Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: RAINBOW

4.7.2010 kello 09:00

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

————————————————————————————–

Seitsemän jätkää saavat kestää sadistista kohtelua ja bondata keskenään 50-luvun nuorisolaitoksessa.

Jaksoja katsottu: 11/??

Jos Uraboku on ennen kaikkea tarinavetoinen sarja höystettynä parituskelpoisilla geneerisillä pojilla (ja yhdellä tosi ihanalla kaksikolla), niin Rainbow yrittää puolestaan kovasti olla hardcorein hahmovetoinen sarja koskaan. Se repii hahmoistaan irti kaiken mahdollisen kärsimyksen, urheuden ja toivon kipinän ja pistää nämä vuodattamaan miehisiä kyyneliä jokaisessa jaksossa.

Jos minä jostain pidän, niin siitä, että varsinkin suosikkihahmoni laitetaan koville ja että viihteeni pelaa isoilla dramaattisilla panoksilla. Eipä siis ihme, että Rainbow nousi karun 50-lukuisen nuorisovankilakuvauksensa voimin välittömästi yllätyssuosikikseni kevään uusista sarjoista. On aika hienoa nähdä kerrankin animen kuvaavan jokseenkin inhorealistisesti väkivaltaa ja muitakin kauheuksia, joille kovia kokeneet nuoret tuolloin saatettiin niin kyseenalaistamatta altistaa. Rainbow on karu sarja, eikä pelkää hakata päähenkilöitään henkihieveriin, joten vaikuttavuutta sen raisulta hahmokuvaukselta ei lähtökohtaisesti puutu.

Pamputusta sieltä hellemmästä päästä.

Kerkesinkin vähän ensivaikutelmissani toivoa tästä suurinta upeutta koskaan, vaikka ensimmäisen jakson kökkö dramatisointi ei hirveästi tällaista unelmaa rohkaissutkaan. Valitettavasti hahmojen käsittely sujuu edelleen kuin fotorealistisen piirtämistarkkuuden tavoittelu vasemmalla kädellä (näin oikeakätisen kirjoittajan vinkkelistä). Tunteet räiskyvät niin lujaa yli kaikkien laitojen, että inhimillinen kosketuspinta hahmoissa jää hyvin kapeaksi kaistaleeksi.

Ja suurin synti hahmokuvauksessa on toki katsojaansa korville armottomasti läpsivä mustavalkoisuus. Rainbow’n maailmassa ihmiset on jaettu tiukasti kahteen lootaan: hyviin ja pahoihin. Pahojen hahmojen hirvittävyyttä korostetaan luonnollisesti sillä, että heistä tehdään klassiseen tapaan erittäin vastenmielisen näköisiä, ja rumuuden vaikutelmaa korostetaan vielä liioitelluilla irveillä ja räkänauruilla. Lopputulos on arvattavasti enemmän naurettava kuin tehokas, sillä paha hahmo –> ruma hahmo -logiikka on paitsi yleisön raivostuttavaa aliarvioimista, myös niin passé, ettei yhdenkään itseään kunnioittavan tarinankertojan pitäisi siihen turvautua enää tämän vuosituhannen puolella.

Eikä tämä ole edes Ishihara-vartijan rumin naama.

Lopputuloksen kömpelyyttä lisää sekundaluokan nykivä hahmoanimaatio ja etenkin sen mielikuvituksettomuus ja yksilöimättömyys. Kaikki samassa asemassa olevat hahmot reagoivat aina suunnilleen identtisesti tapahtumiin ja muihin hahmoihin, mikä latistaa näitä yksilöinä ja johtaa monesti laiskoihin epäloogisuuksiin. Hyvän esimerkin tarjoaa ensimmäinen jakso, jossa kaikki kuusi uutta poikaa yrittävät yksi toisensa jälkeen vetää valmiiksi sellissä istuvaa tulevaa isovelihahmoaan Anchania kuonoon tämän ensi kertaa tavatessaan. Kaikki syöksyvät kimppuun tismalleen sama ilme kasvoillaan odotettuaan ensin omaa vuoroaan kiltisti kuin jonottaisivat jäätelökioskille. Myöhemmin poikien tullessa tutummiksi katsojille selviää, että esimerkiksi pullea poika Cabbage on erittäin epäaggressiivinen ja viettää päivänsä lähinnä nukkumalla, syömällä ja hymyilemällä, mikä ei tunnu mitenkään istuvan yhteen sen kanssa, että pilottijaksossa hän yrittää kuopata Anchanin aivan yhtä innolla kuin aggressiivisemmat pojat sen jälkeen kun nämä ovat saaneet turpaansa.

