Loppukatsaus: Kesä 2012 (1/2)

19.12.2012 kello 20:25

Animekesä 2012 suorastaan hämmensi kertakaikkisella keskinkertaisuudellaan, minkä takia en ihan heti inspiroitunut siitä kirjoittamaankaan. Muistutan vielä, että innostustaso merkkaa enemmän sitä, miten positiivinen tai negatiivinen fiilis sarjoista jäi kuin sitä, miten hyvinä niitä pidän.

Kauden otome-baittaus Arcana Famiglia ajautui juonta ja kerrankin ihan siistiä käänteishaaremipäähenkilöä lupaavan alkunsa jälkeen hoipertelemaan sivuraiteille niin päämäärättömästi, että sarja jäi kolmeen tuskaisen kökköön jaksoon. Kun ideana on voittaa supervoimatappeluissa mafiadonin paikka ja tyttären käsi, on hankala olla pettymättä raskaasti, kun jaksoissa onkin kyse eksyneen kissan palauttamisesta omistajalleen ja futiksen pelaamisesta orpolapsien kanssa. Menin hölmöyksissäni sorkkimaan myös kauden toista otomepelisovitusta, mutta ensimmäistä Hakuouki-sarjaa edeltävistä tapahtumista eli Shinsengumin alkuvaiheista kertovan Hakuouki Reimeirokun hösöttävä poikapäähenkilö on vielä rasittavampi kuin päätarinan turhaketyttökeskushahmo. Sainpahan nyt kuitenkin vähäsen kummankin sarjan mehukkaimpia poikia ihkutella, joten ehkeivät nuo pari jaksoa menneet ihan hukkaan.

Arcana Famiglian ihanin Silmälappu-kun ja Hakuoukin ihanin Tuberkuloosi-kun <3

Monien mielestä kesän ehdottomasti paras sarja Jinrui wa suitai shimasta jäi itseltäni ainakin toistaiseksi viiteen katsottuun jaksoon. Sarja tuntui makuuni liiankin itseironiselta, enkä oikein saanut hahmoista kiinni. Tämän pariin palaaminen tulevaisuudessa on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä epätodennäköistä.

Chouyaku Hyakunin isshu Utakoi

Ikivihreitä rakkausrunoja.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 3/5

Kesän paras anime omalla kohdalla taisi olla noin kolmentoista jenin jaksokohtaisella animaatiobudjetilla elävöitetty Utakoi, eikä sekään valitettavasti säästynyt ongelmilta. Siinä nähdään klassisen Hyakunin isshu -runokokoelman tarinoita hyvin vapaina sovituksina, jotka usein liittyvät toisiinsa kivasti. Siirappia riittää, mutta kaikki lopussa usein traagiseksi vonksahtavat tarinat ovat hirveän suloisia ja jättävät hyvän maun suuhun. Ne jäävät lyhyytensä sanelemana sinänsä melko pinnallisiksi pikkukertomuksiksi, mutta ovat itsessään varsin hurmaavia kokonaisuuksia. Hahmot eivät ehdi saada kauheasti syventävää näkökulmaa, mutta sitä ei toisaalta aivan paljoa olisi tämän mittakaavan runoja elävöittävissä tarinoissa tarvittukaan. Sarja käsittelee kuitenkin historiallisromanssiaihepiiriinsä nähden varsinkin naishahmojaan suurimmaksi osaksi kunnioitettavan näppärästi.

Visuaaliseen tyyliin ihastuin kovasti, vaikkei varsinaista animaatioliikettä näykään sitten yhtään. Hahmojen ihanan ylipaksu ääriviivoitus ja näiden vaatteissa käytetyt hehkuvat värit kuitenkin tuovat kiitettävän paljon eloa onnettomiin rakastavaisiin. Tönkön maalauksellinen, mutta tyylikäs ja pitkälle tyylitelty visuaalinen yleisilme luo sarjaan vähän kuvakirjamaisen tunnelman, jonka ansiosta en jäänyt edes varsinaisesti kaipaamaan enempää animaatiota.

