Animaation taika

16.8.2010 kello 12:24

Kun animea on katsonut aikansa, alkaa uutuudenviehätys ja ainakin osa alkuinnostuksen aiheuttaneesta eksotiikasta ja ernuilufunktiosta väistämättä pikkuhiljaa hiipua. Mikä siis pitää animepopulan suosikkiviihteensä ääressä vuoden toisensa jälkeen? En voi tietenkään sanoa muista, mutta itseni kohdalla vastaus on pelkistetyimmillään yksinkertainen kuin mikä: anime on animaatiota.

Kun pienenä katselin lasten piirrettyjä, en osannut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Ihmettelin lakkaamatta, miten rakastamani piirretyt olivat syntyneet. Ymmärryskykyyni ei mahtunut vanhempieni selitys siitä, miten monta hieman erilaista piirrosta peräjälkeen kuvattuna voisi saada aikaan liikettä – ainakaan sellaista, jolla suurempibudjettiset animaatioelokuvat lumosivat minua niin. Kuten olen varmaan tehnyt selväksi, olen aina kovasti fanittanut Disneyn klassikoita ja muidenkin studioiden animaatioleffoja. Länsimaisen animaation kanssa häiritsi vain sen rajoittuneisuus. Meillä oli suurin piirtein Disney-tyyli, jota kaikki muut isot talot apinoivat 90-luvulla, Don Bluthin 80-luvun synkemmät kokoperheen leffat, iso valikoima lasten aamupiirrettyjä, joista olen välittänyt vain aika valikoivasti (kuinka osuvaa muuten, että monet lapsuuden suosikkisarjoista paljastuivat myöhemmin ainakin osittain japanilaiseksi tuotannoksi) ja Simpsonit seuraajineen. Vielä leveämmin voisi yleistää läntiseen kulutuskulttuuriin juurtuneen perusasenteen siitä, että animaatio on lapsille paria harvaa mainstream-komediaa ja selvästi pienempiin piireihin hautautunutta muun tyylistä tapausta lukuun ottamatta.

Animeen tutustuminen tavallaan mullisti tämän maailman minun kohdallani. Animen suureksi vahvuudeksi mainitaan monesti juuri sen monipuolisuus länsimaiseen animaation verrattuna. Kumma on, jos jokaiselle ei ole olemassa muutamaa kuin aivan omiin makuihin räätälöityä sarjaa. Sen sijaan enemmän varjoon tuntuu jäävän se, että minulle ja epäilykseni mukaan monelle muullekin animen pointti on siinä, että se on nimenomaan animaatiota. Monipuolisuutta löytyy monesta paikasta, mutta meille animeharrastajille sen pitää yleensä olla juuri animaatiota. Miksi?

Niin sanottu perinteinen animaatio voi tuskin koskaan yltää esimerkiksi kasvojen ja liikkeen animoinnin suhteen samanlaiseen moniulotteisuuteen ja realistisuuteen kuin live action -kuvaus (ainakaan ilman hälyttävän suurta budjettia), koska animaatio toimii visuaalisen yksinkertaistamisen kautta. Anime luottaa tähän yksinkertaistukseen yleensä vielä paljon enemmän kuin länsimaisen elokuvaperinteen animaatiot, jotka ovat koko ajan liikkeessä, kuten Tsubasa huomautti joskus kauan sitten.

Animaatiolla on kuitenkin puolellaan muita avuja, joista live action on voinut vasta viime vuosien teknisen kehityksen myötä ruveta haaveilemaan. Animaatiolla voi nimittäin tehdä mitä vain. Animaation kautta voidaan toteuttaa tekijöiden hurjimmat suunnitelmat Miyazakin järkeä uhmaavista rakennelmista Gurren Lagannin Giga Drill Breakeriin ja edelleen Durarara!!n vastustajan strippaaviin falcon puncheihin. Ja mikä tärkeintä, animaatiolla tämä kaikki voidaan tehdä uskottavasti ja näin puijata katsojan käsitystä todellisuudesta.

