Prinsessapäiväkirjat: Megara, osa 2

24.7.2016 kello 12:00

Edelleen elokuvasta Herkules (Hercules, 1997)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Megara-introkuva2

Antagonistin puolelta sankarin tueksi loikkaaminen tekee Megarasta uniikin Disney-sankarittaren.

Megarasta on vuosien varrella muodostunut minulle hyvin henkilökohtainen hahmo, ja osittain tämän takia hänen Prinsessapäiväkirjojensa valmistuminen kesti erityisen pitkään. Haluaisin tehdä tunteilleni kreikkalaiskaunotarta kohtaan oikeutta, mutta välillä tuntuu siltä, että päädyn monessa kohtaa jaarittelemaan. Megara oli jopa tähän asti haasteellisinta prinsessapäiväkirjaneito Pocahontasiakin vaikeampi hahmo kuvata sanoin. Kuitenkin tuttuun tapaan olen löytänyt hahmosta niin paljon uutta ja pukenut ensimmäistä kertaa sanoiksi monia tähän asti mielessä epämääräisemmässä muodossa häilyneitä tuntoja, että tuntuu ihan siltä kuin olisin löytänyt Megaran ensimmäistä kertaa.

Ensimmäisessä osassa käytiin läpi Megaran persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Tällä kertaa vuorossa roolitus, tärkeät suhteet muihin hahmoihin ja sympaattisuus.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Hype, Länsiviihde, Nostalgia, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 0 »


Prinsessapäiväkirjat: Megara, osa 1

17.7.2016 kello 19:40

Elokuvasta Herkules (Hercules, 1997)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Megara-intro0

Kuolemanjumala Haadeksen vangiksi ja kätyriksi aikoinaan päätynyt kyynistynyt neito rakastuu puolijumalan voimilla varustettuun sankari Herkulekseen.

Herkules kuuluu niihin Disneyn klassikoihin, jotka paranevat silmissäni jokaisella katselukerralla. Pidän leffan yksinkertaista rakennetta hyvin onnistuneena, sillä kaikki tapahtumat on pohjustettu tehokkaasti. Leffa ei yleisesti ottaen tunnu kuuluvan Disneyn kaikkein rakastetuimpien animaatioiden piiriin, vaikka sillä onkin omat uskolliset tykkääjänsä. Monesti kritiikin kohteeksi päätyy räiskyvä tyyli, joka kirjoittaa huolettomasti uusiksi koko kreikkalaisen jumaltaruston ja sekoittaa yhteen moderneja komiikkaviittauksia ja vakavaa legendaa. Usein on kuulunut, ettei leffa osaa päättää, haluaako se olla vakavasti otettavaa draamaa vai pelkkä viittauspelleily, mutta minun makuuni Herkules on onnistunut löytämään aivan erityisen hyvän tasapainon näiden kahden ulottuvuuden välille. Erityisen rakkaaksi leffa on noussut rempseän skeptisen naispääosansa ansiosta. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Hype, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 2 »


Hetkestä hetkeen – vauhdin voimaa

22.5.2016 kello 18:44

Juokseminen on usein hyvin toteutettuna erityisen siisti tapa kuvata hahmojen tunnepurkauksia, ja siksi niihin on helppo sisällyttää paljon hahmolatausta. Lopputuloksena monet parhaista juoksuhetkistä jäävät elävästi mieleen ja tuovat teokseen kokonaisuutena ja varsinkin sen hahmoihin jotain hyvin tärkeää. Keräsin tähän kirjoitukseen ajatuksiani muutamasta suuresta juoksusuosikistani.

Steins;Gate – Okaben paniikki

Okarinjuoksu

 Epäsulava animaatio korostaa painostavaa tunnelmaa ja nostattaa pelkoja katsojankin mielessä.

Visual noveliin pohjautuva aikamatkustusanime Steins;Gate ei tehnyt ensi alkuun minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, vaikka ihan hauska sarja olikin. Jakson 11 loppu oli kuitenkin käänteentekevä hetki katselukokemuksessani. Hullua tiedemiestä leikkivä päähenkilö Okabe alkaa huomata ajautuneensa oikeasti vaaralliseen tilanteeseen saadessaan kauppareissulla uhkausviestin, jossa hänen todetaan tietävän liikaa ja jonka mukana tulee groteskisti kuva, joka esittää irtileikattua tyttönuken päätä. Okaben mieleen sattuu, että kaveriporukan kotitekoiseen tutkimuspäämajaan jäänyt lapsuudenystävä Mayuri saattaa olla vaarassa. Hän pudottaa ostoskorinsa siihen paikkaan ja lähtee juoksemaan paniikissa päämajaa kohti.

