaan kiertopostaustyyppiin: Ihmiset postailivat kuvaa, johon he olivat valinneet suosikkianimensa jokaiselta vuodelta. Heti alkoi syyhyttää, että haluaisin tehdä samanlaisen mutta mangasta! Mutta en ole koskaan tykännyt postata pelkkiä kuvia, vaan omaan internet-käyttäytymiseeni on aina kuulunut se, että haluan kirjoittaa asioista perusteluita. 

Siitä lähtien mieleni perukoilla on hautunut somepostausketju, jossa kirjoittaisin aina suosikkimangoistani kultakin vuodelta. Mutta sitä ei koskaan tullut tehtyä, koska sometilini antavat ihan liian lyhyen formaatin siihen nähden, miten paljon haluaisin sanoa näistä sarjoista – ovathan ne suosikkejani!

No nyt kun olen palannut bloggaamisen pariin, niin voinkin vihdoin ottaa työn alle tämän projektin! Eli kirjoittelen ajatuksiani suosikkimangasarjoistani kultakin vuodelta – etenkin siitä näkökulmasta, miksi ne ovat jääneet suosikeikseni. Sijoitan kunkin sarjan sen alkamisvuodelle, koska mielestäni pääsääntöisesti alkamisaika määrittää sarjaa tosi vahvasti. Kultakin vuodelta saattaa tulla useitakin valintoja, kun en varmasti henno jättää mitään supersuosikkia pois. Katsotaan, miten pitkälle historiaan pääsen!

Aloitan vuodesta 2023, koska 2024 on vielä niin tuore, etten ole toistaiseksi oikein kokeillut mitään mainitsemisen arvoista kyseiseltä vuosikerralta. Myös 2023 alkaneita sarjoja on tähän mennessä ehtinyt kertyä lukulistalle melko niukasti, mutta yksi tulokas onnistui sykähdyttämään tosi kivalla tavalla, ja odotan siltä parin alkupokkarin perusteella aika paljon!

Firefly Wedding

Varakkaan perheen sairaalloinen vanhin tytär Satoko siepataan ja uhataan tappaa, ja pelastuakseen hän päätyy lupautumaan vaimoksi yhdelle sieppausjengistä, epämääräiselle murhapoika Shinpeille.

Alkuperäinen nimi: Hotaru no yomeiri
Tekijä: Oreco Tachibana
Julkaisu: Ura Sunday -nettialusta ja MangaONE-appi (Shogakukan), englanniksi Viz (printti) ja Comikey (digi)
Pokkareita luettuna: 2/7+

Firefly Weddingin alkuasetelma on kutkuttava, ja olin siksi noteerannut sen jo heti Vizin jenkkilisenssin myötä. Näitä sarjoja, joissa nainen joutuu pärjäämään epämääräisen psykopojan kanssa feikkiromanssissa, on viime aikoina poksahdellut jenkkimarkkinallekin joitakin – Yakuza Fiancé ja Assassin & Cinderella tulevat mieleen tämän lisäksi. Ja onhan se aika hauska lähtökohta tarinalle. Yakuza Fiancé on kiinnostanut pitkään ja mangana vielä kokeilematta, mutta tykkäsin tuoreesta animesovituksesta oikeinkin paljon. Assassin & Cinderellassa pääparin voimadynamiikka ei ehkä ykköspokkarin perusteella ole ihan makuuni, mutta kyllä siitäkin sama jännitteisen alkuasetelman viehätysvoima kupruilee.

Firefly Weddingin ykköspokkari nappasi kuitenkin välittömästi mukaansa terävällä aloituskohtauksellaan, jossa sisarpuolet piikittelevät toisiaan ensin kohteliaisuuksiin ja välittämiseen verhottuna ja lopulta suoraan vihamielisesti. Päähenkilö Satoko on neuvokas, älykäs ja huikean kaunis, mutta huono terveys painaa häntä, samoin kuin äiti- ja sisarpuolen painostava läsnäolo. On oikein raikasta, miten Satoko ei tilanteestaan huolimatta putoa Tuhkimo-tropeeseen ja jää kiltiksi altavastaavaksi pelastajaa odottamaan, vaan laittaa kovan kovaa vastaan ilkeilyille.

Satokon ja Shinpein jännitettä huokuva dynamiikka taas kantaa sarjan ykköspokkarin läpi huikealla tavalla. Siinä on kaikuja Yakuza Fiancésta, mutta parin suhde tuntuu paljon turvattomammalta ja epävakaammalta ja siten jotenkin hirmuisen sävähdyttävältä. Shinpei testaa Satokoa ja tämän luonnetta ja vakaumusta jatkuvasti, Satoko taas pyrkii manipuloimaan Shinpeitä pysymään puolellaan. 

On tosi kutkuttavaa, miten kumpikaan hahmoista ei selvästi ole liikkeellä puhtaat jauhot pussissa, mutta samalla Satoko pystyy pitämään voimatasapainon ainakin jotenkuten puolellaan, vaikka onkin täysin mahdottomassa tilanteessa ja periaatteessa täysin räjähdysherkän Shinpein armoilla. Shinpei taas on kiinnostava hahmo, koska hän tuntuu heittäytyvän ajatuksesta koti-leikistä Satokon kanssa tosi naiivin innostuneesti, vaikkei aivan vaikuta käsittävän, mitä rakkaus tunteena tarkoittaa. Tämä on samaan aikaan vähän jopa liikuttavaa mutta myös aika karmivaa seurattavaa, ja toisaalta avaa Satokolle ovia Shinpein johdattelemiseen. Minulle tällainen voima- ja valtatasapainoilla leikittely iskee tosi kovaa, ja innostun herkästi kun vastaan tulee oikein hyvin toteutettu tätä isona vetovoimanaan käyttävä teos.

Samoin tykkään eteenpäin suuntautuvista, koko ajan liikkeessä olevista teoksista. Ilahduinkin oikein kiitettävästi, kun jo kakkospokkarissa parin dynamiikka etenee aika hauskasti vähän uuteen suuntaan. Olen tosi valmis siihen, että hahmot pääsevät kunnolla kamppailemaan skitsoiluromanssin kiemuroissa!

Firefly Wedding on selvästi tyyliltään joseimuke-sarja, eli naisyleisölle suunnattu sarja, mutta uskon, että se, että sarjaa julkaistaan perinteisen printtilehden sijaan verkkoalustalla, tekee siitä tosi freesin tuntuisen – se samaan aikaan tuntuu shoujosarjalta mutta ei kuitenkaan ihan. Sarja on kotoisin Ura Sunday ja MangaOne-alustoilta, joilta löytyy aika laajasti eri kohdeyleisöille leivottuja ja eri genrejä edustavia sarjoja.