Vahinko vain, että sarjan kovasti traagista ihanuutta pursuavia pikkutarinoita häiritsee humoristisuuteen tähtäävä kehyskertomus runoteoksen kokoajasta, Fujiwara no Sadaiesta eli Teikasta, joka milloin valvoo liikennettä ja milloin ottaa aurinkoa biitsillä. Heppu antaa jonkin verran suurimmaksi osaksi tarpeetonta alustusta rakkaustarinoihin ja yrittää epätoivoisen kömpelösti kirvoittaa katsojista vaivautuneita hymähtelyitä. Katsoessa alkaa suorastaan ahdistaa hepun kekkaloidessa ruudulle täysin sarjan fiilikseen sopimattomien nykyaikaviittausten kera.

Teikan kehyskertomuksen on varmaankin tarkoitus tehdä sarjaa lähestyttävämmäksi ja tuoda esiin sen romanssien soveltuvuutta myös modernille yleisölle, mutta lopputulos tuntuu kovasti katsojakunnan aliarvioinnilta. Mielestäni näissä alustuksissa ei ole mitään, mitä ilman itse tarinoiden ymmärtäminen olisi vaikeampaa. Veikkaankin, että Utakoi toimisi selkeästi paremmin, jos kaiken Teikan pyörittämän kehyshärdellin vain skippaisi suosiolla ja katsoisi vain runoihin liittyvät tarinat.

Kokoro Connect

Poikien ruumiisiin hetkellisesti jumittuneet tytöt läksyttävät tyttöjen ruumiiseen jouduttuaan hölmöilemään ruvenneita poikia.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 2/5

Kokoroco alkaa yllättävän lupaavasti, sillä ruumiinvaihtosarjalta voisi odottaa paljon mauttomampaa otetta ja tynnyreittäin heikkoa ja mukahauskaa komiikkaa. Sen sijaan sarja toimittaa melko vähän huumoriin ja aivan olemattomasti tissipersefanipalveluhuumoriin tukeutuvaa, melko vakavaa identiteetinetsimisdraamaa. Dramatisoinnissa mennään harvoin överipuolelle, ja osa käytetystä huumorista jopa toimii ja viihdyttää.

Sarja kuitenkin pliisuuntuu kivan alun jälkeen melko nopeasti, kun käy selväksi, ettei sillä ole aikomustakaan käyttää kaikkea ruumiinvaihtoskenaarionsa synnyttämää potentiaalia. Ruumiinvaihtokuviot olisivat mielestäni ansainneet paljon enemmän valokeilaa, mutta niiden käyttö jätetään melko pinnalliselle tasolle. Räikeimpänä esimerkkinä poikia pelkäävän karatetytön luottamusongelmat ratkotaan demonstroimalla, kuinka kunnon potku kulkusille saa uhkaavimmankin äijäkkeen polvilleen (tytön ollessa miespuolisen päähenkilöpojun ruumiissa).

Sarjan alkupuoli on periaatteessa melko mielenkiintoista katsottavaa varsin onnistuneen ääninäyttelytyön vinkkelistä. Kun ruumiinvaihtojutut väistyvät estottomuuskohtausten ja ajoittaisten nuorentumisten tieltä, tämäkin mielenkiinto tosin menetetään. Jäljelle jää laiskasti kyökkipsykologiaan nojaava teinidraama, joka yrittää hirveästi ja toimittaa niukasti. Tämä on sääli, sillä Kokorocon vankan järkevä ote humoristisen överihömpsöilyn sijalla on sinänsä varsin onnistunut veto.

Natsuyuki Rendezvous

Aviomiehen haamu häiritsee lesken nuorta uutta kosijaa.

Jaksoja katsottu: 11/11
Innostustaso: 1,5/5

NoitaminA-draama Natsuyuki Rendezvous osoittautui kauden suurimmaksi pettymykseksi. Sarja alkaa ihanan kyynisenä ja silti vähäsen söpönä mustan huumorin sävyttämänä hyvin kekseliäällä ja erikoisella tavalla tasapainottuneena mustasukkaisuuskolmiodraamana.