Tämä onnistuu, koska animaation kautta fysiikka ja logiikka toimivat kuin luonnostaan vähän eri tavalla kuin live actionissä ja varsinkin tosielämässä. Joulukalenterissani kehuin sitä, miten Disneyn Mulan on rakentanut maailmansa visuaalisen ilmaisemisen hyperliukkaan ja kitkattoman liikkeen varaan. Tällöin yksittäiset tosimaailmaan verrattuna aivan liian rasvatuilta tuntuvat liikkeet (kuten vahvan meikin pyyhkäiseminen kasvoilta pelkällä hihan vedolla kasvojen yli) tuntuvat nimenomaan kuuluvan leffan yleisilmeeseen sen sijaan että erottuisivat negatiivisesti animaatiobudjetin kitsasteluna tai logiikkavirheinä. Live actionissä tämä olisi mahdotonta ja lisäksi tarpeetonta. Animaatio antaa mediana tilaa tällaisille luoville ratkaisuille, koska siltä ei odotetakaan samaa liikkeen ja tyylin realismia kuin live actionissä. Animaatiotekniikka ei vain rohkaise mahdollisuuksiensa puolesta luovaa tiimiä kaivamaan pienten harmaiden aivosolujensa kätköistä tapoja tyylitellä maailmaansa oma look, vaan kalleutensa takia animointi jopa vaatii tällaista innovatiivista panosta tekijöiltään. Utenan visuaalinen ilme toimii esimerkillisenä demonstraationa siitä, miten rahaa olennaisesti säästävä kuvankierrätys ja liikesarjojen tracetus valjastetaan palvelemaan tyylikeinona. Samalla onnistutaan lisäksi korostamaan tarinan temaattisia pointteja siitä miten hahmot ovat jumittuneet juoksemaan ympyrää omissa pikku oravanpyörissään.

Nämäkin Utenan portaat kiivetään ainakin tsiljoona kertaa – moisen kierrätyksen tarinalliseen oikeuttamiseen tarvitaan jo vähän luovuutta.

Animaatiolla on tyylinsä puolesta käytettävissään paljon laajempi skaala välineitä kuin live actionillä. Toki myös live-tuotannot panostavat taustojen, puvustuksen, kuvauksen ja muiden keinojen avulla erottuvuuteen. Matrixin maailma esimerkiksi on vihertävänharmaa, Moulin Rouge temppuilee räväkällä mustan ympäröimällä väriloistollaan ja äkillisillä pikakamera-ajoillaan ja Battlestar Galactican lievän klaustrofobista fiilistä tehostavat tärisevä kuva ja hektiset zoomaukset. Silti yksi ainoa kuvakaappaus kertoo animaatioteoksesta kymmenkertaisesti enemmän kuin live action -teoksesta.

Onhan animaatioteollisuudella puolellaan kaikkien muiden keinojensa lisäksi hahmodesignaus, jossa tyylittelyllä voidaan edetä juuri siihen suuntaan, joka parhaiten pukee tiettyä nimikettä. Tounis onkin pohtinut hahmosuunnittelun merkitystä laajemmin. Toisinaan hahmomallien ja ympäristön yhteensopivuudellakin on kikkailtu varsin fiksusti. Esimerkiksi Princess Tutussa lautassilmäiset, lapsekkaiksi tyylitellyt korostuneen sohjohenkiset hahmot on asetettu ankean harmaansiniseen maailmaan, mikä luo heti vahvasti katsojaan vaikuttavan kontrastin sarjan kokonaistunnelmassa.

Hahmosuunnittelu on tärkeää myös elävien näyttelijöiden kanssa, mutta live-actionissä homma aloitetaan puvustuksesta, meikkauksesta, kampauksista ja siitä, millaisia fyysisiä ominaisuuksia näyttelijälle tarvitaan. Edelleen näyttelijänkin kroppaa voidaan sekä digitaalisesti että perinteisillä tavoilla muokata – mieleen tulee tosi kauhutarina siitä miten Christian Bale kuihdutti itsensä pelkäksi luurangoksi The Machinist -leffan kuvauksiin ja sen jälkeen bodasi nopeasti kroppansa Batman Beginsin nimirooliin soveltuvan uhkeaksi. Fakta lienee kuitenkin, että ihmisruumis taipuu vain tiettyyn pisteeseen asti, ja omalla kropalla leikkimisen fiksuus Balen esimerkin mukaan voidaan myös kyseenalaistaa.

Animaatiossa hahmosuunnittelu voidaan ja jälleen kerran täytyykin aloittaa aivan alusta eli siitä, millaisilla hahmomuodoilla ja visuaalisilla tyyleillä ollaan liikkeellä. Tämän jälkeen päästään anatomian ja kasvonpiirteiden pariin, ja vasta sitten ollaan hiuksissa ja asuissa. Näin ainakin teoreettisessa mielessä – todellisuudessa nämä vaiheet tietysti limittyvät keskenään. Varsinkin animessa hahmodesign on jo olemassa mangan tai visual novelin tai light novelin ansiosta kauan ennen kuin animen tuotantoon päästään, jolloin hahmosuunnittelusta tulee aiemman designin sovittamista uuteen mediaan. Pointtina on kuitenkin edelleen se, että animoidun hahmon design aloitetaan automaattisesti syvemmältä kuin live action -hahmon. Jälkimmäinen lähtee liikkeelle elävästä ihmisruumiista kun taas edellinen starttaa osapuilleen päällä ja suurin piirtein oikealla määrällä raajoja ja niveliä varustetusta tikku-ukosta.

