Missing Link

Elitistifanitytön subjektiivinen anime-elämä

Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

11.8.2019 kello 19:43

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha

Aiheet: Anime, Hahmot, Manga Tagit: Asahi Tsutsui, Black Butler / Kuroshitsuji, Blue Flag, Io Sakisaka, Jumping, Jun Mochizuki, Kaito, Pandora Hearts, Re:Zero, Tsuritama, Utena, Yana Toboso Kommentteja: 3 »

Mangakartta ja Anime-Alias

1.6.2019 kello 14:04

En ole kauheasti harrastanut tällaisia kuulumispostauksia, mutta nyt teki mieli vähän mainostaa omia aktiviteetteja.

Jännittävä uusi projekti

Olen nyt keväällä nimittäin intoillut kovasti podcastaamishommista, kun päätimme jokin aika sitten Petteri Uusitalon kanssa perustaa manga-aiheisen podcastin, jonka nimeksi tuli Mangakartta. Saimme juuri eilen julkaistua podcastin toisen jakson, ja olen edelleen ihan täpinässä, koska tähän mennessä homma on ollut tosi kivaa, ja haluan taas pian päästä höpöttämään seuraavasta sarjasta.

Jaksojen alussa keskustelemme aina muutamasta valikoidusta ajankohtaisesta aiheesta, minkä jälkeen siirrymme juttelemaan jakson pääaiheena olevasta sarjasta arvostelutyyliin. Tähän mennessä fokukseen ovat päätyneet Sherlock Holmes -tarina Patriootti Moriarty ja lohikäärmeseikkailu Lindbergh. Jaksojen loppupuolella käymme vielä läpi muutaman noston viime viikkojen mangalukemisistamme. Ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen formaattiin – on kiva ettei rakenne ole liian sirpaleinen, mutta päästää silti puhumaan useammasta sarjasta ja aiheesta.

Tällä hetkellä Suomessa pyörii Mangakartan rinnalla käsittääkseni kaksi vanhempaa ja enemmän animeen keskittyvää podcastia, Siniristiotakut ja Teheanicast. Meillä Petterin kanssa oli kuitenkin tarve höpistä nimenomaan mangasta, koska parhaista sarjakuvista ei voi koskaan olla liikaa pöhinää ja keskustelua. Rakastamme molemmat mangaa, mutta painotamme lukiessamme vähän erilaisia asioita, joten aiheesta on kovin hauska keskustella.

En ole koskaan ollut kovin itsevarma itsestäni puhujana, vaan olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti hyvänä kirjallisena ilmaisijana. Toisaalta sitä suuremmalla syyllä olen ajatellut, että podcastaaminen voisi olla arvokasta harjoitusta. Tekniikka ei ole ominta alaani, joten Petteri hoitaa kaiken teknisen säätämisen.

Toivottavasti tulevaisuudessa puhuminen alkaa sujua pikkuisen vähemmän jäisesti, ja ehkä se täytesanojen, ajatustaukojen ja takeltelujen määrä jää myös ennen pitkää vähemmäksi. Ja tulevaisuudessa pitää ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota siihen, että muistaisi kustakin sarjasta puhuttaessa tiivistää lyhyesti, mistä tarina kertoo. Mutta jospa saisimme tästä leivottua aika säännöllisen jutun, niin varmasti harjaantuminen alkaa jossain vaiheessa näkyä. Kaikki palaute on tervetullutta ja sarjatoivomuksiakin saa laittaa.

aliaskuva

Anime-Alias-korteista löytyy jo yli tuhat selitettävää nimeä ja termiä.

Lahdessa taas pidetään tuttuun tapaan Desucon 14.-16. kesäkuuta. Minulla on taas pitkästä aikaa useampiakin ohjelmaideoita, mutta kesä-Desu seuraa sen verran nopeasti alkuvuoden Desucon Frostbiteä, että en uskaltanut lähteä tarjoamaan puheohjelmaa. Mutta toivottavasti löydyn ensi talven Frostbiten ohjelmakartasta taas ihan puheohjelman merkeissä.

Sen sijaan menemme Petterin kanssa vetämään kesä-Desuun tämän vuoden Frostbitestä tuttua Anime-Alias-pelipajaa. Pelihän toimii Alias-pelin lailla sanaselityspelinä, mutta kortit olemme tehneet itse ja keränneet niihin anime- ja mangasarjoja ja niiden hahmoja, tekijöitä mangakoista ohjaajiin sekä viihteestä tuttuja tropeita, esineitä ja paikkoja. Peli löytyy sunnuntain viimeiseltä ohjelmaslotilta klo 15-16:30, ja ajatuksena on tarjota loppuconiin vähän aktiivisempaa puuhaa, jos puheohjelmassa istuminen alkaa väsyttää mutta päättäjäisiin pitäisi vielä jaksaa. Paikalle saa tulla pelaamaan niin kauan kuin pelaajia mahtuu, tai sitten ihan vain seuraamaan sivusta.

Aiheet: Blogi, Manga, Tapahtumat, Välipala Tagit: Lindbergh, Patriootti Moriarty Kommentteja: 4 »

Kannesta kanteen: Pandora Hearts

28.4.2019 kello 18:58

Pysähdyinpä pitkästä aikaa miettimään mangakansia.

