Lyhyestä laatua

23.3.2011 kello 00:23

(Hei mitä tämä on, Arana päivittää taas vaihteeksi.)

Manga on tilaa vievä formaatti. Yhteen pokkariin mahtuu vain rajallinen määrä informaatiota, mikä tekee mielekkäiden lyhyiden tarinoiden kynäilemisestä melko haastavan tehtävän varsinkin hahmojen kannalta. Koska manga tunnetusti maksaa ja opiskelijan varat ovat vähäiset, lyhyilläkin mangakertomuksilla on toki paikkansa manganystävän kirjahyllyssä, sillä vaikka 19-osainen Banana Fish on äärimmäisen hieno tarina, sen kerääminen ja lukeminen vaatii niin ajallista kuin rahallistakin panostusta. Onneksi vähemmän on kuitenkin joskus enemmän, kuten seuraavat neljä kovasti arvostamieni mangakojen kynistä muotoutunutta yksiosaista tarinaa osoittavat.

Toistaiseksi jälkimmäiset kaksi ovat valitettavasti monelle vielä kielimuurin takana, kun kukaan ei ole älynnyt niitä englanniksi julkaista ainakaan mitään virallisia teitä.

Fumi Yoshinaga: All My Darling Daughters

Tämä teos löytyi suunnilleen jokaisen mangablogin vuoden 2010 parhaimmisto -listalta, eikä lainkaan aiheetta. Vaikka All My Darling Daughters koostuu viidestä jokseenkin itsenäisestä kertomuksesta, luonnehtisin sitä enemmän yhtenäiseksi tarinaksi kuin novellikokoelmaksi. Kertomukset liittyvät toisiinsa koko ajan mukana kulkevan kehyskertomuksen, määrätietoisen rakenteen ja temaattisen yhteisyyden kautta hyvin samaan tapaan kuin eräässä suosikkikirjoistani, Leena Krohnin maailmanlopun konseptia eri kulmista käsittelevässä Pereat Mundusissa (jonka alaotsake onkin osuvasti ”Romaani, eräänlainen”). Kertomusten keskiössä ovat milloin äitinsä hyvin nuoresta uudesta aviomiehestä järkyttyvä tytär, milloin kolmen nuoruudenystävyksen tulevaisuudenunelmat. Ne etenevät Yoshinagalle tyypilliseen tahtiin erittäin maanläheisenä, ihmissuhteita tutkiskelevana draamana.

Yoshinaga lukeutuu suosikkimangakoihini muiden syiden muassa poikkeksellisen terävähuomioisen yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvan kritiikkinsä ansiosta. Darling Daughters ihastuttaa hänenkin mittapuullaan harvinaisen korkeana omistautumisena aiheelle. Kokonaisuus tarkastelee osatarinoidensa kautta japanilaista yhteiskuntaa erityisesti siellä elävien naisten vinkkelistä, enkä voi sanoa koskaan törmänneeni yhtä yhteiskunnallisesti tiedostavaan ja älykkääseen tuotteeseen. Tarina ei sorru hiukkaakaan mustavalkoiseen ajatteluun, vaan lähestyy aihettaan realistisesti ja ilman rankkoja stereotyypittelyjä.

Vaikka mainittu yhteiskuntakritiikki on huomattavassa roolissa, tarinan sydän kumpuaa ennen kaikkea draamasta, joka on luonnollisesti taattua Yoshinaga-laatua, mutta kerrankin pääroolit täyttyvät naisilla. He ja heidän lähipiirinsä tuntuvat mangakuvioihin tottuneen silmissä suorastaan hämmentävän aidoilta ja todellisilta ihmisiltä vahvuuksineen, puutteineen, päähänpinttymineen ja omituisuuksineen.

Natsume Ono: not simple

Yleisön reaktio on ollut paljon kaksijakoisempi not simplen kohdalla. Osa lukijoista on ylistänyt sitä loistavan viiltävänä teoksena, osa taas on pitänyt sitä tarpeettoman lohduttomana melodraamailuna. En jaa jälkimmäistä kantaa, mutta ymmärrän mistä se on peräisin, sillä not simplen tarina keskittyy tosiaankin siihen, kuinka käsittämättömän julmasti maailma voi kohdella huono-onnista. Omituisesta flegmaattisuudestaan huolimatta suloisen päähenkilö Ianin lapsuudessa ja perhesuhteissa suurin piirtein kaikki kuviteltavissa oleva on mennyt pieleen mitä hirveimillä tavoilla, ja kirjan alussa hän menehtyykin täysin elämänhalunsa menettäneenä onnettomien sattumusten kautta.

