Kategoriat
Analyysi Anime Arvostelu Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Re:Zero

Re:Zero – Starting Life in Another World (Re:Zero kara hajimeru isekai seikatsu) toimitti taas toisella kaudellaan erittäin hyytävää kamaluutta ja intensiivistä hahmosisältöä. Poimin alle sarjasta päällimmäiseksi mieleeni jääneet huomiot.

ReZeroEchidna

Toisella tuotantokaudella fantasiamaailmaan imaistu Subaru jatkaa kamppailuaan pelastaakseen puolihaltijaneito Emilian ja muut ystävänsä kyvyllään palata ajassa taaksepäin aina kuollessaan.

Noidat

Olemme aiemmin kuulleet paljon puhetta myyttisistä seitsemän kuolemansynnin noidista, mutta vasta nyt pääsimme oikeasti tutustumaan heihin. On valitettavaa, että suurin osa noidista tuntuu täysin turhilta tyypeiltä, eivätkä he istu Re:Zeroon kovin hyvin. He ovat vain värikkäitä animetyttöjä, joilla on värikkäät animetyttöpersoonallisuudet, mutta ei kunnollista liityntäkohtaa meneillään oleviin tapahtumiin. Vain kaksi noidista, ne kaikkein tärkeimmät, erottuvat edukseen ja tuovat sarjaan uutta huumaa.

Sarjan uudessa vetonaulahahmossa, ahneuden noita Echidnassa on erityisen jännittävää se, ettei hänestä persoonana tai hänen luotettavuudestaan tai tavoitteistaan ole helppo saada kiinni. Hän esiintyy päähenkilö Subarulle hyvin auttamishaluisesti ja kerjää Subarulta huomiota vähän höpsönsöpösti ja kaikin tavoin yllättävän letkeästi.

Kuitenkin hänen hahmodesigninsa on hyvin aikuinen, tietäväisesti hymyilevä ja äärimmäisen dramaattinen, ja näiden piirteiden kautta koko hahmo tuntuu kovin arveluttavalta. Hän ei myöskään selvästi kerro kaikkea salaperäisen käytöksensä alla, eikä paljasta todellisia motiivejaan. Onko hän lopulta ystävä vai vihollinen? Miksi hän on niin auttavainen? Hahmon ristiriitaisuus tekee hänestä vetovoimaisen ja vangitsee mielenkiinnon aina hänen esiintyessään.

Echidnan suurin miinuspuoli minulle on toisaalta hänen luomansa teekutsumaailma, joka muistuttaa epäilyttävästi klassista Windows-taustakuvaa, jossa vihreä niitty jatkuu loputtomiin sinisen taivaan alla. Tämä tärkeä miljöö, jossa Subaru ja Echidna käyvät jännitteisiä keskustelujaan, ei valitettavasti ole kauhean mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Se ei ole millään tavalla ahdistava tai muullakaan tavalla vaikuttava, vaan lähinnä tylsän aurinkoinen. Jäin kaipaamaan loputtomaan ruohoniittyyn jotain epämukavaa vivahdetta siitä, että siellä ei ole kaikki kohdillaan, mutta aina se oli vain se ihan sama Windows-nurmikko.

Sarjassa alusta asti läsnä olleen mutta vasta nyt hahmon saavan kateuden noita Satellan ensiesiintyminen taas oli niin julmetun hyytävä, että tärisen vieläkin, kun mietin sitä. Voi juku, minkä epätoivon ja tislatun kauhun hyhmän hahmo tuo mukanaan. Hetki otti itseä rinnasta melkein yhtä kovasti kuin Subarua, ja jäi yhdeksi sarjan ja koko animevuoden ikimuistoisimmista kohtauksista.

Kategoriat
Avautuminen Manga Meta

Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan. 

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

viihdeontyhmaa

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta.  Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla.  (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin!

Kategoriat
Analyysi Anime Arvostelu Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Jujutsu Kaisen

Maistelen nykyisin tuoreita shounenhittejä yleensä mieluiten animemuodossa, ja anime olikin myös hyvä tutustumistilaisuus Jujutsu Kaiseniin. Sarjan alku, eli ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen cour, olikin täynnä sekä erittäin lupaavia elementtejä että sellaista sisältöä, joka jäi aika kädenlämpöiseksi. Yleisfiilis sarjasta on tässä kohtaa positiivispainotteinen mutta ristiriitainen.

JujutsuKaisenpromo

Yuuji Itadori nielaisee legendaarisen Sukuna-nimisen kiroushirviön hirnyrkkisormen, mutta sen voima ei valtaakaan häntä, joten taikamaisteri Satoru Gojou ottaa hänet taikavoimakouluunsa tarkoituksenaan syöttää hänelle lisää sormia, jotta hänet voitaisiin lopulta tappaa ja samalla päästäisiin eroon Sukunasta lopullisesti.

Hyvää ja kehnoa rytmitystä ja sisältöä

Jujutsu Kaisenin rytmitys tuntuu poukkoilevan, kun välillä meno käy tosi kovilla kierroksilla ja välillä taas lorvitaan syvällä shounentaikakoulusuossa. Sarja on tosi kova keskittyessään suuriin jänniin taisteluihin taikajutsuhyvisten ja kirouspahisten välillä – osittain siksi, että sarjan animaatio ja taistelukoreografiat ovat upeaa katsottavaa.

Pidän animen visuaalisessa strategiassa etenkin siitä, että vaikka taistelukohtauksissa käytetään reippaasti jälkikäsittelyefektejä tuomaan lisää kolmiulotteisuutta ja huumaa, eivät efektit koskaan peitä sitä pääasiaa, eli animaatiota. Mutta Jujutsu Kaisen on halutessaan myös ilmiömäisen hyvä rakentamaan jännitettä taistelun osapuolten välille. Yhteenottajien voimasuhteet ovat aina selkeät, ja heidän välillään kipinöi usein melkein sensuellisti.