Vahvoissa sarjoissa on usein (mutta ei toki aina) toimiva kansisuunnittelu, sillä monet hyvät mangakat osaavat kuvastaa sarjaansa sen kansissa tavalla, joka herättää lukijoiden mielenkiinnon. Tämä havainto pätee monen muun teoksen ohella Jun Mochizukin Pandora Heartsiin, joka on yksi suurimmista mangasuosikeistani ja jonka kannet muodostavat todella mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Neljän suuren herttuasuvun edustajat yrittävät estää sata vuotta sitten sattunutta, koko silloisen pääkaupungin tuhonnutta tragediaa toistumasta ja selvittävät samalla menneisyyden saloja.

Sarjan kansien tehokkuuden salaisuus löytyy niiden yksinkertaisesta designista ja yhtenäisestä teemasta. Jokainen kansi esittelee jonkun hahmon valkoisella taustalla, jolle on painettu jokin hahmoon liittyvä symboli ja välillä jotain rekvisiittaa. Kansien tärkein elementti on, että kansikuvahahmo on aina jollain tavalla vuorovaikutuksessa kahlekettinkien kanssa.

Kahleet liittyvät karmeasta Abyss-todellisuudesta ihmisten todellisuuteen pyrkiviin chain-hirviöihin, sekä temaattisella tasolla hahmoihin. Kahleet edustavat sarjassa ennen kaikkea menneisyyden painolastia, jota kaikilta hahmoilta löytyy valtava määrä. Kansikuvissa osaa heistä kahleet sitovat, toiset pitelevät kettinkiä käsissään tai rikkovat kahleensa, ja joidenkin kohdalla ne vain kulkevat hahmon taustalla tai edessä. Kahleiden ja muiden kansielementtien asettelu kuvastaa kunkin hahmon sisäisiä konflikteja ja näiden roolia tarinassa.

Toisin kuin Magin kannet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ja jotka tuntuvat kuvaavan jotain oikeaa tilannetta sarjassa, Pandora Heartsin kansissa hahmot vain pönöttävät ja poseeraavat itselleen tyypilliseen tapaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmä, sillä Pandora Heartsin kannet yhdistävät kansikuville tyypillisen pönötysposeerauksen ja itse tarinan kertomiseen osallistumisen.

Kansista löytyy osuvaa hahmonrakennusta, joka kannustaa tarinan edetessä lukijaa pohtimaan, mitä kukin kansi kuvastaa hahmostaan. Näin kannet tuovat tarinan kokonaisuuteen sellaisen tason ja tiivistävät tiettyä hahmoa koskevaa informaatiota sellaiseksi esitykseksi, jota sarja ei välttämättä muutoin suoraan sano. Jokainen kansi kertoo jotain kansikuvahahmosta ja ohjaa sen avulla lukijan huomiota etenkin kyseisen pokkarin tapahtumien osalta mutta myös muutoin tarinan kontekstissa.

Esimerkiksi pokkarin 9 kannessa Julman Vincent Nightrayn tahdottomana kätyrinä toimivaa surumielistä Echoa kahleet puristavat melkein joka raajasta, ja tyttö näyttää kohtaloonsa tyytyvältä mutta ahdistuneelta. Taustalle painettu siipiornamentti, jonka päähenkilö Oz lahjoittaa Echolle siipifestivaaleilla, tuo kuitenkin kanteen esille myös Echon osin tiedostamattoman toiveen olla oikea henkilö ja vapaa tekemään niin kuin itse näkee oikeaksi. Pokkarin 15 kannessa taas tiedonkeruuseen erikoistuneen salamyhkäisen ja todellisia tarkoitusperiään piilottelevan Barman herttuan jalkojen välistä kaulan ympäri kiertyvä kahle on vain hädin tuskin näkyvissä, ja hän myös peittää kasvonsa viuhkallaan.

Kukin kansi kertoo näin oman tarinansa esittämästään hahmosta, ja se saa lukijankin kiinnostumaan siitä, miten tarina jatkuu. Kannet ja niiden esittämien hahmojen erilaiset tärkeät esineet ja symbolit sekä se, miten kukin hahmo on tekemisissä kahleidensa kanssa, tekevät selväksi, että sarjan jokaisella hahmolla on tarina kerrottavanaan, ja minä ainakin paloin halusta saada tietää hahmoista lisää.

Sekin toki auttaa, että Mochizuki paitsi piirtää erittäin kauniisti, on myös äärimmäisen taitava visuaalinen tarinankertoja. Hänen kykynsä ilmaista tunnetiloja sekä hahmojen taustoja, mielenliikkeitä ja persoonallisuutta on aivan ilmiömäistä, ja taidot näkyvät myös kansissa. Hänen ilmetyöskentelynsä on yhtä aikaa monisyisen hienovaraista ja loisteliaan ilmaisuvoimaista. Kansien häkellyttävä vesivärihenkinen värityöskentely ihanine liukuväripintoineen saa myös kansiin kauniin eläväisen sävyn. Mochizukin väripinnat eivät ole koskaan tasavärisiä, vaan sävyn vaihtelu kankaissa ja hiuksissa tuo niihin kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa.

