Kategoriat
Analyysi Anime Arvostelu Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Jujutsu Kaisen

Maistelen nykyisin tuoreita shounenhittejä yleensä mieluiten animemuodossa, ja anime olikin myös hyvä tutustumistilaisuus Jujutsu Kaiseniin. Sarjan alku, eli ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen cour, olikin täynnä sekä erittäin lupaavia elementtejä että sellaista sisältöä, joka jäi aika kädenlämpöiseksi. Yleisfiilis sarjasta on tässä kohtaa positiivispainotteinen mutta ristiriitainen.

JujutsuKaisenpromo

Yuuji Itadori nielaisee legendaarisen Sukuna-nimisen kiroushirviön hirnyrkkisormen, mutta sen voima ei valtaakaan häntä, joten taikamaisteri Satoru Gojou ottaa hänet taikavoimakouluunsa tarkoituksenaan syöttää hänelle lisää sormia, jotta hänet voitaisiin lopulta tappaa ja samalla päästäisiin eroon Sukunasta lopullisesti.

Hyvää ja kehnoa rytmitystä ja sisältöä

Jujutsu Kaisenin rytmitys tuntuu poukkoilevan, kun välillä meno käy tosi kovilla kierroksilla ja välillä taas lorvitaan syvällä shounentaikakoulusuossa. Sarja on tosi kova keskittyessään suuriin jänniin taisteluihin taikajutsuhyvisten ja kirouspahisten välillä – osittain siksi, että sarjan animaatio ja taistelukoreografiat ovat upeaa katsottavaa.

Pidän animen visuaalisessa strategiassa etenkin siitä, että vaikka taistelukohtauksissa käytetään reippaasti jälkikäsittelyefektejä tuomaan lisää kolmiulotteisuutta ja huumaa, eivät efektit koskaan peitä sitä pääasiaa, eli animaatiota. Mutta Jujutsu Kaisen on halutessaan myös ilmiömäisen hyvä rakentamaan jännitettä taistelun osapuolten välille. Yhteenottajien voimasuhteet ovat aina selkeät, ja heidän välillään kipinöi usein melkein sensuellisti.

Toisaalta kun jaksot keskittyvät taikakoulunkäyntiin ei sarja useimmiten tunnukaan ihan miltään. Ehkä kyse on vain omasta preferenssistäni, koska olin tosi pettynyt siitä, että sarjan mielenkiintoinen asetelma pistettiin taikakouluun, mikä tuntui lattealta ratkaisulta. Sarja tuntuu liian isolta ja synkältä ollakseen koulusarja, ja keveämmät kouluelementit eivät oikein jaksa hurmata minua. Tämän vuoden puolella airannut matalajännitteinen kouluturnajaisjuonikaari on melkein saanut minut unohtamaan sarjan vahvuudet, kun kellään ei ole oikein mitään henkilökohtaista pelissä, vaan kaikki tuntuvat ihan vaan suorittavan koulun ryhmätyötä.

Kilpailevassa supervoimakoulusarjassa My Hero Academiassa koulumiljöö mielestäni toimii, koska sarjassa on alun alkaenkin kyse siitä, että päähenkilö haluaa päästä supersankarikouluun: se on hänen hartain toiveensa ja suurin unelmansa. Sitten kun kouluun päästään, niin päästään turnaamaan urheilupäivän otteluissa muita sankariopiskelijoita vastaan, ja toisinaan seikkailut eskaloituvat eeppisiksi mättömeiningeiksi pahisliigaa vastaan. Tämä tuo lisää painetta ja panosta sarjaan.

Lisäksi My Hero Academia on lähtökohtaisesti Jujutsu Kaisenia kevyempi ja seikkailullisempi sarja, mikä helpottaa kevyiden ja raskaiden elementtien yhdistämistä. Lisäksi koulunkäyntiin keskittyvissä juonikaarissakin on mukana aimo annos henkilökohtaista kasvamista ja hahmojen välisiä jännitteitä – etenkin siksi, että koulusuorittajapäähenkilö on niin palavalla intohimolla kehittämässä itseään.

