Tokyo Disneyland – linna ja laitekohteet

17.11.2017 kello 21:02

Viimeksi muistelin Tokyo Disneylandin yleistunnelmia, sapuskoja ja paraateja, ja nyt jatkan ajatuksillani linnasta ja laitteista.

linnake

Tuhkimon linna lampineen ja ympäröivine viherikköineen oli aika kuvauksellinen.

Tokyo Disneylandin keulakuvakohde on tietysti puiston keskuslinna. Rakastan Disneyland Parisin vaaleanpunaista ja satumaista Ruususen linnaa ja sen yläkerroksen stained glass -taidetta sekä kellarissa uinuvaa lohikäärmettä, mutta Tokion Tuhkimon linnakin oli varsin kiva. Linnan sisällä on hieman hienomman tason kauppa, jossa Pariisin linnan tavoin voi katsella lasinpuhaltajien ja -hiojien taiteilua.

Lisäksi Tuhkimon linnassa on oikein kivaksi osoittautunut Cinderella’s Fairy Tale Hall -kävelykohde. Reitti alkoi sarjalla Tuhkimo-leffan alkutapahtumia kertaavia korkeita seinäkuvia. Näiden jälkeen pääsimme ihailemaan erilaisista materiaaleista tehtyjä kolmiulotteisia taideteoksia, jotka esittivät elokuvan myöhempien vaiheiden ikonisia kohtauksia. Jokainen teoksista oli omanlaisensa, osan tyyli oli hyvin lähellä elokuvaa, toiset taas loivat visuaalisesti ihan uuden näkemyksen. Joissakin oli käytetty jänniä perspektiiviefektejä ja toisissa taideteokset liikkuivat. Kävely päättyi valtaistuinsaliin, jossa oli esillä valtaistuin itse sekä tietysti Tuhkimon lasikenkä asetettuna sovitettavaksi. Kävijät saivat ottaa kuvia proppien kanssa, mutta jonojen takia passasin itse.

Satuimme jonoon juuri sopivasti sellaisella hetkellä ihan keskellä päivää, kun jono oli vain kymmenen minuutin pituinen, mutta ajoittain päivän aikana jonotusaika näkyi ohi kulkiessamme olevan jopa puoli tuntia. Pidin Fairy Tale Hallista oikein paljon, koska kävely- ja jonotustilat olivat mukavan näyttäviä ja itse taideteokset monipuolisia ja mielenkiintoisia. Disney-puistoissa pidän erityisesti siitä, että siellä on paljon katsottavaa ja ihailtavaa, eivätkä kaikki kohteet ole vain enemmän tai vähemmän hurjia vuoristoratoja ja muita laitteita.

fairy-tale-hall1

fairy-tale-hall2

Paperinukkesommitelma nousi kaikista mielenkiintoisista Tuhkimo-installaatioista suosikikseni.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: Kommentteja: 0 »


Tokyo Disneyland – yleisfiilikset, paraatit ja show’t

11.11.2017 kello 17:15

Pitkän kirjoitustauon jälkeen on hyvä elvytellä blogia matkatunnelmilla.

———– 

Sisaankaynti

Syksyn kunniaksi pakollinen halloween-teema itsessään ei ole suosikkejani, varsinkin kun koko Tokio tuntui olevan muutenkin halloween-huuruissa. Halloween oli kuitenkin yhdistetty puistossa musiikkifestariteemaan, joka oli onneksi vähän pirteämpi ja vähemmän kuluneimmat tuntuinen ratkaisu.

Yleistä

Tokiossa on kaksi Disney-puistoa. Kun kävin pari vuotta sitten viimeksi poikaystäväni kanssa Japanissa, kokeilimme DisneySea-puistoa, joten tämän syksyn matkalla suuntasimme tasapainon vuoksi perinteisemmälle Disneyland-puolelle (puiston kartta). Puisto oli vahvan brändäyksen takia luonnollisesti hyvin saman tyyppinen kuin Pariisin Disneyland, eikä siksi aiheuttanut ihan samanlaista uuden seikkailun tuntua kuin DisneySea-reissu.

Tokion Disneylandissä oli kuitenkin myös paljon omaa verrattuna aikaisemmin vierailemiini Pariisin ja Orlandon Disney-puistoihin (josta tosin Orlandon muistot ovat vähän hataria), ja ainahan Disney-puistoissa on ihana käydä, vaikka ne olisivatkin ennestään tuttuja. En ole koskaan tehnyt Disney-puistoihin yli yhden päivän reissuja, joten aina jää pakostakin tutkittavaa ja koettavaa seuraavalle kerralle.

Olen välillä miettinyt, olisiko kiva joskus yöpyä ihan Disney-hotellissa Disney-kokemuksen maksimoimiseksi, mutta en ole koskaan lopulta päätynyt sellaiseen vaihtoehtoon. Kiinnostusta sinänsä on, mutta en ole lopulta ihan vakuuttunut siitä, toisiko hotelli minulle hintaansa nähden tarpeeksi lisäarvoa. Asiaa pitäisi tutkia vähän enemmän seuraavaa Disney-vierailua varten.

disneyjuna

Myös asemalta puistoihin vievä juna oli koristeltu teemaan sopivasti.

seksytluurankoherrat

Keskusaukiota elävöittivät erinomaisen tyylikkäät bändiposterit.