Summauksena Pandora Heartsin kansia on kiva katsoa, mutta ne tuovat lisäksi omaa sisältöään sarjan kokonaisuuteen ja ohjaavat lukijan ajattelua kunkin hahmon olennaisiin konflikteihin.

Kuvat @ Jun Mochizuki, Square Enix

Aiheet: Hahmot, Manga, Taide ja tyyli Tagit: Jun Mochizuki, Magi, Pandora Hearts Kommentteja: 0 »

Animetalvi parhaiden openingien kautta

7.4.2019 kello 17:56

Olen koko alkuvuoden hifistellyt animesarjojen openingeista ihan ennennäkemättömällä raivolla, joten täytyi päästä miettimään talvikauden animesarjojakin parhaiden alkutunnarien pohjalta.

The Promised Neverland OP

NeverlandOP

Rauhaisen orpokodin vanhimmat lapset päättävät paeta, kun he saavat tietää kauhean totuuden siitä, minne ”adoptoidut” lapset oikeasti päätyvät.

Kappale: Touch Off (UVERworld)

The Promised Neverlandin (Yakusoku no Neverland) OP yhdistää mahdottoman hyvin energistä päättäväisyyttä ja ahdistavaa umpikujaan jumittumisen tunnetta. Kappale on monisävyinen, ja video on ohjattu istumaan musiikin rytmiin täydellisesti. Yksittäiset kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta, koska kappaleen tahtiin sumentuva ja tarkentuva kamera sekä tummana roiskuvat värit pääsevät parhaaseen loistoonsa nimenomaan liikkeessä. Tunnelmankuvaus onkin tämän OP:n kantava voima.

Alkupuolellaan OP myös esittelee päähenkilönsä ja näiden keskinäiset roolit tehokkaasti. Sosiaalinen, suorasukainen ja energinen Emma esitellään hyvin hymyileväisenä ja fyysisenä hahmona hyppimässä innokkaasti ja halailemassa pienempiä lapsia. Hän myös nappaa niskahaliin pääpojat Normanin ja Rayn, mikä heijastaa hänen rooliaan kolmikon eteenpäin ajavana voimana, suunnannäyttäjänä ja emotionaalisena liimana.

Tiimin strategisena painopisteenä toimivan Normanin osalta OP keskittyy esittelemään hänen eri puoliaan. Ensin hän näyttää yleisölle määrätietoisen hymyn, joka kertoo, että tilanne on hallinnassa. Sitten seuraa lempeän ystävällinen naurahdus. Kolmantena näytetään päättäväinen mutta hyvin vakava ilme, johon vahva varjostus tuo painostavuutta ja pahaenteisyyttä. Hahmosta on vaikea päätellä, onko hän lämmin vai kylmä, empaattinen vai juonitteleva – vai kaikkea tätä.

Kylmä Ray taas mulkoilee katsojia alaspäin. Hän vetäytyy omiin oloihinsa lukemaan, ja ohi kulkiessaan tarkkaavaisena huomaa kameran ja peittää sen kädellään. Kameran peittäminen toimii näpsäkästi samalla kertaa sekä pienenä neljännen seinän rikkomisena että viittauksena siihen, miten Rayn roolina on tiedon kerääminen tarkkailijan asemassaan.

Mielenkiintoisen esittelyn saavat myös pääantagonistien virkaa toimittavat orpokodin pitäjät, äiti Isabella ja sisar Krone. Kumpaakaan ei esitetä OP:ssa suoraan vastustajana, vaan heidän esittelynsä on näennäisen ystävällinen, mutta siihen on integroitu pahaenteisiä piirteitä.

Juuri ennen kuin näemme Isabellan äidillisesti hymyilevän lähikuvan, ruudulla läpyttelee perhonen, joka hajoaa palasiksi heti Isabellan esittelyhetken jälkeen. Äkkinäisen voimakas tapa, jolla Isabella napsauttaa kädessään pitämän taskukellon kiinni, tuo hahmoon myös hyytävän sävyn, vaikka hänen painostavan lempeä hymynsä ei värähdäkään. Kronen lähikuvassa taas hänen kasvonsa vääntyvät iloisesta epäystävälliseen hymyyn aivan hetkeksi. Kun hän tämän jälkeen taas leikkisästi hymyillen kauhaisee kasan lapsia syliinsä, hetki tuntuu ristiriitaisen karmivalta.

OP on lohduttoman synkkä, ja sarjan luonnetta juonittelutarinana korostaa tunnarin läpi esillä oleva palapeliteema. Sytytyslankateema taas tuo pätkään kiireisyyden tunnun – aikaa ei ole tuhlattavaksi, vaan kello seuraavan lapsen karmaisevaan kohtaloon tikittää jatkuvasti. OP edustaakin paremmin mangan ripeästi etenevää rytmitystä enemmän kuin animen viivyttelevämpää kerrontaa. Aiemminkin kehumani manga on pitänyt ainakin minut otteessaan tiukemmin, mutta animesovituskin on kelpo jännäri ja sen ensimmäinen tarinakaari päättyi vahvaan nuottiin. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot, Musiikki, Taide ja tyyli Tagit: Dororo, Kaguya-sama, Osamu Tezuka, The Promised Neverland Kommentteja: 1 »

10 vuotta!

