In Clothes Called Fat – aikamme mestariteos?

9.8.2015 kello 14:53

Moyoco Annon viime vuonna englanniksi julkaistusta, alun perin vuoden 1997 In Clothes Called Fat -mangasta on vaikea löytää internetin syövereistä pahaa sanaa. Tuntuu siltä, että moni julkaisuun tutustunut mangabloggaaja on ylistänyt teoksen kattoon (vaikka toki parin soraäänen mielestä se on vain ok).

Tarina kertoo Nokosta, reippaasti ylipainoisesta nuoresta naisesta, joka saa jatkuvasta ahdistuksestaan pakko-oireisia ahmimiskohtauksia ja joutuu työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Poikaystäväkin pettää ja on Nokon kanssa vain tunteakseen itsensä hienoksi ihmiseksi. Mies käy jopa väkivaltaiseksi Nokon heiveröisten laihdutusaikeiden edessä. Lopulta Noko päätyy laihtumaan bulimian avulla, mutta elämä ei siltikään näytä valoisammalta.

fat-clothes-kansi

Kansi kuvaa lukufiilistä erittäin hyvin.

Kirjan saama suitsutus on hämmentänyt minua lakkaamatta, koska itse pidin tarinaa äärimmäisen epämiellyttävänä, ihmisvihaisena ja tyhjänä. On toki hyvä nähdä vaihteeksi lihava naispääosa, ja ylle linkatuissa arvosteluissa on esitetty hyviä pointteja siitä, mikä tekee tästä mangasta tärkeän. Kunnianhimoisen raisu ja säälimätön kerronta sekä laihuutta ihannoivan ja pinnallisen naiskuvan kritiikki ovat sinänsä hienoja lähtökohtia, joten ymmärrän periaatteessa teoksen saamaa arvostusta. En vain kykene tulkitsemaan tarinaa niin, että voisin itse arvostaa sitä.

Nokon tunnelin päässä ei näy ripaustakaan valoa. Sain hänen tarinastaan irti ainoastaan sen, että ylipainoisen ihmisen elämä on kamalaa, eikä tule koskaan paremmaksi. Lisäksi kaikkien muidenkin ihmisten elämä on melkein yhtä kamalaa.

Näkevätkö muut ihmiset tarinassa jotain, mikä minulta on jäänyt huomaamatta? Vai riittääkö yksin se, että tarina kuvaa ylipainoisen naisen ongelmia tekemään siitä merkkiteoksen ihmisten silmissä? Ehkä olen vain itse niin popkornikuluttaja, etten osaa arvostaa teosta, josta en löydä mitään tykättävää. Ehkä en vain näe negatiivisen hahmokuvauksen pointtia, koska tahdon ensisijaisesti viihtyä viihteeni äärellä. Kaikki energiani meni lukiessa teoksen toivottoman asenteen inhoamiseen, joten jos kaiken itseisarvoiselta tuntuvan julmuuden alta löytyykin jotain sen syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai elämänkuvausta kuin lekalla päähän -tyylinen ”KAIKKI ON PERSEESTÄ JA SINÄ OLET PERSEESTÄ”, niin minä en sitä nähnyt.

fat-clothes-syo-lisaa-nainen

Kiitos panostuksestasi poikayde-kun, voisitko sitten painua vaikka helvettiin.

Teos nostaa toki selkeästi esille ongelman: lihavilla ihmisillä on vaikeaa, koska yhteiskunta suhtautuu heihin vihamielisesti ja lannistaa heidät. In Clothes Called Fat ei kuitenkaan tarjoa mitään vaihtoehtoja kuvaamalleen kamalalle tilanteelle. Noko ei missään vaiheessa mieti kunnolla, millainen ihminen haluaisi olla. Pahimmat pulmat selviävät, mutta tarina ei anna mitään viitteitä siitä, että hän olisi ryhdistäytymässä elämässään – joko yrittämällä asennoitua niin, että kenties voisi olla tyytyväinen itseensä lihavana, tai sitten yrittämällä oikeasti muuttaa itseään, jos kerran on tyytymätön itseensä. Kuten Nokon laihdutusklinikan omistaja lopussa toteaa, ”It’s not her body. Her soul is obese.”

