Viisaat ja ihaillut mentorimme

11.11.2009 kello 23:08

[Huomatkaa, että olen viime päivinä jumittanut palauttamassa mieleen Suzue Miuchin The Glass Maskin ja Saiyo Shinjin Iron Wok Janin alkuosia. Suosittelen kaikille hermoromahdusta kaipaaville.]

Japanissa tuloksia saavutetaan kovalla työllä, ja jos suoritus ei ole täydellinen niin sitten vuodetaan verta ja hikeä. Tämän olen oppinut mangasta, kuten moni nuori mangasankarikin. Opettajana toimii mentorihahmo, eli se sälli joka ohjaa ja neuvoo ja läimii korville kun muuten hienon i:n päältä jäi piste pois.

glassmasksadisticmentor

Takaisin lavalle siitä, ja uskallapas enää myöhästellä repliikeissäsi! 40 asteen kuume ei ole mikään tekosyy!

Häiritseekö ketään muuta se, miten mangamentorit ensin kurittavat fyysisesti usein alaikäistä oppilastaan tämän epäonnistuttua ja heittävät sitten iloisesti lapsiraukan mahdottomien tehtävien eteen kasvatusmielessä? Lopulta he saavat myhäillä tyytyväisenä oppilaansa täydelliseen suoritukseen, kun tämä on palannut treenistä jalka poikki, muutama kylkiluu rusentuneena ja pyörtynyt uupumuksesta, veren- ja nestehukasta sekä fyysisestä rasituksesta. Kyllähän mentori tiesi että pienellä panostuksella oppilas pystyisi ihan mihin tahansa, ei kai hän muuten tuhraisi mokomaan kaikkea energiaansa ja projisoisi tämän ylle kaikkia tulevaisuudentoivojaan.

Kukaan ei edes viitsi kyseenalaistaa viattoman, lahjakkaan lapsosen pahoinpitelyä, korkeintaan sankarin vertaistuki ilmentää passiivisesti taustalla lievästi järkyttyneitä fiiliksiä ja saattaa huolestuneen näköisenä kysyä sankarilta, pärjääkö tämä nyt varmasti. Joo ei tässä mitään, vähän aspiriinia ja hyvät yöunet niin poikkiintunut jalkani on taas ihan hyvä (ainakin siihen asti kunnes mentori lähettää minut seuraavan kerran vuorille painimaan harmaakarhujen kanssa). Mieletöntä, että ilman syvästi kunnioitettua mentoriani en olisi koskaan oppinut Viheltävän Ja Jyrisevän Terän Salaista Sivelytekniikkaa, jonka avulla olen taas yhden askeleen lähempänä Maailman Parhaan Lintulaudanveistäjän titteliä, josta olen unelmoinut kaksivuotiaasta lähtien.

Kun vastaan tulee tällainen hetki, tekee mieli hypätä parvekkeelta alas ihan vain että saisi tuskansa lopetettua. Näin sen pitäisi oikeasti mennä:

Mangasankarimme Arana on kaksivuotiaasta saakka unelmoinut tulevansa jonakin päivänä Maailman Parhaaksi Blogaajaksi. Nyt hän on tavannut Sini-Auvea Suursulon, legendaarisen blogimaisterin, jonka oppiin moni nuori blogaajalahjakkuus on turhaan rukoillun pääsevänsä, ja Suursulo on nähnyt Aranassa pilkkeen sitä äärimmäisen harvinaista raakaa loistoa, josta ankaralla hiomisella voisi todellakin saada kuorittua Maailman Parhaimman Blogaajan. Suursulo ottaa once in a lifetime -tilaisuudesta haltioituneen Aranan oppiinsa ja antaa tälle ensi töikseen kahden viiden teratavun kokoisen tiedostollisen harjoitustehtäviä, jotka on saatava valmiiksi ylihuomiseksi.

Sankarimme tekee työtä käskettyä ja huhkii tehtävien parissa kaksi vuorokautta syömättä ja nukkumatta, ja saa kuin saakin hurjan työurakan valmiiksi määräaikaan mennessä. Suursulo kuitenkin havaitsee typon keskellä yhden tekstin lainasanaa ja lyö Aranaa avokämmenellä kasvoille niin että raikuu kirkuen, että mokoman epäonnistujan on anteeksiantamattoman mokansa vuoksi tehtävä vielä tuplasti suurempi määrä tuplasti vaikeampia tehtäviä – huomiseksi!