Puistossa oli matkamme ajan käynnissä halloween-rieha. Valitsimme vierailupäiväksemme torstain, sillä keskiviikko ja torstai vaikuttivat ruuhkakalenterin perusteella olevan vähiten ruuhkaiset viikonpäivät. Kalenteria tuli tiirattua myös viime reissulla, jonka aikaan siitä oli olemassa myös englanninkielinen versio, joka on sittemmin poistunut käytöstä – onneksi japaninkielisen kalenterin lukemiseen löytyy kuitenkin englanninkielinen ohje. Väenpaljous ei ollutkaan mitenkään sietämätön, ja  puistossa liikkuminen oli ihan helppoa. Sääkin oli suotuisa – päivä oli vähän vilpoinen, mutta sadetta ei näkynyt eikä myöskään ollut liian kirkasta valokuvaamista ajatellen.

Puistossa oli aivan erityisen hauskaa katsella ihmisten pukeutumista, sillä Tokion Disney-puistoissa näkyy Pariisin puistoja huomattavasti enemmän koordinoitua Disney-teemaista pukeutumista. Monilla puistossa vierailevilla kaveruksilla ja pariskunnilla oli yhteensopivat Disney-paidat, puistosta ostetut hahmohatut tai muuten koordinoidut Disney-aiheiset vaatteet. Useille lapsille oli selvästi käyty ostamassa jo etukäteen Don Quijote -halpatavaraketjusta tai vastaavista liikkeistä Disney-aiheinen naamiaispuku. Yleensä varsinainen cosplay on pieniä lapsia lukuun ottamatta kielletty, mutta tänä vuonna myös aikuiset saivat pukeutua Disney-hahmoiksi koko halloween-riehan ajan. Puistossa olikin kiva nähdä pukuloistoa, ja aivan huippua oli, että puistossa näkyi kaverusten ja pariskuntien lisäksi myös esimerkiksi prinsessoiksi pukeutuneita äitejä lastenvaunujensa kanssa. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Hype, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: Kommentteja: 2 »


BL-hyllyn uumenista: Gelateria Supernova

28.5.2017 kello 18:21

gelateria-supernova

Opiskelija Satoya ja liikemies Kio ovat tavanneet deittisivustolla ja käyvät syömässä jätskiä aina muuten puhtaan fyysisten tapaamistensa aluksi.

Pokkareita luettuna: 1/1

Lyee Kitahalan Gelateria Supernova oli erinomaisen näppärä pieni kertomus ihmissuhteen kehittymisestä. Kumpikaan pääpariskunnasta ei jäänyt hahmona juuri mieleen, mutta tarinan sivuilla heitä ja heidän kanssakäymistään oli oikein mielenkiintoista seurata.

Tarina kerrotaan vahvasti hieman melankolisen Satoyan näkökulmasta, ja vaikka uke-näkökulma onkin mahdollisimman perustason BL-kerrontaelementti, Kitahala pystyy tuomaan sen avulla kerrontaan aidosti syvyyttä, varsinkin kun loppupuolella näkökulmaa vaihdetaan äkisti. Satoya tarkkailee jatkuvasti ystävällistä ja lempeän vakaata mutta luokseenpäästämätöntä Kioa, joka ei tunnu haluavan syventää suhdetta sänkypuuhien ulkopuolella. Satoya sen sijaan kaipaisi myös henkistä läheisyyttä.

Vaikka tarina voisi muuten jäädä vähän turhan yksinkertaiseksi, sen nostaa erityisen toimivaksi kokonaisuudeksi jäätelöteema, joka sekä yhdistää että erottaa pääpariskuntaa. Satoya valitsee joka kerta vaniljan, Kio taas kokeilee aina eri makua, mutta ei koskaan vaniljaa. Jäätelön kanssa Satoyan kotiin kävely ja samalla juttelu muodostaa kaksikon välille siteen, mutta Kio lähtee aina petipuuhien jälkeen, jolloin side murtuu. Toisaalta tarinan lopussa jäätelöitä ja makuvalintoja käytetään erityisen oivaltavasti luomaan yhteyden katkeamisen jälkeen uusi side kaksikon välille jonkin uuden alkamisen merkiksi.

Tarina on hyvin määrätietoisella tavalla lempeän surumieliseksi sävytetty. Tästä syntyvä haikea tunnelma, yhteyden luomista ja sen vaikeutta pyörittelevä tematiikka sekä erityisesti jäätelöiden merkitys teeman rakentamisessa tekevät tarinasta kauniin ja miellyttävän kokonaisuuden. Tarina myös tuntui juuri sopivan pituiselta yhden pokkarin sivuille.

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , Kommentteja: 3 »


BL-hyllyn uumenista: Yokosu inu, mekuru yoru ja Sanshoku mazareba kuro ni naru

13.5.2017 kello 16:15

BL-kirjakerhon ensimmäinen paketin synkeänynkeät kolmiodraamaturhuudet sietää käsitellä yhdessä.