Toisaalta kun jaksot keskittyvät taikakoulunkäyntiin ei sarja useimmiten tunnukaan ihan miltään. Ehkä kyse on vain omasta preferenssistäni, koska olin tosi pettynyt siitä, että sarjan mielenkiintoinen asetelma pistettiin taikakouluun, mikä tuntui lattealta ratkaisulta. Sarja tuntuu liian isolta ja synkältä ollakseen koulusarja, ja keveämmät kouluelementit eivät oikein jaksa hurmata minua. Tämän vuoden puolella airannut matalajännitteinen kouluturnajaisjuonikaari on melkein saanut minut unohtamaan sarjan vahvuudet, kun kellään ei ole oikein mitään henkilökohtaista pelissä, vaan kaikki tuntuvat ihan vaan suorittavan koulun ryhmätyötä.

Kilpailevassa supervoimakoulusarjassa My Hero Academiassa koulumiljöö mielestäni toimii, koska sarjassa on alun alkaenkin kyse siitä, että päähenkilö haluaa päästä supersankarikouluun: se on hänen hartain toiveensa ja suurin unelmansa. Sitten kun kouluun päästään, niin päästään turnaamaan urheilupäivän otteluissa muita sankariopiskelijoita vastaan, ja toisinaan seikkailut eskaloituvat eeppisiksi mättömeiningeiksi pahisliigaa vastaan. Tämä tuo lisää painetta ja panosta sarjaan.

Lisäksi My Hero Academia on lähtökohtaisesti Jujutsu Kaisenia kevyempi ja seikkailullisempi sarja, mikä helpottaa kevyiden ja raskaiden elementtien yhdistämistä. Lisäksi koulunkäyntiin keskittyvissä juonikaarissakin on mukana aimo annos henkilökohtaista kasvamista ja hahmojen välisiä jännitteitä – etenkin siksi, että koulusuorittajapäähenkilö on niin palavalla intohimolla kehittämässä itseään.

Jujutsu Kaisenissa taas sarjan lähtökohta on valtavan suuren skaalan konflikti: on kyse elämästä ja kuolemasta (sekä Yuujin että muiden), ja sitten skaala latistetaan menemällä kouluun. Sitten päädytään taas keskelle jotain isompaa, ja panokset nousevat: uusi kaveri, jonka kanssa synkkaa hyvin, hengaakin myös pelottavan manipuloijakirouksen kanssa, joka myrkyttää kaverin mieltä ja tragedia on ihan kulman takana…! Ja sitten mennään taas sinne kouluun pitämään taikakoulujen välisiä turnajaisia, joihin kukaan oppilaista ei suhtaudu kauhean henkilökohtaisesti.

Tyylillisesti sarja vetää dramaattiset tilanteet onnistuneesti, mutta allekirjoittaneen makuun se ei ole kovin hauska, joten vitsikkäämmät hetket alisuorittavat silmissäni. Monesti komediaa käytetään myös purkamaan dramaattisempaa jännitettä juuri sillä rasittavalla tavalla, jota inhoan: niin että huumori lyttää kiristyneen tunnelman ja pitkänkin jännitteen kulminaatio saattaa tapahtua kiusallisen vitsin muodossa, kuten Yuujin palatessa lopulta tiiminsä luokse pitkän ja raskaan poissaolon jälkeen. Jälleennäkeminen sössitään niin tyhmään vitsiin, että katsoessa teki mieli huutaa.

Lupaavia ja vähemmän lupaavia hahmoja

Jujutsunarutonelikko

Yhdennäköisyys ei ole vahinko.

On mielestäni tosi suloista, miten selkeä kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus sarjan ydinnelikko on Naruton vastaavalle. Yuuji on pirteänpositiivisena oranssina poikana sarjan Naruto, jonka sisään on vangittu yksi maailmamme kauheimmista hirviöistä. Vakavan stoalainen sinitumma poika Megumi Fushiguro taas vastaa Sasukea, ja oppilaskolmikon polkkatukkainen tyttöedustus Nobara Kugisaki edustaa Sakuraa. Opettajan ja mentorin roolissa hopeapiikkihiuksista Kakashia vastaavalla Gojoulla on suun sijaan peitossa silmät.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: IDOLiSH7

Viimeiset pari vuotta olen käsitellyt kuluneen animevuoden lähinnä mahtavien alku- ja lopputunnareiden kautta, ja kyllä samalla on tullut juteltua suunnilleen parhaat palat kyseisten vuosien animetarjonnasta ylipäänsä. Yleensä muutenkin vahvassa sarjassa on myös kovat tunnaripätkät, koska vahvan sarjan näkemyksellisyys ja tekninen taito tyypillisesti ulottuu niihin asti. Tunnarit kuitenkin ovat vakiintunut osa sitä, miten sarja ilmaisee persoonallisuuttaan, teemojaan ja hahmojaan.

Myös vuonna 2020 huomattavat animesuosikkini ovat hyvin edustettuina suosikkitunnarilistallani, mutta tällä kertaa haluan käsitellä hyviä sarjoja myös niiden muiden mieleenpainuneiden piirteiden kautta. Aloitetaan parhaan idolianimen kakkoskaudesta, IDOLiSH7: Second Beatistä!

IDOLISH7SecondBeat

Seitsemän hengen idolipoikaryhmä jatkaa voittokulkuaan.

Hahmokirjoitus

En ole perinteisesti kokenut kovin suurta kiinnostusta idolisarjoihin, sen kummemmin tyttö- kuin poikajäsenistöllä. Osittain tämä johtuu siitä, ettei idolibisnes tai -musiikki kauheasti innosta minua, eikä idolisarjoille yleinen hahmotyypittelykään yleensä ole herättänyt minussa yleisesti ottaen kovin paljon tunteita. Usein ongelmana tuntuu olevan myös liian iso hahmokaarti, jossa kaikille ei riitä huomiota ja tekemistä. Mobiilipeliin pohjaava IDOLiSH7 kuitenkin yllätti yleisönsä ja minut muiden mukana ykköskauden airatessa alkuvuodesta 2018. Ihastuin sarjan tarinapainotteisuuteen ja moniulotteiseen hahmonrakennukseen.

Kakkoskausi Second Beat! pisti vielä ykköskauttakin paremmaksi ja teki suuren vaikutuksen käsikirjoituksellisilla ansioillaan. Jokaisella pääryhmän seitsemästä pojasta on jotain jännää meneillään kakkoskaudella.