Elementti, josta olen vähän epäileväisempi, on sarjan kuvaus Meiji-kauden bordellielämästä Japanissa. Kielletty bordellisaari, jonne Satoko siepataan ja jolle päätynyt nainen pääsee lähtemään ainoastaan rikkaan miehen ostamana, vaikkei ole kellekään mitään velkaa eikä kuulu mihinkään bordelliin, tuntuu aika epämääräiseltä ja myös vähän epäuskottavalta juonielementiltä, ja muutenkin bordellielämä on kuvattu vähän suurpiirteisen ja epämääräisen oloisesti, joten toivon, että tämä juonikuvio jää jälkeen nopeasti ja että sarja siirtyy johonkin uuteen pian.

Huolimatta varauksellisesta suhtautumisestani tähän alun juonielementtiin olen parin ekan pokkarin perusteella varsin innoissani tästä sarjasta, ja lisää pitää ehdottomasti saada niin pian kuin suinkin! Huikean kivan näköinenkin!

Kuvat © Oreco Tachibana, Shogakukan

BL-bingo: Barbarities 4

Jäbät vihdoin samalla aaltopituudella hymyilemässä toisilleen, mutta silti tämä on vähiten suosikkini sarjan kansista.

Huikentelevainen hurmuri Adam Canning saa tehtäväkseen toimia oikeusministerin henkivartijana ja saa selville, että oikeusministerin ärtyisä sukulaispoika Joel onkin ministeri itse, joka vain naamioituu virkaa toimittaessaan. Joel ja Adam kietoutuvat erinäisiin poliittisiin vallankaappauskonflikteihin, ja Adam rakastuu palavasti Joeliin.

Tekijä: Tsuta Suzuki
Julkaisu: Magazine Be x Boy (Libre Shuppan), englanniksi Seven Seas
Luettuna: 4/4

Bingokortti.

Barbaritiesin keräämät osumat merkitty vaaleansinisillä tähdillä Adamin vaaleansinisen teemavärin kunniaksi.

Fantasiamaailma:

Tällaista matalan fantasian maailmaa, jonka maantieteelliset ja poliittiset voimasuhteet on mietitty tarkkaan ja tarina rakennettu niiden ympärille, on aika ilo lukea. Miljöön rakennus onkin tosi kunnianhimoista. Maailma tuntuu kiinnostavalta ja mielekkäältä, ja sen kantimiin on rakennettu myös varsin siisti poliittisen juonittelun ja vallankaappausyritysten ympärillä pyörivä juoni, jota oli tosi mielenkiintoista seurata.

Vähän sääli, ettei sarjan yleinen tunnelma onnistunut hurmaamaan yhtä kovasti. Suzuki kastaa välillä varpaita dramaattisemman puolelle, mutta aina palataan tosi nopeasti jotenkin vähän löysän tuntuiseen kevyeen sävyyn, ja sarjassa pyörivien kahden pikkuprinssin välisen lapsekkaan ihastuksen kuvaaminen oli suorastaan etovan söpöilevää. Tunnelman sävy on selkeä tyylivalinta, mutta itse olisin nauttinut vähemmän höyhenenkepeästä menosta.

Mieleenpainuva hahmo:

Joel on ykköspokkarista lähtien hurmannut minut täysin hahmona. Hän on ärtyisä, tunnollinen ja huikean älykäs järjestelmäuudistaja, joka tekee uupumuksen partaalle asti töitä saavuttaakseen idealistiset tavoitteensa realistisiin suunnitelmiin nojautuen. Hän on kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista yleisesti, mutta ei ole oikein hyvä toimimaan ihmisten kanssa.

Hahmo nousee tosi erottuvaiseksi ja mieleenpainuvaksi yhdistelmäksi naiivia tunnehaavoittuvuutta ja piinkovaa strategikkoa. Lisäksi en voi vastustaa miestä, jolla on näin ihanan väsyneet silmät! Liian nuori seksikkääksi setämieheksi valitettavasti, mutta energia on paikallaan!

Bi-hahmo:

Semehahmo Adam taas ei ollenkaan maistunut. Harvemmin käy niin, että toinen puolisko BL-pariskunnasta ihastuttaa valtavasti ja toinen enemmän vihastuttaa, mutta tässä näin valitettavasti kävi. Adam tuntuu lähes koko ajan huumorihahmolta, jota on vaikea ottaa vakavasti ja jonka tefloninen asenne lähinnä ärsytti lukiessa. En oikein välitä hahmoista, joihin mikään ei tunnu tekevän lommoa.

Adamkin sai kuitenkin viimeisessä pokkarissa aika hyviä dramaattisia kohtauksia, jotka vähän pelastivat hahmoa minulle. Ja hän ei kummemmin tunnu erottelevan rakastajia sukupuolen perusteella, joten saakoon bi-osuman.

Herkullinen voimasuhde:

Kummankin päähenkilön hahmonkehitys keskittyi vahvasti heidän välilleen muodostuvan riiailusuhteen ympärille. Joelin vähäinen kiinnostus ihmisiin henkilöinä ja romanssiin konseptina alkaa sarjan myötä lisääntyä Adamin vaikutuksesta, ja hänen henkilökohtainen elämänsä alkaa saada muutakin sisältöä työn lisäksi. Adamin huikentelevainen naistennaurattaja-asenne taas alkaa siirtyä kohti aitoa välittämistä ja sitoutumista.

Nalkuttavana tosikkona Joel vaikuttaa aina olevan aivan kohtsillään häviämässä Adamin tilaavaltaavalle vaikutukselle ja loputtomalle itsevarmuudelle, mutta tykkäsin hahmojen suhteessa siitä, että Joel ei ole intiimeissäkään kohtauksissa vain vietävänä, vaan laittaa välillä Adamille jauhot suuhun ja pitää itsensä väkisin tämän kanssa samalla viivalla puutteellisesta ihmissuhdekokemuksestaan huolimatta. Hän pääsee etenkin viimeisessä pokkarissa yllättämään kypsällä aktiivisuudellaan.

Jos olisin oppinut tykkäämään Adamista niin tämä olisi voinut olla tosi innostava suhde.

Hempeä kansikuva:

Tänä vuonna lukemani viimeisen pokkarin kannessa Joel hymyilee ensimmäistä kertaa lempeästi Adamin suuntaan. Aiemmissa kansissa Joel on pälyillyt epäileväisenä itsevarmasti hymyilevää Adamia kurtistettujen kulmiensa alta, joten sinällään viimeiseen pokkariin sopii lempeämpi meininki. 

En vain kauheasti tykkää siitä, miten Joel on viimeisessä kannessa piirretty. Jotenkin hän ei näin valoisasti hymyillen näytä oikein itseltään (missä mun väsyneet silmät ;__;).

Kukin kansi noudattelee samaa kaavaa, jossa hahmot seisovat rinnakkain ja reagoivat toisiinsa.