Okaben juoksumatkasta tekee ikimuistoisen se, että koko animaatiotyyli muuttuu kuvaamaan Okaben hätääntynyttä mielentilaa. Normaalistikaan sarja ei ole kovin värikäs, mutta juoksukohtauksesta värit häviävät kokonaan. Kaupunki muuttuu epämääräiseksi mustesotkuksi, ihmiset tunnistamattomiksi varjoiksi ja Okabe itse karuksi hiililuonnokseksi. Samalla liike suttaantuu epäselväksi, ja Okaben hyperventiloiva huohotus hukuttaa pahaenteisen taustamusiikin alleen.

Sarjan kuvaus siirtyy mielenkiintoisesti hetkeksi yleisnäkökulmasta heijastamaan Okaben sisäistä maailmaa, johon ei mahdu juuri tällä hetkellä mitään muuta kuin nuorukaisen pelko Mayurin turvallisuudesta ja jossa kaikki on hetken ajan totaalisen ahdistavalla tavalla epätietoista ja vierasta. Äkillinen tyylimuutos vie katsojan niin voimakkaasti Okaben näkökulmaan, että vaikka kohtaus päättyy kevyesti, kun Mayurilla ei olekaan hätää, jää katsojan mahanpohjalle lamaannuttava ahdistuksen tunne. Sarja on ottanut suuren askeleen vakavampaan suuntaan, ja jakso enteilee sarjan loppupuoliskon painavuutta pahaenteisesti.

Pidän erityisesti lopun yksityiskohdasta, jossa Okabe ei ensin meinaa saada lukossa olevaa ovea auki ja hapuilee avainta seinän ulokkeen päältä. Äärimmäisen paniikin hetkellä niinkin pieni hidaste kuin avaimeen kurottaminen on saatu tuntumaan suorastaan epätoivoisen mahtavalta vastoinkäymiseltä. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Länsiviihde  Tagit: , , Kommentteja: 4 »


Hetkestä hetkeen – Disney edition

15.5.2016 kello 20:09

Usein fiktiosta puhuttaessa (ja kirjoitettaessa) huomio keskittyy lähinnä kokonaisuuksiin ja suuriin linjoihin, siihen, millainen teos on ylipäänsä. Siksi Disnerddreams-blogin Paulan idea nostaa esille nimenomaan niitä pieniä ihania hetkiä tuntuikin hauskalta, joten päätin tarttua hänen haasteeseensa raapustaa joistakin omista suosikkihetkistäni.

Itse tuunaan konseptia niin, etten keskity pelkästään ihanimpiin, vaan ylipäänsä sykähdyttävimpiin. Oli kyse ihanuudesta, kamaluudesta tai liikuttavuudesta, otan esille fiktiohetkiä, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen ja jääneet tärkeiksi muistoiksi. Ja koska olen kirjoittaessani aina kovin vuolassanainen, päätin myös yrittää avata suosikkihetkiäni pienemmissä muutaman kappaleen erissä. Ensimmäisen otoksen teemana on Disney Paulan haasteen kunniaksi, eivätkä Disney-hetket varmasti tähän lopu, mutta ensi kerralla seuraa jo anime- ja mangajuttujakin.

Mulanin päätös

mulaninpaatos

Kohtaus loistaa myös hyvin tasapainoisella ja monipuolisesti eri kuvakulmia ja asetteluita hyödyntävällä kuvakäsikirjoituksellaan.

Mulan on taitava leffa tuomaan tapahtumien ja konseptien merkityksen selväksi. Tämä on tärkeä hyve leffalle, joka amerikkalaisesta näkövinkkelistään huolimatta sijoittuu muinaiseen Kiinaan, jonka kulttuuriin liittyviä konsepteja on moneen otteeseen avattava länsimaalaiselle katsojalle. Suosikkikohtauksessani Mulan päättää pukeutua mieheksi ja lähteä heikkokuntoisen isänsä puolesta armeijaan, kun keisari on määrännyt yhden miehen jokaisesta perheestä osallistumaan sotaan Kiinaan hyökkääviä hunneja vastaan.