Kun Rikun astmaoireilu pahentuu ja Iori ottaa väliaikaisesti haltuunsa tiimin keskuspojan paikan, fanien reaktiot alkavat hiertää kaksikon välejä. Mitsuki taas on juuri alkanut löytää paikkaansa ryhmän juontajaeksperttinä, kun vahingossa kuultu kritiikki pölläyttää hänen vanhat itsetunto-ongelmansa esiin entistä vaikeampina.

Sougo taas saa vihjeen Tamakin kadonneesta pikkusiskosta, mutta kamppailee itsensä kanssa siitä, uskaltaako kertoa asiasta räjähdysherkälle Tamakille. Samalla normaalisti lapsellisen epäkohtelias Tamaki pyrkii kunnostautumaan saadakseen Sougolta tunnustusta. Nagi ja Yamato ovat vähemmän esillä omien konfliktiensa kanssa, mutta toimivat emotionaalisena tukena muille ja saavat omat ihanat tähtihetkensä.

Näitä keskuskonflikteja pyöritellään sarjassa valtavan tyydyttävällä tasapainolla – niitä ei ole järjestetty erillisiksi parin jakson tarinakaariksi, vaan kutakin konfliktia viedään eteenpäin rinnakkain muiden kanssa painotusta vaihdellen. Konfliktien ja niiden ympärillä pyörivien hahmosuhteiden rytmitys ja niiden lomassa muillekin hahmoille suodut merkitykselliset hetket ajavat sarjaa eteenpäin arvostettavalla tarkkuudella, eikä koskaan jäädä paikalleen nyhväämään. Turhia minuutteja ei sarjasta löydy, vaan se käyttää kaiken aikansa tehokkaasti olematta kuitenkaan täyteen ahdetun tuntuinen.

Vaikka IDOLiSH7 on pohjimmiltaan hyvin positiivinen sarja, se uskaltaa myös pakottaa hahmonsa käsittelemään hyvin monimutkaisia ja vaikeita tunteita. Erityisen hienoa mielestäni on, että monet kauden keskeiset konfliktit liittyvät menestykseen ja siihen liittyviin vaikeuksiin, mikä ilmentää uutta vaihetta idolitiimille, joka ykköskaudella vielä aloitteli toimintaansa mutta on kakkoskauteen mennessä saavuttanut juuri merkittävää huomiota. Fanien ja median reaktiot on välillä vaikea ottaa vastaan, ja etenkin Rikun ja Iorin välien kiristymisessä näkyy, miten paljon fanien kiistat siitä, kumpi olisi parempi keskuspoika, vaikuttavat suoraan heidän toveruuteensa surullisella tavalla.

i7-ryhmän lisäksi myös kilpailevat idoliryhmät TRIGGER ja Re:vale ehtivät saada syvennystä, ja Re:valeen keskittyykin yksi kauden keskuskonflikteista. Monet sarjat eivät saa näin paljon aikaan hahmojensa kanssa edes suuremmalla jaksomäärällä ja pienemmällä hahmokaartilla. IDOLiSH7:ssä on valtava määrä hahmoja, jotka kaikki saavat kuitenkin omaa valokeilaansa, mielenkiintoista hahmonkehitystä ja merkityksellistä roolia tarinassa. Kukaan ei jää seinäruusuksi. Se on melkoinen saavutus.

Varjopuoliakin hahmokirjoituksessa on, sillä Rikun perheestä pois adoptoitu kaksoisveli, TRIGGER-tiimin keskuspoika Tenn, saa minut aina esiintyessään raivon partaalle. Minulla on pitkään ollut vaikeuksia ymmärtää, miksi hahmon pitää olla niin ihmeellinen mulkku, joka on aina kritisoimassa idolikollegoja todella epäasiallisella tavalla ja lyttäämässä itseään jumaloivaa pikkuveljeä jankkaamalla, että tästä ei ole mihinkään. Kakkoskausi kuitenkin tarjosi tyydytyksekseni jopa tähän vaikeiluun varsin pätevän selityksen äärimmäisen skitsoista kasvuolosuhteista ja sai minut jopa hitusen ymmärtämään hahmoa (silti ihan huonoin poika siinä hyi voisitko kasvaa aikuiseksi ja käyttäytyä kuin fiksut ihmiset).

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Hype Musiikki

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Ne kaikista parhaat / Vinland Saga

Aiemmissa osissa juttelin vuoden 2019 parhaista alku- ja lopputunnareista ensin siitä näkökulmasta, mitkä tunnarit onnistuivat tuomaan parhaat positiiviset energiat, sitten sen osalta, mitkä pätkät ilmaisivat sarjojensa keskiössä olevia ristiriitaisia tunteita parhaiten, ja sitten avauduin vielä muutamasta pätkästä, jotka ihan liian hyviä sarjoilleen.

Tänään vuorossa ovat tämän tunnarikimaran viimeisessä postauksessa viime vuoden kaikista parhaat OP:t ja ED:t – ja ne kaikki sattuivat iskemään sydämeeni samasta sarjasta! Olen ollut Vinland Sagasta mangana vaikuttunut jo pitkään, ja anime sovittaa mangan ensimmäisen isomman tarinakaaren erinomaisesti. Sarjan voimakas keskustematiikka, kiinnostava hahmokirjoitus sekä brutaalia, kyynisyyttä, tummansävyistä huumoria ja toiveikkuutta yhdistävä tunnelmamaailma luovat mainiot edellytykset pitkälle eepokselle täynnä priimasisältöä.

Vinland Sagan ensimmäinen animekausi oli onnistunut ja laadukas tuotanto kaikin puolin, ja erityisesti mieleen jäivät tosiaan mahtavat tunnarit. OP:t ovat Wit Studion ehdoton vahvuus – Witin sarjojen alkutunnarit tekevät usein vaikutuksen, ja ne on keskimääräistä useammin rakennettu todella korostamaan sarjojensa vahvuuksia ja heijastelemaan sarjojensa tarinaa ja tematiikkaa mitä mielenkiintoisimmilla ja tehokkaimmilla tavoilla.