Noko on alusta loppuun ajelehtijahahmo. Hän haluaisi yrittää laihduttaa ja muuttaa itseään, mutta ei jaksa tehdä töitä sen eteen. Laihdutusklinikalla ohjeistetaan, että laihtuminen vaatii omaa panosta, mutta Noko vain keksii, että laihtuminenhan on helppoa, kun oksentaa kaiken syömänsä ulos. Hän ei ole missään vaiheessa valmis laittamaan itseään kunnolla likoon tai panostamalla tavoitteisiinsa pieniä pyrähdyksiä enempää. Häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatiaa, kun hän ei jaksa sitoutua kunnolla mihinkään elämässään.

Loppujen lopuksi en oikein edes tiedä, ansaitsisiko hän parempaa kohtelua muilta, kun ei viitsi itse yrittää parantaa elämäänsä yhtään. Hänet kuvataan alusta loppuun vain heikkona ja lannistuneena ihmisenä, joka ei osaa eikä halua taistella saadakseen kunnioitusta.

Laihtuminenkaan ei pitkässä juoksussa kohota itsetuntoa, vaan saa hänet vain käyttäytymään diivamaisen ikävästi. Onko tarinan syvin sanoma siis, että yhteiskunta on jo murskannut Nokon, eikä hän enää kerta kaikkiaan pääse ylös kuopastaan, johon yhteiskunta jatkuvasti painaa häntä? Hän ei siis ole hahmo, joka ansaitsee kunnioitusta lukijaltakaan. Hän ansaitsee korkeintaan sääliä.

Mutta miksi haluaisin vain sääliä elämässään epäonnistunutta ihmistä ja voivotella tämän puolesta? Mieluummin kannustaisin tätä yrittämään uudelleen ja näyttämään muille, että voi olla hieno ihminen. Tähän sarja ei kuitenkaan anna pienintäkään mahdollisuutta, sillä Noko on aina vain uhrin asemassa. Hän ei myöskään saa keneltäkään pienintäkään positiivista palautetta itsestään (paitsi skitsolta ja inhottavalta ukkelilta, joka ajaa Nokon käyttämän klinikan konkurssiin estääkseen Nokoa laihtumasta). Nokon ainoa liittolainenkin on sellainen vain, koska sattuu vihaamaan Nokon työpaikkakiusaajaa sydämensä pohjasta. Laihdutusklinikan nainen ei ole täysin kamala, mutta edes häneltä Noko ei saa rohkaisua, vaan enemmän käskytystä ja moitteita.

fat-clothes-mussun

Nokoa ei esitetä normaalina ihmisenä, vaan lihavuus kuvataan pyskologisena sairautena.

Vaikka sarja on saattanut yrittää sanoa, että tilanne on tällainen ja se pitäisi muuttaa, sarjan tapa kuvata päähenkilöään luovuttajana muovaa sanoman muotoon: ”Tilanne on tällainen eikä muuksi muutu, eikö olekin kamalaa?” Minun silmissäni tarinan sanoma näyttäytyy siis rikkinäisenä, minkä takia en osaa arvostaa koko teosta. En näe tarinassa sanomaa itsensä hyväksymisestä, toisen ihmisen hyväksymisestä tai mistään muustakaan rakentavasta, koska kukaan ei tarinassa hyväksy ketään. Korkeintaan In Clothes Called Fat opettaa käänteispsykologialla, että lukijan ei kannata ruveta hahmojen kaltaisiksi ihmishirviöiksi tai olla Nokon kaltainen epämiellyttävän säälittävä, psykologisesti tuhottu ihmisraasu.