13.2.2019 kello 21:04

Täsmälleen vuosikymmen sitten (minuutilleen) julkaisin ensimmäisen postaukseni Missing Linkissä, joten juhlapäivä ansaitsee pienen muistamisen.

Oma elämäni on blogin myötä rikastunut todella paljon. Olen oppinut fiktion analysoimisesta reippaasti uutta, kypsynyt ajattelijana ja saanut järjesteltyä ajatuksiani monien aiheiden ja teosten osalta. Minulle ajatusten tekstiksi pukeminen on ollut tehokkain tapa jäsennellä fiktion herättämiä ajatuksia ja tunteita, ja löydän itse yleensä kirjoittamalla paljon uutta aiheestani. Blogin kautta olen myös tutustunut moniin ihmisiin ja saanut upeita ystäviä.

Alkuvuosien jälkeen kirjoittelu on muuttunut koko ajan epäsäännöllisemmäksi, etenkin sen jälkeen, kun siirryin opiskelutouhuista työelämään reipas kolme vuotta sitten. Pääni on monesti täynnä aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aikaa ja jaksamista on ollut monessa kohtaa hyvin rajatusti, etenkin rankempien työjaksojen aikana.

Olen kuitenkin todennut, että eipä se epäsäännöllisyys haittaa. Mistään aikatauluista en pystyisi mitenkään pitämään kiinni, koska stressaantuisin liikaa, mutta aina kun kirjoitusinto iskee ja saan kirjoituksen julkaistua, tulee tosi hyvä olo. Blogiin kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä, hauska ja kehittävä harrastus, joten päätin aikoinaan elämän hektistyessä ottaa sen kanssa rennosti ja kirjoittaa sellaisista aiheista, jotka kulloinkin inspiroivat ja sellaisella tahdilla, mihin suuremmin stressaamatta pystyn. Olkoon siis oma tahti epäsäännöllistä, kunhan sitä riittää niin pitkään kuin kirjoittaminen on hauskaa. Sen sijaan toivoisin, että jaksaisin, ehtisin ja muistaisin kommentoida seuraamiani blogeja enemmän ja osallistua sitä kautta keskusteluun useammin. Ehkäpä voisin ottaa tämän omaksi vuoden 2019 haasteekseni.

Blogin ohelle on kehittynyt kaikenlaisia muitakin hienoja aktiviteetteja, joiden kanssa olen viettänyt ihania hetkiä. Kirjoitan juttuja myös Anime-lehteen, pidän ohjelmaa tapahtumissa, kirjoittelen nopeita ajatuksia fiktiopäiväkirjanani toimivaan Twitteriin ja juttelen harrastajaystävien kanssa tapahtumissa, blogimiiteissä, keskustelupiireissä ja tietysti ihan muuten vaan.

Kiitos siis kaikille Missing Linkin lukijoille ja ihanille ihmisille, jotka ovat tsempanneet blogin kanssa, jotka olen tämän blogin kautta tavannut tai jotka tulen vastaisuudessa tapaamaan! Kiitos myös kaikille animesta, Disneystä, muusta animaatiosta, mangasta ja muista kivoista nörttiaiheista bloggaaville ja aikaisemmin bloganneille, Twitterissä tööttäileville ja tapahtumissa tai muuten keskustelua ylläpitäville ja herätteleville ihmisille. Elämäni on paljon rikkaampaa ansiostanne!

Aiheet: Blogi Kommentteja: 4 »

Vuoden 2018 parhaat OP:t ja ED:t (osa 3/3)

10.2.2019 kello 18:17

Tälle listalle on sijoittunut ainoastaan openingeja ja endingejä, joiden sarjat olen katsonut kokonaan. Tämä ei sinänsä ollut mikään ennalta mietitty vaatimus, mutta johtuu ihan luontevasti siitä, että sellaiset pätkät, joita on tullut fiilisteltyä jakso toisensa perään, ovat jääneet mieleen parhaiten.

Mielestäni OP ja ED ovat osa jaksoa ja ne kuuluu katsoa siinä missä muutkin jakson osat, vaikka ne toki sinänsä ovatkin selkeästi irrallisempia elementtejä kuin muu jaksoaines. Siksi itselleni ei ole merkitystä vain sillä, mitä näen OP:ssa ja ED:ssä sarjan alkaessa, vaan tärkeää on myös se, millaiseksi OP ja ED muodostuvat silmissäni sarjan edetessä. Monet tunnarit päätyvät tuntumaan sitä paremmilta, mitä enemmän niitä katsoo, etenkin sen vuoksi, että niiden kylvämät pienet teaserit sarjassa tapahtuvista käänteistä saavat kontekstinsa sarjan edetessä. Ennen pitkää mehustelenkin suosikkejani myös silloin, kun en katso itse jaksoja, ja pitkään sarjan päättymisen jälkeenkin.

5. IDOLiSH7 OP

I7OP

Seitsemän idolipojan tiimi aloittaa toimintansa.

