Missing Link

Elitistifanitytön subjektiivinen anime-elämä

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Ne kaikista parhaat / Vinland Saga

22.7.2020 kello 15:05

Aiemmissa osissa juttelin vuoden 2019 parhaista alku- ja lopputunnareista ensin siitä näkökulmasta, mitkä tunnarit onnistuivat tuomaan parhaat positiiviset energiat, sitten sen osalta, mitkä pätkät ilmaisivat sarjojensa keskiössä olevia ristiriitaisia tunteita parhaiten, ja sitten avauduin vielä muutamasta pätkästä, jotka ihan liian hyviä sarjoilleen.

Tänään vuorossa ovat tämän tunnarikimaran viimeisessä postauksessa viime vuoden kaikista parhaat OP:t ja ED:t – ja ne kaikki sattuivat iskemään sydämeeni samasta sarjasta! Olen ollut Vinland Sagasta mangana vaikuttunut jo pitkään, ja anime sovittaa mangan ensimmäisen isomman tarinakaaren erinomaisesti. Sarjan voimakas keskustematiikka, kiinnostava hahmokirjoitus sekä brutaalia, kyynisyyttä, tummansävyistä huumoria ja toiveikkuutta yhdistävä tunnelmamaailma luovat mainiot edellytykset pitkälle eepokselle täynnä priimasisältöä.

Vinland Sagan ensimmäinen animekausi oli onnistunut ja laadukas tuotanto kaikin puolin, ja erityisesti mieleen jäivät tosiaan mahtavat tunnarit. OP:t ovat Wit Studion ehdoton vahvuus – Witin sarjojen alkutunnarit tekevät usein vaikutuksen, ja ne on keskimääräistä useammin rakennettu todella korostamaan sarjojensa vahvuuksia ja heijastelemaan sarjojensa tarinaa ja tematiikkaa mitä mielenkiintoisimmilla ja tehokkaimmilla tavoilla.

Titaanien sodan ikoniset OP:t ja ED:t ovat tietysti ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki. Toisaalta myös esimerkiksi Velhon morsiamen ensimmäinen OP, Seraph of the Endin ensimmäinen OP ja After the Rainin OP ovat todella vaikuttavia paitsi vetävän musiikkivalinnan ansiosta ja musiikkivideollisesti, myös tarinankerronnallisesta näkökulmasta.

Vinland Sagan tunnarien kohdalla tuntuu erityisesti siltä, että Wit on ylittänyt itsensä. Kolme neljästä tähän mennessä nähdystä tunnarista syöksyi suoraan kaikkien aikojen suosikkieni kärkeen (OP-biisit ovat muuten myös ihan parasta tsemppimusiikkia treenin taustalle).

Tekstin osalta kannattaa huomioida, että vaikka varsinaisia täsmällisiä spoilereita ei ole luvassa, kirjoitan ylätasolla sarjan merkittävien hahmojen hahmokaarista animen ensimmäisen kauden ajalta siinä määrin kuin ne heijastuvat käsiteltävistä tunnareista.

Vinland Saga OP 1

2019OPED VinlandSaga1

1100-luvun Pohjois-Euroopassa nuori viikinkipoika Thorfinn liittyy isänsä tappaneeseen palkkasoturijoukkoon kostaakseen sen johtaja Askeladdille.

Kappale: Mukanjyo (Survive Said The Prophet)

Emo-rokkibändi Survive Said The Prophet teki myös Banana Fishin ensimmäisen OP:n, joka pääsi vuoden 2018 top-listalleni, ja myös tässä bändin soundi lävisti sydämeni. Epäilin previkan nähdessäni ja siellä pätkän kappaletta kuullessani, sopisiko kappale sarjaan. Kuitenkin varsinaisen OP:n nähtyäni olin täysin myyty. Sillä mikä muka voisi sopia kuvaamaan Vinland Sagan ensimmäisen tarinakaaren vihajumi-Thorfinnia paremmin kuin Survive Said The Prophetin mahtipontinen emo-rääkynä? Ah niin hyvää!

OP onkin pitkälti hahmokuvaus Thorfinnista. Ensimmäinen kolmannes kertoo siitä, missä tilassa nuori Thorfinn on tarinan varsinaisesti alkaessa, hänen kasvettuaan sisukkaasta pikkupojasta välinpitämättömäksi teinitappajaksi, jota ajaa eteenpäin vain etäinen ajatus mahdollisuudesta kostaa läheisen kuolema. Alkuosio limittää Thorfinnia kuvaavia pätkiä taistelukuvauksien väliin. Thorfinnia kuvaavissa välähdyksissä hänellä on aina veitset käsissään, ja vuodenajat vaihtelevat taustalla. Näin OP kertoo yleisölle, että Thorfinnin elämä ja maailma ovat pelkkää taistelua ja tappamista. Mitään muuta hänen elämästään ei näytetä.

OP:n keskiosa palaa Thorfinnin lapsuuteen ja käsittelee hänen lämmintä perhettään sekä traumaattisten tapahtumien myötä hahmossa tapahtunutta rajua muutosta. Hän ei ole aina ollut tuima ja tyhjä yhden ajatuksen mies, vaan oli joskus tulevaisuuteen positiivisesti suhtautunut lapsi. Keskiosion päättävä komea kasvumontaasi (1:09) itsessään kertoo traagisen ja todella surullisen tarinan Thorfinnin varhaisista vaiheista. Lapsuuden ihmetys, innostus, uteliaisuus ja lähimmäisistä välittäminen katoavat silmissä, ja tilalle jää vain silmitöntä vihaa ja raivoa.

Loppuosio keskittyy esittelemään sarjan alkuosan muut tärkeät hahmot. Onneksi siinä näytetään Björn syömässä myrkkysieniä laukaistakseen berserkkivaihteensa, koska jostain syystä kyseinen kohta oli tosi epäselvästi kuvattu alkujaksoissa, joissa näin kävi. (Voi Björn – niin hyvä poika, vaikka berserkkisienet olivatkin tosi kummallinen juttu, eivätkä lopulta sopineet häneen hahmona kauhean hyvin.)

Anime muokkaa tarinan aggressiivisen kronologiseksi, ja Thorfinnin lapsuusvaiheita seurataan monta jaksoa ennen kuin päästään tilanteeseen, josta manga alkaa. OP kuitenkin lupaa paljon Thorfinnin kehityksestä myös mangaa tuntemattomille.