Sarjassa on ylipäänsä tosi hauska kansidesign-tyyli, ja sinällään menee ihan oikein, että viimeisessä on vähän erilainen tunnelma – mutta se ei ole mielestäni kuvana yhtä onnistunut kuin nämä aiemmat.

Muita huomioita:

Melkein annoin tälle jännän piirrostyylin osuman, mutta ehkä hain ”jännällä” enemmän epätyypillisen näköistä. Barbarities on kuitenkin huikean kaunis sarja. Taustat ovat aika olemattomia, mutta hahmopiirrosten viivatyöskentely ihan salpaa hengityksen, ja etenkin hahmojen ilmeet ovat vaikuttavan näköisiä. Tyyli ei sinällään ole ehkä varsinaisesti ”jännä”, joten jätin osuman antamatta, mutta hitsi kun elegantti viivankäyttö pääsee tässä oikeuksiinsa.

En muista kiinnittäneeni aiemmin Suzukin töissä huomiota viivan ja hahmopiirrosten kauneuteen, joten vaikea sanoa, onko hän vain panostanut tässä sarjassa visuaaliseen puoleen erityisesti, vai korostaako fantasiamiljöö vain hänen normaalistikin huikeaa taidettaan uudelle tasolle.

Tämä sarja oli siitä jännä lukukokemus, että siinä oli monia piirteitä, joista pidin erittäin paljon, mutta toisaalta monia, jotka eivät osuneet yhtään maaliin. Ei tuntunut oikealta antaa sarjalle aika mid -osumaa bingosta, vaikka se ehkä keskiarvoisesti siihen suuntaan jäikin, koska reagoin aika vahvasti sekä negatiivisiin että positiivisiin puoliin.

Sivuhuomiona on myös mainittava, että Seven Seas -kustantajan Barbarities-printtipokkarit ovat tosi miellyttäviä ja kauniita esineitä. Oikein poikkeuksellisen ihana mattapintainen kansimateriaali ja miellyttävän jämäkkä kokonaisuus!

Kuvat © Tsuta Suzuki, Libre Shuppan

BL-bingo: The Crumbling Balance

Tuhma kansikuva, jonka keskiössä on tarinan päähenkilö valkoisessa pakkopaidassa (joka on vain puoliksi päällä), ja jolta kannen ulkopuolelle rajautuva mies on ottamassa kuonokoppaa pois.

Eulis herää keskeltä jonkun kahjon labratakkisieppaajan sidontaseksileikkejä ja päättää paeta.

Alkuperäinen nimi: Kuzureru tenbin
Tekijä: Kaya Azuma
Julkaisu: Daisy Comics (Sankousha), englanniksi Manga Planet / Futekiya
Luettuna: 1/1 (oneshot)

Mustat osumat kannen vahvan mustan ja valkoisen kunniaksi!

Bingo-osumat merkitty pienillä mustilla tähdillä (koska kyseessä on ihan pikkuinen teos).

Uusi tarina suosikkitekijältä:

Olin suorastaan säästellyt Kaya Azuman Dear Geneä pitkään, mutta kun sitten vihdoin luin hyllystä löytyvän ykkösosan ranskaksi, niin tajusin kauhukseni, että tarina jäi ihan hirveän kutkuttavasti kesken. Ryntäsin heti tilaamaan ranskalaisesta nettikirjakaupasta kakkososan (ja parikymmentä muuta BL-pokkaria), mutta toimitusta odottaessani kävin penkomassa Manga Planetin syövereistä palvelun tällä hetkellä ainoan Azuman teoksen, eli yksilukuisen lyhärin The Crumbling Balance.

Tuhma kansikuva:

Lyhärin kansikuva ei ihan valloittanut, mutta tuhma se on. Suorastaan törkyisen pornoisa. Törröttävät nännit ja pakarat ja kaikkialla liplattavat eritepisarat ja pakkopaita-kuonokoppa-estetiikka tekevät tästä yhden tuhmimmista näkemistäni. 

Kansikuva ei suoraan sanottuna saa lyhäriä näyttämään yhtään sellaiselta tarinalta, johon yleensä tarttuisin. Nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, koska oli pakko saada lisää Azumaa lukuun nopeasti.

Myrkyllinen romanssi:

Sieppausdynamiikka ei ehkä ole se omin juttuni, niin en odottanut tarinalta kauheasti. Ja ihan pikkuinen tarinahan tämä oli, mutta tykkäsin siitä, ettei tilanne ollut ihan sellainen kuin miltä se alkuun näytti. Azumaan voi tekijänä luottaa sikäli kivasti, että jopa tällaiseen pornoisaan pikkutarinaan oli saatu mahdutettua aika hauskan jännä juonenkäänne.

Non-con:

Juuh elikkäs.

Yabai!

Joo oli aika yabai, mutta toki eniten shokkiarvoisan lähtöpisteen takia. Mutta loppui senkin osalta vähän yllättävään paikkaan!

Kuva © Kaya Azuma, Sankousha

BL-bingo: Dear Gene

Viimeksi kirjoitin BL-bingoprojektini taustoista, ja nyt on aika siirtyä itse luettujen BL-teosten pariin! Vuoden ensimmäinen BL-sarja Dear Gene iskikin ihan superkovaa ja keräsi myös monta bingo-osumaa!

***

Pokkarien kansikuvat. Gene ja Trevor istumassa kasvien ympäröiminä, hymyillen.

Juristisetänsä Trevorin luokse New Yorkiin kesäksi tuleva teini löytää sedän päiväkirjan, jonne tämä on kirjannut lähes kaksi vuosikymmentä sitten kokemansa romanssin yhteisönsä jättäneen nuoren amissipoika Genen kanssa.

Alkuperäinen nimi: Shinai naru Gene e
Tekijä: Kaya Azuma
Julkaisu: fRag (Shinkousha), ranskaksi Boys Love IDP
Pokkareita luettuna: 2/2

Pinkit osumat Genen ykköspokkarin paidan kunniaksi!

Bingo-osumat merkitty vaaleanpunaisilla tähdillä.

Uusi tarina suosikkitekijältä:

Kaya Azuma on yksi tuoreimmista BL-tekijäihastuksistani. Mikään tarina häneltä ei ole mennyt kohdallani pieleen. Rakastin ihanan romanttista The Scene of My Rumspringaa ja ilahduin suuresti Training Mister Sakuradan dynamiikkaleikittelyistä. Myös Dear Gene iski odotetusti tosi kovaa. 