Simpsonien Homer, Keisarin uusien kuvioiden Kronk ja Princess tutun Tutu – ihmisen irvikuvia?

Unohtaa ei sovi myöskään eläinten inhimillistämistä. Ihmismäisten piirteiden lisääminen eläimiin on nykytekniikan ja oppivaisten elukoiden ansiosta helpottunut live actionissä, mutta edelleenkään ei sen puolella päästä samaan uskottavuuteen, joka animaatiolla on ollut hanskassa jo vuosikymmenten ajan. Taas täytyy tietysti huomioida, että live actionissäkin eläinhahmot saadaan usein toimimaan, mutta niiden vakuuttavuus ja ilmaisukyky kaipaavat edelleen petrausta elävien näyttelijöiden sekaan istutettuna.

Animaationa toteutetulla tarinalla on lisäksi aina puolellaan se vangitseva taianomaisuus, joka syntyy, kun piirretty kuva lähtee liikkeelle. ”Disneyn taika” lienee jossain määrin tuttu ilmaisu kaikille, kun puljun aikaansaannoksia on sen verran kärkkäästi aikojen saatossa brändätty taika-sanan johdannaisilla. Mielikuva on mielestäni varsin osuva, sillä kyse on piirrosten henkiin herättämisestä tavalla, joka on saanut lähes vuosisadan ajan katsojansa haukkomaan henkeään ällistyksestä hienoimmissa kohdissa. Itse käyttäisin estoitta ilmaisua laajemmassa kontekstissa, yhdistettynä animaatioon ylipäänsä – animaation taika.

Kuten sanottu, animaation mahdollisuudet liikkeen ja hahmon toteuttamiseen ja ilmaisuun ovat jotakuinkin rajattomat. Suuri osa omasta ihmetyksestäni ja ihastuksestani syntyykin juuri liikkeen kuvauksen kautta – kyse on nimenomaan tuosta taianomaisuudesta, jolla hahmot loihditaan liikkeeseen – yhä edelleen parikymppisenä jään hienosti tai muuten erityisen kekseliäästi tai mieleenpainuvasti animoituja kohtauksia katsoessani miettimään, miten niiden tekeminen onkin voinut olla mahdollista. Enkä tarkoita tällä pelkkää teknistä ulottuvuutta, vaan myös luovaa tasoa; kuinka jollekulle on tullut edes mieleen käyttää juuri tällaista liikesarjaa juuri tässä kohdassa? Esimerkiksi ylle linkatussa Lumikki-kohtauksessa kuningatar jää hetkeksi tuijottamaan taikalitkuaan ja puristaa sormensa lasin ympärille kuin koko maailman kohtalo riippuisi siitä (2:36). Hetki kestää vain häviävän lyhyen ajan, mutta tuntuu silti valtavassa intensiivisyydessään pysäyttävältä.

Erityisen hottia katsottavaa itselleni ovat perinteisesti olleet tanssi- ja taistelukohtaukset. Edelliset iskevät live actionissäkin, mutta kiinnostavasti live actionin puolella tappelut yleensä tylsistyttävät minua. Sain hetken pohdinnan tulokseksi mieleeni vain muutaman live action -tappelun, joista todella pidän. Näistä taas ainoastaan Buffyn ja Faithin käsirysy Buffy the Vampire Slayerin kolmannen kauden finaalissa (Graduation Day Part 1) pääsee suosikiksi nimenomaan hienona tappelukohtauksena enemmän kuin tarinankerronnallisten avujensa ansiosta. Sen sijaan animaatiopuolella hitusenkin hienommin animoitu kamppailu saa sylkirauhaseni toimimaan ylikierroksilla. Välistä fanitytön sydän melkein halkeaa silkasta onnesta, kun eteen sattuu jotain Sword of the Strangerin kaltaista kauniisti koreografioitua ison kaliiberin taisteluanimaatiota tai läntiseltä puolelta kokonainen Avatar the Last Airbender -sarja suunnilleen yhtä kuolattavaa nannaa.

