Kakku…

13.2.2010 kello 13:26

…se ei sittenkään ollut valhetta!

Tänään Missing Link on ollut olemassa yhden kokonaisen vuoden ajan. Nyt jälkikäteen toivoisin, että olisin julkaissut ensimmäisen postaukseni vasta muutamaa viikkoa myöhemmin, enkä jo kolmastoista päivä, sillä vielä siistimpää olisi jos armas Linkkini täyttäisi vuoden samana päivänä kun itse täytän 21. Hassua, etten tajunnut tuota vuosi sitten.

Joka tapauksessa vielä puolitoista vuotta sitten, kun oman blogin perustaminen kävi ensi kertaa mielessäni, olin aika varma idean olevan kohtuullisen toteuttamiskelvoton. ”En mä kuitenkaan jaksais sinne mitään kirjottaa” oli melko nopea reaktio moiseen ajatukseen, sillä en ollut vuosiin saanut kovin aktiivisesti kirjoiteltua mitään fiktiota kommentoivaa, vaikka aina välillä kovasti olinkin ollut yrittävinäni. Siispä kun lopulta sain naputettua ensimmäisen viestini tänne, päätin ja lupasin itselleni pyhästi, että kirjoittaisin mahdollisimman aktiivisesti ja säännöllisesti vähintään yhden vuoden ajan, ja sen jälkeen voisin arvioida tahtiani uudelleen tai pahimman burn-outin iskiessä luopua leikistä kokonaan. Yksi vuosi oli kuitenkin pakko jaksaa vaikka henki menisi. Ihan vain että näkisin, olisiko minusta siihen.

Kuluneen kahdentoista kuukauden aikana on kuitenkin käynyt koko ajan selvemmäksi, että kirjoitettavaa ja intoa riittää vielä pitkäksi aikaa eteenpäin, vaikka tahti onkin niistä alkukuukausista hiipunut (lukuloma silloin viime vuonna oli tosi hienoa aikaa). Olen itse asiassa vähän yllättynyt siitä, miten ahkerasti olen jaksanut tämän harrastuksen kanssa puuhata, sillä yleensä olen erittäin saamaton ja hidas. Vaikka olin blogista innoissani vuosi sitten, en olisi osannut kuvitella, että tänne kirjoittaminen olisi niin hauskaa ja palkitsevaa kuin se on ollut. Juhlapäivän kunniaksi ajattelin kerrata hieman matkaani animen ja mangan maailmassa, koska kokemuksillani näillä markkinoilla on ollut yllättävän suuri vaikutus elämääni ja etenkin siihen, millaisten silmälasien läpi katson fiktiota yleensäkin.

Varoitus: Edessä pitkä ja henkilökohtainen historiikki.

Ne pakolliset Muumit, Alfred J. Kwakit, Matkat maailman ympäri 80 päivässä, Hopeanuolet, Muskettikoirat ja kumppanit tuli tietysti lapsosena nauhoitettua ja tapitettua kasetit puhki isoveljen kanssa. Minulle, kuten monelle muullekin, ensimmäinen tietoinen kosketus animeen oli kuitenkin Pokémon neljäsluokkalaisena. Tamagochit ja gogot olivat aikaisemmista ikäluokkani villityksistä jääneet väliin, mutta taskuhirviöt iskivät ja lujaa. Rämpytin pelejä, katsoin animaatiota, ostin ja vaihdoin kortteja ja selasin fanisivuja, kunnes ne kaikki kuolivat ja ihmiset ympärilläni alkoivat kasvaa ulos hassusta japanilaisesta otusbuumista. Traagisin tuoteperheeseen liittyvä muistoni onkin ensimmäinen kohtaamiseni määräaikaiseksi luvatun, mutta ikuisesti kestävän hiatuksen kanssa, kun suosikkini pokésivustoista jäi tauolle ”uudistamisen ajaksi” ja hiipui pois ilman päivityksiä. Luvattuna jatkumispäivänä sekä joka päivä parin seuraavan viikon ajan kävin aina yhtä toiveikkaana vilkuilemassa, josko uudistunut sivusto olisikin ollut vain vähän myöhässä. Sitten rupesin tarkistamaan etusivua muutoksien varalta enää muutaman kerran viikossa; myöhemmin katsastuväli venyi kuukaudeksi. Se oli silloin äärettömän surullista ja pettymykseni liikuttavan käsinkosketeltavaa.