Kuvattu kohtaus olisi voinut toimia, jos kukin hahmo olisi pystynyt antamaan jonkun pienen viitteen yksilöllisyydestään esimerkiksi ilmeiden ja eleiden avulla, mutta sellaista mahdollisuutta heille ei ole oikein osattu antaa. Perusongelmaksi nousee, että kaikki keskuspojat hymyilevät ja ovat hyvällä tuulella, hämmästyvät, vaikuttuvat, vihastuvat ja järkyttyvät aina samaan aikaan ja samalla tavalla, vaikka heidät on establisoitu hyvin värikkääksi jengiksi.

Rainbow’n suunnaton kunnianhimo ja pyrkimys olla oikeasti sykähdyttävä ja vatsasta ottava tarina toimii samalla kertaa sekä sarjan pelastuksena että seikkana, joka saa kömpelösti ylilyödyn karakterisaation ärsyttämään kahta kauheammin. Pelastuksena siksi, että sarja onnistuu toivomisen varaa jättävästä hahmokuvauksestaan huolimatta intohimoisen uskaliaisuutensa ja rankkuutensa ansiosta saamaan pienen sydämen rinnassa pamppailemaan verta suoniin vähän kovemmin. Lisä-ärsytystä taas kumpuaa hukkaan valuneesta potentiaalista; koko ajan katsoessa minua vainoaa lannistava ajatus siitä, miten hieno sarja tästä olisi voinut tulla pätevän dramaattisen ohjauksen avustuksella. Urabokun kaltaisessa geneerisessä nättipoikasarjassa, jonka kunnianhimolukemat ovat suunnilleen yhtä korkeat kuin puoliksi syödyllä persikalla, ei löllöilevä dramatisointi haittaa niin paljon, koska sillä ei alun perinkään ollut eväitä samanlaiseen loistavuuteen kuin kunnianhimoa tursuavalla sarjalla.

Suosikkihahmo

Kaltoin kohdeltu pikkusiskokompleksinen sinisilmäblondiorpo, joka haluaa laulajaksi? Eiei, kyllä tästä sarjasta löytyy vieläkin juustoisempaa tavaraa.

Joe, joukon puhdasverinen nättipoika ja pitkäripsinen pedobaitti. Tylsä valinta hahmosuunnittelunsa kannalta näin monimuotoisessa sarjassa, mutta tykästyin heti ensimmäisestä jaksosta lähtien Joen koko nuorisolaitoksen todellisuutta säikähtäneeseen asenteeseen, joka tuntui erottuvan muista jonkin verran edukseen sikäli, että hän saa yllä kuvaamani pahasti feilatun tappelukohtauksen jälkeen ihan oman hetken, jolloin hän reagoi reippaasti eri tavalla kuin muut koettamalla vähän pelkurimaisesti käydä kauppaa hengestään selliin salakuljettamallaan tupakalla.

Joe vaikuttaa alkuun herkältä, pojalta, mutta erityisen suosikkini hänestä tekee se, että epävarman ja pehmeän ensivaikutelman alta paljastuu ajoittain paljon luultua ovelampi ja röyhkeämpi ihminen. Tämä puoli hänestä tulee esille tähän mennessä parhaiten siitä, miten laskelmoidusti ja helposti hän johtaa Sakakin, laitoksen pedofiililekurin ansaan vuorottelemalla käytöksessään flirttailevia silmänvinkkauksia ja pelokasta antautumista. Toisessa kohtauksessa hän kävelee sisään Sakakin ja psykoottisen lapsenhakkaajavartija Ishiharan luokse, aivan pokkana nappaa jälkimmäiseltä tupakan ja ryhtyy omahyväisenä sanelemaan määräyksiä miehille. Molemmissa tilanteessa hänen röyhkeä itseluottamuksensa perustuu sille, että hän tietää olevansa vastapuoltaan edullisemmassa asemassa, mutta hänen käyttäytymiseensä sisältyvä nöyryytyshakuisuus antaa hahmolle kevyen ja oikeutetun pahansuopuuden sivumaun.

Pääpojat onnistuvat toki pwnaamaan kiusaajiaan tätäkin kovemmin sarjan aikana (tosin eivät ainakaan tähän mennessä vielä tyylikkäämmin).

Avainsanat: ,

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot  Tagit: , RSS 2.0

« »


Yksi kommentti

  1. Missing Link » Arkisto » Kevään 2012 ensivaikutelmia: Legend of Korra, Space Brothers, Zetman ja Saint Seiya

    […] Maailma on niin epäoikeudenmukainen altavastaajille. Ei apua sarja, älä ole niin Rainbow! […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.