Hyviä tarinoita voi tietysti kertoa millä formaatilla tahansa, ja oikean median ja tekniikan löytäminen kuuluu luonnollisesti hyvään toteutukseen. Oma lukunsa kokonaan ovat tietysti kokonaan CGI-tekniikoilla toteutetut animaatiot, joista kirjoitan ehkä lisää joskus myöhemmin. Enkä nytkään välttämättä väitä, että animaatio on se kaikista ultimatein tapa liikkuvan kuvan tarinointiin, mutta itselleni se on jossain määrin live actioniä tärkeämpi tekniikka suuremman muokkautuvuutensa ansiosta.

Avainsanat: , , , , ,

Aiheet: Anime, Hype, Meta, Taide ja tyyli  Tagit: , , , , , RSS 2.0

« »


13 kommenttia

  1. stargay

    Kun nyt kerran animaation kiehtovuudesta mediana puhutaan, niin pakko jakaa kanssasi eräs blogijonka löysin vähän aikaa sitten. Kyllä noita kritiikkejäkin on hauska lukea, mutta itselleni tuo on ennen kaikkea paikka josta löytää mielettömiä lyhytanimaatioita, joihin ei muuten tulisi törmättyä. Tuolta näkyy todella hyvin, miten moneen animaatio taipuu kun tyylejä ja tekniikoita on loputtomasti, puhumattakaan siitä että mielenkiintoisia tarinoita voi kertoa ilman ainuttakaan repliikkiä, samoin kuin tunnelmoida taiteellisesti tai hauskuuttaa yleisöä. Sen takia tyhmät animet jotka ovat vain liikkuvia mainoksia mangasarjoille vituttavatkin niin paljon, kun tietää mitä kaikkea animaatiolla oikeasti pystyisi tekemään.

  2. Chibi Myy

    Muutama ajatuksesi oli kuin suoraan yhdestä lukiossa kirjoittamastani aineesta! :O Samaistun todella näkemyksiisi, hieno teksti aiheesta, jota kaikki varmaan jatkuvasti ajattelevat animea katsoessaan, mutta joka jää sanomatta ääneen. :3

  3. Cilla

    Erittäin kaunis teksti minullekin erittäin rakkaasta aiheesta. Lapsena palvoin piirrettyjä ja ajattelin, että oikea maailma on niiden maailmaan verrattuna väritön ja auttamattoman tylsä. Aikuisuuden myötä rakkaus animaatioihin on vain kasvanut entisestään – vielä nykyisinkin vastaan ”Animaatio” jos minulta kysytään, millaisessa elokuvatyypissä mieluiten eläisin.
    Oman kiintymykseni animaatioihin voi kiteyttää lauseeseen, joka sinunkin tekstistäsi löytyi sanasta sanaan samanlaisena: ”Animaatiolla voi nimittäin tehdä mitä vain.” En ole CGI:n suurin ystävä ja etenkin live action -elokuvissa tietokonegrafiikan on oltava TODELLA korkealaatuista, ettei se paistaisi silmään negatiivisesti (no okei, rakastan Pixarin leffoja ihan animaation tasoa myöten :>). Animaatiossa taas ihan kaiken voi saada näyttämään paitsi täysin luonnolliselta, myös hemmetin hyvännäköiseltä.

    Voitko muuten kuvitella, että Lumikin ollessa tekeillä kriitikot päivittelivät etukäteen, että ”ovathan ne Disneyn lyhärit söpöjä, mutta ei voi kuvitellakaan, että AIKUISET ihmiset jaksaisivat istua elokuvateatterissa puolentoista tunnin ajan katsomassa jotain PIIRRETTYÄ” – ja tulos oli se, että he kaikki itkivät teatterissa kun Lumikki kuoli. Juuri siitä syystä arvostan sitä mitä Walt Disney teki maailmalle – hän jaksoi alusta alkaen uskoa animaatioon voimaan ja *taikaan*, ja hänen yhtiönsä vuosikymmeniä kestänyt menestys kielii siitä, miten oikeassa hän oli uskomuksessaan. :)

    Viitaten vielä kirjoituksesi vihoviimeiseen kappaleeseen, ei loppujen lopuksi kenties ole kovin suuri yllätys että kaikkien aikojen lempielokuvani on ”Who Framed Roger Rabbit?” – jossa live action kohtaa lumoavan kauniin animaation, joka on toteutettu huolella ja joka supersuosionsa myötä kahmi animaatiopalkintoja ja nostatti animaation arvostusta länsimaissa juuri ennen 90-luvun aikaa, jota nimitetään ”Disneyn renessanssiksi”. Työstän leffasta ISOA juttua Afurekoon, katsotaan missä vaiheessa saan sen koulutöiltä valmiiksi.