Tarinan nostalgisen suruisansuloinen tunnelma kumpuaa erityisesti sen tosi onnistuneesta rakenteesta. Tarina kerrotaan kehyskertomuksen kautta. Kehyskertomus tapahtuu 90-luvulla, jolloin rakas Gene, josta Trevorin 70-luvulla kirjoittama päiväkirja kertoo, ei näytä enää olevan mukana kuvioissa. Ensimmäinen pokkari  päättyy siihen, että Trevor ja Gene päätyvät ensimmäistä kertaa romanttiseen tilanteeseen. Alkupuolisko jättää siksi ilmaan tosi koukuttavan kysymyksen siitä, mitä Genelle tapahtui ja miksi hän ei ole enää Trevorin elämässä. Tämä oli tosi tehokas koukku, koska olihan sitä pakko ampaista nettikirjakauppaan saman tien pokkarin päätyttyä, jotta saisin tietää, miten tarina jatkuu (ja samalla ostoskoriin tipahti vahingossa vähän muutakin)!

Setämies: 

90-luvun nykyajan Trevor on aika jepa setämies. Azuma tekee tosi hyvää työtä hahmon visuaalisen vanhentamisen kanssa, sillä hahmo on helppo tunnistaa vanhemmaksi versioksi itsestään. Jännästi kehyskertomusrakenne synnyttää fiiliksen siitä, että nykyajan versio on vähän niin kuin sivuhahmo tarinassa, siinä missä 70-luvun versio on se varsinainen päähenkilö.

Mies joka ei vaihda silmälasikehyksiä koskaan.

Ylhäällä 70-luvun kolmekymppinen Trevor, alhaalla 90-luvun viisikymppinen Trevor.

Mieleenpainuva hahmo: 

Trevor nousi minulle tosi koskettavaksi hahmoksi, ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Hänen määräävä hahmopiirteensä on syrjäänvetäytyvä lempeys, jonka takia hänen on vaikeaa hyväksyä muilta uhrauksia itsensä takia, vaikka hän itse laittaa aina muut itsensä edelle. 

Hän ei tunnu kokevan kuuluvansa muiden ihmisten ihmissuhteisiin mukaan, minkä takia hänelle on vaikeaa rakentaa ja pitää yllä merkityksellisiä ihmissuhteita. Traagisesti joukkoonkuulumattomuuden tunne tuntuu olleen aina läsnä hänen elämässään, lähtien rakastavasta mustaihoisesta adoptioperheestä, jossa hän itse rakensi päähänsä narratiivin siitä, että hän on perheessä ainoana vaaleaihoisena ylimääräinen, vaikka tarinassa tehdään selväksi, että perhe ei koskaan ajatellut näin. Lisäksi tarinassa vihjaillaan rivien välissä, vaikkei asiaa koskaan suoraan sanotakaan, että homoseksuaalisuus, vielä 70-luvulla suurena tabuna, on vaikuttanut Trevorin ulkopuolisuuden tunteeseen.

Trevorin epäitsekkyys on paitsi toki kaunista katsottavaa, myös tosi surullista. Toivoin monta kertaa matkalla, että hän osaisi asettaa itsensä hänelle läheisten ihmisten rinnalle, eikä aina pitäisi itseään muita vähäpätöisempänä ja kokisi olevansa muiden tiellä.

Sydämeni särkyi aivan totaalisesti kohtauksessa, jossa hän valmistautuu Genen Kanadaan opiskelemaan lähtöön pohtimalla ääneen melkein maanisesti, mitä kaikkea hänen pitäisi vielä ostaa nuorukaiselle mukaan, että tämä varmasti sitten pärjää, ja lopulta hajoaa aivan vahingossa kyyneliin, kun rakkaan uhkaava menettäminen tuntuu jo niin konkreettiselta. Vaikka hän haluaisi niin kovasti tukea Geneä ja tämän unelmia ja siksi piilottaa omat tunteensa.

Yhy älä itke Trevor ;___;

Dialogissa Trevor kysyy Geneltä, mitä muuta tämä tarvitsee ja vakuuttaa antavansa tälle kaiken, mitä tämä haluaa.

Herkullinen voimasuhde:

Tarina kiertyy kuvion ympärille, jossa kolmekymppinen hyvin toimeentuleva juristi poimii kadulta nuoren parikymppisen amissipojan ja antaa tämän jäädä asumaan luokseen kodinhoitajan roolissa. Rumspringansa jälkeen amissiyhteisöstään lähteneellä Genellä ei ole tarinan alussa mitään, ei kotia, rahaa, ystäviä, perhettä tai edes kunnollista ymmärrystä modernista elämästä.

Asetelmassa olisi kaikki mahdollisuudet auki todella rankalle voimaepätasapainolle hahmojen välillä, etenkin kun Trevor on tietysti myös tarinan seme. Mutta Azumalla on suorastaan timanttinen taito käännellä BL-tropeita ensisilmäyksellä odotettavaa jännempään ja kiinnostavampaan muotoon.

Trevorin pohjaton kiltteys ja väistyvä persoonallisuus ja toisaalta Genen maailman mahdollisuuksia syleilevä vilpitön innostus ja kunnianhimo kääntävätkin hahmojen välisen voimasuhteen niin, että vaikka Trevorilla on periaatteessa käsissään kaikki pelinappulat, on Gene kaksikosta se, joka alusta asti määrää parin romanssin tahdin.

Wholesome:

Arvostin tarinassa myös vahvaa unelmien seuraamisen ja irti päästämisen tematiikkaa, jota jäätiin pureskelemaan monessa kohtaa ilman, että mitään tarvitsi aivan suoraan sanoittaa auki lukijalle. Vaikka helppoa ratkaisua ei ollut tarjolla ja pääparille kasvoi tarinan myötä ristiriitaisia tavoitteita, kumpikin käsitteli tunteensa ja ratkaisunsa sekä omalta että toisen puolelta kauniin kypsästi.

Bi-hahmo:

Kakkospokkarissa päästään tutustumaan myös hieman enemmän Trevorin veljen teini-ikäiseen lapseen, joka myös on nimeltään Gene (eikä aivan sattumalta). Hän kiinnostuu Trevorin päiväkirjasta ensisijaisesti sen takia, että hän ei itse oikein ole saanut kiinni siitä, kokeeko itsensä heteroksi vai joksikin muuksi, tai edes mieheksi vai joksikin muuksi, ja sedän kokemukset auttavat häntä sanoittamaan omaan identiteettiinsä liittyviä tunteita.

Tuhannen kännissä:

Sänkyyn päättyvä kaatokännikohtaus on BL-genrelle hyvin ominainen tropee. Toisen tai molempien hahmojen humalassa oleminen on usein kätevä tapa saada hahmot purkamaan suojamuurejaan, ja sitä kautta suhde saa monesti lentävän lähdön suoraan syvään päähän, jonka jälkeen voidaankin jäädä miettimään, että mitähän se yö kummallekin hahmolle merkitsi ja miten tästä eteenpäin jatketaan. 

Dear Genessä Trevorin kännikohtausta käytetään periaatteessa juuri tällä perinteisellä tavalla. Kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä, ja Azuma käyttää sitä hirmuisen hyvin avaamaan Trevorin suhdetta perheeseensä ja itseensä. Se myös asettaa hänet hyvin haavoittuvaiseen asemaan Geneen nähden. 