A stray dog in the night (Yokosu inu, mekuru yoru)

straydoginthenight1

Shintani on ihan hyvä tyyppi, joka päätyy auttamaan entistä kasinotyötoveriaan rassua Kikuchia, ja onnistuu samalla sotkemaan itsensä laskelmoivan Sudoon valtaleikkeihin.

Pokkareita luettuna: 1/2+

Aiko Nobaran A stray dog in the nightin (Yokosu inu, mekuru yoru) ensimmäisessä pokkarissa on paljon lupaavia elementtejä, mutta ne meinaavat hautautua kerronnan epäselkeyden alle. Hieman kyse on kielimuuristakin, koska pokkarissa käytetään paljon minulle ennestään tuntematonta sanastoa. Kaikkea sekavuutta ei kuitenkaan voi selittää tällä, sillä lukiessa heräsi jatkuvasti kysymyksiä kohtauksien ja hahmojen käytöksen tarkoituksesta silloinkin, kun kaikki sanat olivat tuttuja. Tarinankuljetus ei tunnu sujuvalta, vaan kohtausten yhteydet toisiinsa ja niistä syntynyt hahmojen tunnekehitys jäävät välillä valitettavan heikoiksi.

Kolmen päähenkilön välille rakennettava, enimmäkseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön perustuva komiodraama ei mähmäisen kerronnan takia iskenyt, ja tunnetasolla pokkari jätti minut kylmäksi. Komen-kimppa-jutut ja pannaan-eri-tyyppejä-sekaisin-jutut eivät yleisesti ottaen sovi mieltymyksiini, ja A stray dog rakentuu vahvasti molemmille konsepteille.

Hahmoista vetosi jo kannessa kyynel silmässä pelästyneen raasun näköisenä kieriskelevä blondattu koirapoika Kikuchi, joka iski moepisteeseeni kohtuullisen pahasti. Hänkin toisaalta jää toistaiseksi vain kaltoin kohdeltuna huonoon jamaan päätyneeksi säälikkeeksi, eikä hahmosta vielä ensimmäisessä pokkarissa juuri muita puolia nähdä. Sukkahousufetissinen ja empatiakyvyttömän oloinen kissapoika Sudoo taas on mahdollisimman kaukana mieltymyksistäni. Tarinan pliisunhuolehtivainen MC-kun Shintani puolestaan tuntui täysin hajuttomalta ja mauttomalta tyypiltä.

Tällaisen tarinan pitäisi ratsastaa jännitteisillä ja ristiriitaisilla hahmosuhteilla, mutta aloituspokkarin hahmokuvaus tuntui tunteettomalta ja veltolta. Koska pokkarissa ei juuri muuta sisältöä ole, ei sarjasta jäänyt näin ensitapaamisella mitään käteen. En ole siis erityisen innokas lukemaan seuraavaa pokkaria.

Recipe for black (Sanshoku mazareba kuro ni naru)

recipe-for-black

Tuleva yakuzapomo Tatsumi on rakastunut pahaenteiseen pikkunilkki Shingoon, ja Tatsumin pikkuveli Tomomi taas on rakastunut isoveljeensä.

Pokkareita luettuna: 1/1

Shibito Koiwazurain yksipokkarisen kolmiodraamatarina Recipe for blackin (Sanshoku mazareba kuro ni naru) pointti jäi lukemisen jälkeen minulle melkoisen hataraksi. Tarina tuntuu vain siltä kuin tekijä olisi halunnut oikein tosi kovasti tehdä jotain hyvin grimdarkkia ja häiritsevää, mutta ei olisi oikein miettinyt, mitä haluaa sanoa tällä grimdarkkiudella. En voi sanoa arvostavani Haradan sekoteoksia kovin paljon, mutta niissä on kuitenkin se jollain tavalla vetävä junaonnettomuudellinen fiilis siitä, että kaikki öllöys on niin pilkesilmäisen överiä ja tilanteet niin absurdeja, että niitä on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista lukea.

Recipe for blackissä ankeus on kuitenkin kuvattu melkein lakonisesti pikemminkin kuin maaninen ilme kasvoilla. Se ei oikein viihdyttänyt mutta ei myöskään ollut tarpeeksi ällö jäädäkseen mieleen. En välittänyt hahmoista, eikä tarinaa mielestäni kerrota mielenkiintoisella tavalla. Lopputuloksena teos jäi tyhjänpäiväiseksi höpökkeeksi.

Hahmojen motivaatiot tuntuvat todella omituisilta. Pikkuveli himoitsee isoveljeä jostain syystä. Isoveli on rakastunut väkivaltaiseen Shingoon jostain syystä – siitä huolimatta, että ei ilmeisesti tykännyt alussa siitä, miten tämä kohteli häntä. Shingo taas voivottelee, että on niin surullista olla yksin, kun poikaydet eivät koskaan tajua, että hänellä nyt vaan on jostain syystä suuri tarve käskeä jengiläisensä raiskaamaan poikayden. Hahmoilla ei ole taustoja, jotka selittäisivät näiden käytöstä, eivätkä hahmot pohdi käyttäytymistään, vaan he vain toimivat ilman että lukijalle ilmaistaan miksi.