Arana heittää Suursuloa mustekasettitulostimella ja marssii ulos kiroillen, eikä enää koskaan palaa. Aikaa myöten hänestä tulee Maailman Paras Blogaaja ilman jonkun väkivaltaisen häirikön epäinhimillisiä tehtäviä.

GOOD END.

Olen näin jälkikäteen ajatellen hyvin huojentunut siitä, että Pokemonissa lapset vain viskataan reppu selässä oman onnensa nojassa maailmaa kiertämään, sillä jos Ash olisikin sarjan alussa työnnetty viisaan mutta tiukan mentorin huomaan, olisin varmaan saanut traumoja koko kuluneen vuosikymmenen tarpeisiin.

Avainsanat: , , , ,

Aiheet: Anime, Avautuminen, Manga  Tagit: , , , , RSS 2.0

« »


11 kommenttia

  1. Denelis

    Täytyy sanoa, etten pahemmin ole seurannut sarjoja, joissa mentoreita vilisisi, mutta tuo kieltämättä kuulostaa aika… noh, sanotaanko, että mangapokkari lentäisi seinään aika nopeasti. Koskaan en kyllä kuvitellut, että mangasta löytyisi vielä pokémonin jätetään-lapset-oman-onnensa-nojaan sanomaa lapsiepäystävällisempi kasvatuskäytäntö. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.

    Mentoreista tuli muuten mieleen, että luin juuri eilen Limyaaelin(?) ränttiä fantasiassa olevista huonoista mentoreista. Olen lukenut muitakin kyseisen henkilön ränttejä ja ajattelin itse asiassa, että luultavasti pitäisit niistä aika paljon. Limyaael kirjoittaa lähinnä scifi- ja fantasiakirjallisuuden kliseistä/tropeista ja niissä yleensä tavattavista ongelmista. Voin heittää linkin, jos olet kiinnostunut. :)

  2. Solo

    Pienet pojat (ja myös me vähän isommatkin joskus) näemme miehekkääksi, että päähenkilöllä on mun– sisua käydä läpi helvetin liekit jonkin unelmansa eteen. Tähän on kliseenä jo tottunut, joten ei pahemmin häiritse, vaikkakin huvittaa. Liioittelu on osa mangaa, varsinkin nuorien sarjoissa, joten ylimalkaiset tehtävät ovat ylimalkaisia, että lukija ymmärtää kyseessä olevan sriousbznss ja näkee hahmon päättäväisyyden. Arkihuolet eivät pahemmin haittaa sen jälkeen, kun näkee jonkun fiktiotyypin painivan vedessä jääkarhujen kanssa napatakseen ryhävalaan. -_-’

    Yakitate! Japanissa tästä tehdään parodiaa laittamalla tavis-hahmo uimaan kaksikilometria painojen kanssa päivittäin kahden kuukauden ajan, että tämä saisi riittävästi verenkiertoa pitääkseen kätensä tasalämpöisinä leivänleipomista varten. :’D

  3. Solo

    Oi, sori! Meni tämä Sink or swim-tyyppi vähän ohi ja kirjoitin äsken erilaisesta opettaja tyypistä. How stupid of me..

  4. Arana

    Denelis: Näinpä. Ja aina vaan kismittää, kun ne raukat eivät edes huomaa, miten heitä kohdellaan kaltoin… Mutta kyllähän sen kestää, kun vääntää asenteen tarpeeksi löysälle. Ja kyllä, tarvitsen sen linkin ehdottomasti.

    Solo: Itse asiassa tuot mielestäni esiin tässäkin tapauksessa ihan päteviä pointteja. Siihenhän loppujen lopuksi päädytään, että mentorit ovat niin kovia kuin ovat juuri sen takia, ettei ilman tuskaa tule tulostakaan, ja jonkun on ohjattava ne vetelät mutta kunnianhimoiset pojat ja tytöt sen tuskan äärelle, koska kaikki eivät välttämättä itsekseen älyä lähteä ottamaan mittaa niistä harmaakarhuista ja ryhävalaista. Mentori siis ohjaa sankarin koettelemuksiin, josta selvitessään tämä kasvaa joko fyysisesti tai henkisesti niin että mekin näemme, kuinka päättäväinen, sisukas ja unelmansa saavuttamisen arvoinen päähenkilö on.