Titaanien sodan ikoniset OP:t ja ED:t ovat tietysti ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki. Toisaalta myös esimerkiksi Velhon morsiamen ensimmäinen OP, Seraph of the Endin ensimmäinen OP ja After the Rainin OP ovat todella vaikuttavia paitsi vetävän musiikkivalinnan ansiosta ja musiikkivideollisesti, myös tarinankerronnallisesta näkökulmasta.

Vinland Sagan tunnarien kohdalla tuntuu erityisesti siltä, että Wit on ylittänyt itsensä. Kolme neljästä tähän mennessä nähdystä tunnarista syöksyi suoraan kaikkien aikojen suosikkieni kärkeen (OP-biisit ovat muuten myös ihan parasta tsemppimusiikkia treenin taustalle).

Tekstin osalta kannattaa huomioida, että vaikka varsinaisia täsmällisiä spoilereita ei ole luvassa, kirjoitan ylätasolla sarjan merkittävien hahmojen hahmokaarista animen ensimmäisen kauden ajalta siinä määrin kuin ne heijastuvat käsiteltävistä tunnareista.

Vinland Saga OP 1

2019OPED VinlandSaga1

1100-luvun Pohjois-Euroopassa nuori viikinkipoika Thorfinn liittyy isänsä tappaneeseen palkkasoturijoukkoon kostaakseen sen johtaja Askeladdille.

Kappale: Mukanjyo (Survive Said The Prophet)

Emo-rokkibändi Survive Said The Prophet teki myös Banana Fishin ensimmäisen OP:n, joka pääsi vuoden 2018 top-listalleni, ja myös tässä bändin soundi lävisti sydämeni. Epäilin previkan nähdessäni ja siellä pätkän kappaletta kuullessani, sopisiko kappale sarjaan. Kuitenkin varsinaisen OP:n nähtyäni olin täysin myyty. Sillä mikä muka voisi sopia kuvaamaan Vinland Sagan ensimmäisen tarinakaaren vihajumi-Thorfinnia paremmin kuin Survive Said The Prophetin mahtipontinen emo-rääkynä? Ah niin hyvää!

OP onkin pitkälti hahmokuvaus Thorfinnista. Ensimmäinen kolmannes kertoo siitä, missä tilassa nuori Thorfinn on tarinan varsinaisesti alkaessa, hänen kasvettuaan sisukkaasta pikkupojasta välinpitämättömäksi teinitappajaksi, jota ajaa eteenpäin vain etäinen ajatus mahdollisuudesta kostaa läheisen kuolema. Alkuosio limittää Thorfinnia kuvaavia pätkiä taistelukuvauksien väliin. Thorfinnia kuvaavissa välähdyksissä hänellä on aina veitset käsissään, ja vuodenajat vaihtelevat taustalla. Näin OP kertoo yleisölle, että Thorfinnin elämä ja maailma ovat pelkkää taistelua ja tappamista. Mitään muuta hänen elämästään ei näytetä.

OP:n keskiosa palaa Thorfinnin lapsuuteen ja käsittelee hänen lämmintä perhettään sekä traumaattisten tapahtumien myötä hahmossa tapahtunutta rajua muutosta. Hän ei ole aina ollut tuima ja tyhjä yhden ajatuksen mies, vaan oli joskus tulevaisuuteen positiivisesti suhtautunut lapsi. Keskiosion päättävä komea kasvumontaasi (1:09) itsessään kertoo traagisen ja todella surullisen tarinan Thorfinnin varhaisista vaiheista. Lapsuuden ihmetys, innostus, uteliaisuus ja lähimmäisistä välittäminen katoavat silmissä, ja tilalle jää vain silmitöntä vihaa ja raivoa.

Loppuosio keskittyy esittelemään sarjan alkuosan muut tärkeät hahmot. Onneksi siinä näytetään Björn syömässä myrkkysieniä laukaistakseen berserkkivaihteensa, koska jostain syystä kyseinen kohta oli tosi epäselvästi kuvattu alkujaksoissa, joissa näin kävi. (Voi Björn – niin hyvä poika, vaikka berserkkisienet olivatkin tosi kummallinen juttu, eivätkä lopulta sopineet häneen hahmona kauhean hyvin.)

Anime muokkaa tarinan aggressiivisen kronologiseksi, ja Thorfinnin lapsuusvaiheita seurataan monta jaksoa ennen kuin päästään tilanteeseen, josta manga alkaa. OP kuitenkin lupaa paljon Thorfinnin kehityksestä myös mangaa tuntemattomille.

Ennen kaikkea OP on tosi siisti. Valtavasti kamera-ajoja, kamera liikkuu liioittelematta ihan koko ajan. Kappaleen ja videon huippukohta (0:30) on todella vaikuttava, kun kamera kiitää Askeladdin laivan keulan ympäri kiertäen Askeladdin ja hänen uskollisen kakkosmiehensä Björnin ja siirtyessä sitten laivan perään, jossa Thorfinn pudistaa isältä saamaansa veistä. Thorfinn ei osallistu laivan soutamiseen, koska ei katso olevansa osa Askeladdin joukkoa, vaan tekevänsä vain palveluksia Askeladdille saadakseen uusia mahdollisuuksia voittaa tämä reilussa kaksintaistelussa.

Toisaalta kappaleen lyriikat tavoittelevat koko sarjan kantavaa teemaa haaveesta rakentaa parempi, väkivallaton maailma, ja esittelevät siksi sarjaa Thorfinnin näkökulmaa laajemmin. Kappale pohtii, mikä meni vikaan ja miksi maailma on tällainen, että vain vahvimmat selviävät. Kappale myös väläyttelee sarjan nimessä mainittua Vinlantia, ihmeellistä uutta maata, jossa ei ole väkivaltaa, vaikka Thorfinn itse on oikeastaan unohtanutkin koko asian. Kappale päättyy Thorfinnin tuskaisena huutavaan siluettiin ruumiiden keskellä, ja lyriikat kirkuvat, että vastatkaa joku: onko tämä nyt se maailma, jonka puolesta taistelemme? Täydellistä!