Pokémonin tärkeys minulle korostuu hurmaavan ötökkätappelun ja hassusti liioiteltujen mutta silti varsin värikkäiden ja symppisten hahmojen lisäksi siinä, että franchise onnistui myös laukaisemaan kirjoitusintoni. Ensimmäiset fiktiotuotokseni olivat fanitarinoita, joita kirjoittamalla opettelin jakamaan tekstini kappaleisiin ja testasin erilaisia kirjoittamisen näkökulmia. Itse öttiäiset tosin jäivät statisteiksi varsin pian – kirjoitin muistaakseni vain yhden kunnollisen pokémon-ottelun. Rupesin  yhä enemmän keskittymään hahmoihin, joista koko ajan suurempi osa oli itse suunnittelemiani. Tärkeintä touhussa oli pokéjen sijaan animen ja pelien eloisa maailma, sen värikkäät hahmot ja ennen kaikkea tuoteperheen ekspressiivinen tyyli kertoa ja käsitellä hahmoja; myöhemmin tulin tuntemaan jälkimmäisen animetyylinä. Vähitellen rupesin kehittämään maailmaa omaan makuuni paremmin sointuvaan suuntaan ja lopulta siirtymään kokonaan originaalituotoksiin.

Pokémon ei kuitenkaan ollut varsinaisesti se nimike, joka valmisteli minut innostumaan välittömästi ensimmäisestä mangasta, johon silmäni osuivat. Tästä tehtävästä nimittäin vastasi selkeämmin joskus viidennen tai kuudennen luokan tienoilla veljelläni lainassa ollut Ninja Scroll -leffa. Hän yritti vastuullisena isoveljenä tietysti kieltää pikkusiskoa katsomasta kyseistä seksiä ja väkivaltaa tihkuvaa teosta vedoten äitiimme muun muassa kohdalla, jossa hirviö repii miehen raajat irti ja valuttaa niistä verta suuhunsa. Hän ei selvästikään tuntenut minua tarpeeksi hyvin ennakoidakseen, ettei mikään mahti maailmassa olisi estänyt minua katsomasta rainaa tuollaisen kuvauksen jälkeen.

Onneksi vanhempani olivat tehneet elokuvien katsomiskynnyksen osalta selkeän linjauksen niin, että sain katsoa suurin piirtein leffan kuin leffan jos koin itse pystyväni katsomaan sen. (Velipoika ei ollut pitkään aikaan samaa mieltä, sillä kättä väännettiin myös jenkkileffojen kohdalla ainakin Fight Clubista ja Pulp Fictionista kunnes nauhoitin molemmat televisiosta ja katsoin omilta videoiltani.) En erikoisemmin pitänyt Ninja Scrollista elokuvana, mutta kuten taskuhirviöidenkin kohdalla, ihastuin sen edustamaan kokemukseni mukaan aivan uudenlaiseen tapaan kuvata ja järjestää kerrottavansa. Animaatiota olen rakastanut niin kauan kuin muistan ja todennäköisesti kauemminkin, joten olin erittäin valmis omaksumaan uusia tuulia toiselta puolelta maailmaa.

Sitten aloitin yläasteen, ja eräänä päivänä syksyllä näin kaksi vanhempaa oppilasta lukemassa Inuyashaa käytävällä. Menin juttelemaan heille ja painoin sarjan nimen tiukasti mieleeni. Ensimmäiset lukemani mangat olivat muista pääkaupunkiseudun kirjastoista puhelimitse varailtuja hajapokkareita Inuyashasta ja Ranma½:sta. En ollut ennen lukenut paljon sarjakuvia, lähinnä sitä pakollista helposti nieltävää tavaraa, kuten Aku Ankkaa, Asterixeja ja Karvista. Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko-strippitarinat tosin olivat ja ovat yhä suuria suosikkeja. Joka tapauksessa näkemykseni sarjakuvista laajeni huomattavasti sen jälkeen kun tutustuin mangaan. Hieman ristiriitaisena kehityksenä voisi ehkä pitää sitä, että vaikka en ole missään vaiheessa lukenut muunmaalaista sarjakuvaa kovinkaan paljon tai ainakaan laajalti, mangaan tutustuminen on kuitenkin nostanut tietotasoani muunkin sarjakuvan kirjosta ja ylipäänsä siitä mitä peräkkäisillä kuvasarjoilla voidaan piirtokulttuurista riippumatta tehdä.