    Tuo Yakitate-tapaus kuulostaa aika pirun loistavalta. xD Olikos koetos ihan taviksen oma idea vai painostiko sadistinen mentori selän takana? Minusta on jotenkin helpompi hyväksyä se, että lapsonen itsekseen keksii jonkun tosi repäisevän tavan koulia itseään kuin jos joku keski-ikäinen hyypiö tulee sanomaan jotta ”Menepäs nyt pikkuinen rääkkäämään itseäsi olympia-urheilijataso potenssiin viisitoista -treenillä. :D”

  5. stargay

    Hauska kirjoitus (tykkäsin etenkin noista Maailman Paras Blogaaja ja Lintulaudanveistäjä -jutuista), mutta olisin ehkä toivonut jotain sarja- tai hahmoesimerkkejä havainnollistamaan asiaa entisestään. Tietysti noita tropeelinkkejä kaivelemalla löytyy sitten varmasti esimerkkitapauksia joka sormelle ja varpaallekin. :D

  6. Teriame

    Olen itsekin huomannut tuon trendin. Ensimmäinen ja ainoa asia, jonka hämärästi muistan Hopeanuolesta, oli se kuinka Hopeanuolta epäinhimillisesti koulutettiin pysymään jääkylmässä vedessä. Ah, lapsuusajan traumoja.

    Pari itäaasialaista kaveria jakoi kertomuksiaan siitä, millaisia opettajia heillä oli koulussa ja meininki kuulostaa realiteetissakin olevan aika karmivaa. Hissanopettaja heitti kirjoilla, kuviksenopettaja sitoi tuoliin kiinni ja kendonopettaja vaati niin paljon että tuloksena oli paniikkikohtaus joka kerta kun hengitys vaikeutuu…Ja Japanissahan ei sanota ”Koita jaksaa!” tai ”Yritä pärjätä!” vaan ”Työskentele kovemmin!” tai ”Tee parhaasi!”.

    Että taitavat nuo mangan mentorit pohjata
    todellisuuteen (tai koulutuksen ihanteeseen) ja muutenkin nykysuomalaisesta hyvin erilaiseen työskentelymentaliteettiin. Ja kai ne pikku Maijat ja Matit jaksavat taas paremmin sitä kouluhelvettiä kun näkevät mitä kauheuksia tarinoiden sankarit ja sankarittaret joutuvat kestämään…

    Henkilökohtaisesti minulla nousevat karvat pystyyn tuota touhua seuratessa…Äkillisten väkivaltaisten halujen lisäksi. :D

    *etsii nyt käsiinsä The Glass Maskin ja Iron Wok Janin*

  7. Arana

    stargay: Kiva kun tykkäsit. Erityisten esimerkkien puuttuminen johtuu silkasta laiskuudesta, vaikka mielessä vilahtikin jossain välissä. Ajattelin, ettei kukaan ehkä huomaa puutosta. :D

    Nuo alkuun mainitsemani sarjat ovat kyllä molemmat malliesimerkkejä ja kuvakin Glass Maskistä, mutta olisihan niitä ollut hyvä tuoda enemmän esille, ettei koko homma jää ihan irralliseksi. Hyvä siis kun huomautit, noissa TV Tropes -linkeissäkään kun ei itse asiassa taida olla ihan hirveästi animen ja mangan kohdalla esimerkkejä.

    Teriame: Hopeanuoli! Kuinkas se nyt unohtuikin… Ilmeisesti ne lapsuuden traumat on tosiaan sittenkin siis saatu. Se jäävesi oli aina tosi karua katsottavaa. Dx

    Mutta ah, miten ihania kulttuurierot osaavatkin olla… Siellä päin porukat varmaan miettivät, kuinka täällä Pohjolassa ihmiset saavat ylipäänsä mitään aikaan, kun kaikki ohjaus on vain epämääräistä lässytystä, eikä mitään tarvitse osata kunnolla, kunhan vaan ”yrittää parhaansa”. =D

    Aika huimia nuo tarinat kyllä. Eipä niin, kyllähän omallakin koulu-uralla muutamia erittäin vaativia opettajia on tullut vastaan, mutta yhä vain tekee pahaa länsimaiselle nössölle katsoa, kun itäisen mentorin ojennus esitetään yksinomaan voimistavana vaikutuksena. Iron Wok Jan sentään subverttaa sen verran, että sadistisen perfektionisti-ukin kova wokkikoulu on tehnyt Janista ilkeän ja vääntyneen itsensä ruoskijan.