Mieleen jäi erityisen hyvin kohtaus, jossa Gene on vihdoin saanut Trevorin kotiin ja sänkyyn ja päättää itse hypätä perään. Trevor säikähtää antaumuksella, mutta antautuu lopulta tilannetta hallitsevan Genen lähentelyille. Parin kamppailu sängyssä on kuvattu huikean hauskasti!

Olisitpa nähnyt mut rumspringani aikaan!

Dialogissa riidellään siitä, onko Genekin humalassa, koska Trevor ei usko, että tämä lähentelisi selvin päin.

Romanttinen ensisuudelma:

Azuma osaa romantiikan ihan hitsin hyvin. Kännikohtaus etenee tosi kauniisti monen tunteen kautta lähtien siitä, miten Trevor avaa sydäntään Genelle perhetaustastaan, edeten Genen käynnistämään määrätietoiseen päällekarkaukseen ja sen jälkeen siihen, että hän kertoo Trevorille, että on kyllä huomannut tämän piilotetut tunteet ja että Trevor merkitsee hänelle aivan yhtä paljon. Sitten molempien silmät loistavat tähtösiä kun he kurottuvat älyttömän romanttiseen ensisuudelmaansa.

Ahdistaa kun BL:ssä ei koskaan oteta silmälaseja pois kriittisellä hetkellä, vaikka realistisesti niiden täytyy mennä ihan tuhruun halipuseista!

Dialogissa Gene kertoo Trevorille tämän olevan hänelle kuin jumala.

Yabai!

Azuman seksikohtaukset ovat tosi kuumottavia, kun miesten elokkaan lihaisat vartalot punastelevat vähän joka puolelta ja painautuvat yhteen uskomattoman läheisen näköisesti. Kokovartalopunastelu tuo kohtauksiin aivan erityisen intiimin tunnun, vaikka kohtausta ei olisi muuten kuvattu ylitsevuotavan graafisesti.

Etenkin parin ensimmäinen kerta on myös kuvattu tosi mielenkiintoisesti, kun Gene on omasta aloitteestaan huolimatta ensin vähän peloissaan, mutta pääsee sitten rytmiin mukaan. Kohtauksessa oli jotenkin tosi uniikki fiilis.

Varma uusintaluku:

Varmana!

Kuvat © Kaya Azuma, Shinkousha

BL-bingo 2025

Halusin ottaa tälle vuodelle jonkun lukuhaasteen, koska haasteet ovat hauskoja. Harvemmin sitten kuitenkaan jaksan lähteä toimeen, mutta tällä kertaa päätinkin tehdä itselleni oman haasteen! Tykkään poikarakkaus- eli BL-mangasta, mutta sitä tulee luettua vähän epätasaisesti, joten otin aiheekseni BL-bingon. Kirjailinkin jo viime vuoden puolella 25 tropeeta tai reaktiota, jotka liitän tyypillisesti nimenomaan BL-lukemistooni, ja joita ajattelin tulevan kenties matkan varrella vastaan. Sitten puolisoni ystävällisesti kasasi tropeet bingo-kortiksi.

Bingossa on nyt mukana sekä enemmän että vähemmän mieluisia tropeita ja reaktioita, eli fokuksessa ei ole välttämättä se, että olisin listannut kaikki suosikkijuttuni. Enemmänkin halusin koota bingomuotoon ajatuksiani siitä, millaisia tropeita ja tuntemuksia yhdistän yleisesti ottaen BL-mangaan. Paljon muitakin toki olisi, mutta kenties korttiin päässeet ovat pitkälti niitä ensimmäisenä mieleen tulleita ja konkreettisimpia, ja siksi edustavat pitkälti omaa mielikuvaani siitä, mitä poikarakkausmanga on ja minkä tyyppiset ainesosat genreä määrittävät.

Ei välttämättä niin, että pitäisin näitä bingoon päätyneitä juuri niinä genren kaikista yleisimpinä tropeina, koska se ei olisi kovin hauska tapa rakentaa bingoa. Sen sijaan kaikki bingokorttiin valikoituneet tropeet ja reaktiot ovat sellaisia, jotka ovat tulleet usein BL-mangaa lukiessa vastaan ja joihin todennäköisesti reagoin lukijana niin, että no nyt on meno aika BL – hyvässä tai pahassa.

Bingokortti. Sisältää seuraavat osumat: Vanhempi uke, uusi tarina suosikkitekijältä, tuhma kansikuva, yakuza, fantasiamaailma, koulupahis, suudelma työpaikalla, lapsuudenystävät, setämies, nimessä on sana "rakkaus", bi-hahmo, tuhannen kännissä, yabai! (free space -kohdassa kortin keskellä), myrkyllinen romanssi, varma uusintaluku, hempeä kansikuva, jännä piirrostyyli, wholesome, omegaverse, mieleenpainuva hahmo, noncon, romanttinen ensisuudelma, uusi tekijä jolta haluan lukea lisää, aika mid, herkullinen voimasuhde

Bingoa saa käyttää vapaasti!

Bingokortin keskilootaan kuuluu perinteisesti automaattisesti täyttyvä free space -kenttä, mutta tykkäsin enemmän ajatuksesta, että free spacen tilalla olisi joku tropee. Jätin tosiaan sulhon vastuulle sijoittelupäätökset, ja hän ansioituneen genretietoisesti valitsi bingon keskelle huudahduksen ”Yabai!” Yabaihan on japaninkielinen sana, joka voi tarkoittaa vähän mitä tahansa tunnetta, joka intensivoituu yli kriittisen yabai-tason – tosi hurjaa, tosi päheetä, tosi kuumottavaa, tosi tukalaa, tosi huhhuh, tosi kääk! Paljon erotiikkaa sisältävään genreen yabai sopii siis erinomaisen hyvin keskiruutuun.

Sitten innostuin vielä lopputalvesta tilaamaan itselleni synttärilahjaksi aika ison kasan ranskankielistä BL-mangaa, joten näitä on nyt sitten hyvä käydä läpi bingon muodossa. Olen tässä alkuvuodesta alkanut täyttää bingoa niin, että lisään kustakin teoksesta jonkun värisiä tähtiä bingo-osumiin, ja katson vuoden mittaan, mihin kertyy eniten osumia. Katsotaan, tulevatko jotkut ruudut liiankin ahtaiksi! Tavoitteena saada ainakin yksi osuma jokaiseen ruutuun.

Olen seurannut projektia alkuvuoden aikana some-kanavissani, mutta ajattelin, että nyt blogin henkiinherätyksen myötä voisin ottaa ajatukset kiinni täällä blogin puolella ja jatkaa projektia täällä, niin on enemmän tilaa mietiskellä teoksia. BL-bingo oli itse asiassa yksi merkittävimpiä syitäni siihen, että halusin aktivoida blogin, koska huomasin, että somepostausten merkkimäärät kuristavat mahdollisuuksiani kommentoida kunkin teoksen saamia osumia suorastaan tuskastuttavalla tavalla.

Sanottavaa siis olisi ollut, mutta tila loppui aivan kesken. Raakatekstejä onkin blogin avaamista silmällä pitäen tullut kirjoitettua varastoon useampi keväällä luetuista BL-teoksista. Kirjoitan BL-bingoseurantaa etenkin siitä näkökulmasta, millaisia ajatuksia ja tuntoja kukin bingo-osuma herätti, ja olen ollut aika innoissani siitä, miten hauskaa on ollut kirjoittaa vähän pitemminkin ajatuksia tällä formaatilla.

Eli kunnollista BL-sisältöä tulossa pian, piti vain saada alustus pois alta ensin!

Henkiin herääminen, ainakin vähän

Blogi on nukkunut talviunta aika monta vuotta, mutta ajattelin nyt ainakin hieman herätellä omaa alustaa. Pitkään omalle blogille ei ole ollut niinkään tarvetta, kun olen kirjoittanut lyhyet fiktiopäiväkirjailuni somepalveluihin (nykyisin Mastodoniin ja Blueskyhin), ja pitkät jutut olen jutellut podcastiini Mangakarttaan.

Vuonna 2021 blogin vanha poniteemainen ulkoasu räjähti, koska se ei ollut enää ystäväni tekemänä vuosimallin 2009 custom-leiskana elinkelpoinen muuttuvalla alustalla. Ulkoasu jouduttiin sitten korvaamaan aika rumalla väliaikaisella leiskalla, enkä yhtään tykännyt siitä eivätkä entisen sivupalkin linkit toimineet oikein. Kun ei ollut oikein intoa kirjoittaa, eikä uusi ulkoasu houkutellut, ei ollut myöskään tarvetta korjata blogia kunnolla käyttökuntoiseksi.

RIP ;___;
RIP ihana violetinpinkki vanha leiska, palvelit hyvin kunnes räjähdit! Onneksi oli arkistoissa tämä screenshot Disneyn sankarittarien kuvaukseen keskittyvän Popcult-luennon materiaaleissa.

Tällä hetkellä olen kuitenkin vähän väsynyt someen kirjoittamiseen monestakin syystä, mutta eniten siksi, että lyhyisiin postauksiin menee pituuttaan enemmän vaivaa, etenkin jos ne yrittää jaksaa toisintaa kahteen eri paikkaan joissa on eri merkkirajoitukset ja muutenkin eri toimintaominaisuudet. Ja vaikka miten timanttiseksi saisi sen pikku ajatuksen hiottua, niin silti aina jää tuntumaan siltä, että jotain tosi olennaista jäi sanomatta – ja usein paljonkin asioita, jotka olisi ollut tosi hauska ikuistaa tekstiksi.

Joten nyt ajattelin kokeilla taas blogittamista vähäsen. Tein siis pienen kasvojenkohotuksen blogille, niin että nyt aiemmin rikki olleet arkisto- ja aiheet-sivut toimivat taas, eikä ulkonäkökään ole pelkästään hypertylsä, vaan pikkuisen pirtsakampi ja enemmän minä. Ehkä saan ehostettua ulkoasua vielä vähän jossain kohtaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että blogi on taas käyttökelpoinen, joten hyppään mieluummin kirjoittamaan.

Ajattelin kokeilla blogitella vähän sillä periaatteella, että postaukset voivat olla aika lyhyitäkin ajatuksia, kun isommat analyysit menevät varmaankin edelleen Mangakarttaan. Katsotaan, mitä tästä tulee ja kuinka kauan riittää energiaa – voihan se olla, että muut askareet vievät ennen pitkää taas blogittamisajan. Mutta ainakin juuri nyt tuntuu mukavalta, kun ei ole merkkirajoja ahdistamassa ajatuksiani!

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Re:Zero

Re:Zero – Starting Life in Another World (Re:Zero kara hajimeru isekai seikatsu) toimitti taas toisella kaudellaan erittäin hyytävää kamaluutta ja intensiivistä hahmosisältöä. Poimin alle sarjasta päällimmäiseksi mieleeni jääneet huomiot.

ReZeroEchidna

Toisella tuotantokaudella fantasiamaailmaan imaistu Subaru jatkaa kamppailuaan pelastaakseen puolihaltijaneito Emilian ja muut ystävänsä kyvyllään palata ajassa taaksepäin aina kuollessaan.

Noidat

Olemme aiemmin kuulleet paljon puhetta myyttisistä seitsemän kuolemansynnin noidista, mutta vasta nyt pääsimme oikeasti tutustumaan heihin. On valitettavaa, että suurin osa noidista tuntuu täysin turhilta tyypeiltä, eivätkä he istu Re:Zeroon kovin hyvin. He ovat vain värikkäitä animetyttöjä, joilla on värikkäät animetyttöpersoonallisuudet, mutta ei kunnollista liityntäkohtaa meneillään oleviin tapahtumiin. Vain kaksi noidista, ne kaikkein tärkeimmät, erottuvat edukseen ja tuovat sarjaan uutta huumaa.

Sarjan uudessa vetonaulahahmossa, ahneuden noita Echidnassa on erityisen jännittävää se, ettei hänestä persoonana tai hänen luotettavuudestaan tai tavoitteistaan ole helppo saada kiinni. Hän esiintyy päähenkilö Subarulle hyvin auttamishaluisesti ja kerjää Subarulta huomiota vähän höpsönsöpösti ja kaikin tavoin yllättävän letkeästi.

Kuitenkin hänen hahmodesigninsa on hyvin aikuinen, tietäväisesti hymyilevä ja äärimmäisen dramaattinen, ja näiden piirteiden kautta koko hahmo tuntuu kovin arveluttavalta. Hän ei myöskään selvästi kerro kaikkea salaperäisen käytöksensä alla, eikä paljasta todellisia motiivejaan. Onko hän lopulta ystävä vai vihollinen? Miksi hän on niin auttavainen? Hahmon ristiriitaisuus tekee hänestä vetovoimaisen ja vangitsee mielenkiinnon aina hänen esiintyessään.

Echidnan suurin miinuspuoli minulle on toisaalta hänen luomansa teekutsumaailma, joka muistuttaa epäilyttävästi klassista Windows-taustakuvaa, jossa vihreä niitty jatkuu loputtomiin sinisen taivaan alla. Tämä tärkeä miljöö, jossa Subaru ja Echidna käyvät jännitteisiä keskustelujaan, ei valitettavasti ole kauhean mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Se ei ole millään tavalla ahdistava tai muullakaan tavalla vaikuttava, vaan lähinnä tylsän aurinkoinen. Jäin kaipaamaan loputtomaan ruohoniittyyn jotain epämukavaa vivahdetta siitä, että siellä ei ole kaikki kohdillaan, mutta aina se oli vain se ihan sama Windows-nurmikko.

Sarjassa alusta asti läsnä olleen mutta vasta nyt hahmon saavan kateuden noita Satellan ensiesiintyminen taas oli niin julmetun hyytävä, että tärisen vieläkin, kun mietin sitä. Voi juku, minkä epätoivon ja tislatun kauhun hyhmän hahmo tuo mukanaan. Hetki otti itseä rinnasta melkein yhtä kovasti kuin Subarua, ja jäi yhdeksi sarjan ja koko animevuoden ikimuistoisimmista kohtauksista. Jatka artikkelin ”Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Re:Zero” lukemista

Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan. 

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

viihdeontyhmaa

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta.  Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla.  (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin! Jatka artikkelin ”Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen” lukemista

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Jujutsu Kaisen

Maistelen nykyisin tuoreita shounenhittejä yleensä mieluiten animemuodossa, ja anime olikin myös hyvä tutustumistilaisuus Jujutsu Kaiseniin. Sarjan alku, eli ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen cour, olikin täynnä sekä erittäin lupaavia elementtejä että sellaista sisältöä, joka jäi aika kädenlämpöiseksi. Yleisfiilis sarjasta on tässä kohtaa positiivispainotteinen mutta ristiriitainen.

JujutsuKaisenpromo

Yuuji Itadori nielaisee legendaarisen Sukuna-nimisen kiroushirviön hirnyrkkisormen, mutta sen voima ei valtaakaan häntä, joten taikamaisteri Satoru Gojou ottaa hänet taikavoimakouluunsa tarkoituksenaan syöttää hänelle lisää sormia, jotta hänet voitaisiin lopulta tappaa ja samalla päästäisiin eroon Sukunasta lopullisesti.

Hyvää ja kehnoa rytmitystä ja sisältöä

Jujutsu Kaisenin rytmitys tuntuu poukkoilevan, kun välillä meno käy tosi kovilla kierroksilla ja välillä taas lorvitaan syvällä shounentaikakoulusuossa. Sarja on tosi kova keskittyessään suuriin jänniin taisteluihin taikajutsuhyvisten ja kirouspahisten välillä – osittain siksi, että sarjan animaatio ja taistelukoreografiat ovat upeaa katsottavaa.

Pidän animen visuaalisessa strategiassa etenkin siitä, että vaikka taistelukohtauksissa käytetään reippaasti jälkikäsittelyefektejä tuomaan lisää kolmiulotteisuutta ja huumaa, eivät efektit koskaan peitä sitä pääasiaa, eli animaatiota. Mutta Jujutsu Kaisen on halutessaan myös ilmiömäisen hyvä rakentamaan jännitettä taistelun osapuolten välille. Yhteenottajien voimasuhteet ovat aina selkeät, ja heidän välillään kipinöi usein melkein sensuellisti.

Toisaalta kun jaksot keskittyvät taikakoulunkäyntiin ei sarja useimmiten tunnukaan ihan miltään. Ehkä kyse on vain omasta preferenssistäni, koska olin tosi pettynyt siitä, että sarjan mielenkiintoinen asetelma pistettiin taikakouluun, mikä tuntui lattealta ratkaisulta. Sarja tuntuu liian isolta ja synkältä ollakseen koulusarja, ja keveämmät kouluelementit eivät oikein jaksa hurmata minua. Tämän vuoden puolella airannut matalajännitteinen kouluturnajaisjuonikaari on melkein saanut minut unohtamaan sarjan vahvuudet, kun kellään ei ole oikein mitään henkilökohtaista pelissä, vaan kaikki tuntuvat ihan vaan suorittavan koulun ryhmätyötä.

Kilpailevassa supervoimakoulusarjassa My Hero Academiassa koulumiljöö mielestäni toimii, koska sarjassa on alun alkaenkin kyse siitä, että päähenkilö haluaa päästä supersankarikouluun: se on hänen hartain toiveensa ja suurin unelmansa. Sitten kun kouluun päästään, niin päästään turnaamaan urheilupäivän otteluissa muita sankariopiskelijoita vastaan, ja toisinaan seikkailut eskaloituvat eeppisiksi mättömeiningeiksi pahisliigaa vastaan. Tämä tuo lisää painetta ja panosta sarjaan.

Lisäksi My Hero Academia on lähtökohtaisesti Jujutsu Kaisenia kevyempi ja seikkailullisempi sarja, mikä helpottaa kevyiden ja raskaiden elementtien yhdistämistä. Lisäksi koulunkäyntiin keskittyvissä juonikaarissakin on mukana aimo annos henkilökohtaista kasvamista ja hahmojen välisiä jännitteitä – etenkin siksi, että koulusuorittajapäähenkilö on niin palavalla intohimolla kehittämässä itseään.

Jujutsu Kaisenissa taas sarjan lähtökohta on valtavan suuren skaalan konflikti: on kyse elämästä ja kuolemasta (sekä Yuujin että muiden), ja sitten skaala latistetaan menemällä kouluun. Sitten päädytään taas keskelle jotain isompaa, ja panokset nousevat: uusi kaveri, jonka kanssa synkkaa hyvin, hengaakin myös pelottavan manipuloijakirouksen kanssa, joka myrkyttää kaverin mieltä ja tragedia on ihan kulman takana…! Ja sitten mennään taas sinne kouluun pitämään taikakoulujen välisiä turnajaisia, joihin kukaan oppilaista ei suhtaudu kauhean henkilökohtaisesti.

Tyylillisesti sarja vetää dramaattiset tilanteet onnistuneesti, mutta allekirjoittaneen makuun se ei ole kovin hauska, joten vitsikkäämmät hetket alisuorittavat silmissäni. Monesti komediaa käytetään myös purkamaan dramaattisempaa jännitettä juuri sillä rasittavalla tavalla, jota inhoan: niin että huumori lyttää kiristyneen tunnelman ja pitkänkin jännitteen kulminaatio saattaa tapahtua kiusallisen vitsin muodossa, kuten Yuujin palatessa lopulta tiiminsä luokse pitkän ja raskaan poissaolon jälkeen. Jälleennäkeminen sössitään niin tyhmään vitsiin, että katsoessa teki mieli huutaa.

Lupaavia ja vähemmän lupaavia hahmoja

Jujutsunarutonelikko

Yhdennäköisyys ei ole vahinko.

On mielestäni tosi suloista, miten selkeä kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus sarjan ydinnelikko on Naruton vastaavalle. Yuuji on pirteänpositiivisena oranssina poikana sarjan Naruto, jonka sisään on vangittu yksi maailmamme kauheimmista hirviöistä. Vakavan stoalainen sinitumma poika Megumi Fushiguro taas vastaa Sasukea, ja oppilaskolmikon polkkatukkainen tyttöedustus Nobara Kugisaki edustaa Sakuraa. Opettajan ja mentorin roolissa hopeapiikkihiuksista Kakashia vastaavalla Gojoulla on suun sijaan peitossa silmät.

Jatka artikkelin ”Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Jujutsu Kaisen” lukemista

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: IDOLiSH7

Viimeiset pari vuotta olen käsitellyt kuluneen animevuoden lähinnä mahtavien alku- ja lopputunnareiden kautta, ja kyllä samalla on tullut juteltua suunnilleen parhaat palat kyseisten vuosien animetarjonnasta ylipäänsä. Yleensä muutenkin vahvassa sarjassa on myös kovat tunnaripätkät, koska vahvan sarjan näkemyksellisyys ja tekninen taito tyypillisesti ulottuu niihin asti. Tunnarit kuitenkin ovat vakiintunut osa sitä, miten sarja ilmaisee persoonallisuuttaan, teemojaan ja hahmojaan.

Myös vuonna 2020 huomattavat animesuosikkini ovat hyvin edustettuina suosikkitunnarilistallani, mutta tällä kertaa haluan käsitellä hyviä sarjoja myös niiden muiden mieleenpainuneiden piirteiden kautta. Aloitetaan parhaan idolianimen kakkoskaudesta, IDOLiSH7: Second Beatistä!

IDOLISH7SecondBeat

Seitsemän hengen idolipoikaryhmä jatkaa voittokulkuaan.

Hahmokirjoitus

En ole perinteisesti kokenut kovin suurta kiinnostusta idolisarjoihin, sen kummemmin tyttö- kuin poikajäsenistöllä. Osittain tämä johtuu siitä, ettei idolibisnes tai -musiikki kauheasti innosta minua, eikä idolisarjoille yleinen hahmotyypittelykään yleensä ole herättänyt minussa yleisesti ottaen kovin paljon tunteita. Usein ongelmana tuntuu olevan myös liian iso hahmokaarti, jossa kaikille ei riitä huomiota ja tekemistä. Mobiilipeliin pohjaava IDOLiSH7 kuitenkin yllätti yleisönsä ja minut muiden mukana ykköskauden airatessa alkuvuodesta 2018. Ihastuin sarjan tarinapainotteisuuteen ja moniulotteiseen hahmonrakennukseen.

Kakkoskausi Second Beat! pisti vielä ykköskauttakin paremmaksi ja teki suuren vaikutuksen käsikirjoituksellisilla ansioillaan. Jokaisella pääryhmän seitsemästä pojasta on jotain jännää meneillään kakkoskaudella.

Kun Rikun astmaoireilu pahentuu ja Iori ottaa väliaikaisesti haltuunsa tiimin keskuspojan paikan, fanien reaktiot alkavat hiertää kaksikon välejä. Mitsuki taas on juuri alkanut löytää paikkaansa ryhmän juontajaeksperttinä, kun vahingossa kuultu kritiikki pölläyttää hänen vanhat itsetunto-ongelmansa esiin entistä vaikeampina.

Sougo taas saa vihjeen Tamakin kadonneesta pikkusiskosta, mutta kamppailee itsensä kanssa siitä, uskaltaako kertoa asiasta räjähdysherkälle Tamakille. Samalla normaalisti lapsellisen epäkohtelias Tamaki pyrkii kunnostautumaan saadakseen Sougolta tunnustusta. Nagi ja Yamato ovat vähemmän esillä omien konfliktiensa kanssa, mutta toimivat emotionaalisena tukena muille ja saavat omat ihanat tähtihetkensä.

Näitä keskuskonflikteja pyöritellään sarjassa valtavan tyydyttävällä tasapainolla – niitä ei ole järjestetty erillisiksi parin jakson tarinakaariksi, vaan kutakin konfliktia viedään eteenpäin rinnakkain muiden kanssa painotusta vaihdellen. Konfliktien ja niiden ympärillä pyörivien hahmosuhteiden rytmitys ja niiden lomassa muillekin hahmoille suodut merkitykselliset hetket ajavat sarjaa eteenpäin arvostettavalla tarkkuudella, eikä koskaan jäädä paikalleen nyhväämään. Turhia minuutteja ei sarjasta löydy, vaan se käyttää kaiken aikansa tehokkaasti olematta kuitenkaan täyteen ahdetun tuntuinen.

Vaikka IDOLiSH7 on pohjimmiltaan hyvin positiivinen sarja, se uskaltaa myös pakottaa hahmonsa käsittelemään hyvin monimutkaisia ja vaikeita tunteita. Erityisen hienoa mielestäni on, että monet kauden keskeiset konfliktit liittyvät menestykseen ja siihen liittyviin vaikeuksiin, mikä ilmentää uutta vaihetta idolitiimille, joka ykköskaudella vielä aloitteli toimintaansa mutta on kakkoskauteen mennessä saavuttanut juuri merkittävää huomiota. Fanien ja median reaktiot on välillä vaikea ottaa vastaan, ja etenkin Rikun ja Iorin välien kiristymisessä näkyy, miten paljon fanien kiistat siitä, kumpi olisi parempi keskuspoika, vaikuttavat suoraan heidän toveruuteensa surullisella tavalla.

i7-ryhmän lisäksi myös kilpailevat idoliryhmät TRIGGER ja Re:vale ehtivät saada syvennystä, ja Re:valeen keskittyykin yksi kauden keskuskonflikteista. Monet sarjat eivät saa näin paljon aikaan hahmojensa kanssa edes suuremmalla jaksomäärällä ja pienemmällä hahmokaartilla. IDOLiSH7:ssä on valtava määrä hahmoja, jotka kaikki saavat kuitenkin omaa valokeilaansa, mielenkiintoista hahmonkehitystä ja merkityksellistä roolia tarinassa. Kukaan ei jää seinäruusuksi. Se on melkoinen saavutus.

Varjopuoliakin hahmokirjoituksessa on, sillä Rikun perheestä pois adoptoitu kaksoisveli, TRIGGER-tiimin keskuspoika Tenn, saa minut aina esiintyessään raivon partaalle. Minulla on pitkään ollut vaikeuksia ymmärtää, miksi hahmon pitää olla niin ihmeellinen mulkku, joka on aina kritisoimassa idolikollegoja todella epäasiallisella tavalla ja lyttäämässä itseään jumaloivaa pikkuveljeä jankkaamalla, että tästä ei ole mihinkään. Kakkoskausi kuitenkin tarjosi tyydytyksekseni jopa tähän vaikeiluun varsin pätevän selityksen äärimmäisen skitsoista kasvuolosuhteista ja sai minut jopa hitusen ymmärtämään hahmoa (silti ihan huonoin poika siinä hyi voisitko kasvaa aikuiseksi ja käyttäytyä kuin fiksut ihmiset). Jatka artikkelin ”Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: IDOLiSH7” lukemista