    Animeen siirtymisessämme yksi avainasioita oli ehdottomasti animaatio – valitettavasti CGI-animaatiot ovat valloittaneet länsimaat nykypäivänä, mutta Prinsessa ja Sammakko -elokuvan suosio kielii siitä että länsimaissa kaivataan perinteisellä tyylillä tehtyjä animaatioita. Kenties juuri siksi monet hurahtavat animeen, kun sen monipuolisuuden lisäksi voi ihastella välillä jotain muuta kuin tietokoneanimaatiota?

    Vielä yksi juttu linkittämästäsi Prinsessa Ruusunen -pätkästä: äitimme kävi 12-vuotiaana katsomassa kyseisen leffan elokuvateatterissa ja kertoi, että lopun lohikäärmekohtaus valkokankaan kokoisena nähtynä on vieläkin yksi vaikuttavimpia asioita, mitä hän on koskaan nähnyt. :>

    ~C

  4. Nita

    Afrikka ei ole maa >:/ Muutoin kirjoitus on täyttä asiaa. Juuri animaatioiden monipuolisuus lienee se, mikä animessa vetää puoleensa, länsimaissa kun ollaan perin auttamattomasti jumiuduttu ”mutku se on lapsille (eikä me voida mistään lasten jutuista tykätä)”-asenteeseen. Tosin tuohon Cillan mainitsemaan Lumikin ensi-illan aikaan piirrettyjä ei vielä pidetty lasten juttuna, monet senaikaiset lyhärithän olivat varsin rankkaa kamaa. Kriitikot veikkailivat oikeastaan, että katsojien silmät ja mielet menisivät vallan pyörälle liian pitkästä psykedeelisen animaation katselusta… -_-;

    Lumikki toimikin niin hyvin varmaan juuri siksi, että siinä oli kunnon tarina, eikä pääpointtina ollut kuvallinen kikkailu kuten lyhytpiirretyissä. Toki animaatio oli juuri sitä varten oivallinen tyyli, sillä kun voitiin luoda todellisuudessa mahdottomia illuusioita. Pitkää elokuvaa sellaiselle ei kuitenkaan voi perustaa.

    Taistelukohtaukset tai muu äksöni ei minua yleensäkään tarinoissa viehätä. Minusta on paljon kiinnostavampaa, kun konfliktit ratkaistaan järjen voimalla. Sellainen perinteinen yksinkertainen ”nyt sankari pieksee pahan vetämällä turpaan ja kaikki ongelmat on ratkaistu” haiskahtaa kauhean naiiville… Toki mättöshounenissa homma kuuluu asiaan eikä siinä liioin häiritse, mutta muuten varsinkin liian pitkät taistelut väsyttävät. Niitä saisi olla vähemmänkin…

  5. Tsubasa

    Ennen valokuvan keksimistä piirroksia käytettiin kohteensa realistiseen kuvaamiseen. Viimeisen 150 vuoden ajan tämä pointti on ollut melko redundantti, joten sen voima on ollut sen sijaan tyylittely. Disneykin tajusi tämän lopulta, kuten sen renensanssiajan töistä näkee.

    Nykymaailmassa liikkuva piirros ei pystyisi enää mihinkään sellaiseen, mitä ei voisi live-actioniinkin tietokoneavusteisesti – joten looginen vastareaktio on tyylitellä, karsia yksityiskohtia, käyttää rajoitettua liikettä ja luovia ohjausratkaisuja. Kaikkea sellaista mikä näyttäisi sopimattomalta näytellyssä elokuvassa, mutta mikä sopii animaatioon.

    Voisin kirjoittaa tästä jotain lisääkin piakkoin.

  6. Arana

    Myy: Mahtoi olla hieno aine. =D
    Kauhean usein ihmiset eivät tosiaan julista animaation hienoutta ainakaan kovin suureen ääneen, joten halusin kirjoittaa jotain oodia. Tosi kiva kyllä tietää etten ole yksin ajatusteni kanssa.

    Cilla: Pixar tekee tietokoneanimaationsa hemmetin hyvin, mutta ennen kaikkea se loistaa tarinallisella osaamisella ja kekseliäisyydellään ja sillä, miten hyvin se istuttaa tarinansa nimenomaan CG-visuaaleihin. Pixar ja muutkin tietokoneanimaatioita vääntävät puljut pystyvät kuitenkin perinteisen animaatiotuotannon tapaan luomaan kuhunkin leffaan sopivan maailman ja tyylin, mikä on mahdollista live action -leffoille vain paljon rajallisemmassa mittakaavassa. Onneksi on sentään niitä muutamia timburtoneitakin, jotka rakentavat leffojensa maailmat rohkeasti todellisuuden malleja venyttäen.