Kappale: WiSH VOYAGE (IDOLiSH7)

Monimediaprojekti IDOLiSH7:n anime on tähän saakka paras näkemäni idolipoikasarja, ja sen OP tekee sarjan parhaille puolille oivasti kunniaa. OP on itse asiassa vain sellaisenaan puolikas tiimin musiikkivideo kappaleesta, jota ei itse animessa nähdä (otsikkolinkin takana koko musiikkivideo). Se on kuitenkin ideana ihanan raikas. Musiikkivideoon on saatu niin paljon positiivista energiaa ja hyväntuulisuutta, että sen katsomisesta tulee aina mainio draivi päivään.

2D-animoitu tanssi on hyvin toteutettuna aina ihanaa katsottavaa, mutta I7:n OP oli itselleni ensimmäinen oikeasti kivan näköinen 3D-animoitu tanssihetki. Hahmot ovat 3D-hahmoiksi ihmeen ilmeikkäitä ja epätönkköjä, ja tanssikoreografia on tosi kiva. Lentokenttämiljöö on myös onnistunut teemoitus musiikkivideolle, sillä lentokenttä on yhtä aikaa hyvin tuttu ja vieras paikka.

Erityisesti videossa hurmaa poikien asustus. Ai kaula- ja hihahörsökkeitä? Kyllä kiitos! Korkeakauluksisia viittoja, toisella hartialla olevia viittoja, pyllyviittoja ja liehuvia takinhännyksiä? Erityisesti niitä! Rhinestone-kitch-kuviointia kaikkialla vaatteissa? Vielä kysyt! Mustalla ja kullalla korostettu valkoinen värimaailma hahmojen omilla teemaväreillä viimeisteltynä? Ai juma! Rusetteja, sulkia, epoletteja, koristehihnoja ja röyhelöitä? Niin paljon kuin lähtee! Raitapöksyt? JOO! Poikien ensemblet on suunniteltu niin täydellisesti juuri minua varten, että rakastan jo niiden ansiosta tämän openingin hengiltä.

OP ei niinkään keskity hahmojen erityispiirteisiin yksilöinä, vaan idolitiimin rakennukseen keskittyvälle sarjalle sopivasti fokuksessa on tiimi kokonaisuutena. Hahmot ovat täydessä synkassa osa tiimiä mutta saavat välistä tuoda omat pienet mausteensa mukaan. Suosikkini näistä on otsikkolinkin videon kohdan 0:42 yhteiskuvassa, kun jokainen pojista saa tervehtiä katsojia omalla tavallaan järjestyksessä, paitsi viimeisenä vuorossa oleva keltainen Nagi kiilaakin vihreän Yamaton edelle. Vaikka Yamato hämmentyy ensin häivähdyksen verran, hän ottaa sitten varmoin ottein tilanteen haltuun vinkkaamalla silmää ilman ärsyynnyksen häivääkään. Pojat ihan tosissaan tykkäävät olla idoleita yhdessä ja musiikkivideo näyttää todella siltä, että sen kuvaaminen on ollut heille hirmuisen hauskaa.

Sööteimpänä yksityiskohtana on pakko mainita kohdassa 1:07 poikien taustalla jammaileva lentokenttätyöntekijä. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Musiikki, Taide ja tyyli Tagit: Bunny Girl Senpai, Devilman Crybaby, Happy Sugar Life, IDOLiSH7, Masaaki Yuasa, Tonegawa Kommentteja: 0 »

Vuoden 2018 parhaat OP:t ja ED:t (osa 2/3)

3.2.2019 kello 19:42

Viimeksi aloitettiin viime vuoden parhaiden alku- ja lopputunnarien pohtiminen ja nyt on aika jatkaa seuraavilla viidellä.

Usein tuntuu siltä, että sarjan kuin sarjan OP jättää ED:n varjoonsa, mutta tänä vuonna on tullut ilahduttavasti vastaan myös erittäin mehukkaita ending-pätkiä, jotka ovat onnistuneet kiteyttämään sarjastaan jotain olennaista. En ole tälle listalle ottanut mukaan kuin joko OP:n tai ED:n samasta sarjasta, joten vaikka endingejä on listallani selkeästi vähemmän kuin openingeja, on siistiä, että joissain tapauksissa ED on onnistunut tekemään suuremman vaikutuksen.

10. Skull-face Bookseller Honda-san ED

Niin ajoissa puoli kympiltä nukkumaan...

Kirjakaupan sarjakuvaosaston työntekijä piirtää mangaa työstään.

Kappale: Book-end, Happy-end (TECHNOBOYS PULCRAFT GREEN-FUND)

Honda-sanin (Gaikotsu shotenin Honda-san) räväkkä OP tuntui minusta aina sarjaa katsoessa lähinnä epämiellyttävältä melulta, mutta rento ED jättää mukavanraukean fiiliksen. ED kuvaa nimihahmon arkista työpäivää, jonka hän viettää hyllyjä järjestellen, kirjapinojen suosittelukortteja kirjoitellen ja puhelimessa asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden valituksia kuunnellen. Töiden jälkeen kotona odottavat lukemattomat kirjat, joiden kanssa ilta kuluu rauhaisasti.