Mangan lukemiseni lähti siis kirjaston valikoimista; Rumiko Takahashin yksinkertaisen, kulmikkaan ja helposti jäljiteltävän piirustustyylin suuri edustus niissä veti esiin sisäisen taiteilijani, jonka olemassaolosta en ennen ollut lainkaan tiennyt. Ensimmäiset mallista piirretyt Inuyashat ja varsinkin samaa tyyliä apinoivat originaalit anatomiahrviöt olivat suuria ilon aiheita tytölle, joka oli aina pitänyt itseään totaalisella ja muuttumattomalla tavalla taiteellisesti lahjattomana. Piirsin innokkaasti koko yläasteen, mutta lukioon mennessä homma stoppasi kuin seinään. Sääli sinänsä, sillä piirustustaidot olivat kehittyneet valtavasti sinä aikana kun aktiivisesti käytin niitä, joten jos olisin jatkanut puuhan parissa, voisin kenties olla nykyisin jo aika hyväkin. Muutamaan otteeseen olen koettanut vähän elvytellä taiteiluintoani niin animangatyylin kuin muidenkin kuvataiteen ilmansuuntien osalta, mutta tulos on jäänyt harvaksi, vaikka silloin kun jaksan ryhtyä toimeen saankin aina jotain aikaiseksi. Tuon yläkulman Orchid-ponin jälkeen en tosin ole tainnut taas taiteilla yhtään mitään. Piirtämisvaiheeni päättyminen ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, että sen tuloksena aikaisempi käsitykseni itsestäni täysin toivottomana kuvallisena ilmaisijana korvautui pysyvästi mielikuvalla itsestäni kehittyvänä ja ennen kaikkea kehittymiskykyisenä kuvallisena ilmaisijana.

Toinen yläasteen villitykseni olikin sitten poikarakkaus. Luin BL-mangaa kahdeksannelta luokalta lähtien kuin viimeistä päivää, mutta sekin into lähti pikkuhiljaa tyrehtymään lukion alusta ja jäi lopulta muutamaksi vuodeksi lähes nollaan, kun aloin kyllästyä siihen, miten yksiselitteisen huonoa suurin osa lukemastani oli. Ensisijaisesti juuri homoseksuaalisuuden ja suhteiden osapuolten konventiouriinsa jumittunut kuvaaminen karkotti minut pois genren parista, koska jollakin yläastelaisen kunnianhimolla olin tuohon aikaan päättänyt oppia tuntemaan BL-skenen läpikotaisin ja yritin järjestelmällisesti lukea kaikkea shaibaa, mitä käsiini sain. Tämä osoittautui aika pöhköksi ja hedelmättömäksi strategiaksi (toisaalta oli siinä puolensakin, noin vertailevan arvioinnin ja valtavan informaatiomäärän sisäistämisen kannalta). Nykyisin olen vaihtanut käytännöllisempään lähestymistapaan ja tartun niin länsimaisen kuin japanilaisenkin viihteen puitteissa pääasiassa sellaisiin nimikkeisiin, joista uskon voivani nauttia. Tämä asenne on pikkuhiljaa ruvennut tuomaan BL-sarjojakin taas lukemistooni, tosin radikaalisti vähemmän ja valikoidummin kuin silloin yaoin kulta-aikanani. BL-vaiheeni jätti kuitenkin jälkeensä tiukassa istuvan kiinnostuksen seksuaalisuuden ja sukupuolen kuvaamiseen fiktiossa, ja tietysti koko ajan jyränneen vahvan mieltymyksen saman sukupuolen edustajien välisiin rakkaussuhteisiin.

Yläasteella animemaailman puolelta on vielä mainittava tässä yhteydessä kaksi erityisen paljon ajatteluuni vaikuttanutta sarjaa: Neon Genesis Evangelion ja Revolutionary Girl Utena (erittäin soma pari siinä mielessä, että olen nähnyt myöhemmin useasti Utenaa kuvattavan shoujo-Evangelioniksi ja toisin päin). Kummastakin sarjasta ja niiden onnistumisesta voi toki olla montaa mieltä, mutta kerronnallisesti ja sisällöllisesti molemmat ovat erittäin kunnianhimoisia teoksia, ja varmasti juuri siksi monien mielestä niin inspiroivia ja ajatuksia herättäviä. Molemmat edustivat aivan uudenlaista kerrontatyyliä minulle ja muokkasivat merkittävästi esteettistä silmääni (mikä taas vaikutti siihen, millaista piirrostyyliä hain itselleni), mutta myös ja ennen kaikkea käsitystäni siitä, millaisiin sfääreihin fiktiota voidaan viedä ja siitä, millaisilla tasoilla sitä voidaan tulkita.