    Tietokoneella luodut tai parannellut hahmot elävien näyttelijöiden seassa onkin sitten jo paljon vaikeampi konsepti, koska niiden on pääsääntöisesti soinnuttava live-maailmaan ja kyettävä kanssakäyntiin oikeiden näyttelijöiden kanssa, joten tyylittely on vaikeampaa. Roger Rabbit on niin hieno leffa juuri siksi, ettei se yritäkään pakottaa piirroshahmoja live-hahmojen standardiin ja live-maailman muottiin, vaan pitää ne ihan rehellisesti nimenomaan piirroshahmoina. Toisin sitten esimerkiksi jossain Stuart Little -tyyppisissä leffoissa, joissa eläinhahmot on pitänyt saada käyttäytymään ihmismäisesti ilman sanottavaa tyylittelyä, jolloin tulos on ollut ainakin viime vuosiin asti aika kankeaa katsottavaa (ja kun tuli puhe Stuart Littlestä niin pakko mainita kuinka järkytyin, kun älysin, että kaikista ihmisistä juuri Hugh Laurie näyttelee perheen isää siinä). Jään kuumottamaan sitä tekeillä olevaa Roger Rabbit -postausta. :D

    Nita: Oho, no eipäs kyllä oikein olekaan. ”Teollisuusmaanosa” on vain vähän kökkö ilmaus ja teollisuusalue tarkoittaa jo jotain ihan muuta.

    Täytyy myöntää että olisin itsekin varmaan ollut aika skeptinen, jos ensimmäinen ajatus kokopitkästä animaatioleffasta olisi ollut puolitoista tuntia vanhojen lyhäreiden pössyttelykohellusta. Walt-sedän idea ihan oikeasta, vakavasti otettavasta elokuvasta animaationa toteutettuna ansaitsee kyllä edelleen hatunnostoa rohkeutensa ansiosta, kun olemassa oleva animaatioperinne edusti kaikin puolin niin erityyppistä kerrontaa.

    Tappelukohtaukset ovat yleensä mielenkiintoisimmillaan silloin, kun kohtauksen painopiste on muualla kuin siinä tappelussa. Jos tappelu on vain tapa saavuttaa voitto ja raivata esteet sankarin tieltä, siinä ei tosiaan ole paljoakaan katsottavaa. Jossain mättöshounenissa taistelukohtaukset ovat lisäksi yleensä pitkitettyjä, eikä niillä monesti ole juurikaan kestävää vaikutusta osapuoliin, mikä tekee seuraamisen monesti puuduttavaksi. Hitsi, tästä aiheestahan löytyisi juttua vaikka miten paljon – pitää varmaan kirjoittaa postaus aiheen tiimoilta.

    Tsubasa: Selkeästi uudenlaisen visuaalisen ilmeen luominen jokaiselle uudelle elokuvalle alkoi Disneyllä kunnolla vasta 90-luvulla, mutta onhan niissä vanhemmissakin leffoissa ollut kaikkea hienoa visuaalista tyylittelyä. Tuon Prinsessa Ruususen visuaalinen ilme esimerkiksi erottuu hyvinkin voimakkaasti taustojen ja terävien muotojen ansiosta, vaikka hahmodesigniin oman ilmeen luominen ei vielä hirveän syvälle ulotukaan.

    Hyvä aihe laajennettavaksi kyllä, jään odottamaan tuotakin kirjoitusta innolla.

  7. Donatello

    En ota kantaa kirjoituksen sisältöön enkä keskusteluun. Lukisin mielelläni kirjoituksesi kokonaan – aihehan on kiinnostava – mutta tekstin epäselkeyden vuoksi lukeminen jäi kesken. En ole täällä mollaamassa sua, mulla käy usein näin Otakunvirka-bloginkin kirjoituksia lukiessa, toivoisin ainoastaan että pienistä neuvoistani voisi olla apua.

    Kirjoitat liian pitkiä lauseita. Olen kärsinyt koko ikäni samasta ”ongelmasta”, ja myönnän etten ole päässyt vaivasta vieläkään täysin eroon. Kirjoittajana voi kuitenkin kehittyä kiinnittämällä asiaan huomiota. Esimerkkilause tekstistäsi: ”Joulukalenterissani kehuin sitä, miten Disneyn Mulan on rakentanut maailmansa visuaalisen ilmaisemisen hyperfluidin ja liukuvan kitkattoman liikkeen varaan, jolloin yksittäiset tosimaailmaan verrattuna aivan liian rasvatuilta tuntuvat liikkeet (kuten vahvan meikin täydellinen pyyhkäiseminen kasvoilta yhdellä ainokaisella hihan vedolla kasvojen yli) tuntuvat nimenomaan kuuluvan leffan yleisilmeeseen sen sijaan että erottuisivat negatiivisesti animaatiobudjetin kitsasteluna tai logiikkavirheinä.”