Tarina tuntuu siksi keskeneräiseltä ja puksuttaa resuinen konsepti ennen hahmonrakennusta. Lukeminen ei antanut minulle mitään, joten julkaisu oli täysi huti.

Aiheet: Aiheeton, Arvostelu, Manga  Tagit: , , , , Kommentteja: 2 »


BL-hyllyn uumenista: Yoru to Asa no uta

7.5.2017 kello 17:34

yorutoasanouta

Asaichi on maailman suurin mulkku, johon yksinkertaisen oloinen Yoru on jostain syystä rakastunut. Yoru liittyy Asaichin bändiin, ja groupieorgioissa sattuneen kännisen vahinkopanon jälkeen tapahtuu kaikkea epämiellyttävää.

Pokkareita luettuna: 1/1

The Song of Yoru & Asa (Yoru to Asa no uta) jätti jälkeensä hyvin samanlaisen tunnun kuin muutamat aikaisemmatkin kokemukseni mangaka Haradan nimikkeiden kanssa. Sen junaturmaisesta etenemisestä ei oikein voi katsoa poispäin, ja lukeminen itsessään muodostuu intensiiviseksi kokemukseksi, mutta tarina jättää lopulta jälkeensä hämmennyksen ja ällötyksen sekaisen tunteen.

Tarina etenee polveilevan ja harhailevan tuntuisesti välillä Yorun, välillä Asaichin ja välillä sivuhenkilöiden kautta, ja minun oli pitkään tarinan alkupuolella vaikea löytää punaista lankaa. Lopputuloksena syntynyt tarina tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävästi suorastaan määrätietoiselta kokonaisuudelta, jonka kaikki elementit onnistuvat omituisesti viemään päätarinaa eteenpäin.

Kokonaisuuden suuri ongelma on kitenkin se, että Harada on innostuneempi luomaan pimeitä ja yllättäviä fetissiskenaarioita kuin sympaattisia hahmoja. Hahmoissa on kyllä mielenkiintoisia ristiriitoja, mutta tässä teoksessa molemmat nimihahmot ovat niin omituisia, että heitä kohtaan on vaikea tuntea mitään positiivista.

Asaichi on niin räiskyvän hirveä, rajattoman itsekäs ja turha ihmisperse, että on turhauttavaa, että tarinaa seurataan enimmäkseen hänen kauttaan. Yorun täysin irrationaalinen, psykoosimainen ja Asaichin ylitsevuotavan törkeyden täysin huomioimatta jättävä rakkaus Asaichiä kohtaan sekä selkärangaton valmius tulla Asaichin parjaamaksi ja hyväksikäyttämäksi taas tuntuvat ällöttävältä. Yoru ei vaikuta masokistilta, vaan on kertakaikkiaan niin sokean rakastunut Asaichiin, ettei yksinkertaisesti välitä siitä, millainen henkilö tämä on. Tämä paridynamiikka ja Yorun hyytävän maaninen omistauminen tappavat kaiken romantiikan pokkarista siitä huolimatta, että loppua kohden Asaichin tunteet Yorua kohtaan alkavat muistuttaa jotain inhimillistä.

Haradalta tietää saavansa ikävää sielun täydeltä, mutta Yoru & Asassa vastakarvaan hankasi erityisesti niljakas ja mauton kontrasti hirveyksien ja söpöilyn välillä. On vaikea sulattaa sitä, että aivan hyytävän brutaalisti kuvatun raiskauksen uhrin myöhempi reaktio päällekäyjien tapaamiseen puetaan vähättelevän söötiksi pikku säikkyilyksi.

Vaikka lopputuotteesta jäi enemmän negatiivista kuin positiivista sanottavaa, on Haradan vahvuus tarinankertojana se, että hänen teoksensa sisältävät niin paljon voimakkaita elementtejä, että ne nostattavat pintaan vahvoja tunteita. Tämäkin teos jäi ainakin hyvin kirkkaasti mieleen. En kuitenkaan usko, että tämän tarinan pariin tarvitsee palata enää – ja olen ehkä nyt viimeistään oppinut, etten saa Haradalta sitä, mitä BL-tarinoiltani haen. Mangaka on hyvä kuriositeetti tietää, mutta en taida ainakaan ilman erityistä syytä enää hakeutua hänen töidensä äärelle.

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , Kommentteja: 0 »


BL-hyllyn uumenista: Umibe no étranger ja Harukaze no étranger

1.5.2017 kello 19:57

Liityin vuoden 2016 lopussa ranskalaiseen BL-kirjakerhoon. Kustantaja Boy’s Love toimittaa minulle joka toinen kuukausi kymmenen pokkaria uusimpia BL-julkaisujaan. Ajattelin kirjakerhon olevan oiva tapa elvyttää BL-tuntemustani, koska poikarakkaustarinoiden lukeminen on jo pitkään jäänyt hyvin taka-alalle. Kirjakerho antaakin ihan hyvän läpileikkauksen genreen ja varmistaa, että saan itseni tutustumaan genren viimeaikaiseen kirjoon monipuolisesti, kun en itse pääse valitsemaan pokkareita.