Jos Darling Daughtersin läpitunkevimpiin piirteisiin kuuluu siitä huokuva lämpö, niin not simplen karussa meiningissä se jää tiettyjä keskittymiä lukuun ottamatta lähes puuttumaan. Pitkälle chibimittasuhteisiin upean rohkeasti tyylitelty taide hämää tässä suhteessa saamalla tarinan vaikuttamaan päältä päin vähemmän tuskaiselta ja toivottomalta kuin se onkaan. Konkreettisten tapahtumien valtavasta melodramaapotentiaalista huolimatta yleisfiilis on seesteinen ja kerronta samalla tavalla kärjistämätöntä ja maanläheistä kuin Yoshinagalla Tuloksena sisällön ja esilletuonnin välille syntyvä kontrasti pitää lukijan varpaillaan koko ajan ja luo mangaan todella uniikin tunnelman. Vaikka kaikki menee jatkuvasti päin helvettiä, Ianin kyky suhtautua asioihin neutraalisti ja välillä iloita pienistä onnistumisista tekee tarinasta yllättävän tasaisen, koskettavan ja uskottavan epätodennäköisiin mittasuhteisiin toisinaan paisuvista vastoinkäymisistä huolimatta. Sitä suuremmin toisaalta sattuvat ne hetket, kun kaiken hänelle tapahtuneen näytetään todella jättäneen jälkensä. Not simple ei rajusta sisällöstään huolimatta pyri manipuloimaan lukijoitaan.

Myös pokkarin tarina tarinan sisällä -aspektia on pidetty välillä turhana gimmickinä, mutta itse koin sen kutovan Ianin elämän ympärille varsin herkullisen metatason, joka ei kuitenkaan varasta liikaa huomiota. Sen kautta Ianin hahmoa tarkastellaan enimmäkseen ulkopuolisen silmin eikä tämän omasta näkökulmasta. Myös kertomuksen epäkronologisuutta on käytetty mielenkiintoisena rakenteellisena keinona.

Kazuya Minekura: Stigma

Siinä missä not simplen voima perustuu sen vähäeleisyyteen ja tarkoitukselliseen etäännyttämiseen ja Darling Daughtersin voima onnistuneen arkipäiväiseen draamaan, Stigma iskee tulta paljon avoimemmalla ja voimakkaammalla tunnelatauksella. Tarinassa muistinsa menettänyt mies etsii menneisyyttään ja orpopoika sinistä taivasta ja lintuja tuhoisan sodan runtelemassa harmaassa maailmassa. Ympärillä pyörii sellainen määrä suoraan asiaan liittymätöntä kristillistä symboliikkaa, että Evangelionkin olisi ylpeä.

Vaikka vuosituhannen vaihteessa piirretyssä Stigmassa Minekuran kynänjälki on vielä hieman karkeaa ja haparoivaa, korvautuu tämä moninkertaisesti pokkarin visuaalisessa kerronnassa muutoin. Rakenteellisesti kyseessä lienee kunnianhimoisin ja mielenkiintoisin lukemani manga, sillä muodoltaan tarina esitetään sarjakuvan ja kuvakirjan sekoituksena ja kokonaan väreissä. Ratkaisu on erikoinen mutta äärimmäisen onnistunut taatessaan ainutlaatuisen lukukokemuksen ja nostaessaan esiin Minekuran vahvuuksia tarinankertojana.

Visuaalisen loiston ohella pokkarin muu sisältö on jäänyt mieleen yhteänä kauneimmista ja riipaisevimmista eteeni eksyneistä tarinoista. Minekuran varhaisempi tuotanto ei ole perinteisesti aivan vakuuttanut minua, mutta Stigma tietää täsmälleen mitä tekee ja toteuttaa kuvionsa hälyttävällä täydellisyydellä. Suuri kiitos kuuluu mangakan harvinaiselle kyvylle kirjoittaa onnistuneita lapsihahmoja, joista jää puuttumaan kaikki se ärsyttävyys, aliarviointi ja toisaalta myös epäuskottava pikkuvanhuus, joka piinaa suurinta osaa fiktion esipuberteettiväestöstä. Tintti-poika kannattaa tarinaa jopa suuremmassa määrin kuin karuja muistojaan kertojan roolissa kokoava aikuinen vastinparinsa, joka ei myöskään ole heikko esitys. Tarina pyörii hyvin tiiviisti vain kolmen keskeisen henkilön ympärillä, mutta heidän välejään tutkitaan niin intensiivisesti, että ajatus useammasta hahmosta tuntuisi suorastaan epäluontevalta. Tällaisenaan Stigma muodostaa harvinaisen eheän ja voimakkaan paketin, joka nostaa palan kyynisemmänkin lukijan kurkkuun.

Moyoco Anno: Sakuran

Not simplen tavoin Sakuran on ennen kaikkea henkilökuvaus päähenkilönsä elämästä, mutta paljon revittelevämpään tyyliin ja irvistelevämmällä asenteella. Manga kertoo pikkutyttönä ilotaloon myydystä ja myöhemmin pytingin ykköskurtisaaniksi kohoavasta tuittupäisestä Kiyohasta. Kyseessä ei juonikaaren samankaltaisuuksista huolimatta ole mikään hissukkainen ja eleganssiin nojaava Geishan muistelmat, sillä tarina on yhtä raivokas ja anteeksipyytelemätön kuin kaikkia sovinnaisuuden ja auktoriteettien rajoja uhmaava päähenkilönsä.