Kategoriat
Analyysi Anime Avautuminen Musiikki

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Liian hyvät

Taas on aika jatkaa viime vuoden parhaiden alku- ja lopputunnareiden kanssa. Aiemmissa kirjoituksissa valokeilaan pääsivät parhaat positiivista energiaa ja parhaat ristiriitaisia tunteita ilmaisevat pätkät. Tässä kolmannessa osassa nostan esille muutaman OP:n, jotka ovat aivan liian hyviä huonoille sarjoilleen ja antavat niistä aivan liian hyvän kuvan. Jännästi näitä molempia hallitsee sadeteema.

The Rising of the Shield Hero OP2

2019OPED Kilppari

Naofumi kutsutaan fantasiamaailmaan yhdeksi neljästä legendaarisesta sankarista, mutta hänet lavastetaan rikolliseksi. Hän löytää kuitenkin uskolliset tiimitoverit, joiden avulla nousee katkeruuden alhosta ja alkaa olla paras jäbä.

Kappale: FAITH (Madkid)

The Rising of the Shield Heron (Tate no yuusha no nariagari) molemmat OP-kappaleet tehnyt MADKID on uusi suosikkini animebiisittäjistä, ja bändi tuo mielestäni sarjaan tosi hyvän tunnun. En ollut villinä ykkös-OP:n videosta, vaikka siinäkin on paljon hyvää, mutta rakastuin itse kappaleeseen tosi täysillä. Kakkos-OP:n kohdalla molemmat palikat osuivat sitten mielestäni kohdilleen tosi hyvin. Ne luovat yhteispelinä erittäin vahvan intron sarjalle, joka ei valitettavasti olemaan yhtä mahtava kuin mitä alkutunnarin perusteella voisi uskoa.

Pätkä alkaa prologimaisella kaikujumitusautotunella ja hetkillä, jotka esittelevät kolme muuta fantasiamaailmaan kutsuttua sankaria, jousisankarin, keihässankarin ja miekkasankarin, jotka huomaavat sateen alkaneen. OP kohtelee muita sankaripoikia ihan niin kuin oikeita hahmoja. Sääli että itse sarjassa he ovat itsekkäitä tyhmimyksiä, toiset kaksi vain marginaalisesti vähemmän tolloja kuin täysin stryroksiaivoinen keihässankari (siinä missä nimi- ja päähenkilö Naofumi on tietysti epäitsekäs ja jalo ja älykäs ja neuvokas, vaikkakin ehkä vähän katkerotsundere näön vuoksi). Mutta hitsi kun on siisti tapa esitellä muut avainhahmot näyttämällä, miten he reagoivat sateeseen kuin ennakoiden jonkin suuren koitoksen saapumista!

Kun kappale alkaa kunnolla puhaltamaan, OP siirtyy sankareistamme suurimpaan, Naofumiin. Pätkä antaa valokeilan polvia myöten vedessä sateen alla seisoville Naofumille ja hänen miekkatyttökumppanilleen Raphtalialle, joiden välinen side on periaatteessa sarjan emotionaalinen selkäranka.

Naofumi tuntuu haukkovan henkeään ja näyttää ahdistuneelta, Raphtalia taas luo katseensa taivaaseen määrätietoisen näköisenä. Kylläpäs tykkään tästä dynamiikasta! Seuraavaksi molemmat tulevat tärskäistyksi veden alle, symboloiden heidän vaikeuksiaan. Mahtavaa, kuulostaa kamppailujen kautta saavutettavalta hahmonkehitykseltä!

Kuva muuttuu mustavalkoiseksi ja alkaa tykittää pääparivaljakon traumaattisia hetkiä. OP ottaa keskiöönsä sarjan ensimmäisen puoliskon huipennuksena toimineen Naofumin ja keihästyhmyri Motoyasun yhteenoton, jossa Naofumi kärsi täysin epäreilun ja tuskaisen tappion.

Tämä avainhetki yhdistetään aivan huikealla tavalla metaforisesti kuvaamaan sitä, miten Naofumi ja Raphtalia, kaksi elämän riepottelemaa rikkinäistä sielua, ovat kumpikin löytäneet uuden paremman elämän toistensa ansiosta. Naofumi on tappion alhossa ja kaikki on menetetty, mutta maahan tippuvat kyyneleet eivät olleetkaan hänen, vaan orjakaupan rääsyihin puetun pienen Raphtalian. Surkea pikku-Raphtalia ojentaa kätensä Naofumia kohti ja – yllättäen aikuiseksi kasvaen – kaappaa sankarin syleilyynsä palauttaen värit tämän maailmaan taustakappaleen pärähtäessä samalla huippukohdassaan ilmiliekkeihin.

Hetki on todella kaunis ja liikuttava, ja se antaa Raphtalialle vaikuttavaa toimijuutta. Nämä kaksi tarvitsevat toisiaan, ja heidän suhteensa kasvaa ja muuttuu varmasti sarjan edetessä, kun kumpikin heistä pääsee kasvamaan toisen tukipilarina… tai tällainen kuva OP:n perusteella syntyy.

Kunpa sarja itsekin esittäisi Naofumin ja Raphtalian suhteen enemmän tästä kulmasta ja vähemmän siitä kulmasta, että Raphtalia ja jättiläislintutyttö Filo kilvoittelevat siitä, kumpi pääsee Naofumin superseksikkäisiin pöksyihin sillä välin, kun Naofumi itse ei koe mitään muuta kuin maailman cooleinta ja lämpimintä perheellistä viehtymystä tyttöihin.

Koska eihän kivalla tyttöhahmolla nyt kerta kaikkiaan voi olla muuta päämäärää sarjassa kuin unelmoida ihanaisen Naofumin perään! Miksi kukaan neito haluaisi käyttää energiaa mihinkään muuhun! Ja siis eihän päähenkilö olisi yhtään cool jos vastaisi vaikka johonkin näihin tunteisiin niin, että siitä saataisiin aktiivista tunnekehitystä hahmojen välille. Ei – parempi on säilyttää status quo, joka varmistaa, ettei Naofumi varmasti näy koskaan yhtään nolossa valossa, mikä taas voisi tapahtua, jos kokeiltaisiin kehittää hahmoja tai näiden suhteita. Koska onhan hän unelmien sankari, vaikka onkin katkera kohtaamistaan vääryyksistä ja siksi hänen sielussaan on suuri haava. ;___; Voi Naofumi-raukkaa, kun on vääryyksiä kokenut vaikka onkin paras!