Lukioaikoina animenkulutukseni tyrehtyi melko pieneksi ja mangakin jäi olennaisesti, mutta ei aivan yhtä paljon syrjään. Samaten mainittu piirtämisharrastus lopahti ja viimein jopa tarinoiden kirjoittaminen jäi taka-alalle, vaikkei viimeinen missään vaiheessa olekaan aivan kokonaan katkennut. Tilalle tulivat jossakin määrin amerikkalaiset televisiosarjat. Ennen kaikkea Buffy the Vampire Slayer herätti mielenkiintoni käsikirjoitusten pureskeluun tiettyjen kerronnallisesti melko erikoisten jaksojensa voimalla (joita sarjassa ilokseni on suhteellisen reippaasti). Siitä jatkoinkin pitkälti samoilla syvemmälle fiktion rakenteisiin uppoavilla poluilla joille olin alun perin Utenan ja Evangelionin vaikutuksesta lähtenyt.

Olin koko ajan sinänsä kiinnostunut siitä, mitä animeskenessä tapahtui, kävin coneissa ja niin edelleen, vaikka varsinainen animen katsominen olikin roimasti vähentynyt. Katselin kuitenkin noin vuoden viiveellä jonkin verran niitä kaikkein kohutuimpia sarjoja. Vuoden 2007 lopulla aloitin sitten Code Geassin, jonka sainkin loppuun juuri parahiksi toisen tuotantokauden alkaessa. Jälkimmäinen onnistui herättämään ihan kunnolla uinuvan otakuni ilmeisistä heikkouksistaan huolimatta (tai periaatteessa niiden ansiosta, koska R2:n heikkoudethan ovat tunnetusti pitkälti samoja kuin sen vahvuudet – ”FFFF lolwut random mecha pyörittämässä pizzapohjaa ftw! FFFF lolwut random ydinräjähdys ftw!”).

Näihin aikoihin rupesin kiinnittämään myös enemmän huomiota fiktiossa henkilöiden, kerronnan, tarinoiden ja muiden kokonaisvaltaisempien asioiden lisäksi sellaisiinkin teknisiin ratkaisuihin, joihin en yleensä aiemmin ollut erityisemmin keskittynyt, kuten musiikin käyttöön, näyttelyyn ja ääninäyttelyyn. Aloin myös kiinnostua enemmän erityisesti siitä, miten tietty teos tai sen osa eroaa muista samantyyppisistä tai erityyppisistä nimikkeistä ympärillään, osittain vastareaktiona nykyistä it’s all the same shit -mentaliteettia kohtaan. Haluni ymmärtää fiktiota oli jo vähän aikaisemmin saanut lisäpuhtia Tv Tropes -wikin viihdettä konventioihin purkavasta asenteesta, joka tarjosi hienon uuden näkökulman tarinoihin. Toiselta puolelta Code Geassin myötä eksyin myös 4chaniin ja erityisesti sen animeen keskittyville laudoille, jotka toivat puhtaaseen fanittamiseenkin uutta loistoa meemisuuntautuneisuudellaan ja maanisella trendien perässä juoksemisellaan. Anon-yhteisön suurin panos minun kannaltani kiteytyy hienosti tähän motivaattoriin:

Tämä opetus on seurannut vähemmän konkreettisena mukanani Pokémonista ja oikeastaan jo Hopeanuolesta lähtien: osa animen viehätystä mediana rakentuu sen absurdeille ja yliampuville taipumuksille, joille voi nyrpistellä, mutta jotka ovat ehdottomasti hauskempia ja voivat toimia tehokkaasti kerronnan hyväksi, jos ne ottaa vastaan huumorilla ja näkee niiden alta sen muunkin sisällön.

Ja näin on syntynyt elististifanityttö, joka kirjoittelee aivoituksiaan pinkin ja violetin sävyissä säihkyvään blogiinsa. Kiitän jälleen kerran Andaa, joka paitsi väkersi Linkin ulkoasun on myös jatkuvasti pitänyt huolta päivityksistä ja muusta teknisestä hallinnoinnista ja pelastaa Aranan pinteestä aina kun jossain mättää. Paljon rakkautta myös Denelikselle, joka on lakkaamatta kannustanut ja tukenut minua blogittamisessa ja jonka kanssa käydyt keskustelut jaksavat aina inspiroida minua ajattelemaan ja kirjoittamaan. Erityiskiitos vielä kaikille jotka ovat kommentoineet tai vain lukeneet tekstejäni, olette hienoja ihmisiä ja piristätte ja innostatte minua. Voisin liioittelematta sanoa kulunutta vuotta melkeinpä elämäni antoisimmaksi.