Jujutsu Kaisenissa taas sarjan lähtökohta on valtavan suuren skaalan konflikti: on kyse elämästä ja kuolemasta (sekä Yuujin että muiden), ja sitten skaala latistetaan menemällä kouluun. Sitten päädytään taas keskelle jotain isompaa, ja panokset nousevat: uusi kaveri, jonka kanssa synkkaa hyvin, hengaakin myös pelottavan manipuloijakirouksen kanssa, joka myrkyttää kaverin mieltä ja tragedia on ihan kulman takana…! Ja sitten mennään taas sinne kouluun pitämään taikakoulujen välisiä turnajaisia, joihin kukaan oppilaista ei suhtaudu kauhean henkilökohtaisesti.

Tyylillisesti sarja vetää dramaattiset tilanteet onnistuneesti, mutta allekirjoittaneen makuun se ei ole kovin hauska, joten vitsikkäämmät hetket alisuorittavat silmissäni. Monesti komediaa käytetään myös purkamaan dramaattisempaa jännitettä juuri sillä rasittavalla tavalla, jota inhoan: niin että huumori lyttää kiristyneen tunnelman ja pitkänkin jännitteen kulminaatio saattaa tapahtua kiusallisen vitsin muodossa, kuten Yuujin palatessa lopulta tiiminsä luokse pitkän ja raskaan poissaolon jälkeen. Jälleennäkeminen sössitään niin tyhmään vitsiin, että katsoessa teki mieli huutaa.

Lupaavia ja vähemmän lupaavia hahmoja

Jujutsunarutonelikko

Yhdennäköisyys ei ole vahinko.

On mielestäni tosi suloista, miten selkeä kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus sarjan ydinnelikko on Naruton vastaavalle. Yuuji on pirteänpositiivisena oranssina poikana sarjan Naruto, jonka sisään on vangittu yksi maailmamme kauheimmista hirviöistä. Vakavan stoalainen sinitumma poika Megumi Fushiguro taas vastaa Sasukea, ja oppilaskolmikon polkkatukkainen tyttöedustus Nobara Kugisaki edustaa Sakuraa. Opettajan ja mentorin roolissa hopeapiikkihiuksista Kakashia vastaavalla Gojoulla on suun sijaan peitossa silmät.

Kategoriat
Tapahtumat

Desucon Frostbite 2015

Yleisfiiliksiä

Tällä kertaa minulla taisi olla Frostbitessä hauskempaa kuin koskaan aiemmin. Tämä johtui suureksi osaksi varmasti omasta asenteesta, mutta tapahtuma oli myös tuttuun tapaan hyvin järjestetty. Tapahtumapaikkana aina yhtä miellyttävän Sibeliustalon talviset koristelut ihastuttivat, kävin pari kertaa tökkimässä Madoka Magica -palapeliin palasia ja söin Ravintola Lastussa hyvää ruokaa.

Ensimmäistä kertaa vaivauduin pyörähtämään iltabileissäkin, ja nostalgiset Naruto– ja Digimon-biisit olivat kivoja. Myyntipöytäsalitila toimi kävijänäkökulmasta ihan hyvin myös biletilana, vaikka janoiset baaritiskijonot olivatkin hillittömän pitkiä. Perjantainen seurustelutila DesuLounge miellytti kuitenkin enemmän hiljaisine jazz-sävelmineen.

Ajankohtaisen ja kunniavieraaseen liittyvän animeleffa Rakuen tsuhou: Expelled from Paradisen  näytös oli oiva lisä perinteiseen coniohjelmaan. Nimekäs käsikirjoittaja Gen Urobuchi itse oli erittäin mielenkiintoinen kunniavieras. Ilmeisesti oikein hyvin onnistunut haastattelu jäi valitettavasti itseltä näkemättä, koska samalla piti höpöttää omaa ohjelmaa Kuusessa. Q&A-sessiossa kävi kuitenkin selväksi, että Urobuchi oli antoisa conivieras siinä mielessä, että hänellä oli aina fiksu ja jotain uutta kertova vastaus kaikkiin kysymyksiin – jopa sellaisiin, jotka toistivat edellisiä (joita oli valitettavan monta).