    Ilmaiset asioita toisinaan liian monimutkaisesti/epäselkeästi, käytät liikaa -kin, -hän -päätteitä sanoissasi, käytät liikaa (tarpeettomia) sivistyssanoja. Voisin sanoa Tsubasalle samat sanat – ja huomauttaa lisäksi kursiivien liiallisesta ja tarpeettomasta käytöstä. Teksti on vaikeasti luettavaa ja kirjoittajasta on vaarassa syntyä vaikutelma, että hänen ainoa tarkoituksensa on yrittää päteä. ”AsiaHAN on näin; AsiaHAN on juuriKIN näin; Kuten sanoin, asiaHAN on postmodernissa mikroaaltouunissani juuriKIN näin”.

    Jatkakaa asiaa. Kirjoitatte hienoja juttuja!

  8. Arana

    Uhhuh, kovin ansaittua kritiikkiä. Pitkät virkkeet ovat olleet minullakin elinikäinen ongelma, ja yritän yleensä vähän katsoa niiden perään. Tuo nostamasi esimerkkivirke (jota pitempää tästä postauksesta ei onneksi löydy) on kieltämättä aika selvä merkki siitä, että pilkkomista ja tarkempaa oikolukua olisi syytä harjoittaa.

    Kävin läpi tekstin ja yritin antaa sille vähän kirjallista kasvojenkohotusta näin ensiapuun pilkkomalla pisimpiä virkkeitä ja poistamalla muutamat tarpeettomat kinit ja hänit. Niidenkin pahuudesta olen kuullut aikaisemmin, mutta totuuden nimissä sanottakoon, että olen lukion jälkeen laiskistunut kohtuullisen paljon kirjallisen ilmaisuni kanssa. Pilkkusäännötkin olen heittänyt aika karusti romukuoppaan.

    Ylilyöty sivistyssanailukin luonnolliseseti ärsyttää. Itselläni se on aika pitkälle mentaliteettikysymys, koska monet paljon käyttämistäni sivistyssanoista ovat itselleni niin perussanastoa. Joskus lukiossa äikäntunnilla sain itse asiassa keskusteluryhmän jäseniltä kummeksuvia katseita puhuessani siitä, miten en ollut löytänyt puittavana olleen näytelmän hahmoista juurikaan ”emotionaalista tarttumapintaa”. Häiritsevää ja teennäistä tai ei, käytän tällaisia termejä ajatteluni apuvälineinä, enkä siksi ole valmis ihan hirveästi niitä karsimaan. Välistä niitä tulee kieltämättä ripoteltua sellaisiinkin yhteyksiin, joissa niitä ei selvästi pitäisi olla, joten varovaisuus tässäkin suhteessa on paikallaan.

    Rapakon takana tuntuu vallitsevan kohtuullisen äänekkäästi sellainen mentaliteetti, ettei bloggaaminen ylipäätään ole muuta kuin pätemistä. En itse aivan jaa tätä maailmanmankatsomusta, joten on ihan hyvä, että joku palauttaa välillä hienostelupilvissä seikkailevan pääni maan kamaralle. Yritän vastaisuudessa saada aikaiseksi vähän helppolukuisempaa tekstiä.

  9. Soiled

    Olin unohtanut Ruususen lopun taistelun nähtävästi kokonaan. Iho oli kananlihalla.

    Animaatiotaistelussa on tosiaan taikaa, mutta hyvää sellaista löytyy myös live-action puolelta.

    Pienellä muistellu tuli ekana Youtubessa vastaan Sam Raimin ohjaama Spiderman kakkoselokuvan kakkostaistelu Tri Mustekalan ja Hämiksen välillä.
    http://www.youtube.com/watch?v=NxnxxOVlSdI
    Musat on vain päälle laitetut. Leffa on muutenkin loistavin Hämis-leffa tähän mennessä, toiminnan, hahmojen, tarinan yms. puolesta. Kolmosessa on toki hienoja taisteluja.
    http://www.youtube.com/watch?v=s9QXxMywy7s&feature=related

    Muistan myös katsoneeni suu ammollaan viimeisintä Bondia: http://www.youtube.com/watch?v=N0gGIFHwltc&feature=related
    Kiva alkaa jossain kahden minsan jälkeen.