Ennen kaikkea OP on tosi siisti. Valtavasti kamera-ajoja, kamera liikkuu liioittelematta ihan koko ajan. Kappaleen ja videon huippukohta (0:30) on todella vaikuttava, kun kamera kiitää Askeladdin laivan keulan ympäri kiertäen Askeladdin ja hänen uskollisen kakkosmiehensä Björnin ja siirtyessä sitten laivan perään, jossa Thorfinn pudistaa isältä saamaansa veistä. Thorfinn ei osallistu laivan soutamiseen, koska ei katso olevansa osa Askeladdin joukkoa, vaan tekevänsä vain palveluksia Askeladdille saadakseen uusia mahdollisuuksia voittaa tämä reilussa kaksintaistelussa.

Toisaalta kappaleen lyriikat tavoittelevat koko sarjan kantavaa teemaa haaveesta rakentaa parempi, väkivallaton maailma, ja esittelevät siksi sarjaa Thorfinnin näkökulmaa laajemmin. Kappale pohtii, mikä meni vikaan ja miksi maailma on tällainen, että vain vahvimmat selviävät. Kappale myös väläyttelee sarjan nimessä mainittua Vinlantia, ihmeellistä uutta maata, jossa ei ole väkivaltaa, vaikka Thorfinn itse on oikeastaan unohtanutkin koko asian. Kappale päättyy Thorfinnin tuskaisena huutavaan siluettiin ruumiiden keskellä, ja lyriikat kirkuvat, että vastatkaa joku: onko tämä nyt se maailma, jonka puolesta taistelemme? Täydellistä! Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot, Hype, Musiikki Tagit: Vinland Saga Kommentteja: 0 »

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Liian hyvät

12.7.2020 kello 14:08

Taas on aika jatkaa viime vuoden parhaiden alku- ja lopputunnareiden kanssa. Aiemmissa kirjoituksissa valokeilaan pääsivät parhaat positiivista energiaa ja parhaat ristiriitaisia tunteita ilmaisevat pätkät. Tässä kolmannessa osassa nostan esille muutaman OP:n, jotka ovat aivan liian hyviä huonoille sarjoilleen ja antavat niistä aivan liian hyvän kuvan. Jännästi näitä molempia hallitsee sadeteema.

The Rising of the Shield Hero OP2

2019OPED Kilppari

Naofumi kutsutaan fantasiamaailmaan yhdeksi neljästä legendaarisesta sankarista, mutta hänet lavastetaan rikolliseksi. Hän löytää kuitenkin uskolliset tiimitoverit, joiden avulla nousee katkeruuden alhosta ja alkaa olla paras jäbä.

Kappale: FAITH (Madkid)

The Rising of the Shield Heron (Tate no yuusha no nariagari) molemmat OP-kappaleet tehnyt MADKID on uusi suosikkini animebiisittäjistä, ja bändi tuo mielestäni sarjaan tosi hyvän tunnun. En ollut villinä ykkös-OP:n videosta, vaikka siinäkin on paljon hyvää, mutta rakastuin itse kappaleeseen tosi täysillä. Kakkos-OP:n kohdalla molemmat palikat osuivat sitten mielestäni kohdilleen tosi hyvin. Ne luovat yhteispelinä erittäin vahvan intron sarjalle, joka ei valitettavasti olemaan yhtä mahtava kuin mitä alkutunnarin perusteella voisi uskoa.

Pätkä alkaa prologimaisella kaikujumitusautotunella ja hetkillä, jotka esittelevät kolme muuta fantasiamaailmaan kutsuttua sankaria, jousisankarin, keihässankarin ja miekkasankarin, jotka huomaavat sateen alkaneen. OP kohtelee muita sankaripoikia ihan niin kuin oikeita hahmoja. Sääli että itse sarjassa he ovat itsekkäitä tyhmimyksiä, toiset kaksi vain marginaalisesti vähemmän tolloja kuin täysin stryroksiaivoinen keihässankari (siinä missä nimi- ja päähenkilö Naofumi on tietysti epäitsekäs ja jalo ja älykäs ja neuvokas, vaikkakin ehkä vähän katkerotsundere näön vuoksi). Mutta hitsi kun on siisti tapa esitellä muut avainhahmot näyttämällä, miten he reagoivat sateeseen kuin ennakoiden jonkin suuren koitoksen saapumista!

Kun kappale alkaa kunnolla puhaltamaan, OP siirtyy sankareistamme suurimpaan, Naofumiin. Pätkä antaa valokeilan polvia myöten vedessä sateen alla seisoville Naofumille ja hänen miekkatyttökumppanilleen Raphtalialle, joiden välinen side on periaatteessa sarjan emotionaalinen selkäranka.

Naofumi tuntuu haukkovan henkeään ja näyttää ahdistuneelta, Raphtalia taas luo katseensa taivaaseen määrätietoisen näköisenä. Kylläpäs tykkään tästä dynamiikasta! Seuraavaksi molemmat tulevat tärskäistyksi veden alle, symboloiden heidän vaikeuksiaan. Mahtavaa, kuulostaa kamppailujen kautta saavutettavalta hahmonkehitykseltä!

Kuva muuttuu mustavalkoiseksi ja alkaa tykittää pääparivaljakon traumaattisia hetkiä. OP ottaa keskiöönsä sarjan ensimmäisen puoliskon huipennuksena toimineen Naofumin ja keihästyhmyri Motoyasun yhteenoton, jossa Naofumi kärsi täysin epäreilun ja tuskaisen tappion.

Tämä avainhetki yhdistetään aivan huikealla tavalla metaforisesti kuvaamaan sitä, miten Naofumi ja Raphtalia, kaksi elämän riepottelemaa rikkinäistä sielua, ovat kumpikin löytäneet uuden paremman elämän toistensa ansiosta. Naofumi on tappion alhossa ja kaikki on menetetty, mutta maahan tippuvat kyyneleet eivät olleetkaan hänen, vaan orjakaupan rääsyihin puetun pienen Raphtalian. Surkea pikku-Raphtalia ojentaa kätensä Naofumia kohti ja – yllättäen aikuiseksi kasvaen – kaappaa sankarin syleilyynsä palauttaen värit tämän maailmaan taustakappaleen pärähtäessä samalla huippukohdassaan ilmiliekkeihin.

Hetki on todella kaunis ja liikuttava, ja se antaa Raphtalialle vaikuttavaa toimijuutta. Nämä kaksi tarvitsevat toisiaan, ja heidän suhteensa kasvaa ja muuttuu varmasti sarjan edetessä, kun kumpikin heistä pääsee kasvamaan toisen tukipilarina… tai tällainen kuva OP:n perusteella syntyy.