Kokeilu on toistaiseksi osoittautunut varsin positiiviseksi jutuksi. Ensimmäiseen pakettiin mahtui mukaan niin kehnoja, keskinkertaisia kuin vahvojakin teoksia. Siispä ajattelin kirjailla ylös ajatuksiani ainakin ensimmäisen paketin sisällöstä tässä tulevien kuukausien aikana.

******

etranger-du-zephyr

Merta tuijotteleva lukiolainen Mio ja häitään Okinawalle paennut kirjailija Shun tapasivat kolme vuotta sitten. Mion täytyi muuttaa saarelta, mutta valmistuttuaan lukiosta hän palaa tapaamaan Shunia ja pojat alkavat seurustella.

Tällä hetkellä kaksipokkarinen ja yhä jatkuva L’étranger du Zephyr (Harukaze no étranger) on jatkoa Kanna Kiin yksipokkariselle L’étranger de la plage -tarinalle (Umibe no étranger), jonka luin BL-paketista löytyneen Zephyrin ykköspokkarin alle pohjaksi. Sarja on täynnä hyvin määnläheistä ja tropeista riisuttua pienen kertoimen draamaa, ja Shunin ja Mion suhteen kehittymistä on mukava seurata. Tarinan hiljaisen melankolinen sävy luo romanssiin haikean nostalgisen tunnun.

Toisaalta tarinan vaikuttavutta vähän kompastuttaa romanssien yleinen ongelma – päähenkilöt tuntuvat tykkäävän toisistaan lähinnä sen vuoksi, että ovat romanssitarinan päähenkilöitä. Syitä siitä, miksi kummallekin juuri se toinen on se tärkeä ihminen, ei oikeastaan esitellä. Pääkaksikko tuo toisaalta vähän mieleen Fumi Yoshinagan What Did You Eat Yesterdayn homopariskunnan, jonka osapuolten suhde ei ole varsinkaan tarinan alussa kovin romanttinen tai rakastava, vaan enemmän kasuaaliin kumppanuuteen luottava.

On ihan mukavaa, ettei romanssin aina tarvitsekaan tarjota palavia tunteita. Toisaalta Mion ja Shunin välillä ei tunnu oikein edes kipinöivän, enkä saanut heidän yhteisistä hetkistään minkäänlaisia sydämentykytyksiä. Suhdekuvauksen arkinen melankolisuus ei siksi jätä kovin voimakasta fiilistä eikä ole muutenkaan kauhean hyvin räätälöity omaan makuuni. Poikien välinen kanssakäynti on kuitenkin oikein sööttiä ja sympaattista, ja he ovat kivasti toistensa tukena.

Vaikka kerronta on leppoisan ryppyotsattomalla tavalla vakavahenkistä, ovat sinne tänne ripotellut huumorinmuruset erittäin onnistuneita. Kiin hassut reaktionaamat ilmestyvät sivuille harvoin, mutta silloin kun niitä nähdään, ne ovat aidosti hauskoja ja tuovat muuten vähän lakoniseen kerrontaan lämpöä ja sympaattisuutta. Myös huumorihetkien ajoitus on erittäin tarkkaa, ja hauskuudet istuvat siksi muuhun kerrontaan erinomaisen saumattomasti.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Kiin sarjakuvista. Reippaasti BL-kansiestetiikan valtavirrasta poikkeavien, ilmavan tunnelmallisten kansikuvien takia odotukseni olivat melko korkealla, enkä joutunut pettymään. Sarja ei ehkä tarjoillut juuri omille mieltymyksilleni, mutta Kiin tarinankertojan taidot vakuuttivat, ja lopputuloksena on toimiva tunnelmointipainotteinen välipalamanga. Zephyrin ensimmäinen pokkari jäi vielä cliffhangeriin, joten hyvä että toukokuun kirjakerhopaketissa on tulossa seuraava pokkari.

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , , , , Kommentteja: 0 »


Yuri!!! on Icen parhaat hetket

5.3.2017 kello 16:56

Unohduin viimeksi ulisemaan niistä Yuri!!! on Ice -sarjan puolista, jotka eivät oikein toimineet minulle. Tällä kertaa hyppään sitten suoraan asiaan, eli voimakkaimpina mieleen jääneisiin hetkiin, jotka tekivät sarjasta sen ongelmista huolimatta unohtumattoman kokemuksen.

Teksti sisältää ihan kaikki spoilerit.

10. Yuurin voitto Yuriota vastaan

Yuuri-vs-Yurio

Tästä vastakkainasettelusta olisi voinut saada irti enemmänkin.

Sympatiani kierivät hyvin herkästi altavastaajan suuntaan, joten massiivisen luisteluitsevarmuuden ja heiveröisen teiniegon välillä tasapainoileva Venäjän 15-vuotias luistelijalupaus Yurio ei oikein missään vaiheessa vetänyt suuresti puoleensa, eikä varsinkaan sarjan alkujaksojen aikana. Tykkään usein äksyistä pojista, mutta Yurion käytös oli usein mielestäni hirveän ikävää. Hahmo ylitti mielessäni suloisen tsuntsunpöffön ja satuttavalla tavalla tahallaan ilkeän pissipään rajan liian monta kertaa että olisin voinut aidosti pitää hänestä.