  8. Solo

    Hopeanuolen koulutus ei ainakaan täällä ole pahemmin jäänyt mieleen leijailemaan, sillä myöhemmin nähdään aika rautalangasta vääntämällä, miksi koira sellaisen koulutuksen sai. Karhunlihan syöminen, uimaan oppiminen kylmässä vedessä, kepakolla lyöminen tulivat kaikki tarpeelisiksi koiran matkan varrella.
    Karhunliha on itsestään selvä, uimista tarvittiin useammassa kohtaan ja jo ensimmäisellä kasetilla Gohei käy metsällä Hopeanuolen kanssa, jolloin tämä joutuu uimaan joen yli (ja lopulta John ottaakin ammutun fasun) ja kepakolla lyöminen kasvatti sisua taistella maailmassa, missä voit kuolla kaulaasi porakonemaisesti purevaan koiraaan tai puolisokean mutaattikarhun etukäpälään…

    You know: FOR KIDS!

    Yakitate! Japan kohtaus kannattaa lukea ihan itse. Sarja on itsessäänkin ihan ok-tasoa, jonkinlaista parodiointia siellä täällä, neljännen seinän rikkomista (”Enkai juuri spoilannut seuraavan taistelun loppua?” ”Voi kyllä, joten skipataanpa sinne sitten..” *Skippaus* ”Päähenkilömme on voittanut!!”) ja paljon reaktiohuumoria, joista osa aika hauskojakin.

  9. Arana

    Hyvä pointti Hopeanuolesta, ja pätee kyllä pitkälti muihinkin tapauksiin. Siksihän mentorit lapsosia pistävät treenaamaan että nämä selviäsivät toinen toistaan hurjemmista koitoksistaan. Tietysti Hopeanuolessa ja kumppaneissa on tuo kirjaimellinen uhka tulla revityksi kappaleiksi, mutta manga vääntää kyllä siitä leivän leipomisestakin tappelun elämästä ja kuolemasta. Mielestäni olisi itse asiassa tosi virkistävää lukea joskus jotain, missä siitä verihikitreenistä ei olisikaan pahemmin hyötyä, ihan vain näkökulman vuoksi.

    Mutta joo, Hopeanuolihan oli niin hemmetin kova sana sillon ala-asteiässä juuri veren ja väkivallan ja KIRRROTTTTTU KARRRRHU MINÄ TAPAN SINUTTTTin ansiosta. :D

    Yakitatea luin joskus alpan tai pari, mutta en oikein jaksanut innostua siitä. Tuo neljännen seinän rikkominen kuulostaa aika varoittavalta, koska sellainen leikittely toimii minulle yleensä vain hienovaraisesti toteutettuna, ja esimerkkisi sai naamalle vähän samaa irvettä kuin Nanan ensimmäiset osat, joissa tuollaista läppää heitetään hermostukseen asti.

  10. niidel

    Kyllähän tätä löytyy – jos, Arana, tahdot ottaa riskin, niin kyselepä tuntemiltasi pojilta näiden parhaita inttikokemuksia (riskinä siis se, että pitkästyt kuoliaaksi). Veikkaan, että sen jälkeen kun nämä ovat vastanneet ”se loppui sittenkin”, alkaa tulla juttuja niistä kaikista rankimmista sotaharjoituksista jne.

    Tiivistettynä: paskan määrä on suoraan verrannollinen hyvien muistojen määrään.

    Mutta onhan noissa tietysti shounen-sarjoille tyypillistä liiotteluakin ehkä mukana ;D. Toisaalta, mitä itse olen juttuja kuullut, niin esimerkiksi aika monessa balettikoulussa – siis Suomessakin – meininki ei ole kauhean paljoa tuosta poikkeavaa.

  11. Arana

    Jees, eihän tuo pelkästään itäinen ilmiö tosiaan ole. Eroa löytyy ehkä siinä, että yleensä kotoisat esimerkit johtavat kauhisteleviin ja/tai hassuihin tarinoihin hirveistä (vaikkakin monesti myös pätevistä) tyranniohjaajista ja -opettajista, kun taas mangassa mentoroinnin kohde ei usein näytä edes tiedostavan sitä, kuinka törkeästi tai ”törkeästi” häntä kohdellaan. Asenne mentoria kohtaan toisin sanoen on yleensä paljon kunnioittavampi mangassa kuin modernissa Suomessa.

    Baletista ja intistä olen minäkin saanut kyllä vähän tuollaisen käsityksen. Intti-ikääntyneet lähitutut omasta sukupolvesta ovat tosin kaikki vähän niin kuin karanneet kasarmilta reippaasti ennen normaalin palvelusajan päättymistä, joten en ole päässyt kuulemaan puuduttavimpia erätarinoita, mutta voisi ehkä udella vanhemmalta väeltä joskus…

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.