Manga laskee paljon Kiyohan harteille, mutta onneksi tyttö on kaikessa häijyydessään sellainen valloittava kiukkupussi, jota sietääkin seurata tiiviisti koko paksun ja ajoittain vähän sekavankin pokkarin läpi. Kiukun ja alati kasaantuvan katkeruuden alta löytyy kuitenkin myös se herkempi puoli tiettyjen merkittävien ihmissuhteiden kautta. Pienen Kiyohan jatkuva tappelu hänestä huolehtivan kuvankauniin, mutta kovaluontoisen Shouhin kanssa alkaa vähitellen näyttää alkuperäisen molemminpuolisen inhotuksen rinnalla merkkejä myös jonkinlaisesta omituisesta sielunsisaruudesta. Ilotalon hallintopuolella työskentelevän Seijin ja Kiyohan välille puolestaan kehittyy USTia hohkaava kolea ystävyyssuhde ja varsinkin erään asiakkaan muodossa leimahtava ensirakkaus vie kokemattoman tytön vaarallisille vesille. Nämä suhteet tekevät Kiyohan lähestyttävämmäksi hahmoksi ja niiden kautta saavutettu pehmeämpi piirto hänen persoonassaan tuo varkain esille sankarittaren traagisuuden häkissä kituvana villieläimenä.

Sakuran on myös ilo silmälle, kun Anno pistää parastaan monimutkaisiin asukokonaisuuksiin ja kampauksiin, joista huokuu tekijän rakkaus mangaansa kohtaan. Kirja ei edes yritä näyttää erityisen siistiltä ja nätiltä. Kokonaislookin rosoisuus ja hahmojen hurjat ilmeet tekevät selväksi, ettei asetelmassa itsessään ole mitään herkkää, vaan kyse on aidosta selviytymistaistelusta. Samaa vaikutelmaa korostaa eroottisten kohtausten kaunistelematon graafisuus.

Pokkarista on tehty myös elokuvaversio, jota ilmeisesti jopa saakin jostain tekstitettynä.

Avainsanat: , , , , , , ,

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , , , , , , , RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. Tounis

    Yoshinaga, Ono, Minekura, Anno… Melkosen sakin oot saanu yhden postauksen alle.

    Yoshinagalle itse lämpenin ihan hitosti Antique Bakeryn takia, ja taidanpa ihan kovistelumielessä heittää All my darling daughtersinkin tilaukseen. Enpä olisi itsestäni uskonut.

  2. Arana

    Mangaka-dreamteamini. Vähän vajaana, koska pari kovaa tekijää puuttuu, mutta kyllä näistäkin neljästä jo saa aika hemmetinmoisen joukkueen. Ottaisin mukaan autiolle saarelle.

    Yoshinagaa kannattaa oikeasti lukea ihan reippaasti, koska kyseinen nimi kannessa merkitsee aika säännönmukaisesti laadun taetta. Jos tykkäsit Antiquesta, tykkäät hyvin todennäköisesti muustakin hänen tuotannostaan.

  3. stargay

    Iih aah, arvasin heti ekan kappaleen perusteella että Not simpleä luvassa, ja niinhän siellä olikin! All my darling daughters kiinnostaa myös hirveästi, pitää varmaan etsiä jostain tai ~lainata~ kun tulen seuraavan kerran käymään. :D Sakuraninkin olen näköjään ollut aikeissa lukea kun multa löytyy se koneelta, en vain ole vielä saanut aikaiseksi.

    Yllättävän kivoja muuten nuo yhden pokkarin mittaiset tarinat, niissä on yleensä juoni ja muut asiat mietittynä varsin kompaktisti ja kivasti, ja vaikka tila on rajallinen niin siinä ehtii kuitenkin sanoa yllättävän paljon. Ainakin jos on taitava.

  4. Arana

    Not simple oikeastaan sinetöi tämän postauksen kohtalon, koska sitä lukiessa älysin, että olin hiplaillut viime aikoina useampaa yksittäispokkaria, joista kaikista oli hirveä himo kirjailla jotain. :D

    Lyhyet tarinat ovat tosiaan yleensä rakenteellisesti ihan reippaasti jatkumaan suunniteltujen sarjojen yläpuolella. Ja välillä on kiva saada jotain luettua loppuun asti, kun pitemmät sarjat vaan jatkuvat hamaan ikuisuuteen. Toisaalta mitä lyhyempi tarina, sitä suurempi tuntuu olevan tekijän kiusaus turvautua niihin loppuunkulutetuimpiin kliseisiin, jotta lukijat tunnistavat heti missä mennään ilman suurempia alustuksia.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.