Toki kaiken fiktion ei ole tarkoituskaan olla miellyttävää koettavaa, ja tämän tarinan koko pointti on sen raastava kamaluus. Mutta miksi? Mitä kaikella tällä kamaluudella saavutetaan? Miksi tehdä tarina lihavasta ihmisestä, jos tästä ei ole mitään positiivista sanottavaa? Miksi tehdä tarina ylipäätään kenestäkään, jos päähenkilöstä ei ole mitään positiivista sanottavaa? En näe mitään syytä kehua tarinaa, joka näyttää inhoavan ihmiskuntaa. Tarvitsen ja haluan jotain sympatiani herättävää sisältöä myös rankoiksi tarkoitettuihin tarinoihin.

En ole lukenut Annolta kovinkaan montaa mangaa, mutta kummastakin aikaisemmin kahlaamastani sarjasta olen tykännyt. Sakuran on maailmankatsomukseltaan synkkä ja negatiivinen, kuten In Clothes Called Fatkin. Siinä on kuitenkin myös positiivisia elementtejä, jotka tekevät päähenkilön koettelemuksista sympattavia. Sakuranin päähenkilö myydään tyttösenä bordelliin, jossa hänen on selviydyttävä, vaikka sisukas ja omapäinen tyttö ei ollenkaan sopeudu tiukasti säänneltyyn ympäristöön. Se on selviytymistarina siinä missä Nokon tarina on pelkkä lannistumiskierre.

Fantasiatarina Sugar Sugar Rune taas on suunnattu kymmenvuotiaille pikkutytöille, mutta sillä tuntuu silti olevan syvällisempää sanottavaa ihmiskunnasta ja ihmissuhteista kuin In Clothes Called Fatillä (tai enemmän henkilökuvana toimivalla Sakuranilla). Se käsittelee ystävyysteemojaan sekä positiivisen että negatiivisen kautta syvällisemmin kuin mitä Nokon tarina edes yrittää käsitellä lihavuusteemaansa, jota kuvataan yksiselitteisen negatiivisesti.

Kenties luen tarinan yksinkertaisesti väärin ja keskityn vääriin asioihin. En vain pääse yli siitä ajatuksesta, että In Clothes Called Fat saattaa olla pelkästään pinnallinen sarja, joka epäonnistuu sekä sanomansa toteuttamisessa että lukijansa viihdyttämisessä.

Avainsanat: , , ,

Aiheet: Arvostelu, Avautuminen, Manga  Tagit: , , , RSS 2.0

« »


6 kommenttia

  1. Futoi yatsu

    Olen pitänyt useimmista lukemistani Moyoco Annon mangoista, mutta tästä en minäkään voi sanoa pitäväni.

    Arvostan kuitenkin suuresti sen suorasukaisuutta vastenmielisen todellisuuden esittämisessä. Itsekin lihavana voin aika helposti samaistua päähenkilön maailmaan, ja kokemuksesta tiedän sen olevan monilta osin täyttä totta.

    Ainakin teos poikkeaa ”valtavirrasta” siinä, että siinä ei esiinny yhden yhtä hyvistä. Se ei ole koko todellisuus, mutta se on yksi ihan merkittävä osa sitä.

  2. Arana

    Itsellä hankaa vastaan nimenomaan se, että inhorealismi tuntuu olevan teoksen koko pointti eikä niinkään vain apuväline jonkun teeman käsittelemisessä. Aihetta toki lähestytään omaleimaisesti juuri sen takia, ettei kyse ole eheyttävästä vaan lannistavasta tarinasta.

    Omaan suhtautumiseeni vaikuttaa se, että makuni on yleisesti ottaen aika valtavirtainen. Siksi fiktio ei saa minulta ihan kauheasti lisäpisteitä pelkästään sillä, että poikkeaa valtavirrasta, jos muuten mikään ei miellytä ja sanoma tuntuu rikkinäiseltä. Kenties myös samaistumispinnan puute vaikuttaa siihen, etten saanut tästä yhtään kiinni. Mutta ymmärrän kyllä periaatteessa, että sarjan voimakas asenne voi herättää arvostusta, koska itsessänikin se herätti tosi voimakkaita tunteita, olkoonkin että negatiivisia.