Kohtaus on suurenmoisen voimakas juuri dialogittomuutensa ansiosta. Kaikki puhe on jätetty pois, mutta sen sijaan kohtausta hallitsee upea instrumentaalikappale Mulan’s Decision, joka ottaa kohtauksen haltuunsa aivan eri tavalla kuin normaalit taustamusiikit. Se määrää täysin kohtauksen kulun ja tunnelman

Alkuun haikean surumielisenä soiva kappale kuvaa Mulanin voimattomuuden tunnetta, mutta voimistuva musiikki ja sen tuoma rytmitys kertovat katsojille, että ruudulla on nyt tapahtumassa jotain todella suurta. Tässä vaiheessa leffaa katsojat eivät edes tiedä, että miehenä esiintyminen on kuolemalla rangaistava teko, mutta siitä huolimatta kohtaus tekee selväksi, miten merkittävä ja kohtalokas hetki on kyseessä.

Erityisesti kohta, jossa Mulan leikkaa hiuksensa ja musiikki saavuttaa dramaattisen huippupisteensä, luo tunnun päätöksen peruuttamattomuudesta – siitä, ettei entiseen ole enää paluuta. Kohtauksen suureellisuus myös korostaa Mulanin rohkeutta. Vaikka emme tiedä täsmälleen, mitkä panokset ovat, ymmärrämme, että tämä päätös vaatii valtavasti urheutta ja sisua. Mieleeni ei tule mitään toista fiktiohetkeä, joka kertoisi näin voimakkaasti tarinaansa nimenomaan musiikin avulla. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Hype, Länsiviihde, Musiikki  Tagit: Kommentteja: 7 »


Rakugo ja kaikki vaikeat tunteet

13.3.2016 kello 18:58

Babylonin orjalla ei ole kauheasti aikaa kirjoitella blogiin, mutta nyt täytyy avautua tällä talvikaudella eniten mietityttäneestä sarjasta. Olen nimittäin seurannut Haruko Kumotan samannimiseen joseimangaan perustuvaa, Studio DEENin tuottamaa Shoowa genroku rakugo shinjuuta melkoisen ristiriitaisin tunnelmin.

Animen kehyskertomuksessa japanilaisen rakugo-tarinankerrontaperinteen konkari Yakumo ottaa häntä ihailevan ja rakugosta innostuneen entisen linnakundi Yotaroon oppipojakseen. Yakumo ryhtyy kertomaan nuorukaiselle alkutaipaleestaan rakugoviihdyttäjänä 1900-luvun alkupuoliskolla sekä ystävyydestään edesmenneen, mainetta niittäneen toverinsa Sukerokun kanssa. Yotaroo sattuukin muistuttamaan kovasti Sukerokua niin innostuneiden maneeriensa kuin esitystyylinsäkin puolesta.

rakugopromo

Sarjan promomateriaali keskittyy vähän hassusti ensimmäiseen jaksoon, vaikkei Yotaroota ole nähty sen koommin, kun kakkosjakso sukeltaa päättymättömään takaumaan.

Sarjan ensimmäinen jakso on tuplapituinen ja editoitu kasaan aikaisemmasta OVA-tulkinnasta. Jakso hurmasi ainakin länsimaalaisen animeyhteisön hetkessä rytmityksellisistä vaikeuksistaan huolimatta. Itse olin ensimmäisen jakson osalta vastarannan kiiski, sillä sen keskellä nähtävä kymmenen minuutin mittainen rakugoesitys ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.

Sarja on ensimmäinen kosketukseni rakugoon, joten sinänsä taiteenlajin demonstroiminen selventää konseptia hyvin. Rakugo vaikuttaa sarjan perusteella ihan söötiltä mutta kankealta ja vanhanaikaiselta viihdemuodolta, johon perijapanilaiseen tapaan liittyy miljoonia muotosääntöjä. Kertoja kertoo tarinansa yksin, esittäen kaikki roolit itse. Hän istuu koko esityksen ajan ja saa käyttää rekvisiittanaan kankaanpalasta ja viuhkaa, muuten on pärjättävä omalla äänellä ja elekielellä. Tarinat ovat ikivanhoja, usein koomisia kertomuksia, ja ilmeisesti niiden muokkaaminen tai uusien tarinoiden sepittäminen ei ole hyväksyttävää.