Yuuri sen sijaan sai kannatukseni puolelleen alusta asti jo siksi, että ensimmäiset kaksi jaksoa sarja tuntui keskittyvän ilkeilevän ilomielisesti alleviivaamaan sitä, miten onneton luuseri hän on. Samaistuin helposti lannistuvan Yuurin tuntemuksiin mutta inhosin sarjaa, joka ilkkui nuorukaiselle lakkaamatta. Ilman ensimmäisen jakson tunteikasta luistelukohtausta sarja olisi epäilemättä tullut dropatuksi heti alkuunsa sadan voltin vihalla.

Tätä taustaa vasten kolmannen jakson kisa Yuurin ja Yurion välillä muutti sarjan sävyä ja samalla suhtautumistani sarjaan. Koutsina ja tuomarina toimiva Victor jakaa kummallekin pojalle juuri sen version samasta kappaleesta, joka tuntuu vieraammalta ja vaikeammalta. Oli suurenmoisen tyydyttävää nähdä teknisesti taitavan mutta emotionaalisesti viisivuotiaan ja sosiaalisesti kamalan Yurion kamppailevan hänelle annetun herkkää ja puhdasta rakkautta ilmaisevan On Love: Agape -ohjelman kanssa. Vielä tyydyttävämpää oli kuitenkin nähdä, miten komeasti Yuuri pystyi selvästi kypsempänä ja joustavampana ihmisenä sopeutumaan omaan ohjelmaansa, voimakasta seksuaalista rakkautta ilmaisevaan On Love: Erosiin.

Kolmannen jakson kisa sai sarjan tuntumaan vihdoin siltä, että se aikoi ottaa epävarman päähenkilönsä tosissaan eikä vain kuittailla tämän saamattomuudesta. Kisa sai myös luottamuksen sarjan hahmokirjoitukseen kasvamaan, kun se pystyi yllättäen esittämään tähän mennessä altavastaajana esitetyn Yuurin vahvuudet siihen asti selvästi parempana luistelijana esitetyn Yurion heikkouksia vasten.

Olisin oikeastaan toivonut, että Yuurin ja Yurion peilaamista toisiaan vasten olisi jatkettu sarjassa enemmän, sillä hahmot olisivat voineet oppia toiseltaan paljon ja tukea toisiaan ja muodostaa sitä kautta mielenkiintoisen suhteen. Yurio kuitenkin omituisesti katoaa sarjasta moneksi jaksoksi tässä vaiheessa ja palaa relevantiksi hahmoksi vasta loppukolmanneksella, joten tästä vastakkainasettelusta ei lopulta saatu irti niin paljon kuin olisin toivonut. Tämän myötä Yurio myös jäi minulle kaukaiseksi hahmoksi. Kolmannen jakson kisan häviö teki Yuriosta kuitenkin alkujaksojen esitystä sympaattisemman hahmon, jota ei onneksi tarvinnut vihatakaan sarjan edetessä.

(Sivuhuomiona on pakko mainita, että vaikka Yurio on alkuun innostunut Eros-versiosta, niin minua lähinnä hihityttää ajatus pikkulapsikiukuttelevalla tavalla söötistä Yuriosta yrittämässä esiintyä seksuaalissävytteisesti.) Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hype  Tagit: Kommentteja: 2 »


Vuosipäivän kunniaksi

13.2.2017 kello 19:19

Missing Link on juhlinut synttäreitään hyvin epäsäännöllisesti tässä vuosien varrella, riippuen ihan siitä, miten olen jaksanut ja ennättänyt asiaa erityisemmin muistaa ja siitä, olenko keksinyt jotain erityistä sanottavaa. Tänään tulee kuitenkin kuluneeksi huikeat kahdeksan vuotta, vaikka kirjoittelu ei olekaan ollut hetkeen ihan säännöllistä. (Sain muuten viime vuoden puolella blogin melkein kahdeksan vuoden olemassaolon jälkeen aikaiseksi esittelytekstin, jonka olemassaoloa en ole tainnut koskaan suuremmin rummuttaa.)

Merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä hieman talouteni mangakokoelmaa, josta keräilijäsieluni on melkoisen ylpeä ja jonka vuoksi en tahdo enää koskaan muuttaa, kun kuollut puu painaa niin hurjasti. Husbandon kanssa yhteisvoimin rakennettu kokoelma on paisunut tasaista tahtia, ja tällä hetkellä se käsittää ylläpitämäni Excel-taulukon mukaan 1966,5 pokkarin verran tavaraa alkuperäisinä noin parisataasivuisina japanilaispokkareina laskettuna.

Fyysisiä niteitä on joitakin kymmeniä vähemmän, koska englanninkielisissä julkaisuissa suositaan nykyään omnibus-muotoa, jossa kerätään yksiin kansiin useamman pokkarin verran sivuja. Omassa hyllyssä näitä löytyy nopealla silmäisyllä reipas viisikymmentä kappaletta. Lukumäärän höpsö puolikas johtuu siitä, että aina välillä hyllyyn jää roikkumaan joku puolentoista alkuperäispokkarin omnibus – tällä hetkellä syyllinen on Master Keaton 1.