  3. Swanzu

    Hei,
    Onko sinulta tulossa jotain postausta/blogimerkintää liittyen Ikuharan Utenan jälkeisiin töihin eli Mawaru Penguindrumiin ja Yuri Kuma Arashiin? Minua kiinnostaisi kovasti mielipiteesi ja ajatuksesi yms. muut pohdintasi niistä sarjoista.

  4. Wic

    Huh. Tämä manga oli tosiaan aika vastenmielistä luettavaa. Itsekriittisenä ihmisenä pitää todeta, että aika kipeä aihe, eikä edes kovin hyvin käsitelty. Päähenkilö vaikutti laihana ja sairaana onnellisemmalta kuin lihavana ja sairaana. Ja mikä ihme se sutkautus ”Hänen sydämensä oli läski.” oli olevinaan?
    Lihavuutta käsiteltiin riivauksen tapaisena ongelmana ja loppujen lopuksi kenessäkään hahmoista ei ollut oikeastaan mitään hyvää. En minäkän oikein ymmärtänyt, mikä tämän mangan pointti oli sen lisäksi, että siinä seurataan jonkun säälittävää elämää. Samasta syystä voisi katsella vaikkapa kuivuvaa etanaa…

  5. plööt

    Mä itse tykkäsin tästä mangasta ihan hirmuisesti, toisaalta ehkä siksi että mulle ahdistava materiaali on viihdyttävää. Musta on todella ihanaa löytää oikein superkamala teos ja ahdistua niin ettei sillä ole mitään tekemistä mun oman elämäni kanssa – kai se on sitä samaa kuin miksi jotkut katsoo kauhuleffoja.

    Musta tässä ei myöskään ollut kyse pelkästä lihavuudesta. Päähenkilöllä oli jo selkee ahmimishäiriö, tosin on sit eri asia meneekö tää ylitulkitsemiseksi, lol. Mut siihen toi ”her heart is obese” vois ainakin viitata! Anyhow, sekin pointti et elämä ei aina ole ihanaa, ja sen vuoksi tällaiset teokset on kovin tarpeellisia. Suurin osa animesta mitä tehdään tuntuu painottavan sitä että vaikeuksista selviää ja kaikki on lopulta kivaa mut eipä sekään ole realistista joten on ihan hyvä että tällaistakin matskua löytyy vähän tasapainottamaan. Ite kulutan kumpaakin, mut on ymmärrettävää että kaikkiin ei iske. :–D

  6. Arana

    Huppista anteeksi kun venähti vastaaminen.

    Swanzu: Ikuharan töihin liittyen on kyllä jotain muhimassa, kun aiheesta on kesän mittaan pyydelty juttua pariinkin kertaan.

    Wic ja plööt: Jännä, miten In Clothes Called Fat herättää eri ihmisissa hyvin erilaisia tunteita – ja nimenomaan voimakkaita tunteita. Varmaan tämä sitten on sellainen teos, jota joko vihaa tai rakastaa.

    Itsekin pidän selvänä, että Nokon lihavuutta ja varsinkin niitä ahmimiskohtauksia kuvataan nimenomaan sairaudenomaisena mielenterveysongelmana. Minusta negatiivisten asioiden negatiivinen käsittely on kyllä monesti paikallaan, eikä jokaisen tarinan tarvitse ollaan vaikeuksien kautta voittoon -tyylinen selviytymistarina. Tämän mangan kohdalla vain mielsin sisällön niin tyhjällä tavalla negatiiviseksi, etten saanut siitä irti kuin raivarit. Tykkäisin, jos synkässäkin tarinassa synkkyydellä kuvitettaisiin jotain muutakin kuin synkkyyttä sen itsensä vuoksi, vaikka sinänsä ymmärrän, että sellainenkin voi kiehtoa. Ja monet ihmiset tuntuvat näkevän tässä muutakin kuin itsearvoisen inhorealismin, mutta minä ja Wic emme sitten vain ole sitä muuta löytäneet.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.