Perinteisyyttä enemmän minua häiritsee kuitenkin se, että monet hahmot tykittävät rakugonsa sellaisella konepistoolinopeudella, ettei tarinoilla ole mitään mahdollisuutta saada minua mukaansa. Sekä Yotaroolla että Sukerokulla on hirveä kiire päästä eteenpäin tosi tosi nopeasti ja siksi suu käy koko ajan, ja esitys vaikuttaa minun korvaani enemmän aggressiiviselta ja kiirehdityltä kuin aidosti huvittamaan tarkoitetulta.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot  Tagit: , Kommentteja: 2 »


Liebster Award

30.1.2016 kello 21:43

Viime aikoina suomi-blogeissa on kierrellyt ilmiö nimeltä Liebster Award, ja kuun alussa Court of Eleanorin Eleanor antoi tunnustuksen Missing Linkille, kiitoksia tästä ja hauskoista kysymyksistä!

liebster

Tunnustuksen tarkoituksena on jakaa huomiota vähemmän tunnetuille blogeille, ja tunnustukset kiertävät blogin pitäjältä toiselle seuraavien sääntöjen mukaisesti:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Koska hauskat kiertokirjeet ovat hauskoja, jaan tunnustusta seuraaville blogeille:

Afureko
Animepyon
Hyvät, pahat ja otakut
Wasurenagusa
Pyörivä nuoli
Kalevala Snark

Lukijamäärien kelvollisuudesta en tiedä, Afureko ainakin on aika tunnettu ja vakiintunut, mutta olennaisin kriteeri on, että ajattelin, että näillä tyypeillä voisi olla hauskaa vastata kysymyksiin ja heidän vastauksensa voisi olla hauskaa lukea. Joukossa on vähän erityyppisiä blogeja, mutta ainakin niitä yhdistää pitäjien ihastus fiktioon, joten sitä käsittelevät kysymyksenikin. Jos kysymykset tuntuvat hauskoilta niin niihin saa toki vastata kuka tahansa blogini lukija omassa blogissaan, kommenteissa tai vaikka Twitterissä.

Tunnustuksen saajat voivat siis halutessaan jakaa sitä eteenpäin ja/tai vastata alla esittämiini kysymyksiin tai osaan niistä fiiliksen mukaan:

1. Lapsuuden suosikkiteos, joka ihastuttaa, viihdyttää ja/tai tekee vaikutuksen edelleen?
2. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita negatiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
3. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita positiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
4. Viimeisin kuluttamasi teos, joka kosketti sieluasi syvästi?
5. Teos, josta olisit halunnut kaikella sydämelläsi pitää mutta et vain pysty?
6. Teos, josta et olisi ikinä uskonut pitäväsi, mutta päädyit yllättäen tykkäämään kuitenkin?
7. Onko fiktiohahmo saanut sinut joskus syvästi liikuttumaan? Jos niin kuka?
8. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen jännittävän visuaalisen toteutuksensa takia?
9. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen musiikkiensa takia?
10. Teos, jossa on viehättänyt erityisesti maailmanrakennuksensa/lorensa takia?
11. Kolme kivointa Disney-neitoa? (Sori spesifisyys mutta tämä on tärkeää!)

Alla sitten Eleonorilta saamani kysymykset ja vastaukset:

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Blogi, Länsiviihde, Manga, Meta, Nostalgia  Tagit: , , , , , , , , , , , , , Kommentteja: 8 »


Prinsessapäiväkirjat: Esmeralda

26.12.2015 kello 20:39

Elokuvasta Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Esme-vink-vink

Hyväsydäminen ja rohkea mustalaistanssija kerää romanttista huomiota ankean tekopyhältä tuomarilta, tämän Notre Damen katedraalin kelloja soittavalta epämuodostuneelta holhokkipojalta ja tämän kaartin kapteenilta.