Lisäksi samasta pokkarista löytyy joissain tapauksissa useampi kieliversio, koska hyllyissä on edustettu mangaa englanniksi, suomeksi, ranskaksi ja japaniksi (sekä muutama hassu ruotsiksi ja espanjaksi).

Hyllyjen järjestäminen on minun vastuullani (husbandolla on neuvonanto- ja veto-oikeus), ja kaikenlaiset uudelleenjärjestelyt ovat suurta huviani aina, kun joku hylly alkaa tilaongelmien takia näyttää sotkuiselta. Viimeisin suuri järjestelykierros oli viime syksynä, kun hankimme reippaasti lisää hyllymetrejä.

Eri tapoja järjestää mangahylly on tietysti monia. Aakkosjärjestys sarjan nimen mukaan tuntuu olevan suosittu tapa, ja tietysti ihan syystä, kun se tekee oikean paikan löytämisen kullekin nimikkeelle helpoksi. Itse en kuitenkaan ole siitä oikein koskaan tykännyt, koska minusta tuntuisi hassulta laittaa Nana ja Nana to Kaoru  tai Muotiunelmia ja Mushishi vierekkäin, kun sarjat ovat täysin eri maailmoista.

Aakkosjärjestys tekijän nimen mukaan olisi toinen vaihtoehto, joka mahdollistaisi sen, että saman tekijän tuotokset löytyisivät samasta paikasta. Aikaisemmin hyllyni ovatkin olleet ensisijaisesti mangakan mukaan järjestettynä. Uusin järjestelykierros käänsi ensisijaiseksi järjestysprioriteetiksi kuitenkin sen mangalehden, jossa sarja on ilmestynyt. Syynä oli lähinnä lehtituntemuksen kasvattaminen. Kun saman lehden sarjat ovat yhdessä, on helpompi sisäistää, millaisia sarjoja missäkin mangalehdessä pyörii.

Mangahylly_1

Shounen-hylly (klikkaamalla isommaksi)

Shounen-hyllyä on tilan takia sensuroitu Bleachin ja Naruton osalta, joista suurin osa on karkotettu pimeään loppusijoituspaikkaan sohvan taakse. Koska kyseisiä sarjoja ei kuitenkaan koskaan tule hiplailtua, on hyllyyn jätetty vain muutama edustaja näön vuoksi. Alin hylly on varattu isoille möhkälejulkaisuille jotka eivät muualle mahtuisi, ja sinne on eksynyt ilman erityisen hyvää syytä myös Natsume Onon tuotanto ja erinäisiä muita taiteellisesti ansioituneita seinen-teoksia.

Puukuosinen hylly on vähän höpsösti eri näköinen kuin muut valkoiset mangahyllyt, mutta onneksi sisustussilmä on meillä molemmilla vähäsen sinne päin, joten epäsointu ei suuremmin häiritse. Olkkarin jakajana toimiva Ikean torni huojuu vähän pelottavasti aina, kun käsittelen vähän ylempänä olevia pokkareita, joten olen ristinyt sen Huojutorniksi. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Blogi, Länsiviihde, Manga, Välipala   Kommentteja: 2 »


Turhautumista Yuri!!! on Icen äärellä

5.2.2017 kello 20:45

 Yuurinjavictorintanssahdus

Luistelusarjasta löytyi paljon hyvää mutta myös paljon tuskastuttavia puolia.

Syyskaudella 2016 tuntui siltä, että kaikki puhuivat taitoluistelusarja Yuri!!! on Icesta. Siinä Japanin tähtitaitoluistelija Yuuri Katsuki kärsii itsetunto-ongelmista hävittyään Grand Prix -finaalin ja pääsee jaloilleen, kun hänen idolisoimansa Venäjän mestarillinen Victor Nikiforov ryhtyyy hänen valmentajakseen. Mielenkiintoisen keskustelun suuri määrä innostutti minuakin, vaikka kokonaisuutena sarja jätti jälkeensä melkoisen ristiriitaiset tunteet.

Ensinnäkään sarjan huumori ja minä emme varsinkaan alkujaksoissa tulleet toimeen keskenämme, eikä hassunaamoja ja luotaantyöntäviä chibihöpöilyjä alkuun joka rakoon hyperventiloivalla höngällä änkenyt sävy napannut ollenkaan. Komediapuoli onneksi rauhoittui huomattavasti alkujaksojen jälkeen, vaikka sarja ei koskaan ehkä saavuttanutkaan yksittäisten kohtausten ulkopuolella aivan sellaista tunnelmaa, joka olisi saanut minut täysillä mukaan.

Yuuriaaaaaaargh

Hyi en halua enää koskaan nähdä näitä huonoimman maun hassunaamoja.