Hektinen OP kuvaa kirjakaupan kiireistä arkea ja heijastaa sarjan reipasta rytmitystä paremmin, mutta ED tuntuu yksinkertaisuudessaan paljon henkilökohtaisemmalta. Ehkä se saa juuri siksi paremmin kiinni siitä, miksi Honda kuitenkin kaiken kiireen ja vaikeiden asiakastilanteiden keskelläkin loppuviimeksi nauttii työstään.

Ending myös antaa erittäin tyydyttävän vilauksen Hondan vapaa-aikaan, jota itse sarjassa ei juuri nähdä. Pätkä paljastaa, että Honda ei ole vain sattumoisin töissä kirjakaupassa, vaan kirjat ja/tai sarjakuvat ovat hänelle selvästi kaikki kaikessa. Kaikkiaan ED luo nätin pienen henkilökuvan hahmosta, jonka reaktioita katsoja pääsee yleensä todistamaan vilinän ja vilskeen keskellä. Lopputunnarin luoma erilainen näkökulma hahmon elämään on tervetullut tapa lopettaa jokainen jakso positiivisesti, vaikka moni jakso keskittyykin enemmän työn haastepuoliin. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Musiikki, Taide ja tyyli Tagit: A.I.C.O., After the Rain / Koi wa ameagari no you ni, Honda-san, Laid-Back Camp / Yuru Camp, Steins;Gate Kommentteja: 0 »

Vuoden 2018 parhaat OP:t ja ED:t (osa 1/3)

27.1.2019 kello 19:29

Uusi vuosi on aina kiva aloittaa jonkinlaisella muistelulla edellisen vuoden parhauksista. Olen viime viikkoina hifistellyt animeiden OP- ja ED-pätkiä oikein kunnolla, joten päätin pohtia läpi animevuotta 2018 alku- ja lopputunnarisuosikkieni kautta.

Mielestäni etenkin OP on hyvin tärkeä osa sarjan kokonaisuutta, ja sillä on monia tehtäviä. Tärkein niistä on ehkä se, että hyvä OP auttaa muistamaan sarjan pitempään, sillä sen pariin tekee mieli toisinaan palata sarjan päätyttyäkin jopa vuosien päästä, ja se muistuttaa niistä sarjan parhaista puolista. Tässä siis pohjimmaiset viisi OP- ja ED-pätkää top-15-listaltani.

Huomatkaa, että kun puhun OP:sta, openingista ja alkutunnarista (ja vastaavasti ED:stä, endingistä ja lopputunnarista), tarkoitan musiikkikappaleen ja videon yhdistelmää, enkä kappaletta yksinään. Monesti tuntuu siltä, että ihmiset puhuvat nimenomaan siitä OP-kappaleesta, mutta olen itse tosi visuaalinen viihteen kuluttaja, enkä yleensä innostu niin paljon pelkästä musiikista ilman visuaalista (ja mielellään myös tarinallista) kontekstia.

15. Free! Dive to the Future ED

FreeED
Uimapojat uivat ja setvivät keskinäisiä konfliktejaan, ja taas yhdellä lapsuudenystävällä on paha mieli.

Kappale: Gold Evolution (STYLE FIVE)

Free!:n kolmas kausi oli minulle äärimmäisen turhauttava kokemus. Se tuntui kivalta aina silloin, kun pojat olivat kivoja toisilleen. Toisaalta silloin, kun he kiukuttelivat, koko sarja tuntui laahaavan. Ja sitä kiukutteluahan suuri osa sarjasta sitten oli. Mutta vaikka Free! ei ole koskaan oikein taitanut mielestäni openingeja, sen endingit ovat aina tuoneet hyvän olon mukanaan.

Dive to the Future -kauden ED ei ole yhtä hyvä kokonaisuus kuin kakkoskauden ihana ED, joka maalaili päähenkilöiden kasvukuvia sympaattisella ja hauskalla tavalla. Kolmoskauden ED kuitenkin sitoo yhteen kaikki hahmot ystäviksi ja unohtaa turhat pakkodraamat. Endingin lähestymistapa kauden tapahtumiin on symppiksellä tavalla oivaltava: kirkkaisiin väreihin pukeutuneen alkuperäisen pääviisikon kohtaama uusi, murrettuihin väreihin sonnustautunut hahmokatras vaikuttaa ensinäkemältä uhkaavalta, mutta heti ensivaikutelman jälkeen uhkaava tunnelma vaihtuukin hyvässä hengessä tutustumiseksi.