<3

Avainsanat: , , , , , , , ,

Aiheet: Blogi, Meta  Tagit: , , , , , , , , RSS 2.0

« »


9 kommenttia

  1. Futoi yatsu

    Onnittelut ensimmäisen vuoden täyttymisestä! Blogiasi on ollut ilo lukea.

  2. PERUNA

    IHQ ^__^ TOSI HIENOO Q OOT NOI PITKÄÄ JAXANU MYÖS MUNGI BLGOI O OLLU VUODEN FEL FREE 2 VISIT ^___^

  3. Tounis

    Jeah! Myöhässä tulee, mutta suuret onnittelut vuoden raskaasta raatamisesta! Olet blogosfäärin helmi!

    Sympaattinen tarinakin vielä. Jatkathan blogittamista iäisyyteen!

  4. stargay

    Vähänkö tästä tuli nostalginen fiilis, muistan itsekin kun aloitin mangan lukemisen raidaamalla kirjaston mangahyllyä ja lukemalla käytännössä kaiken mitä sinne milloinkin ilmestyi ja palautui. Ei voi väittää että olisin ollut ronkeli!

    Onnea blogisi ja omienkin tulevien synttäriesi johdosta, toivottavasti kirjoittelet iloksemme vielä pitkään.

  5. Arana

    Kiitosta kaikille onnentoivotuksistanne! Ja olen ehdottomasti jatkamassa vielä pitkään, vastahan tässä on päästy kunnolla vauhtiin! ;D

  6. Solo

    Myöhästyneet onnittelut!
    t: blogiasi kutakuinkin alusta asti seurannut ;)

  7. Arana

    Myöhästyneet kiitokset onnittelusta ja jatkuneesta seurannasta. <3

  8. Cilla

    Heipä hei ja vielä myöhästyneemmät onnittelut blogisi synttäreistä :)

    Tuli lueskeltua ja kommentoitua aika ahkerasti blogiisi silloin joulukuussa kun pidit erinomaista joulukalenteria Disney-laulukohtauksista. En yleensä jouda kommentoimaan, mutta käyn lueskelemassa blogiasi silloin tällöin kun muulta elämältä jää aikaa. Joulukalenteristasi mieleeni jäi se, miten mielelläsi vertailit elokuvien eri ääniversioita ja kuinka muutenkin suhtauduit ääninäyttelijöihin tärkeänä osana animaation taikaa – kiitos siitä, ääninäyttelijöistä innostuneita ei ole koskaan liikaa. :)

    Rohkaistuimme viimein mekin Sisarukset hankkimaan oman yhteisen nettiblogin, jotta lopultakin olisi paikka, mihin kirjoitella lempiaiheistamme – animaatioista ja ääninäyttelijöistä siis. Jos vain kiinnostaa tulla jakamaan kanssamme mielipiteitä aiheesta niin osoite on http://afureko.wordpress.com :D

    Olimme muuten pitämässä tämän vuoden DesuConissa kolmestaan ääninäyttelyluentoa, taisinkin mainita siitä silloin joulukuussa. Tervetuloa kuuntelemaan ja juttelemaan etu- ja jälkikäteen kaikesta animeen ja muihinkin animaatioon liittyvästä! :)

    C

  9. Arana

    Kiits. ^^

    Oli kyllä tosi kiva kun jouditte siskosi kanssa kommentoimaan niin paljon silloin, tosi hienoa keskustelua syntyi ja oli sitä hauskempi kirjoitella lauluista. Olenpa miettinyt että niin paljon kivoja musiikkinumeroita jäi pois että voisin ruveta vääntämään juttua lopuistakin maininnan arvoisista lauluista jonkunlaisena kuukausittaisena featurena. Itse asiassa en ole koskaan ennen joulua mitenkään erityisen innokkaasti ole keskittynyt ääninäyttelyyn, mutta tuosta lähti kyllä innostus (jota te ja muut kommentoijat nostatitte isommalle liekille vielä :).

    Hii, ehdoton lisäys blogirullaan, ja hienolta näyttää! Desussa tulen sitten varmasti seuraamaan luentoanne ja vetemään hihasta. Itsekin olisi tarkoitus selitellä siellä kivoja yaoista ja Utenasta.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.