Pitkästä aikaa pieniä alkutunnelmia uusista sarjoista! Kevätkausi on lähtenyt oikein hyvin käyntiin, ja kivoja sarjoja on löytynyt niin paljon, ettei kaikkia ehdi mitenkään edes katsoa.
Plastic Memories
Androiditehtaan lopetuspalvelun työntekijät hakevat androidit omistajiltaan niiden käyttöiän lähetessä loppuaan ja tyhjäävät niiden muistot.
Jaksoja katsottuna: 1/??
Innostustaso: 5/5
Yoshiyuki Fujiwaran edellinen ohjaustyö Engaged to the Unidentified jäi viime vuonna puoliväliin, mitä harmittelin talven 2014 summauspostauksessani. Sarja oli oikein miellyttävä ja kerrassaan kauniisti ohjattu, joskin sisällöltään vähän mitätön. Plastic Memories taas tuntuu sisällöllisesti paljon mielenkiintoisemmalta, ja lisäksi loistaa suurimmaksi osaksi samalla pätevällä ohjaustyylillä ja visuaalisella fiiliksellä kuin edeltäjänsä. Odotukseni ovat siis suunnilleen katossa.
Ensimmäiseksi jaksoksi alku tuntui poikkeuksellisen hyvin käsikirjoitetulta siinä mielessä, että se avaa maailmaa niin paljon, että hommaan pääsee sisään, mutta jättää pitkät ekspositiohöpöt pois. Jos sama linja jatkuu myöhemminkin, maailmaa tullaan todennäköisesti rakentamaan pikkuhiljaa jaksojen edetessä sopivasti suuhun kerralla mahtuvina paloina ja ilman suuria infodumppeja. Aloitus herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja lupailee myös vastaavansa niihin sarjan aikana. Sisältöä on juuri sopivasti yhden jakson tarpeiksi, ja rytmitys tuntuu maukkaalta.
Sarjan suurin haaste tulee todennäköisesti olemaan hitusen töksähtelevän huumorin sovittaminen selvästi surumieliseksi rakennettuun tarinaan. Toistaiseksi tämä tuntuu toimivan ainakin kohtuullisesti, mutta aloitusjakson loppuhöpöli rikkoi aikaisemmassa kohtauksessa hyvin rakennettua tunnelmaa liian rajusti.