Onneksi tämä ED oli koko ajan mukana sarjassa muistuttamassa minulle, että vaikka itse jaksoissa meinataan junnata nenännyrpistelyvaiheessa loppumattoman oloisesti – koska lapsuudenystävän uusi bestis on ihan mahdottoman mustis – on Free!:n pointti lopulta aina oman itsen kehittäminen sopivassa suhteessa itsenäisesti ja uusiin ja vanhoihin tovereihin tutustumalla ja heidän tuellaan. Tämä uusin lopputunnari ei ehkä ole suurenmoisen ikimuistoinen, mutta sen positiivisuus todella merkitsi paljon sarjan kanssa jaksamisen osalta. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Musiikki, Taide ja tyyli Tagit: A Place Further than the Universe / Yorimoi, Banana Fish, Darling in the Franxx, Free!, Wotakoi Kommentteja: 1 »

Mangahaaste: Dystopia

30.12.2018 kello 19:41

Hanna-chanin kirjallisuushaasteen (jonka muokkasin mangahaasteeksi) osalta olen saanut käsiteltyä jo jännityksen, kauhun ja viimeksi utopian. Itse haasteaika on jo kulunut loppuun pari kuukautta sitten, mutta utopia-teksti kaipaa ainakin dystopia-tekstin vielä tuekseen. Näitä tekstejä on ollut tosi mielenkiintoista kirjoittaa näin genrenäkökulmasta, sillä tietty näkökulma auttaa aina näkemään teoksesta vähän erilaisia asioita kuin pelkkä yleistason arvio teoksen onnistuneisuudesta. Kenties jaksan siis ensi vuoden puolellakin kirjoittaa vielä muutamasta teoksesta samalla linjalla.

Tarkastaja Akane Tsunemori

kannet

Vaikka sarjan fokus on toiminnassa ja yhteiskunnallisessa sanomassa, se esittää sanottavansa vahvasti hahmojen kautta, ja hahmot nousevat tärkeimpään rooliin myös vaikuttavissa kansikuvissa.

Kuten utopia-postauksessa alustavasti mietin, utopian ja dystopian raja on usein hiuksenhieno. Jonkun utopia voi olla jonkun toisen dystopia, kuten Psycho-Pass-animen mangasovituksessa, Hikaru Miyoshin Tarkastaja Akane Tsunemorissa (Kanshikan Tsunemori Akane).

Tarinan maailmassa Sibylla-niminen tekoälyjärjestelmä pystyy mittaamaan ihmisten rikostaipuvaisuuden. Kun tämä rikoskerroin nousee henkilöllä liian korkeaksi, hänet julistetaan latentiksi rikolliseksi ja eristetään yhteiskunnasta. Sibylla-järjestelmä päättää myös kansalaisten soveltuvuuden ammatteihinsa. Akane Tsunemori (yllä kuutoskannessa) on luokkansa priimus, joka aloittaa sarjan alussa työn julkisen turvallisuuden viraston tarkastajana. Tarkastajan tehtävänä on valvoa toimeenpanijoita, jotka ovat latentteja rikollisia ja joiden on tarkoitus hoitaa poliisityön likaiset hommat, jotta tarkastajien rikoskertoimet eivät kasvaisi ja psyykepassit samenisi.

Sibylla-järjestelmän käyttöönotto on vähentänyt rikollisuutta ja tehnyt muusta maailmasta eristäytyneestä Japanista entistä turvallisemman paikan elää. Minority Report -henkisen maailman on kuitenkin tarkoitus näyttää lukijan silmään selkäpiitä karmivalta ihmisoikeuksien polkemiselta, kun ihminen tuomitaan eristysseuraamukseen ennaltaehkäisevästi rikospotentiaalin eikä varsinaisten tekojen seurauksena.

Sarja rakentaa alkumetreiltään lähtien kuvaa dystooppisesta yhteiskunnasta, jonka alkuun virheettömäksi kehutusta oikeusjärjestelmästä alkaakin paljastua monia aukkoja. Sibylla-järjestelmään sokeasti luottava yhteiskunta on myös avuton, kun tarinan pahis Makishima astuu kuvioihin. Makishima kuuluu harvinaiseen vähemmistöön, jonka rikoskerroin ei nouse, vaikka hän suorittaisi kuinka kamalia rikoksia.

akane5

Sibylla-järjestelmää ja sitä kyseenalaistamatta tottelevia kansalaisia kritisoiva Makishima pyrkii järkyttämään yhteiskunnan perusteita.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Arvostelu, Hahmot, Manga Tagit: Gen Urobuchi, Hikaru Miyoshi, Psycho-Pass, Tarkastaja Akane Tsunemori Kommentteja: 0 »

Prinsessapäiväkirjat: Neera ja mummelit

25.11.2018 kello 19:54

Elokuvasta Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

neerakuva

Aavikkoa ylittävän kasvinsyöjädinosaurusten lauman kovasydämisen johtajan sisar ihastuu tulokkaaseen, joka ei hyväksy heikompien jättämistä pulaan.

Dinosaurus ei ole kovin hahmokeskeinen elokuva, ja leffan CG-animaatiohahmoja ja live action -taustoja sekoittava tekninen toteutus on selvästi ollut tuotannossa prioriteettilistalla tärkeämpi asia kuin tarina- tai hahmopuoli. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että leffan tarina on vähemmän sympaattinen toisinto Don Bluthin Maa aikojen alusta -leffasta, jossa myöskin etsitään lähestyvän tuhon runtelemasta maailmasta suojaisaa ja hedelmällistä Suurta Laaksoa. Molemmissa on pakko lyöttäytyä yhteen ja huolehtia muista, jotta perille pääseminen olisi mahdollista.