Sitten seuraakin menevä taistelumontaasi, jossa kaikki sarjan hahmot kerääntyvät ottamaan yhteen pimeyden voimien kanssa. Lopuksi Naofumi yrittää yksin kannatella valtavaa tulipallotaikaiskua tai vastaavaa. Hän on jo musertumassa, kun voimat eivät tahdo riittää, mutta sitten apuun saapuvat Raphtalia, Filo ja se kivempi prinsessa Melty, ja yhdessä he kestävät. Naofumin ilme vaihtuu hämmästyksestä hymyyn, kun hän tajuaa, ettei ole sittenkään yksin koitoksiensa kanssa. Ihan sairaan siistiä, mitä tunnekasvua voinkaan odottaa tästä sarjalta! Tai sitten ei.

OP:n vahvuus on, että se saa niin hyvin kiinni ja esitettyä sarjan kökön toteutuksen taustalla olevat todella vahvat ja hyvät ideat. Sarja itse ei vain ole kiinnostunut tutkimaan näitä ideoitaan kauheasti, koska sillä on kiire peilata Naofumin hienoutta ja hyvyyttä yhtäältä muiden sankarien tyhmyyteen ja turhuuteen, toisaalta siihen miten kaikki hyvät tytöt haluavat Naofumia ja kolmanneksi siihen, miten kaikki vastaantulevat oppivat arvostamaan Naofumia hänen nihkeän ulkokuorensa alta paljastuvan oikeudentajunsa ja avuliaisuutensa takia. Ah, niin täydellinen jäbä!

Haluaisin todella nähdä sen sarjan, josta tämä OP kertoo, koska se näyttää ihan todella mahtavalta sarjalta täynnä mielenkiintoista hahmosisältöä. Sääli, ettei sitä sarjaa ole olemassa, vaan ainoastaan sen halpa toiveentoteutuskärsimysvoimafantasiapiraattikopio.

Kategoriat
Analyysi Anime Musiikki

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Ristiriitaiset tunteet

Viime vuoden parhaiden alku- ja lopputunnareiden jono jatkuu taas toisella neljästä postauksesta (hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus, kun pitikin valmistautua DesucOnlineen tässä välissä)! Viimeksi käsittelin tunnareita, jotka saivat parhaiten ilmaistua sarjojensa positiiviset energiat. Tällä kertaa vuorossa on kokoelma pätkiä, jotka ilmentävät erityisen hyvin sarjansa keskiössä olevia ristiriitaisia tunteita.

Beastars ED1+2+3

2019 OPED Beastars

Eläinten asuttamassa maailmassa ujo susipoika Legosi ihastuu viehättävään kääpiökanityttö Haruun, mutta onko tunne enemmän rakkautta vai lihanhimoa?

Beastarsin nukkeanimaatio-OP on erikoisuudessaan tosi jännä. Siinä video ja kappale on rytmitetty yhteen luomaan todella hyvin sarjaa kuvaavan narratiivin, vaikka sen lyriikoiden engrish-osuudet ovatkin vielä normaaliakin kiusaannuttavampaa höpöhöpöä. Pidin kuitenkin sarjan ED-valikoimaa vielä jännempänä ja vivahteikkaampana kokonaisuutena tarinan eri tunnelatausten kannalta. Beastars oli yksi viime vuoden onnistuneimmista ja innostavimmista sarjoista paitsi Studio Orangen komean tuotannon ansiosta, myös etenkin vahvan tematiikkansa ja hahmonrakennuksensa takia.

Sarjalla on kolme erilaista lopputunnaria, joita se vaihtelee jaksoittain. Kaikki ne seuraavat visuaalisesti ja rakenteellisesti samaa kaavaa, mutta niiden emotionaalinen sisältö on hyvin erilainen. Yurika laulaa kaikki kappaleet, jotka sopivat siksi yhteen, mutta ovat kuitenkin tunnelmaltaan erilaisia.

Kukin ED alkaa esiripun nousemisesta ja päättyy esiripun laskemiseen sekä rakentuu muutenkin teatterinäyttämön ja -lavasteiden ympärille. Tämä on sopivaa, koska päähenkilö Legosi on koulun näytelmäkerhossa, joka on jatkuvasti läsnä sarjassa. Lisäksi lavastemotiivi tuo pätkiin mielenkiintoisen kaiun sarjan sanomasta, joka pohtii, elävätkö lihansyöjä- ja kasvinsyöjähahmot vain keinotekoisessa kulissiharmoniassa keskenään.

Kaikissa pätkissä toistuu kuvio siitä, että alussa Legosi istuu penkillä, luo katseensa kuuhun ja lähtee sen jälkeen kävelemään kulissimaailman halki. Loppuhuipennuksena hän kohtaa ED:stä riippuen joko ihastuksensa Harun tai sekä hänen että koko muun koulun ihaileman saksanhirvi Louisin, ja esirippu laskee kohtaamisen ylle.

Ensimmäinen ED, Le Zoo (jaksot 2, 5, 8 ja 9), keskittyy Legosin ja Harun suhteen mahdollisuuksiin ja positiivisiin tunteisiin. Siinä Legosi katsoo maailmaa positiiviseen sävyyn mutta ei kauhean määrätietoisesti. Hän kulkee läpi miellyttävän rauhaisan ja hehkeänsinisen yön ja  havahtuu lopussa rutiineistaan löydettyään jotain uutta ja kaunista maailmasta. Lyriikat kertovat siitä, miten erilaisuuskin voi sopia yhteen ja miten kivaa on tutustua lähemmin.

Toinen ED, Sleeping Instinct (jaksot 3, 7 ja 10), taas keskittyy lyriikoita myöten Legosin ja Harun suhteeseen sisältyviin vaaroihin ja hahmoja ahdistaviin piirteisiin. Legosi pelkää saalistajan vaistojaan, hän pelkää menettävänsä hallinnan itsestään lihanhimon takia, onhan Haru saaliseläin. Lopussa näin näyttää olevan vaarassa käydä, kun hän kohtaa yksin suihkulähteen vieressä olevan Harun. Pätkässä käytetään varjoja ja peilikuvia hyödyksi onnistuneen kylmäävällä tavalla, ja sen värimaailma on aggressiivisen punainen kontrastina Le Zoon siniselle.