Tässä conissa lauantain myöhäisillan animevisan formaatti oli ilmeisesti lainattu Yukiconista, ja toimikin paremmin kuin mikään hahmontunnistusvisa aiemmissa Desuconeissa. Koko yleisön osallistumismahdollisuus teki visasta entistä viihdyttävämmän, ja samalla puuduttavat odottelutuokiot jäivät mukavasti pois. Kiitos visan järjestäneelle madulle myös hauskoista ja oivaltavista nippelitietokysymyksistä. Joukkueemme Team Mangalehti saattoi myös vähäsen voittaa kisan. :3

Monet ovat valitelleet, ettei tyttöintressipainotteinen ohjelmakartta innostanut yhtä paljon kuin mihin Desuconissa on totuttu. Itse koin sen sijaan ohjelmatarjonnan erittäin kivaksi, koska tykkään nimenomaan tyttöjutuista. Mukavaa, että välillä saadaan näinkin painottuneita ohjelmakarttoja. Tyttömäisemmät ohjelmat vetivät myös yleisöä, joten selvästi en ollut yksin mieltymysteni kanssa.

Muutenkin ohjelmasalit olivat yleisesti ottaen mukavan täynnä koko viikonlopun. Toisaalta harva luento oli kuitenkaan niin täynnä, että luennolle mukaan pyrkivä minnamyöhäinen olisi jäänyt ovien ulkopuolelle paloturvarajojen takia, joten tilanne oli varsin optimaalinen. Sisään mahtui, mutta puhujan vinkkelistä salit näyttivät täysiltä.

Kaikki kokonaan näkemäni luennot olivat oikein hyviä ja katsomisen arvoisia. Pientä naputtamisen aihetta löytyi lähinnä muotoseikoista, ja yleisesti ottaen ohjelmaa painottavana conikävijänä minulla oli oikein hemmoteltu olo. Paljon kiinnostavia luentoja jäi myös katsomatta päällekkäisyyksien ja syömisten takia, joten niitä sitten Youtubesta jahka taltiot pääsevät nettiin. Kiitos ohjelmanpitäjille, olitte hyviä!

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 13. päivä – puvustus maailmanrakennuksena

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Pandora Hearts

Tänään haluan kiinnittää huomiota erityisesti vaatteisiin. Tytöille suunnattu poikien seikkailusarja Pandora Hearts sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa vallitsevat kaikkien fanityttöjen unelmat täyttävät tyylilait. Jun Mochizuki pukee hahmonsa dramaattisiin pitkiin takkeihin, leveähelmaisiin leninkeihin, elegantteihin kirjailuihin, huolitellun sotkuisiin kampauksiin, korostettuihin fabuhihoihin, koristeellisiin saappaisiin ja aristokraattisiin homohuiveihin. Ja hitto miten hyvältä näyttää. Kuin kaikki fanitytön ja aristokraattimuotihomon suosikkitropeet yhteen sulautettuna! Pandora Heartsin pojat ja tytöt pukeutuvat sarjan maailman muodin mukaan rönsyilevän elegantisti, mutta sulavasti. Kaikilla on tavaraa kaulaa koristamassa.

Ihanat Echo ja Jack demoavat. Huomaa alaspäin levenevät muodot ja koristeompelut.

Mutta Mochizuki ei vain läimi hahmoilleen sikinsokin kaikkia mieleisiään hepeniä. Pandora Heartsin hahmosuunnittelussa on mielestäni huomionarvoista, miten hahmojen puvustus toimii paitsi fanityttöbaittina, myös hyvin hienovaraisena ja toimivana maailmanrakennuskeinona. Luettelemiani elementtejä käytetään hyvin systemaattisesti ja johdonmukaisesti. Niistä rakentuu juuri sarjan maailmalle ominainen, aivan erityinen muotityyli. Kaikki hahmot käyttävät samantyylisiä (joskaan eivät samanlaisia) vaatteita, ja myös kampauksissa on huomattavissa selkeä yhdenmukaisuus. Aristokraattityyli eroaa tietenkin selkeästi normitallaajan paidasta, henkseleistä ja työläispöksyistä.

Kategoriat
Anime Blogi

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]