Vielä suuremmin leffan toimivuuteen vaikuttaa kuitenkin se, että sen hahmot ovat lähes pelkkiä pahvisia roolikuvauksia. Tarinan sankari, Aladar-niminen iguanodon, on empaattinen nuori idealisti. Hän ei halua jättää ketään jälkeen, koska on itse kasvanut rakastavassa apinayhteisössä, jossa toisista huolehtiminen korostuu. Tarinan pääantagonisti on lauman johtaja Kron, jonka kylmässä ja kovassa sydämessä ei riitä sympatiaa karavaanin heikkoja ja vanhoja jäseniä kohtaan. Hän mieluummin hylkää heikot kuin nöyrtyy etsimään vaihtoehtoisia tapoja selvitä.

Kummassakaan näistä vastapuolista ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin yllä oleva karkea roolikuvaus. Kumpikaan heistä ei saa juurikaan sellaisia inhimillistäviä pieniä hahmohetkiä, jotka luovat hahmoille persoonallisuutta ja tekevät heistä moniulotteisia ja sympaattisia ja enemmän kuin pahvisen hahmokuvauksen. Sama koskee myös Kronin sisarta Neeraa, jonka ainoa tehtävä tarinassa on toimittaa love interest -hahmon virkaa.

Neeran asema kahden vahvan mieshahmon välillä on sinänsä potentiaalinen. Jos tarina olisi halunnut antaa Neeralle enemmän roolia, se olisi voinut tehdä niin melko helposti antamalla hänen toimia siltana kahden eri tavalla ajattelevan johtajan välillä. Kronin hahmoon olisi voitu tuoda sympaattisuutta ja ymmärrystä, jos hänen suhteensa Neeraan olisi esitetty lämpimänä ja kunnioittavana sen sijaan, että dinoneito on vain totaalisesti tyrannimaisen veljensä tossun alla.

Tarina olisi myös voinut ilmaista Neeran kautta syitä Kronin toiminnalle. Perushyvä ratkaisu olisi ollut, että Kron on aikoinaan yrittänyt toimia kuten Aladar, mutta aavikon ylitys heikoimpien tahdissa on aikaisempina vuosina johtanut useampiin turhiin kuolemiin, mikä on katkeroittanut ja kylmettänyt johtajan. On suorastaan hämmentävää, miten vähän Neeraa on käytetty edes rakentamaan elokuvan mieshahmoja, vaikka hänen roolinsa heidän välillään näyttäisi viittaavaan siihen, että se olisi ollut hahmon alkuperäinen tarkoitus.

Neeralla ei myöskään ole oikein mitään itsenäistä kasvua tai kehitystä tarinassa. Hän näyttää tottelevan veljeään kyseenalaistamatta, vaikka sympatiseeraakin lapsia ja vanhuksia, mutta ei ilmeisesti uskalla tehdä asialle mitään ennen kuin päättää hypätä Aladarin vastarintakelkkaan aivan leffan lopussa. Tämä saa Neeran tuntumaan harmillisen tossukalta ja selkärangattomalta hahmolta, joka ei saa mitään aikaan itsenäisesti. Hän vaihtaa vain yhden mieshahmon seuraamisen toisen mieshahmon seuraamiseen.

Ainoa itsenäisen toiminnan pilkahdus Neerassa näkyy leffan lopussa, kun lauma on yhteen lyöttäytymällä pelottanut tiehensä verenhimoisen torosauruksen, ja se lähtee vaanimaan yksinään mököttämään jäänyttä Kronia. Huomatessaan torosauruksen aikeet Neera jättää lauman epäröimättä ja syöksyy auttamaan veljeään, mikä on leffan ainoa sisarrakkaudesta kielivä hetki hahmojen välillä. Kohtaus ei ole missään määrin riittävä, mutta se on sentään jotain. Tosin Aladar lähtee tietysti Neeran perään ja on se, joka päihittää torosauruksen, koska eihän tyttöhahmon nyt kuulu tehdä sellaisia miehisiä sankartoimia.

Neera jää lopulta niin tyhjäksi, mieshahmojen riepoteltavissa olevaksi nukeksi, että häntä kohtaan on vaikea tuntea mitään. Sen sijaan leffan vanhemmat naishahmot, Aladarin adoptoinut sydämellinen lemuriäiti Plio sekä Aladarin dinosauruslaumassa tapaamat kaksi myöskin sydämellistä dinomummoa Baylene ja Eema, ovat kaikki oikein sööttejä hahmoja. Etenkin dinomummelit tuovat tarinaan inhimillisyyttä kevyen lupsakkuuden alta pulppuavalla tahdollaan selviytyä. He ovat vanhoja, eivätkä jaksa oikein pysyä muiden perässä, mutta eivät silti ole valmiita luovuttamaan, vaan haluavat taistella pysyäkseen hengissä. Hahmokirjoituksen ohuudesta kertoo kuitenkin myös se, ettei edes näistä sinällään hyvin sympaattisista hahmoista löydy kovin paljoa muuta sanottavaa.

Kuva © Disney

Aiheet: Analyysi, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat Tagit: Disney Kommentteja: 0 »

« Vanhemmat artikkelit /