Kolmas ED, Marble (jaksot 4, 6, 11), ottaa fokukseen Legosin ja Louisin suhteen. Se myös korostaa Legosin ystävyyttä sarjan alussa raa’asti tapetun kerhokaverin, alpakkapoika Temin kanssa. Sen tunnetematiikka liittyy ehkä kaikista suorimmin sarjan pääteemaan, eli lihansyöjien ja kasvinsyöjien väliseen toveruuteen ja toisaalta siellä kyteviin epäluuloihin. Pätkä on sävyltään nostalginen, kun Legosin Temiin liittyvät muistot heijastuvat alun kuusta (0:22). Toisaalta muut tärkeät kohtaamiset lihansyöjien ja kasvinsyöjien välillä heijastuvat myöhemmin Legosin kasvoille (0:44). Louiskin laskee kätensä Legosin olalle ja kävelee sitten pois, kuin olisi jättänyt Legosille tärkeän tehtävän. Kappaleen lyriikat viittaavat myös ystävyyteen ja erilleen kasvamiseen.

ED-pätkiä pyritään käyttämään sarjassa korostamaan kyseisen jakson keskiössä olevia hahmosuhteita ja tunteita, ja etenkin niiden ansio on sarjan eri puolien tarkastelu ja tiivistäminen. Lisäksi kukin pätkä on itsessään taidokas ja mielenkiintoinen kokonaisuus, ja niiden vertaaminen toisiinsa vielä enemmän. Ne yhdessä tiivistävät sarjan keskiössä olevat asiat valloittavan hyvin, ja ne ovat täynnä mielenkiintoista visuaalista kikkailua.

Yurika teki vielä neljännen kappaleen Beastarsin viimeiseen jaksoon, mutta siihen ei ole tehty varsinaista ED-videota, vaan kappale vain soi epilogimontaasin päällä, eikä siksi jäänyt minulle juurikaan mieleen.

Kategoriat
Analyysi Anime Hype Musiikki

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Positiiviset energiat

Kirjoitin viime talvena suosikeistani vuoden 2018 animesarjojen alku- ja lopputunnarien joukossa. Tykkään hirveästi OP- ja ED-matskuista, joten innostus jatkui sitten vuoden 2019 talvikauden sarjoihinkin. Ja nyt on aika vihdoin käydä muiden 2019 mahtavimpien tunnareiden kimppuun (tyylikkäästi näin kesän korvilla, vaikka vuosi-top-listat on yleensä tapana tehdä alkuvuodesta). Minusta on todella kiehtovaa, miten OP:t ja ED:t voivat kertoa sarjasta paljon, korostaa sen eri puolia, ennakoida tapahtumia ja heijastaa teemoja – ja siten vaikuttaa katsomiskokemukseen. Erityisesti minua kiinnostaa se, millaisena OP tai ED kertoo sarjan tarinan.

Tällä kertaa en kuitenkaan ryhmittele tunnareita parhaimmuuden mukaan vaan teemoittain neljässä osassa. Ensimmäiseksi valokeilaan pääsevät minuun suurimman vaikutuksen tehneet positiivista energiaa ja eteenpäin menemistä huokuvat pätkät.

Dr. Stone OP 1

2019OPED Dr Stone

Koko ihmiskunta kivettyy eräänä päivänä salaperäisesti, ja tiedemiehenalku Senkuu herää 3700 vuotta myöhemmin kivettymisestä ja päättää rakentaa teknologiayhteiskunnan uudestaan.

Kappale: Good Morning World! (BURNOUT SYNDROMES)

Dr. Stone on sarja, jolta en odottanut juuri mitään mutta joka päätyi olemaan tosi hauskaa seurattavaa, kunhan maltoin antaa tiettyjä maailmanrakennuksellisia kummallisuuksia anteeksi. Myös sarjan molemmat OP:t ovat tosi onnistuneita, mutta tykkään niistä vähän eri syistä.

Ensimmäinen OP iskee etenkin kappaleen ja tunnelmansa ansiosta. Huomaan edelleen aina välillä hyräileväni alkusäkeitä ”Ohayou sekai, good morning woo-oorld!” Kappale on tosi vetävä, ja Burnout Syndromesin vokalistin syvän kumea ääni kuulostaa maailman ihanimmalta suklaajäätelöannokselta.

Pätkässä on myös tosi kivoja valaistusjuttuja, jotka välkehtivät ja saavat kauniin väriloiston valtaamaan OP:n. Kun lyriikat toivottavat ihan alussa huomenet maailmalle, aurinko nousee maapallon taustalla ja luo komean vastavalaistuksen.

Päähenkilö Senkuu esitellään kävelemässä metsässä suoraan kohti kameraa auringonnousun sinervän valon hohkatessa taistalla. Myöhemmin pääantagonisti Tsukasan kävellessä vastaavasti kohti kameraa taustalla hehkuukin auringonlaskun punainen valo. Lisäksi aivan jokainen muukin OP:n leikkaus on sävytetty jollakin todella kauniilla valonlähteellä, oli se sitten aurinko, kuu tai ihan vain Senkuun sielua valaiseva tiede (0:44).

Vaikka OP keskittyykin tapahtumiensa puolesta aika pitkälti esittelemään staattisesti hahmojaan, upeiden valaistuselementtien takia sitä on hurjan kiva katsoa. Valo sitoutuu myös tiukasti sarjan tiedepositiivisuuden teemaan: me ihmiset olemme luoneet tieteen keinoin lukemattomia mittaamattoman ihmeellisiä keksintöjä, ja se on henkeäsalpaavan kaunis asia.