Kunpa sarja itsekin esittäisi Naofumin ja Raphtalian suhteen enemmän tästä kulmasta ja vähemmän siitä kulmasta, että Raphtalia ja jättiläislintutyttö Filo kilvoittelevat siitä, kumpi pääsee Naofumin superseksikkäisiin pöksyihin sillä välin, kun Naofumi itse ei koe mitään muuta kuin maailman cooleinta ja lämpimintä perheellistä viehtymystä tyttöihin.

Koska eihän kivalla tyttöhahmolla nyt kerta kaikkiaan voi olla muuta päämäärää sarjassa kuin unelmoida ihanaisen Naofumin perään! Miksi kukaan neito haluaisi käyttää energiaa mihinkään muuhun! Ja siis eihän päähenkilö olisi yhtään cool jos vastaisi vaikka johonkin näihin tunteisiin niin, että siitä saataisiin aktiivista tunnekehitystä hahmojen välille. Ei – parempi on säilyttää status quo, joka varmistaa, ettei Naofumi varmasti näy koskaan yhtään nolossa valossa, mikä taas voisi tapahtua, jos kokeiltaisiin kehittää hahmoja tai näiden suhteita. Koska onhan hän unelmien sankari, vaikka onkin katkera kohtaamistaan vääryyksistä ja siksi hänen sielussaan on suuri haava. ;___; Voi Naofumi-raukkaa, kun on vääryyksiä kokenut vaikka onkin paras!

Sitten seuraakin menevä taistelumontaasi, jossa kaikki sarjan hahmot kerääntyvät ottamaan yhteen pimeyden voimien kanssa. Lopuksi Naofumi yrittää yksin kannatella valtavaa tulipallotaikaiskua tai vastaavaa. Hän on jo musertumassa, kun voimat eivät tahdo riittää, mutta sitten apuun saapuvat Raphtalia, Filo ja se kivempi prinsessa Melty, ja yhdessä he kestävät. Naofumin ilme vaihtuu hämmästyksestä hymyyn, kun hän tajuaa, ettei ole sittenkään yksin koitoksiensa kanssa. Ihan sairaan siistiä, mitä tunnekasvua voinkaan odottaa tästä sarjalta! Tai sitten ei.

OP:n vahvuus on, että se saa niin hyvin kiinni ja esitettyä sarjan kökön toteutuksen taustalla olevat todella vahvat ja hyvät ideat. Sarja itse ei vain ole kiinnostunut tutkimaan näitä ideoitaan kauheasti, koska sillä on kiire peilata Naofumin hienoutta ja hyvyyttä yhtäältä muiden sankarien tyhmyyteen ja turhuuteen, toisaalta siihen miten kaikki hyvät tytöt haluavat Naofumia ja kolmanneksi siihen, miten kaikki vastaantulevat oppivat arvostamaan Naofumia hänen nihkeän ulkokuorensa alta paljastuvan oikeudentajunsa ja avuliaisuutensa takia. Ah, niin täydellinen jäbä!

Haluaisin todella nähdä sen sarjan, josta tämä OP kertoo, koska se näyttää ihan todella mahtavalta sarjalta täynnä mielenkiintoista hahmosisältöä. Sääli, ettei sitä sarjaa ole olemassa, vaan ainoastaan sen halpa toiveentoteutuskärsimysvoimafantasiapiraattikopio. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Anime, Avautuminen, Musiikki Tagit: Domestic Girlfriend, Scum's Wish, Shield Hero Kommentteja: 0 »

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Ristiriitaiset tunteet

21.6.2020 kello 19:38

Viime vuoden parhaiden alku- ja lopputunnareiden jono jatkuu taas toisella neljästä postauksesta (hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus, kun pitikin valmistautua DesucOnlineen tässä välissä)! Viimeksi käsittelin tunnareita, jotka saivat parhaiten ilmaistua sarjojensa positiiviset energiat. Tällä kertaa vuorossa on kokoelma pätkiä, jotka ilmentävät erityisen hyvin sarjansa keskiössä olevia ristiriitaisia tunteita.

Beastars ED1+2+3

2019 OPED Beastars

Eläinten asuttamassa maailmassa ujo susipoika Legosi ihastuu viehättävään kääpiökanityttö Haruun, mutta onko tunne enemmän rakkautta vai lihanhimoa?

Beastarsin nukkeanimaatio-OP on erikoisuudessaan tosi jännä. Siinä video ja kappale on rytmitetty yhteen luomaan todella hyvin sarjaa kuvaavan narratiivin, vaikka sen lyriikoiden engrish-osuudet ovatkin vielä normaaliakin kiusaannuttavampaa höpöhöpöä. Pidin kuitenkin sarjan ED-valikoimaa vielä jännempänä ja vivahteikkaampana kokonaisuutena tarinan eri tunnelatausten kannalta. Beastars oli yksi viime vuoden onnistuneimmista ja innostavimmista sarjoista paitsi Studio Orangen komean tuotannon ansiosta, myös etenkin vahvan tematiikkansa ja hahmonrakennuksensa takia.

Sarjalla on kolme erilaista lopputunnaria, joita se vaihtelee jaksoittain. Kaikki ne seuraavat visuaalisesti ja rakenteellisesti samaa kaavaa, mutta niiden emotionaalinen sisältö on hyvin erilainen. Yurika laulaa kaikki kappaleet, jotka sopivat siksi yhteen, mutta ovat kuitenkin tunnelmaltaan erilaisia.

Kukin ED alkaa esiripun nousemisesta ja päättyy esiripun laskemiseen sekä rakentuu muutenkin teatterinäyttämön ja -lavasteiden ympärille. Tämä on sopivaa, koska päähenkilö Legosi on koulun näytelmäkerhossa, joka on jatkuvasti läsnä sarjassa. Lisäksi lavastemotiivi tuo pätkiin mielenkiintoisen kaiun sarjan sanomasta, joka pohtii, elävätkö lihansyöjä- ja kasvinsyöjähahmot vain keinotekoisessa kulissiharmoniassa keskenään.

Kaikissa pätkissä toistuu kuvio siitä, että alussa Legosi istuu penkillä, luo katseensa kuuhun ja lähtee sen jälkeen kävelemään kulissimaailman halki. Loppuhuipennuksena hän kohtaa ED:stä riippuen joko ihastuksensa Harun tai sekä hänen että koko muun koulun ihaileman saksanhirvi Louisin, ja esirippu laskee kohtaamisen ylle.

Ensimmäinen ED, Le Zoo (jaksot 2, 5, 8 ja 9), keskittyy Legosin ja Harun suhteen mahdollisuuksiin ja positiivisiin tunteisiin. Siinä Legosi katsoo maailmaa positiiviseen sävyyn mutta ei kauhean määrätietoisesti. Hän kulkee läpi miellyttävän rauhaisan ja hehkeänsinisen yön ja havahtuu lopussa rutiineistaan löydettyään jotain uutta ja kaunista maailmasta. Lyriikat kertovat siitä, miten erilaisuuskin voi sopia yhteen ja miten kivaa on tutustua lähemmin.

Toinen ED, Sleeping Instinct (jaksot 3, 7 ja 10), taas keskittyy lyriikoita myöten Legosin ja Harun suhteeseen sisältyviin vaaroihin ja hahmoja ahdistaviin piirteisiin. Legosi pelkää saalistajan vaistojaan, hän pelkää menettävänsä hallinnan itsestään lihanhimon takia, onhan Haru saaliseläin. Lopussa näin näyttää olevan vaarassa käydä, kun hän kohtaa yksin suihkulähteen vieressä olevan Harun. Pätkässä käytetään varjoja ja peilikuvia hyödyksi onnistuneen kylmäävällä tavalla, ja sen värimaailma on aggressiivisen punainen kontrastina Le Zoon siniselle.

Kolmas ED, Marble (jaksot 4, 6, 11), ottaa fokukseen Legosin ja Louisin suhteen. Se myös korostaa Legosin ystävyyttä sarjan alussa raa’asti tapetun kerhokaverin, alpakkapoika Temin kanssa. Sen tunnetematiikka liittyy ehkä kaikista suorimmin sarjan pääteemaan, eli lihansyöjien ja kasvinsyöjien väliseen toveruuteen ja toisaalta siellä kyteviin epäluuloihin. Pätkä on sävyltään nostalginen, kun Legosin Temiin liittyvät muistot heijastuvat alun kuusta (0:22). Toisaalta muut tärkeät kohtaamiset lihansyöjien ja kasvinsyöjien välillä heijastuvat myöhemmin Legosin kasvoille (0:44). Louiskin laskee kätensä Legosin olalle ja kävelee sitten pois, kuin olisi jättänyt Legosille tärkeän tehtävän. Kappaleen lyriikat viittaavat myös ystävyyteen ja erilleen kasvamiseen.

ED-pätkiä pyritään käyttämään sarjassa korostamaan kyseisen jakson keskiössä olevia hahmosuhteita ja tunteita, ja etenkin niiden ansio on sarjan eri puolien tarkastelu ja tiivistäminen. Lisäksi kukin pätkä on itsessään taidokas ja mielenkiintoinen kokonaisuus, ja niiden vertaaminen toisiinsa vielä enemmän. Ne yhdessä tiivistävät sarjan keskiössä olevat asiat valloittavan hyvin, ja ne ovat täynnä mielenkiintoista visuaalista kikkailua.

Yurika teki vielä neljännen kappaleen Beastarsin viimeiseen jaksoon, mutta siihen ei ole tehty varsinaista ED-videota, vaan kappale vain soi epilogimontaasin päällä, eikä siksi jäänyt minulle juurikaan mieleen. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Anime, Musiikki Tagit: Ao-chan Can't Study, Beastars, Lord El-Melloi II Kommentteja: 2 »

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Positiiviset energiat

23.5.2020 kello 18:42

Kirjoitin viime talvena suosikeistani vuoden 2018 animesarjojen alku- ja lopputunnarien joukossa. Tykkään hirveästi OP- ja ED-matskuista, joten innostus jatkui sitten vuoden 2019 talvikauden sarjoihinkin. Ja nyt on aika vihdoin käydä muiden 2019 mahtavimpien tunnareiden kimppuun (tyylikkäästi näin kesän korvilla, vaikka vuosi-top-listat on yleensä tapana tehdä alkuvuodesta). Minusta on todella kiehtovaa, miten OP:t ja ED:t voivat kertoa sarjasta paljon, korostaa sen eri puolia, ennakoida tapahtumia ja heijastaa teemoja – ja siten vaikuttaa katsomiskokemukseen. Erityisesti minua kiinnostaa se, millaisena OP tai ED kertoo sarjan tarinan.

Tällä kertaa en kuitenkaan ryhmittele tunnareita parhaimmuuden mukaan vaan teemoittain neljässä osassa. Ensimmäiseksi valokeilaan pääsevät minuun suurimman vaikutuksen tehneet positiivista energiaa ja eteenpäin menemistä huokuvat pätkät.

Dr. Stone OP 1

2019OPED Dr Stone

Koko ihmiskunta kivettyy eräänä päivänä salaperäisesti, ja tiedemiehenalku Senkuu herää 3700 vuotta myöhemmin kivettymisestä ja päättää rakentaa teknologiayhteiskunnan uudestaan.

Kappale: Good Morning World! (BURNOUT SYNDROMES)

Dr. Stone on sarja, jolta en odottanut juuri mitään mutta joka päätyi olemaan tosi hauskaa seurattavaa, kunhan maltoin antaa tiettyjä maailmanrakennuksellisia kummallisuuksia anteeksi. Myös sarjan molemmat OP:t ovat tosi onnistuneita, mutta tykkään niistä vähän eri syistä.

Ensimmäinen OP iskee etenkin kappaleen ja tunnelmansa ansiosta. Huomaan edelleen aina välillä hyräileväni alkusäkeitä ”Ohayou sekai, good morning woo-oorld!” Kappale on tosi vetävä, ja Burnout Syndromesin vokalistin syvän kumea ääni kuulostaa maailman ihanimmalta suklaajäätelöannokselta.

Pätkässä on myös tosi kivoja valaistusjuttuja, jotka välkehtivät ja saavat kauniin väriloiston valtaamaan OP:n. Kun lyriikat toivottavat ihan alussa huomenet maailmalle, aurinko nousee maapallon taustalla ja luo komean vastavalaistuksen.

Päähenkilö Senkuu esitellään kävelemässä metsässä suoraan kohti kameraa auringonnousun sinervän valon hohkatessa taistalla. Myöhemmin pääantagonisti Tsukasan kävellessä vastaavasti kohti kameraa taustalla hehkuukin auringonlaskun punainen valo. Lisäksi aivan jokainen muukin OP:n leikkaus on sävytetty jollakin todella kauniilla valonlähteellä, oli se sitten aurinko, kuu tai ihan vain Senkuun sielua valaiseva tiede (0:44).

Vaikka OP keskittyykin tapahtumiensa puolesta aika pitkälti esittelemään staattisesti hahmojaan, upeiden valaistuselementtien takia sitä on hurjan kiva katsoa. Valo sitoutuu myös tiukasti sarjan tiedepositiivisuuden teemaan: me ihmiset olemme luoneet tieteen keinoin lukemattomia mittaamattoman ihmeellisiä keksintöjä, ja se on henkeäsalpaavan kaunis asia.

On toisaalta aikamoinen pettymys tähän maailmanaikaan, ettei sarja juuri kritisoi nykymaailman ympäristöongelmia ja muuta menoa tai korosta sitä, miten tiede on hieno juttu, jolla saisimme tehtyä maailmasta nykyistä paremman sekä ihmisille että muille eläville, kunhan sitä käytettäisiin järkevämmin. Sen sijaan tarina keskittyy aika sokeasti vain ihannoimaan ihmiskunnan saavutuksia. Mutta ehkä Japani ei vain vielä ole tässä ajattelupisteessä, kuten Petteri Uusitalo kirjoittaa Idän lumossa, eikä siksi japanilaisessa fiktiossakaan kovin usein tällaisia teemoja nähdä.

OP sisältää yleisen hahmoesittelyn lisäksi joitakin tosi kivoja henkäyksiä sarjan tärkeisiin keksintöihin. Erityisesti kohta, jossa Suika-tyttö katselee ympärilleen auringonkukkien keskellä, on kaunis (1:11). Voimakkaasti likinäköisen Suikan melonikypärään asennetut linssit välkähtävät auringonvalossa kuin liikutuksen merkkinä, kun tyttö näkee ensimmäistä kertaa ympäröivän maailman tarkasti. Ja tietysti mahdottoman iloisesti pärskähtävä Senkuu-Cola (1:05) on hauska pieni lupaus tulevasta, jota oma kotikatsomoni odotti innoissaan OP:n ansiosta heti alkujaksoista asti. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Anime, Hype, Musiikki Tagit: Dr. Stone, How Heavy Are the Dumbbells You Lift? / Dumbbell nan kilo moteru?, Kono oto tomare! Kommentteja: 0 »

Prinsessapäiväkirjat: Atlantiksen naiset

22.4.2020 kello 18:39

Edellisestä Prinsessapäiväkirjat-postauksesta ja ylipäänsä mistään postauksesta on aivan liian pitkä aika, joten tuntuupas mahtavalta päästä tässä projektissa taas askel eteenpäin! Tarkoitus ei ole lopettaa Disneyn sankarittarista kirjoittamista, mutta elämässä kävi niin, että Mangakartta-podcast on vienyt valtavan palan sisällöntuottoajastani ja -jaksamisestani, enkä siksi ole saanut sen aloittamisen jälkeen kauheasti aikaan kirjoitettua sisältöä. Podcast-projekti on kuitenkin ollut aivan huikean hauska, ja sen parissa puuhailu on tehnyt minut tosi onnelliseksi, joten en kadu mitään, mutta haluan kyllä pitää tämän ikioman ajatusten valtakuntanikin elossa vähän paremmin. Näiden alkukuulumisten jälkeen, käydäänpäs itse asiaan!

***

Elokuvasta Atlantis (2001)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Atlantis on juonivetoinen ensemble-elokuva, jossa fokus jakautuu Disneylle tyypillisen kolmen tai neljän tärkeän päähenkilön sijaan noin kymmenen hahmon kesken. Leffa on muutenkin mielenkiintoinen tapaus Disneyn animaatioklassikkojen joukossa, koska se havitteli ihan toisenlaista yleisöä kuin suurin osa klassikoista. Leffaan toi jännän uuden sävyn Indiana Jones -henkinen aarteenetsintäseikkailu tieteispiirteillä ja ilman musikaalikohtauksia.

Kun katsoin leffan pitkästä aikaa uusiksi, tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei se ole silmissäni enää niin jännittävä kuin muistin, ja valkoisen miehen taakkaa tihkuva tematiikkakin tuntuu joka katsomiskerralla nihkeämmältä. Leffalla on kuitenkin se ainutlaatuinen piirre, että sen laajaan keskeiseen hahmokaartiin kuuluu peräti neljä hyvin erilaista naishahmoa, jotka saavat osapuilleen yhtä paljon huomiota.

Prinsessa Kida

Atlantiksen prinsessa toivoo ulkomaailmasta saapuneen fiksun kielitieteilijä Milon voivan auttaa tuomaan hänen kansansa teknologisen kukoistuksen takaisin.

Kida toimittaa leffassa Disneyn perinteistä love interest -naispääosan virkaa. Hänellä on kuitenkin renessanssi-leffojen naispääosiin verrattuna melko pieni rooli leffassa, sillä hän tulee mukaan kuvioihin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ja loppurähinän ajaksi muuttuu jonkinlaiseksi taivaalliseksi, tiedottomaksi olevaisuudeksi. Hänen roolinsa tarinassa on lähinnä edustaa atlantislaisia, tutustua sankari Miloon ja näyttää tälle paikkoja (jotta Milo voi sitten pelastaa päivän).

Kida onkin Atlantiksen naishahmoista olemukseltaan, piirteiltään ja rooliltaan tyypillisin Disney-sankaritar ja valitettavasti mielestäni myös leffan tylsin naishahmo. Hän on kaikin puolin viehättävä hahmo, joka kantaa itsensä ihailtavan karismaattisesti ja jolla on ihastuttava pilke silmäkulmassa sekä avoin ja rohkea suhtautuminen maailmaan. Vähäiseksi jäävän hahmofokuksensa takia hän ei kuitenkaan jää mieleen erityisesti. Hahmo ei tunnu pinnalliselta tai karikatyyrimäiseltä, mutta hän jää niin sivuun elokuvan keskiosan ulkopuolella, ettei hän saa myöskään riittävästi syvennystä.

Prinsessa Ruususen Auroran tapaan hän on persoonallinen ja hauska hahmo, joka vaikuttaa siltä, että voisi olla paljon enemmän, jos olisi saanut elokuvassa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Kida tuntuu lähinnä täyttävän perinteisen sankarittaren tehtävää siinä missä muut naishahmot saavat osakseen paljon mielenkiintoisempia, erottuvampia ja epätyypillisempiä rooleja.

Kidan hahmodesign on mielestäni hauska ja myös hahmon mieleenpainuvin piirre. Altantislaisten tumma iho ja valkoiset hiukset ovat tietysti paras reunailevan nörtin fantasia-look, ja kampauksessa vuorottelevat terävät ja aggressiivisen tasaiseksi leikatut suortuvat tuovat tosi hauskan kehyksen Kidan kasvoille. Tummat kulmakarvat hyvin vaaleahiuksisilla hahmoilla ovat usein vähän vaikea elementti, mutta Kidan kohdalla ne luovat mielestäni aika jännän ja vieraan kontrastin. Muiden naishahmojen tavoin Kidan kasvot ja etenkin täyteläiset huulet ovat hyvin ilmaisuvoimaisia. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat Tagit: Disney Kommentteja: 3 »

Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

11.8.2019 kello 19:43

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha

Aiheet: Anime, Hahmot, Manga Tagit: Asahi Tsutsui, Black Butler / Kuroshitsuji, Blue Flag, Io Sakisaka, Jumping, Jun Mochizuki, Kaito, Pandora Hearts, Re:Zero, Tsuritama, Utena, Yana Toboso Kommentteja: 6 »

Mangakartta ja Anime-Alias

1.6.2019 kello 14:04

En ole kauheasti harrastanut tällaisia kuulumispostauksia, mutta nyt teki mieli vähän mainostaa omia aktiviteetteja.

Jännittävä uusi projekti

Olen nyt keväällä nimittäin intoillut kovasti podcastaamishommista, kun päätimme jokin aika sitten Petteri Uusitalon kanssa perustaa manga-aiheisen podcastin, jonka nimeksi tuli Mangakartta. Saimme juuri eilen julkaistua podcastin toisen jakson, ja olen edelleen ihan täpinässä, koska tähän mennessä homma on ollut tosi kivaa, ja haluan taas pian päästä höpöttämään seuraavasta sarjasta.

Jaksojen alussa keskustelemme aina muutamasta valikoidusta ajankohtaisesta aiheesta, minkä jälkeen siirrymme juttelemaan jakson pääaiheena olevasta sarjasta arvostelutyyliin. Tähän mennessä fokukseen ovat päätyneet Sherlock Holmes -tarina Patriootti Moriarty ja lohikäärmeseikkailu Lindbergh. Jaksojen loppupuolella käymme vielä läpi muutaman noston viime viikkojen mangalukemisistamme. Ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen formaattiin – on kiva ettei rakenne ole liian sirpaleinen, mutta päästää silti puhumaan useammasta sarjasta ja aiheesta.

Tällä hetkellä Suomessa pyörii Mangakartan rinnalla käsittääkseni kaksi vanhempaa ja enemmän animeen keskittyvää podcastia, Siniristiotakut ja Teheanicast. Meillä Petterin kanssa oli kuitenkin tarve höpistä nimenomaan mangasta, koska parhaista sarjakuvista ei voi koskaan olla liikaa pöhinää ja keskustelua. Rakastamme molemmat mangaa, mutta painotamme lukiessamme vähän erilaisia asioita, joten aiheesta on kovin hauska keskustella.

En ole koskaan ollut kovin itsevarma itsestäni puhujana, vaan olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti hyvänä kirjallisena ilmaisijana. Toisaalta sitä suuremmalla syyllä olen ajatellut, että podcastaaminen voisi olla arvokasta harjoitusta. Tekniikka ei ole ominta alaani, joten Petteri hoitaa kaiken teknisen säätämisen.

Toivottavasti tulevaisuudessa puhuminen alkaa sujua pikkuisen vähemmän jäisesti, ja ehkä se täytesanojen, ajatustaukojen ja takeltelujen määrä jää myös ennen pitkää vähemmäksi. Ja tulevaisuudessa pitää ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota siihen, että muistaisi kustakin sarjasta puhuttaessa tiivistää lyhyesti, mistä tarina kertoo. Mutta jospa saisimme tästä leivottua aika säännöllisen jutun, niin varmasti harjaantuminen alkaa jossain vaiheessa näkyä. Kaikki palaute on tervetullutta ja sarjatoivomuksiakin saa laittaa.

aliaskuva

Anime-Alias-korteista löytyy jo yli tuhat selitettävää nimeä ja termiä.

Lahdessa taas pidetään tuttuun tapaan Desucon 14.-16. kesäkuuta. Minulla on taas pitkästä aikaa useampiakin ohjelmaideoita, mutta kesä-Desu seuraa sen verran nopeasti alkuvuoden Desucon Frostbiteä, että en uskaltanut lähteä tarjoamaan puheohjelmaa. Mutta toivottavasti löydyn ensi talven Frostbiten ohjelmakartasta taas ihan puheohjelman merkeissä.

Sen sijaan menemme Petterin kanssa vetämään kesä-Desuun tämän vuoden Frostbitestä tuttua Anime-Alias-pelipajaa. Pelihän toimii Alias-pelin lailla sanaselityspelinä, mutta kortit olemme tehneet itse ja keränneet niihin anime- ja mangasarjoja ja niiden hahmoja, tekijöitä mangakoista ohjaajiin sekä viihteestä tuttuja tropeita, esineitä ja paikkoja. Peli löytyy sunnuntain viimeiseltä ohjelmaslotilta klo 15-16:30, ja ajatuksena on tarjota loppuconiin vähän aktiivisempaa puuhaa, jos puheohjelmassa istuminen alkaa väsyttää mutta päättäjäisiin pitäisi vielä jaksaa. Paikalle saa tulla pelaamaan niin kauan kuin pelaajia mahtuu, tai sitten ihan vain seuraamaan sivusta.

Aiheet: Blogi, Manga, Tapahtumat, Välipala Tagit: Lindbergh, Patriootti Moriarty Kommentteja: 4 »

Kannesta kanteen: Pandora Hearts

28.4.2019 kello 18:58

Pysähdyinpä pitkästä aikaa miettimään mangakansia.

Vahvoissa sarjoissa on usein (mutta ei toki aina) toimiva kansisuunnittelu, sillä monet hyvät mangakat osaavat kuvastaa sarjaansa sen kansissa tavalla, joka herättää lukijoiden mielenkiinnon. Tämä havainto pätee monen muun teoksen ohella Jun Mochizukin Pandora Heartsiin, joka on yksi suurimmista mangasuosikeistani ja jonka kannet muodostavat todella mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Neljän suuren herttuasuvun edustajat yrittävät estää sata vuotta sitten sattunutta, koko silloisen pääkaupungin tuhonnutta tragediaa toistumasta ja selvittävät samalla menneisyyden saloja.

Sarjan kansien tehokkuuden salaisuus löytyy niiden yksinkertaisesta designista ja yhtenäisestä teemasta. Jokainen kansi esittelee jonkun hahmon valkoisella taustalla, jolle on painettu jokin hahmoon liittyvä symboli ja välillä jotain rekvisiittaa. Kansien tärkein elementti on, että kansikuvahahmo on aina jollain tavalla vuorovaikutuksessa kahlekettinkien kanssa.

Kahleet liittyvät karmeasta Abyss-todellisuudesta ihmisten todellisuuteen pyrkiviin chain-hirviöihin, sekä temaattisella tasolla hahmoihin. Kahleet edustavat sarjassa ennen kaikkea menneisyyden painolastia, jota kaikilta hahmoilta löytyy valtava määrä. Kansikuvissa osaa heistä kahleet sitovat, toiset pitelevät kettinkiä käsissään tai rikkovat kahleensa, ja joidenkin kohdalla ne vain kulkevat hahmon taustalla tai edessä. Kahleiden ja muiden kansielementtien asettelu kuvastaa kunkin hahmon sisäisiä konflikteja ja näiden roolia tarinassa.

Toisin kuin Magin kannet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ja jotka tuntuvat kuvaavan jotain oikeaa tilannetta sarjassa, Pandora Heartsin kansissa hahmot vain pönöttävät ja poseeraavat itselleen tyypilliseen tapaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmä, sillä Pandora Heartsin kannet yhdistävät kansikuville tyypillisen pönötysposeerauksen ja itse tarinan kertomiseen osallistumisen.

Kansista löytyy osuvaa hahmonrakennusta, joka kannustaa tarinan edetessä lukijaa pohtimaan, mitä kukin kansi kuvastaa hahmostaan. Näin kannet tuovat tarinan kokonaisuuteen sellaisen tason ja tiivistävät tiettyä hahmoa koskevaa informaatiota sellaiseksi esitykseksi, jota sarja ei välttämättä muutoin suoraan sano. Jokainen kansi kertoo jotain kansikuvahahmosta ja ohjaa sen avulla lukijan huomiota etenkin kyseisen pokkarin tapahtumien osalta mutta myös muutoin tarinan kontekstissa.

Esimerkiksi pokkarin 9 kannessa Julman Vincent Nightrayn tahdottomana kätyrinä toimivaa surumielistä Echoa kahleet puristavat melkein joka raajasta, ja tyttö näyttää kohtaloonsa tyytyvältä mutta ahdistuneelta. Taustalle painettu siipiornamentti, jonka päähenkilö Oz lahjoittaa Echolle siipifestivaaleilla, tuo kuitenkin kanteen esille myös Echon osin tiedostamattoman toiveen olla oikea henkilö ja vapaa tekemään niin kuin itse näkee oikeaksi. Pokkarin 15 kannessa taas tiedonkeruuseen erikoistuneen salamyhkäisen ja todellisia tarkoitusperiään piilottelevan Barman herttuan jalkojen välistä kaulan ympäri kiertyvä kahle on vain hädin tuskin näkyvissä, ja hän myös peittää kasvonsa viuhkallaan.

Kukin kansi kertoo näin oman tarinansa esittämästään hahmosta, ja se saa lukijankin kiinnostumaan siitä, miten tarina jatkuu. Kannet ja niiden esittämien hahmojen erilaiset tärkeät esineet ja symbolit sekä se, miten kukin hahmo on tekemisissä kahleidensa kanssa, tekevät selväksi, että sarjan jokaisella hahmolla on tarina kerrottavanaan, ja minä ainakin paloin halusta saada tietää hahmoista lisää.

Sekin toki auttaa, että Mochizuki paitsi piirtää erittäin kauniisti, on myös äärimmäisen taitava visuaalinen tarinankertoja. Hänen kykynsä ilmaista tunnetiloja sekä hahmojen taustoja, mielenliikkeitä ja persoonallisuutta on aivan ilmiömäistä, ja taidot näkyvät myös kansissa. Hänen ilmetyöskentelynsä on yhtä aikaa monisyisen hienovaraista ja loisteliaan ilmaisuvoimaista. Kansien häkellyttävä vesivärihenkinen värityöskentely ihanine liukuväripintoineen saa myös kansiin kauniin eläväisen sävyn. Mochizukin väripinnat eivät ole koskaan tasavärisiä, vaan sävyn vaihtelu kankaissa ja hiuksissa tuo niihin kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa.

Summauksena Pandora Heartsin kansia on kiva katsoa, mutta ne tuovat lisäksi omaa sisältöään sarjan kokonaisuuteen ja ohjaavat lukijan ajattelua kunkin hahmon olennaisiin konflikteihin.

Kuvat @ Jun Mochizuki, Square Enix

Aiheet: Hahmot, Manga, Taide ja tyyli Tagit: Jun Mochizuki, Magi, Pandora Hearts Kommentteja: 0 »

Animetalvi parhaiden openingien kautta

7.4.2019 kello 17:56

Olen koko alkuvuoden hifistellyt animesarjojen openingeista ihan ennennäkemättömällä raivolla, joten täytyi päästä miettimään talvikauden animesarjojakin parhaiden alkutunnarien pohjalta.

The Promised Neverland OP

NeverlandOP

Rauhaisen orpokodin vanhimmat lapset päättävät paeta, kun he saavat tietää kauhean totuuden siitä, minne ”adoptoidut” lapset oikeasti päätyvät.

Kappale: Touch Off (UVERworld)

The Promised Neverlandin (Yakusoku no Neverland) OP yhdistää mahdottoman hyvin energistä päättäväisyyttä ja ahdistavaa umpikujaan jumittumisen tunnetta. Kappale on monisävyinen, ja video on ohjattu istumaan musiikin rytmiin täydellisesti. Yksittäiset kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta, koska kappaleen tahtiin sumentuva ja tarkentuva kamera sekä tummana roiskuvat värit pääsevät parhaaseen loistoonsa nimenomaan liikkeessä. Tunnelmankuvaus onkin tämän OP:n kantava voima.

Alkupuolellaan OP myös esittelee päähenkilönsä ja näiden keskinäiset roolit tehokkaasti. Sosiaalinen, suorasukainen ja energinen Emma esitellään hyvin hymyileväisenä ja fyysisenä hahmona hyppimässä innokkaasti ja halailemassa pienempiä lapsia. Hän myös nappaa niskahaliin pääpojat Normanin ja Rayn, mikä heijastaa hänen rooliaan kolmikon eteenpäin ajavana voimana, suunnannäyttäjänä ja emotionaalisena liimana.

Tiimin strategisena painopisteenä toimivan Normanin osalta OP keskittyy esittelemään hänen eri puoliaan. Ensin hän näyttää yleisölle määrätietoisen hymyn, joka kertoo, että tilanne on hallinnassa. Sitten seuraa lempeän ystävällinen naurahdus. Kolmantena näytetään päättäväinen mutta hyvin vakava ilme, johon vahva varjostus tuo painostavuutta ja pahaenteisyyttä. Hahmosta on vaikea päätellä, onko hän lämmin vai kylmä, empaattinen vai juonitteleva – vai kaikkea tätä.

Kylmä Ray taas mulkoilee katsojia alaspäin. Hän vetäytyy omiin oloihinsa lukemaan, ja ohi kulkiessaan tarkkaavaisena huomaa kameran ja peittää sen kädellään. Kameran peittäminen toimii näpsäkästi samalla kertaa sekä pienenä neljännen seinän rikkomisena että viittauksena siihen, miten Rayn roolina on tiedon kerääminen tarkkailijan asemassaan.

Mielenkiintoisen esittelyn saavat myös pääantagonistien virkaa toimittavat orpokodin pitäjät, äiti Isabella ja sisar Krone. Kumpaakaan ei esitetä OP:ssa suoraan vastustajana, vaan heidän esittelynsä on näennäisen ystävällinen, mutta siihen on integroitu pahaenteisiä piirteitä.

Juuri ennen kuin näemme Isabellan äidillisesti hymyilevän lähikuvan, ruudulla läpyttelee perhonen, joka hajoaa palasiksi heti Isabellan esittelyhetken jälkeen. Äkkinäisen voimakas tapa, jolla Isabella napsauttaa kädessään pitämän taskukellon kiinni, tuo hahmoon myös hyytävän sävyn, vaikka hänen painostavan lempeä hymynsä ei värähdäkään. Kronen lähikuvassa taas hänen kasvonsa vääntyvät iloisesta epäystävälliseen hymyyn aivan hetkeksi. Kun hän tämän jälkeen taas leikkisästi hymyillen kauhaisee kasan lapsia syliinsä, hetki tuntuu ristiriitaisen karmivalta.

OP on lohduttoman synkkä, ja sarjan luonnetta juonittelutarinana korostaa tunnarin läpi esillä oleva palapeliteema. Sytytyslankateema taas tuo pätkään kiireisyyden tunnun – aikaa ei ole tuhlattavaksi, vaan kello seuraavan lapsen karmaisevaan kohtaloon tikittää jatkuvasti. OP edustaakin paremmin mangan ripeästi etenevää rytmitystä enemmän kuin animen viivyttelevämpää kerrontaa. Aiemminkin kehumani manga on pitänyt ainakin minut otteessaan tiukemmin, mutta animesovituskin on kelpo jännäri ja sen ensimmäinen tarinakaari päättyi vahvaan nuottiin. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot, Musiikki, Taide ja tyyli Tagit: Dororo, Kaguya-sama, Osamu Tezuka, The Promised Neverland Kommentteja: 1 »

10 vuotta!

13.2.2019 kello 21:04

Täsmälleen vuosikymmen sitten (minuutilleen) julkaisin ensimmäisen postaukseni Missing Linkissä, joten juhlapäivä ansaitsee pienen muistamisen.

Oma elämäni on blogin myötä rikastunut todella paljon. Olen oppinut fiktion analysoimisesta reippaasti uutta, kypsynyt ajattelijana ja saanut järjesteltyä ajatuksiani monien aiheiden ja teosten osalta. Minulle ajatusten tekstiksi pukeminen on ollut tehokkain tapa jäsennellä fiktion herättämiä ajatuksia ja tunteita, ja löydän itse yleensä kirjoittamalla paljon uutta aiheestani. Blogin kautta olen myös tutustunut moniin ihmisiin ja saanut upeita ystäviä.

Alkuvuosien jälkeen kirjoittelu on muuttunut koko ajan epäsäännöllisemmäksi, etenkin sen jälkeen, kun siirryin opiskelutouhuista työelämään reipas kolme vuotta sitten. Pääni on monesti täynnä aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aikaa ja jaksamista on ollut monessa kohtaa hyvin rajatusti, etenkin rankempien työjaksojen aikana.

Olen kuitenkin todennut, että eipä se epäsäännöllisyys haittaa. Mistään aikatauluista en pystyisi mitenkään pitämään kiinni, koska stressaantuisin liikaa, mutta aina kun kirjoitusinto iskee ja saan kirjoituksen julkaistua, tulee tosi hyvä olo. Blogiin kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä, hauska ja kehittävä harrastus, joten päätin aikoinaan elämän hektistyessä ottaa sen kanssa rennosti ja kirjoittaa sellaisista aiheista, jotka kulloinkin inspiroivat ja sellaisella tahdilla, mihin suuremmin stressaamatta pystyn. Olkoon siis oma tahti epäsäännöllistä, kunhan sitä riittää niin pitkään kuin kirjoittaminen on hauskaa. Sen sijaan toivoisin, että jaksaisin, ehtisin ja muistaisin kommentoida seuraamiani blogeja enemmän ja osallistua sitä kautta keskusteluun useammin. Ehkäpä voisin ottaa tämän omaksi vuoden 2019 haasteekseni.

Blogin ohelle on kehittynyt kaikenlaisia muitakin hienoja aktiviteetteja, joiden kanssa olen viettänyt ihania hetkiä. Kirjoitan juttuja myös Anime-lehteen, pidän ohjelmaa tapahtumissa, kirjoittelen nopeita ajatuksia fiktiopäiväkirjanani toimivaan Twitteriin ja juttelen harrastajaystävien kanssa tapahtumissa, blogimiiteissä, keskustelupiireissä ja tietysti ihan muuten vaan.

Kiitos siis kaikille Missing Linkin lukijoille ja ihanille ihmisille, jotka ovat tsempanneet blogin kanssa, jotka olen tämän blogin kautta tavannut tai jotka tulen vastaisuudessa tapaamaan! Kiitos myös kaikille animesta, Disneystä, muusta animaatiosta, mangasta ja muista kivoista nörttiaiheista bloggaaville ja aikaisemmin bloganneille, Twitterissä tööttäileville ja tapahtumissa tai muuten keskustelua ylläpitäville ja herätteleville ihmisille. Elämäni on paljon rikkaampaa ansiostanne!

Aiheet: Blogi Kommentteja: 4 »

« Vanhemmat artikkelit /