Rytmitys ja kerronta tuntuivat olevan usein vähän mitä sattuu. Realismia hakeva tapa näyttää jokaisen kuuden kisaavan hahmon ohjelmasta kaksi minuuttia alkoi puuduttaa siinä vaiheessa, kun samat ohjelmat nähtiin monta kertaa – siitäkin huolimatta, etteivät esitykset ole identtisiä, eikä kaikkea animaatiota kierrätetä joka kerralla. Välillä suoritusten animointi jätti melkoisen paljon toivomisen varaa, ja kerronta tuntui usein ahtaalta. Siksi vähemmän tärkeiden luistelijoiden osuuksien karsiminen olisi mielestäni hyödyttänyt sarjaa sekä visuaalisen tason ylläpitämisen osalta että siksi, että säästetty aika olisi voitu allokoida hahmointeraktioon.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Avautuminen  Tagit: , Kommentteja: 5 »


Kannesta kanteen: Magi

15.1.2017 kello 21:07

Shinobu Ohtakan Magi on jo pitkään kiinnostanut minua erityisesti kansiensa ansiosta, vaikken olekaan vielä uskaltanut vastata kansien kutsuun sarjan huiman pituuden takia – yli 30-osaisia sarjoja kun tulee harvoin luettua. Toistaiseksi sarja on siis tuttu vain animen ensimmäisen kauden kautta, mutta enköhän jossain vaiheessa saa kerättyä tarpeeksi urheutta ottaakseni mangan työn alle. Ainakin mieli tekee kovasti joka kerta, kun näen jonkun sarjan kansista.

magikannet

Aggressiivisia taustavaloja, dramaattisia tilanteita ja överipowerihahmodesigneja. Uuuuh kyllä!

Kuten The Demon Prince of Momochi Housessa, myös Magissa kannet luovat sarjalle vahvan identiteetin. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, miten aggressiivisest Ohtaka käyttää valon ja varjon välistä kontrastia. Valaistut kohdat ovat poikkeuksetta hohtavan ylivalottuneita, ja varjokohdat taas hyvin vahvasti varjostettuja. Tällainen voisi näyttää sotkuiselta, mutta Ohtaka löytää hyvin tehokkaan tasapainon valo-varjo-kontrastilleen, ja tuloksena kannet näyttävät erityisen voimakkailta. Kontrastiefektiä ja kansista huokuvaa dramatiikkaa vain voimistaa se, että kansia koristavat hahmot poseeraavat yleensä vastavaloon, jolloin näiden kasvot jäävät suureksi osaksi varjoon.

Lisäksi Magin kannet tuntuvat usein kuvaavan tilanteita. Suurin osa niistä ei näytä minusta siltä, että hahmot on asetettu poseeraamaan kanteen irti kontekstistaan (toisin kuin vaikkapa Momochi Housessa), vaan kuvat tuntuvat enemmän siltä kuin ne olisi napattu suoraan jostakin mangasta löytyvästä kohtauksesta, jossa hahmo näyttää erityisen siistiltä ja on tekemässä tai sanomassa jotain tärkeää. Useimmat kansista saavat minut miettimään, että ”Oooo mitähän tuossa kohtauksessa tapahtuu ja kukahan tämä hahmo on ja miksi sillä on tuollainen ilme kohta on varmasti tapahtumassa jotain tosi jännää!”

Valo-varjo-kontrastin superkorostaminen ja kannessa pönöttäviin hahmoihin ladattu tilannetuntu saavat kannet näyttämään äärimmäisen intensiivisiltä ja kutkuttavilta. Koska olen dramatiikkasyöppö, ahmin tällaista kuvastoa fiilismittari täysillä. Olen ihan vain kansien vuoksi vakuuttunut siitä, että Magi on todella mielenkiintoinen sarja ja täynnä mielenkiintoista hahmosisältöä, vaikka (sinänsä ihan kelpo) anime ei varsinaisesti jättänyt yhtä hypentäyttä kuvaa. Ohtakan vastustamattoman ylilyöty hahmodesigntaju käy myös hyvin selvästi ilmi kansista. Kaikki nuo hiusjutut, kampaukset, korut, aseet, propit, panssarit, vatsa- ja rintalihakset, pussilahkeiset housut, antoisat kaula-aukot ja muu asiaankuuluva stimuloivat mielikuvitustani erityisen miellyttävästi.

Muutama kansista ei tosin oikein tunnu sopivan sarjan pääasiassa yltiodramaattiseen kansityyliin. Pokkarit 8 ja 17 tuntuvat olevan melkein eri sarjasta, koska niistä puuttuu se dramaattinen tykitys, joka tekee muista kansista niin kiinnostavia. Nämä ovat toisaalta onneksi vain harvoja poikkeuksia tykityskuvien joukossa.

Postaukseen valikoituneet kannet ovat Kurokawan ranskajulkaisusta, jonka logo sopii mielestäni Magin sarjan ja kansien fiilikseen erityisen hyvin. Pidän logosta enemmän kuin Vizin englantijulkaisun ja Shogakukanin alkuperäisen japanijulkaisun logoista, jotka ovat tyyliltään jotenkin kömpelönvaltavia. Toisaalta ranskajulkaisussa kuvien taustan päälle on pastettu hupsut labyrinttikuviot. Ne toisaalta vahvistavat yhtenäistä lookkia mutta toisaalta peittävät taustat alleen tyhmästi.

Ei hitto, tämän kirjoittamisen jälkeen tuli ihan mahdoton into aloittaa sarjan lukeminen. Vielä joku päivä…!

Aiheet: Manga, Taide ja tyyli  Tagit: , , , Kommentteja: 0 »


« Vanhemmat artikkelit /


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.