Jatketaan tänään Hanna-chanin haastetta kauhuteemalla.
Uzumaki
Tarina höpsön huomionkipeistä spiraalihiuksista ei välttämättä ollut paras valinta kansikuvitukseksi.
En ole ennen tarttunut Junji Iton teoksiin, mutta kauhu on mangassa vähän harvinaisempi laji, ja käsillä olevat vaihtoehtoni olivat Ito tai Ajokoira ja muita H. P. Lovecraftin tarinoita. Kumpikaan ei kiinnostanut tyylillisesti kauheasti, mutta Ito on sen verran nimekäs mangaka, että koin hänen teoksiinsa tutustumisen yleissivistävämmäksi.
Lukuun pääsi kolmepokkarinen, Vizin yksissä kansissa julkaisema Uzumaki. Sarjassa seurataan Kirie-tytön näkökulmasta hänen pikkukaupunkiaan, jossa alkaa tapahtua outoja, kun asukkaat alkavat tavalla tai toisella tulla hulluiksi spiraalimuodosta. Yksi ihastuu spiraaleihin niin kovasti että kiertyy lopulta itsekin spiraaliksi, toinen taas alkaa muuttua spiraalikoteloiseksi etanaksi ja kolmannen otsassa oleva arpi alkaa porautua spiraalina tämän kalloon syöden lopulta koko ihmisen.
Kun rakastavaisten perheet estävät heitä karkaamasta yhdessä junalla, he muuttuvat yhteen kietoutuneeksi käärmeeksi, joka katoaa mereen. Pupillien katoaminen merkitsee ihmisyyden hylkäämistä.
Teoksen kauhuelementti painottuu body horroriin, painostavaan tunnelmaan ja yleiseen ällöilyyn enemmän kuin pelotteluun tai säikäyttelyyn, jollaista taas viimeksi aiheena ollut jännärimanga The Promised Neverland harrastaa urakalla. Ällöilykauhua korostetaan itsessään inhojen ajatusten ja konseptien toteuttamisella mahdollisimman kuvottavina kuvituksina.
Ito ei ole hahmokirjoittaja, eikä tunnu tarinassaan olevan kovin kiinnostunut hahmoista. Uzumakin hahmokerronta muistuttaakin Grimmin satujen tyylistä toteavaa kerrontaa, jossa hahmoja kohtaan ei ole oikeastaan tarkoituskaan tuntea juuri sympatiaa tai empatiaa.
Hahmot ovat Uzumakin tarinoissa kertakäyttöisiä ja palvelevat lähinnä yksittäisiä tarinoitaan. Erityisesti Kirie on kertoja- ja näkökulmahahmona nukkemainen. Hän reagoi kauhulla, kun näkee jonkun muuttuvan spiraalihirvitykseksi tai muuten kuolevan edessään, mutta mikään kauhun kokemus ei jätä häneen jälkeä, vaan seuraavan tarinan alkaessa kaikki on taas ihan hyvin kunnes tulee seuraava hetkellisen kauhistuksen paikka.
Robottimaisesti status quo -tilassaan pysyvän Kirien kautta Ito ohjaa lukijan tarkkailemaan tapahtumia ja hahmojen hirveitä kohtaloita kaukaisen tuntuiselta näköalapaikalta, eikä tuo kauheuksia lukijan iholle ja tunteisiin. Tämä lähestymistapa tuo oman karmivuuden ulottuvuutensa sarjaan, ja mahdollistaa myös sen, että ällökauhu alkaa saada mustan huumorin piirteitä. Tapahtumat ovat oikeastaan vähän höpsöjä, kun niitä katsoo ilman suurta empatiaa hahmoja kohtaan. Toisaalta ne kuitenkin säilyttävät nakertavan ällöyden tunteen, joka puristaa vähän vatsanpohjaa sopivan kliinisellä tavalla.
Haudan takaa Kirielle kummitteleva entinen luokkakaveri muuttuu vieterizombiksi.
Rakenteellisesti sarja on kokonaisuutena hyvin määrätietoisen ja suunnitelmallisen oloinen. Aluksi tarinat tuntuvat yksittäisiltä, ja niitä yhdistävät kiinnehahmoina lähinnä Kirie taustalla hääräävine perheineen sekä Kirien poikaystävä Shuichi. Edetessään sarja alkaa hiljalleen rakentaa jatkuvajuonisempaa muotoa, kunnes viimeinen kolmannes on jo täysin jatkuvaa kerrontaa alun episodimaisten kauhutarinoiden sijaan.
Samalla tarinat alkavat saada toinen toistaan oudompia, absurdimpia ja tietysti kuvottavampia käänteitä, ja kaupunkia vaivaavat yliluonnollisuudet muuttuvat yhä läpitunkevammiksi. Lopulta koko kaupunki jää tornadojen vangiksi, eikä spiraali päästä enää alueelle uskaltautuvia apujoukkojakaan poistumaan. Uzumaki kiertyy näin loppuaan kohden tiiviimmäksi, yltiömäisemmäksi, kokonaisemmaksi ja oudommaksi tarinaksi spiraalin lailla.
Ihminen itse on tietysti loppujen lopuksi se kauhein hirviö.
Tämä alati kiihtyvä rakenne tekee Uzumakista nopeasti ahmittavan ja intensiivisen teoksen. Se on pöhkö, ällö ja omaan makuuni melko tyhjän tuntuinen lukupaketti. Olen sen verran hahmokeskeinen lukija, etten koe kauheasti tarvetta ihan heti vetää hyllystä seuraavaa Iton mangaa, mutta tulipahan sivistyttyä, ja olihan se ihan jännä kokemus.
Kuvat © Junji Ito, Shogakukan