On toisaalta aikamoinen pettymys tähän maailmanaikaan, ettei sarja juuri kritisoi nykymaailman ympäristöongelmia ja muuta menoa tai korosta sitä, miten tiede on hieno juttu, jolla saisimme tehtyä maailmasta nykyistä paremman sekä ihmisille että muille eläville, kunhan sitä käytettäisiin järkevämmin. Sen sijaan tarina keskittyy aika sokeasti vain ihannoimaan ihmiskunnan saavutuksia. Mutta ehkä Japani ei vain vielä ole tässä ajattelupisteessä, kuten Petteri Uusitalo kirjoittaa Idän lumossa, eikä siksi japanilaisessa fiktiossakaan kovin usein tällaisia teemoja nähdä.

OP sisältää yleisen hahmoesittelyn lisäksi joitakin tosi kivoja henkäyksiä sarjan tärkeisiin keksintöihin. Erityisesti kohta, jossa Suika-tyttö katselee ympärilleen auringonkukkien keskellä, on kaunis (1:11). Voimakkaasti likinäköisen Suikan melonikypärään asennetut linssit välkähtävät auringonvalossa kuin liikutuksen merkkinä, kun tyttö näkee ensimmäistä kertaa ympäröivän maailman tarkasti. Ja tietysti mahdottoman iloisesti pärskähtävä Senkuu-Cola (1:05) on hauska pieni lupaus tulevasta, jota oma kotikatsomoni odotti innoissaan OP:n ansiosta heti alkujaksoista asti.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Atlantiksen naiset

Edellisestä Prinsessapäiväkirjat-postauksesta ja ylipäänsä mistään postauksesta on aivan liian pitkä aika, joten tuntuupas mahtavalta päästä tässä projektissa taas askel eteenpäin! Tarkoitus ei ole lopettaa Disneyn sankarittarista kirjoittamista, mutta elämässä kävi niin, että Mangakartta-podcast on vienyt valtavan palan sisällöntuottoajastani ja -jaksamisestani, enkä siksi ole saanut sen aloittamisen jälkeen kauheasti aikaan kirjoitettua sisältöä. Podcast-projekti on kuitenkin ollut aivan huikean hauska, ja sen parissa puuhailu on tehnyt minut tosi onnelliseksi, joten en kadu mitään, mutta haluan kyllä pitää tämän ikioman ajatusten valtakuntanikin elossa vähän paremmin. Näiden alkukuulumisten jälkeen, käydäänpäs itse asiaan!

***

Elokuvasta Atlantis (2001)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Atlantis on juonivetoinen ensemble-elokuva, jossa fokus jakautuu Disneylle tyypillisen kolmen tai neljän tärkeän päähenkilön sijaan noin kymmenen hahmon kesken. Leffa on muutenkin mielenkiintoinen tapaus Disneyn animaatioklassikkojen joukossa, koska se havitteli ihan toisenlaista yleisöä kuin suurin osa klassikoista. Leffaan toi jännän uuden sävyn Indiana Jones -henkinen aarteenetsintäseikkailu tieteispiirteillä ja ilman musikaalikohtauksia.

Kun katsoin leffan pitkästä aikaa uusiksi, tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei se ole silmissäni enää niin jännittävä kuin muistin, ja valkoisen miehen taakkaa tihkuva tematiikkakin tuntuu joka katsomiskerralla nihkeämmältä. Leffalla on kuitenkin se ainutlaatuinen piirre, että sen laajaan keskeiseen hahmokaartiin kuuluu peräti neljä hyvin erilaista naishahmoa, jotka saavat osapuilleen yhtä paljon huomiota.

Prinsessa Kida

Atlantiksen prinsessa toivoo ulkomaailmasta saapuneen fiksun kielitieteilijä Milon voivan auttaa tuomaan hänen kansansa teknologisen kukoistuksen takaisin.

Kida toimittaa leffassa Disneyn perinteistä love interest -naispääosan virkaa. Hänellä on kuitenkin renessanssi-leffojen naispääosiin verrattuna melko pieni rooli leffassa, sillä hän tulee mukaan kuvioihin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ja loppurähinän ajaksi muuttuu jonkinlaiseksi taivaalliseksi, tiedottomaksi olevaisuudeksi. Hänen roolinsa tarinassa on lähinnä edustaa atlantislaisia, tutustua sankari Miloon ja näyttää tälle paikkoja (jotta Milo voi sitten pelastaa päivän).

Kida onkin Atlantiksen naishahmoista olemukseltaan, piirteiltään ja rooliltaan tyypillisin Disney-sankaritar ja valitettavasti mielestäni myös leffan tylsin naishahmo. Hän on kaikin puolin viehättävä hahmo, joka kantaa itsensä ihailtavan karismaattisesti ja jolla on ihastuttava pilke silmäkulmassa sekä avoin ja rohkea suhtautuminen maailmaan. Vähäiseksi jäävän hahmofokuksensa takia hän ei kuitenkaan jää mieleen erityisesti. Hahmo ei tunnu pinnalliselta tai karikatyyrimäiseltä, mutta hän jää niin sivuun elokuvan keskiosan ulkopuolella, ettei hän saa myöskään riittävästi syvennystä.

Prinsessa Ruususen Auroran tapaan hän on persoonallinen ja hauska hahmo, joka vaikuttaa siltä, että voisi olla paljon enemmän, jos olisi saanut elokuvassa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Kida tuntuu lähinnä täyttävän perinteisen sankarittaren tehtävää siinä missä muut naishahmot saavat osakseen paljon mielenkiintoisempia, erottuvampia ja epätyypillisempiä rooleja.

Kidan hahmodesign on mielestäni hauska ja myös hahmon mieleenpainuvin piirre. Altantislaisten tumma iho ja valkoiset hiukset ovat tietysti paras reunailevan nörtin fantasia-look, ja kampauksessa vuorottelevat terävät ja aggressiivisen tasaiseksi leikatut suortuvat tuovat tosi hauskan kehyksen Kidan kasvoille. Tummat kulmakarvat hyvin vaaleahiuksisilla hahmoilla ovat usein vähän vaikea elementti, mutta Kidan kohdalla ne luovat mielestäni aika jännän ja vieraan kontrastin. Muiden naishahmojen tavoin Kidan kasvot ja etenkin täyteläiset huulet ovat hyvin ilmaisuvoimaisia.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga

Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

ukkelit

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

parhaatyksisilmaiset

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

HimemiyaEmilia

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

yukiran

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

yunataichi

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

 

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha