Luotathan!

29.6.2012 kello 22:19

Varoitus, tämä teksti on erittäin omaelämänkerrallinen.

”Luotathan!”

Otan käteen mangapokkarin tai painan play-nappua, jotta ensimmäinen jakso lähtee rullaamaan näytöllä. Uusi sarja alkamassa, enkä ihan tiedä, mitä on tulossa. Tekijäkään ei ole aivan tuttu.

Sarja yrittää heti alkuunsa tehdä vaikutuksen tavalla tai toisella sortuen silti johonkin niistä tavallisen laiskoista aloituskliseistä. En oikein luota tähän tyyppiin, mietin nenääni nyrpistellen. Sarja on ihan kivan näköinen, mutta varmaan tämä on nyt taas sitä samaa kuin kaikki muutkin genren edustajat. Söpöjä tyttöjä tekemässä söpöjä asioita. Ihan tavallinen koulupoika kohtaa mystisen tytön. Joukkio lähtee maailmalle suorittamaan tehtävää. Tumma ja pitkä, kaikkien ihailema salaperäinen nuorimies on seme. Päähenkilö imaistaan taikamaailmaan kohtalon valittuna. Mecha. Vampyyri. Darker and edgier. Kolmiodraama.

”Olet… MAUKAS!”
”Hyppää parvekkeelta.”

Jep. Olen nähnyt tämän ennenkin, ja todennäköisesti paremmin tehtynä. Nätti on, mutta nättiys on vain pintaa. Mahtaako sen alla olla mitään?

Jaha, nyt tekijä haluaa muovata tästä jotain erikoisempaa. Aika rehentelijä, voisin motata. Tai nojaa, itse asiassa tulos ei lopulta ole ihan paha, vaikka koko asetelman lähtökohtainen epäuskottavuus kaiveleekin. Ehkä tämä tyyppi osaakin asiansa? Vai lapioiko se nyt vain maata omien jalkojensa alta? Edes susihuono teos ei usein ole niin ikävä kokemus kuin teos, jossa on hurjasti potentiaalia, mutta jonka tekijä ei osaa käyttää hienoja ideoitaan kunnolla. Tästäkin voisi seurata sitä suurempi mahalasku, mitä enemmän toiveet heräävät. Ja nuo pienet yksityiskohdat vain ärsyttävät. Miksei se voi tehdä niitä oikein?

”Uskaltaisinkohan?”

Hetkinen, mitäs tämä on? Tuo kohta meni todella nappiin ja herätti mielenkiinnon paremmin kuin mikään vähään aikaan. Tästä voisi jopa kehittyä jotain kiintoisaa. Oikeastaan ne rasittavasti häiritsevät kököt yksityiskohdat eivät enää häiritse ihan kauheasti, kun haluan vain tietää, mihin homma etenee tästä jännästä paikasta. En vieläkään ole ihan varma, haluaisinko luottaa tähän tekijään, jos hän sitten kohta mokaakin jotain tärkeää. Nämä tietyt sivujuonet vaikuttavat siltä, että ne tulevat pian kehittymään aivan tuskaisen keskivertoon suuntaan. Mutta toisaalta, jos sittenkin uskaltaisin tarttua tekijän minulle ojentamaan käteen ja antautua kunnolla tarinan vietäväksi, voisinko saada siitä irti enemmän? Tässä on paljon sellaista, josta tyypillisesti pidän fiktiossa. Mutta myös jotain niin uutta, etten voi olla joutumatta tuoreen näkemyksen pauloihin. En ole koskaan ennen nähnyt mitään aivan tällaista, mutta silti mukana on samalla jotain miellyttävän tuttua tarttumapinnaksi ja ponnahduslaudaksi.

Äkkiä huomaan, että tarina ja hahmot ovatkin vaivihkaa onnistuneet nappaamaan mukaansa. Suspension of disbelief hyrrää turhat narinat jäähylle; pienet nakertavat yksityiskohdat hiiteen, tämä on selvästi paras sarja ikinä!

”Tunne uskomaton… Maailma kanssani liitää!”

Vau, olen löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä.

————–

Luottamuksella lukijan ja tekijän välillä on olennainen vaikutus fiktiosta nauttimisen kannalta. Me olemme kaikki kuluttaneet niin paljon viihdettä, että tiedämme, että monet teokset tulevat aivan väistämättä pettämään joskus suuretkin odotuksemme. Kun keräämme aiheesta enemmän kokemusta, tulee mukana pakostakin ripaus suolaa. Aluksi täytyy hieman epäillä. Kaikki ei ole automaattisesti ihanaa ja ihmeellistä, vaan huomaamme kauneusvirheet ja puuttuvat pilkut herkästi, kun emme tiedä, miten taitavasti tekijä osaa piilottaa heikkoutensa ja valjastaa vahvuutensa palvelemaan kehittyvää tarinaansa.

Lähtökohtaisesti lupaavankin nimikkeen on voitettava seuraajansa puolelleen, jotta vaativa yleisö olisi valmis katsomaan niitä väistämättömiä enemmän ja vähemmän ilmeisiä virheitä ja heikkouksia läpi sormien. Epäily voi kestää vain hetken tai joskus vähän kauemmin. Jo ansaittu tai melkein ansaittu luottamus voi särkyä anteeksiantamattomaan mokaan. Mutta hienointa fiktion kuluttamisessa on se hetki, kun tiedän tismalleen, miltä Jasminesta tuntuu Aladdinin kiidättäessä häntä Taikamatolla kaikkien maailman ihmeiden yli. Silloin huomaan löytäneeni uuden suosikin, joka pystyy kuljettamaan minut omaan ihmeelliseen taikamaailmaansa.

Seuraavan kerran lähestyessäni jotakin saman tekijän teosta luotan siihen, että hän osaa ottaa kaiken irti asetelmastaan. Siksi pystyn antamaan helpommin anteeksi muutaman alkukämmin, tylsän lähtöasetelman ja muut vähän nihkeän tuntuiset elementit. Kyse ei ole niinkään siitä, että päästän tämän tekijän helpommalla kuin muut, vaan enemmän siitä, että hän on jo kovalla työllä ansainnut luottamukseni. Seuraava haaste on sen säilyttäminen, sillä aivan mitä tahansa ei suurinkaan ihailija siedä. Hyvä tekijä saa yleisönsä luottamuksen puolelleen, loistava onnistuu pitämään sen.

Aiheet: Hype, Meta, Välipala   RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.