Edesmenneen Atsushi Shimaon läsnäolo näkyy tämän jälkeen jättämän vaimo Rokkan ja vaimoon rakastuneen opiskelijapoika Ryousuke Hazukin mielissä aivan eri tavoilla. Hazuki kykenee syystä tai toisesta konkreettisesti näkemään ja kuulemaan Shimaon. Rokka puolestaan säilyttää aviomiestä muistoissaan ja on jäänyt kiinni elämään, jonka tämä jätti hänelle. Tämä asetelma tekee hahmojen välisistä suhteista mielenkiintoista seurattavaa heti alkuunsa.

Sarjan draamanrakennus tuntuu myös alussa hyvin aidolta ja terävästi toteutetulta. Alkujaksoja kantaa hyvin pitkälti Shimaon ja Hazukin välinen mustasukkaisuusdraama, joka nappaa näppärästi mustalla deadpan-huumorillaan, mutta myös hahmoja piinaavien tunteiden  aitoudella. Shimao alkaa pikkuhiljaa tajuta, ettei voi olla konkreettisesti Rokkan tukena tai auttaa vaimonsa sairastuessa, toisin kuin yhä elossa oleva Hazuki. Nuorempaa miestä taas painaa Rokkan omistautuneisuus kuolleelle miehelleen, kun leski ei tunnu ottavan häntä aivan vakavasti tai antavan hänelle mahdollisuutta, vaikka periaatteessa hyväksyykin hänen lähestymisyrityksensä. Uroiden äristessä toisilleen Rokka jää sääli kyllä paikalleen pysähtyneen lesken asemaan, eikä saa tilaa kasvaa erityisen mielenkiintoiseksi hahmoksi.

Alkaessaan sarja yllätti kärkevyytensä ansiosta, mutta onnistui samalla olemaan hauska ja koskettava, mikä teki siitä sympaattisen kokonaisuuden. On siis sääli, että kaikki sympattavuus oikeastaan katoaa sarjan puolivälissä, kun Hazuki puolivahingossa lainaa ruumistaan Shimaolle. Koko loppusarjan ajan Shimao masentaa katsojia väärinkäyttämällä lainaruumistaan kaikin mahdollisin keinoin. Hazuki taas vaeltaa happoisen luonnoslehtiön piirroksissa turhauttavan päämäärättömän oloisesti.

Miesten loppusarjan roolit hämmentävät, sillä ne tuntuvat höttöisiltä ja keskeneräisiltä ja jäävät jumittamaan uriinsa epämääräisen turhauduttavasti. Kumpikaan ei myöskään pääse tekemään mitään, missä katsoja voisi tsempata tai myötäelää. Rokka jatkaa melko tyhjänä hahmona, vaikka saakin osakseen ihan oikeaa kehitystä. Hän on kuitenkin sen verran pliisu hahmo, ettei kykene kannattelemaan sarjaa omin avuin, kun sen karismaattisemmat miespääosat ovat muuttuneet ikäviksi ja saamattomiksi tyypeiksi.

Natsuyuki Rendezvous’n merkittävimmäksi ongelmaksi ei nouse mielestäni tekijöiden taitamattomuus, vaan se, että (alkuperäisen mangan) käsikirjoitusvaiheessa on yksinkertaisesti tehty huonoja valintoja, jotka muuttavat vahingossa ihanan kyynikkodraaman epäreiluksi ja ikävän puuduttavaksi kärsimysnäytelmäksi. Sarjalla olisi ollut kaikki mahdollisuudet kehittyä vuoden koskettavimmaksi draamaksi, mutta se halusi lähteä viemään tarinaansa liian kunnianhimoisiin sfääreihin ja eksyi reitiltään täysin matkalla. Ruumiinlainaushetken ja varsin onnistuneen ja kivan epilogin välillä ei ollut oikein mitään, mistä olisin edes halunnut yrittää pitää. Ehdottomasti vuoden suurin pettymys.

Avainsanat: , , , , ,

Aiheet: Anime, Arvostelu  Tagit: , , , , , RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.