Notre Damen kellonsoittaja on yhtäältä todella komea ja uskalias leffa mutta toisaalta myös kovin epätasainen tuotos. Sen synkät ja höpsöt elementit eivät ole tasapainossa keskenään, kun gargoilisidekickejä käytetään pakottamaan julma ja karu tarina ”lapsiystävällisempään” muottiin. Leffan katsominen on aina hieno kokemus, mutta sen kaksisuuntainen mielialahäiriö jättää siitä myös vähän ristiriitaiset tuntemukset. Usein Disneyn sankarittaret ovat suuri osa sitä miksi tykkään leffoista, mutta Notre Damen kohdalla en koe kovin suurta yhteyttä naispääosaan, joka jää mielestäni oikeastaan yhdeksi leffan heikommista elementeistä.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 2 »


Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 2

25.11.2015 kello 21:36

Edelleen elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro

Monien muiden renessanssisankarien tavoin Pocahontas etsii paikkaansa yhteisössään.

Kuten sanottu, Disneyn Pocahontas ei toimi historiallisena elokuvana, koska se ei käytännössä perustu historiallisiin faktoihin. Sen sijaan leffasta saa mielestäni enemmän irti, kun sitä katsoo symbolistisena fantasiana. En näe, että nimihahmon ympärillä välillä pyörivät neonväriset taikalehdet ovat varsinaisesti maaginen elementti, vaan pikemminkin symbolinen.

Esimerkiksi Pocahontasin ja John Smithin ensimmäisen tapaamisen aikana Pocahontas oppii ymmärtämään englantia kätevästi heti, kun vähän kuuntelee sydäntään ja lehdet lerpattavat ympärillä. Tämä on usein nostettu esiin leffan uskottavuutta murentavana taikahöpönä, mutta itse käsitän sen symboliseksi tarinankerrontaelementiksi. Viestinä on, että toista pystyy ymmärtämään kieli- ja kulttuurimuurin yli, jos oikeasti haluaa ja yrittää. Taikalehdet kieppuvat ruudulla aina, kun tapahtuu jotain symbolista, ikään kuin merkitsemässä tällaisia tärkeitä kohtia yleisölle. Ne ovat paikalla, kun Pocahontas ja tämän yhteys luontoon esitellään leffan alussa kielekkeellä seisoessa, kun hän kuuntelee tuulta, joka kertoo jonkin uuden lähestyvän, kun hän tajuaa unensa nuolen osoittaneen Smithiä kohti sekä kun hän hyvästelee miehen loittonevan laivan.

Ensimmäisessä osassa tarkasteltiin tuttuun tapaan Pocahontasin persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia, ja nyt jatketaan eteenpäin roolitukseen, tärkeisiin suhteisiin ja sympaattisuuteen.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 4 »


Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 1

16.11.2015 kello 21:20

Elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro2

Intiaaniprinsessa rakastuu tutkimusmatkailijaan ja estää sodan heimonsa ja englantilaisten siirtolaisten välillä.

Disneyn Pocahontasilla ei ole kovin paljon tekemistä historian kanssa, mistä leffaa onkin kritisoitu kuuluvasti. Se jättää täysin huomiotta faktatietoja Pocahontasin elämästä, ja tarina on rakennettu historiallisesti epävarman John Smithin pelastamislegendan ympärille. Intiaanien kulttuurin kuvauksestakin on löydetty yhtä ja toista valitettavaa.

Mutta oli historiaa vanuteltu miten päin vain, kirjoitan Pocahontasista nimenomaan tämän leffan hahmona. Elokuva on ensimmäisiä näkemiäni Disneyn klassikoita ja hyvin mahdollisesti ensimmäinen, jonka näin elokuvateatterissa. Sillä on minulle valtava nostalgia-arvo, ei vain upean värisuunnittelun ja huikean musiikkiohjauksen vuoksi, vaan myös ja jopa ennen kaikkea nimihahmonsa vuoksi. Pocahontas on tavallaan lapsuuden sankarini.

Ja taas teksti venähti kaksiosaikseksi.
Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Nostalgia, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 3 »


Prinsessapäiväkirjat: Kiara

27.9.2015 kello 15:03

Elokuvasta Leijonakuningas 2 Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Kiara-intro

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 2 »


« Vanhemmat artikkelit /


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.