    Tai sitten klassisempi Rocky 4:n Drago vs. Rocky
    http://www.youtube.com/watch?v=HE3Wbd5_o9U&feature=related

    Länsimaisessa toiminnassa on aseilla enemmän näkyvyyttä, joten ammuskelutoimintaa on enemmän, ja takaa-ajoja yms. Sen takia lähitaistelua ei nyt niin paljoa ole, ainakaan liian hyvää sellaista, tai makukysymys. Mutta sen takia animen öh.. eeppiset kaksintaistelut hyvällä animaatiolla ovatkin niin hubaa.

    Mutta katsotaanpas miten.. mites sen nyt sanois… animen ja live-action risteytys, rittävän hyvä kuvaus, tulee toimimaan, eli Scott Pilgrim vs. The World
    Taistelukohtaus joka edes löytyy mistään: http://www.youtube.com/watch?v=1SdqkA_Nff0&feature=related

  10. Soiled

    Painoin lähetä nappia vahingossa…
    SPvsTW perustuu sarjakuvaan, joka on ainakin jollakin tasolla anime ja manga vaikutteista. Niin…

    Mutta pidän itsekin enemmän animen taistelukohtauksista. Pysäytän joskus videon ja katson freimi freimiltä miten tälläinen kohtaus on piirretty, ajoitettu ja leikattu. Mutta halusin kertoa länsimaisista ihmeellisyyksistä myös… harmi vaan, että olen ollut viimeaikoina laiska elokuvien harrastelija. Freimien tutkiminen vie kaiken aikani, mutta eihän sitä oppisi niitä tekemään ellei tutki. >:D

    Hyvä kirjoitus muuten!

  11. Arana

    Kiva kun tykkäsit. <3

    Hmm, Spidermanien taistot ovat tosiaan keskimääräistä viihdyttävämpää kamaa, varsinkin tuo Doc Ocin kanssa käyty. Bondista ja Rockystä taas en saanut kauheasti irti, mutta ihmekös tuo, kun en ole leffojakaan nähnyt. Rockyssä tosin aika jännän hektinen kuvaus lopputappeluksi, mikä tekee siitä kohtuullisen mielenkiintoisen. Scott Pilgrimin tappelut taasen ovat ehtaa hienoutta niiden pätkien perusteella, jotka olen nähnyt. Näppäriltä ja hauskoilta vaikuttavat ja leffa pitää tietysti katsastaa jahka mahdollisuus tulee.

    Pitäisi varmaan itsekin joskus vähän harrastella tuota freimi freimiltä -tarkastelua, varmaan saisi paremmin näkökulmaa animaatiotappeluihinkin. Itse asiassa live actionissäkin voisi kiinnittää taistelukoreografioihin joskus vähän enemmän huomiota, kun yleensä meinaan vain sivuuttaa ne olankohautuksella.

  12. Denelis

    Kiinnostavaa näkemystä animoinnista! On aina jännä lukea tekstejäsi, koska persoonasi paistaa niistä niin hienosti läpi. ^^ Selitän tästä ja kirjoitustyylistäsi lisää myöhemmin.

    Joku on muistaakseni esittänyt huomion, että elokuvissa pyritään käyttämään maailman yleisväritystä myös signifioimaan genreä, à la Color Coded for Your Convenience (Ei, en ole tarpeeksi julma linkatakseni). Yritän etsiä jostain sen artikkelin – saat linkin heti kun/jos löydän sen. Se oli aika lyhyt eikä kovin perusteellinen, mutta kuitenkin.

    Utena-kuvakaappauksen kuvateksti on aivan täysin totta. En edes uskalla arvata, kuinka monta prosenttia Utenan kuvamateriaalista nähdään useammin kuin kerran… :D

    Falcon punch -linkki ei muuten toimi.

  13. Arana

    Tuo teksti olisi kyllä kiva lukea, jos jostain saat sen taiottua. Värimaailmahan on tosiaan tärkeä osa mitä tahansa leffaa. Animaatiossa sen merkitys kuitenkin ehkä vielä korostuu live actioniin verrattuna siinä, että animaatiossa on helpompi käyttää kirkkaampaa ja monipuolisempaa väriskaalaa. Ja sinänsä joku scifi tai steampunkhan on tosiaan normaalisti tummasävyistä ja romanttinen komedia valoisampaa ja niin edelleen. Animessa varsinkin hahmodesignitkin yleensä antavat jo aika hyvän kuvan siitä, mistä genrestä on kyse.

    Ja kuinka monta prosenttia Utenan kuvamateriaalista nähdään useammin kuin neljästi. ^.~

    Linkki korjattu toimivaan vidiin.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.