Vakavanlempeä lohikäärmemies Alphonse saa siirron yhtiön hirviöidentorjuntayksikköön, jossa hän saa työparikseen vapaamielisen yksikönjohtaja Danten.
Tekijä: Haji
Julkaisu: Canna (Printemps Shuppan), ranskaksi Boys Love IDP
Luettuna: 1/1
Fantasiamaailma:
Hajin vahvuus tarinankertojana on selvästi enemmän maailmanrakennuksessa kuin juonenkuljetuksessa. Slowburn-romanssiin pohjaava tarina oli ehkä makuuni vähän jopa tylsänpuoleinen, eikä oikein pitänyt otteessaan tai imaissut mukaansa, minkä takia ekstrapaksun pokkarin lukemiseen tuntui menevän tuhottomasti aikaa.
Sen sijaan tykkäsin Badassin maailmasta runsaine yksityiskohtineen tosi paljon, ja olen aiemminkin oppinut odottamaan tällä rintamalla hyvää Hajin teoksissa. Maailmassa turrit ja ihmiset ovat hiljattain oppineet elämään yhteisessä yhteiskunnassa, mutta turrit kohtaavat edelleen säännönmukaisesti rasismia. Kännyköiden sijaan kaikilla on omat kustomoidut AI-ötöt, joita käytetään kommunikaation ja tiedonvaihdon välineinä sekä datapankkeina, mutta jotka ovat muuten vähän kuin lemmikkejä (näkyvät kannessakin).
Päähenkilöt lahtaavat asutuksen lähelle eksyviä jättiläismonsuja työkseen, ja oikeudentuntoinen ja tunnollinen Alphonse on saanut korruptionkatkuisen siirron pahnanpohjimmaiselle osastolle, koska meni taltuttamaan pankkiryöstöjengiä, johon kuului jonkun tärkeän pampun sukulainen. Hänen haluttomuutensa julistaa lohikäärmeiden ylemmyyttä ihmisiin on myös saanut hänen perheensä hylkäämään hänet. Dantella taas on luurankoja kaapissa turrirasistiyhteisösiteidensä takia.
Alphonsen ja etenkin Danten taustat sekä ovat juonellisesti tärkeä osa tarinaa että tukevat maailmanrakennusta tuomalla siihen ajallista syvyyttä. Tarina ei vain tapahdu jossain fantasiamaailmassa, vaan miljöö nousee isosti tarinan pointiksi.
Yabai!
Alphonsen hahmodesign sarvikypärineen, kaksihaaraisine kielineen, ihopanssareineen ja monikäyttöisine piikkihäntineen on normimuodossaankin aika yabai, mutta ihan erityisen huhhuh Devilman-henkisessä berserkkimuodossaan. BL-mangassa harvemmin näkee näin jännää hahmosuunnittelua, ja Alphonsen turritaso on arvostettavan korkealla.
Suudelma työpaikalla ja non-con:
Alphonsen berserkkireaktio ensimmäisen hirviömätön jälkeen työpaikan suihkutiloissa oli pokkarin paras ja jännitteisin kohtaus, ja se ansaitsi osumat sekä työpaikkasuudelmasta että non-conista.
Non-con-osumaa piti vähän miettiä, kun Danten reaktio siihen, että massiivinen lohikäärmemies käy päälle kiimaisena, on niin käytännönläheisen mutkaton ”ei kait tässä nyt sitten muuta voi, ja onhan tämä nyt joka tapauksessa aika kiinnostava tyyppi, joten miksipäs ei”. Onneksi Alphonse lopulta myös saa itsensä tyrmättyä ennen kuin kellekään käy pahemmin. Mutta toisaalta itse tilanne on tosi kuumottava, eikä Dante tiedä, mitä Alphonselle tapahtuu, ja hän joutuu pelkäämään sekä Alphonsen hyvinvoinnin että oman fyysisen turvallisuutensa puolesta, kun tilanteessa on läsnä selkeä palasiksi repimisen uhka. Joten eiköhän osuma ole kuitenkin ihan ansaittu.
Non-con on tuottanut päänvaivaa jo useammassan teoksen kanssa, kun näitä aika epämääräisiä tilanteita tuntuu tulevan vastaan jatkuvasti. Ehkäpä vaan teen rauhan itseni kanssa ja sovin, että riittävän dubiöösi dub-con lasketaan osumaksi, kun muuten non-con-osuman antamatta jättäminen tuntuisi monessa kohtaa vähän turhan väkivalta-apologistiselta.
Pisteet Badassille kuitenkin kotiin siitä, että olipas harvinaisen mielenkiintoinen ja omanlaisensa non-con-kohtaus BL-pääparin välillä – sekä berserkkilohikäärmemiehen että uhrin täähän-on-tavallaan-aika-mielenkiintoista -asenteen takia.
Wholesome:
Vaikka Alphonsen ja Danten suhde lähtee aika hurjasta paikasta, se kehittyy sarjan myötä tosi söpöksi ja mukavaksi romanssiksi, joka perustuu vankkaan keskinäiseen luottamukseen ja yhteistyöhön.
Hahmonrakennus jää omaan mieleeni vähän latteaksi, mutta toisaalta siinä on myös selkeitä vahvuuksia. Etenkin sellainen on pääparin välinen kontrasti siinä, miten Alphonsen epävarmuudet näkyvät kilometrin päähän, mutta hän on lopulta tosi kypsän varma ja vakaa omista tunteistaan ja Dantesta tyyppinä, kun taas päällisin puolin kaikennähneen itsevarma Dante salailee asioita ja häpeää salailuaan. Kaikkiaan parilla on tosi wholesome ja pehmeä dynamiikka.
Aika mid:
Tarinassa oli monia vahvoja elementtejä, mutta niistä huolimatta se ei oikein onnistunut sykähdyttämään. Vaikka hahmot olivat söpöjä ja näistä olisi ollut potentiaalia olla tosi rakastettaviakin, ei pariskunnan buddy cop -seikkailu lopulta tuntunut saavan draamastaan kauheasti irti, eivätkä tuota yllä mainittua suihkukohtausta lukuun ottamatta tärkeimmät tunnekohtaukset tuntuneet riittävän kirkkaalla visiolla toteutetuilta.
Maailmanrakennuksessa ja hahmojen historiassa on niin paljon siistejä juttuja, että olisin halunnut tykätä tästä paljon enemmän, mutta jotenkin tarina ei silti onnistunut kokonaisuutena oikein säväyttämään, joten olkoon tämä vuoden ensimmäinen ”aika mid”.
Kuvat © Haji / Printemps Shuppan